Ymmärrän kyllä hyvin syyn Suomen, itäisen Euroopan ja koko Euroopankin asevarustelumenojen jyrkkään nousuun. Se on tietysti Venäjän viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana yhä moukkamaisemmaksi yltyvä käytös, joka huipentui täysmittaiseen hyökkäyssotaan Ukrainaan helmikuussa 2022.
Mutta tässäkin tilanteessa meillä täytyy olla rohkeutta ja mielikuvistusta kysyä vaikeitakin kysymyksiä: Kuinka paljon asevarustelua on riittävästi? Suomen puolustuksen tulisi olla uskottava, mutta kuka tämän uskottavuuden saa määritellä? Onko asevarustelumenojen kasvu saanut meidät tuntemaan olomme turvallisemmaksi? Entä onko se lisännyt Suomen, Euroopan ja maailman turvallisuutta?
Ensimmäisen kysymyksen suhteen kuvaavaa on mielestäni Yhdysvaltojen tilanne George W. Bushin toisella kaudella vuonna 2005. Yhdysvaltojen osuus kansainvälisistä asevarustelumenoista oli tuolloin käsittämättömät 48% (1), samaan aikaan kun maassa valmistettiin 63% (2) maailmassa myytävistä aseista. Väitän, että yhdysvaltalaiset noin keskimäärin eivät tätä silloin tienneet, eivät tunteneet oloansa turvalliseksi, eikä Yhdysvallat ollut lähimainkaan maailman turvallisin paikka. Päin vastoin, Yhdysvaltojen sotilaallinen öykkäröinti Irakissa ja Afghanistanissa loi uusia vihollisia ja vähensi sen turvallisuutta.
Emme elä Yhdysvalloissa vuonna 2005 vaan Suomessa vuonna 2025, Venäjä sotii Ukrainassa ja merkittävin turvallisuuspoliittinen liittolaisemme, tuo samainen USA, on muuttunut lievästi sanottuna arvaamattomaksi. Mutta kysymyksen ”Onko mikään määrä asevarustelua koskaan riittävästi” kannalta Yhdysvaltojen vuoden 2005 tilanne on kuitenkin kuvaava. Se todistaa, että oli sotilaallinen ylivoima kuinka suuri tahansa, vaatimukset asevarustelumenojen korottamiseksi turvallisuuden takaamiseksi jatkuvat.
Toinen todiste militarismin molokinkidan pohjattomuudesta on Suomen liittyminen Natoon vuonna 2023. Pyysin tekoälyä vertailemaan toisaalta Suomen ja Venäjän vuoden 2020, toisaalta Naton ja Venäjän asevoimien avainlukuja vuodelta 2024.
Vastauksen mukaan ennen Suomen liittymistä Natoon Venäjän puolustusbudjetti oli noin 16 kertaa suurempi kuin Suomella, sen aktiivipalveluksessa oli noin 66 kertaa enemmän sotilaita kuin Suomella ja sodan ajan vahvuus arviolta seitsemän kertaa suurempi kuin Suomella. Ydinaseita Venäjällä oli enemmän kuin kenelläkään muulla maalla maailmassa ja sukellusveneitä 65, Suomella ei kumpiakaan yhtään.
Tästä pökerryttävästä sotilaallisesta alivoimasta huolimatta Suomessa uskottiin Suomen puolustuksen uskottavuuteen. Ei niinkään siihen että Suomen armeija voisi voittaa Venäjän armeijan sodassa, mutta kuitenkin siihen, että Suomen armeija muodostaa niin vahvan pelotteen, ettei tänne kannata hyökätä. Kunnes yhtäkkiä vuonna 2023 ei enää uskottukaan.
Nykyisin Suomi kuuluu Natoon, jonka puolustusbudjetit ovat noin kahdeksan kertaa suurempia kuin Venäjän, jolla on sekä aktiivipalveluksessa että sodan ajan joukoissa noin kaksinkertainen määrä sotilaita, ja jolla on kutakuinkin yhtä monta, mutta kuitenkin enemmän ydinaseita, ja yli kaksinkertainen määrä sukellusveneitä kuin Venäjällä.
Onko puolustuksen uskottavuuden aukot nyt siis paikattu ja turvallisuus saavutettu? Ensimmäistäkään helpotuksen huokausta ei ole kuullunut, päin vastoin. Viisi vuotta sitten Suomen asevarustelumenot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat 1,6%, nykyisin 2,5% ja nykyhallituksen suunnitelmana on nostaa ne kolmeen prosenttiin vuoteen 2029 mennessä. Euroissa tämä tarkoittaisi Iltalehden arvion mukaan puolustusmäärärahojen nousua noin 10 miljardiin vuonna 2029.
Tämän kirjoituksen alussa kirjoitin ymmärtäväni syyn asevarustelumenojen hurjaan kasvuun. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin sen järkevyydestä samaa mieltä. Asevarustelua perustellaan kaikissa valtioissa kaikkina aikoina samoilla argumenteillä, oli voimatasapaino mikä hyvänsä. Vaaran tunteen uhatessa vaatimus kansalliseen yksimielisyyteen kasvaa, ja sotateolliselle kompleksille annetaan vaarallisen usein avoin sekki.
Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä tilanteista, jossa turvallisuutta on korostettu ja armeijaa vahvistettu pisteeseen, jossa mitään puolustamisen arvoista ei ole enää jäänyt jäljelle. Pesuveden mukana ovat menneet niin demokratia, ihmisoikeudet kuin kansainväliset sopimuksetkin.
Olisiko siis syytä tunnustaa, että kumpiakin tarvitaan – sekä sotilaalliseen maanpuolustukseen varautumista että hereilläoloa sen suhteen, mihin militarismi pahimimmillaan johtaa.
Yhdysvaltojen presidentti Dwight D. Eisenhower tiesi mistä puhui varoittaessaan sotateollisen kompleksin taloudellisen, poliittisen ja henkisen vaikutusvallan kasvusta. Sotateollinen kompleksi muodostuu niistä yrityksistä, poliitikoista ja sotilaista, joiden yhteinen etu on tavaroiden ja palveluiden tuottaminen sotilaallisiin tarkoituksiin. Ennen presidenttiyttään hän toimi liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylimpänä komentajana toisessa maailmansodassa 1942–1945 ja Naton joukkojen komentaja 1951–1952.
”Meidän on oltava valppaita sotilasteollisen kompleksin oikeudettoman vaikutusvallan suhteen,” varoitti Eisenhower jäähyväispuheessaan 1961, ”tapahtuipa se tahallisesti tai tahattomasti. Väärin kohdistetun vallan tuhoisa nousu on todellinen uhka, joka ei katoa.”
TIMO VIRTALA
Huomioita:
- Lyhyempi versio tästä jutusta on julkaistu Ydin-lehdessä 2-2025 nimellä ”Eikö mikään riitä.”
- On myös tärkeää huomata että Suomen puolustusmenoista puuttuu kaksi merkittävää erää, nimittäin väestönsuojat ja asevelvollisuuden kansantaloudelliset kustannukset (Osmo Soininvaara 27.6.2025). Väestönsuojien osalta Soininvaara mainitsee, että toisin kuin Suomi, muut maat laskevat ne mukaan puolustusmenoihin.
Vastaa