Edellisessä videopostauksessa kerroin ryöstön uhriksi joutuneesta vanhuksesta, jonka toiminta on erinomainen esimerkki väkivallattomuuden voiman käytöstä, koska hän ei suostunut tottelemaan, pelkäämään eikä vihaamaan ryöstäjäänsä.

Tänään haluan tuoda esille toisen, yhtä puhuttelevan esimerkin väkivallattomuudesta, tällä kertaa valokuvan muodossa. Tämä kuva on otettu Pekingissä kesäkuun 5. päivänä 1989. Edellisenä päivänä oli Taivaallisen rauhan aukiolla tapettu satoja, ehkä jopa tuhansia opiskelijoita, jotka olivat olleet siellä jo viikkoja vaatimassa lehdistönvapautta, parempaa hallintoa ja korruption vähentämistä. Panssarivaunukolonna oli poistumassa Taivaallisen rauhan aukiolta, kun tämä tuntemattomaksi jäänyt mies oli kävellyt vaunujen eteen ja sai ne pysähtymään. Ensimmäinen panssarivaunu yritti kiertää hänet hänen vasemmalta puoleltaan, mutta hän siirtyi siihen eteen. Sitten oikealta, ja hän siirtyi siihenkin. He jatkoivat tätä absurdia tanssia jonkun aikaa, kunnes pysähtyivät paikoilleen useiksi minuuteiksi. Tästä on olemassa video YouTubessa, se kannattaa katsoa. Siitä näkee kuinka mies lopulta nousee panssarivaunun päälle, hakkaa sen luukkuun, ja kuinka se avautuu, ja hän juttelee jonkun aikaa miehistölle. Sitten mies hyppää alas, panssarivaunu käynnistyy ja lähtee taas ajamaan, mutta mies estää sen etenemisen taas. Video loppuu siihen, että paikalle juoksee joukko siviiliasuisia miehiä kädet ylhäällä, jotka taluttavat tämän tuntemattomaksi jääneen kapinallisen syrjään.

Vastaavanlaisia tapauksia, mutta hiukan vähemmän huomiota saaneita, löytyy eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa. Syksyllä 1968, kun Neuvostoliitto oli miehittämässä Tsekkoslovakiaa, pienen kylän asukkaat Itä-Bohemiassa muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden etenemisen. Panssarivaunukolonna odotti sillan edustalla kahdeksan ja puoli tuntia, kunnes kääntyivät takaisin. (Lähde: Civilian Resistance in Czechoslovakia).

Yhdenkin tämmöisen tapauksen olemassaolo todistaa, että väkivallattomuuden voima on olemassa. Global Nonviolent Action Database on listannut ja analysoinut niitä yli 800.

Se, että näitä esimerkkejä on paljon, ei kuitenkaan tarkoita, että väkivallattomuus toimisi aina, kaikkialla ja automaattisesti. Syksyllä 2013 katsoin BBC:n uutisia Kairosta, jossa meneillään oli mielenosoitus. Paikalla oli mielenosoittajia keppeineen ja kivineen, ja mellakkapoliiseja kilpineen ja pamppuineen. Tilanne oli kaoottinen; ihmisiä juoksenteli ristiin rastiin, maassa lojui romua ja kyynelkaasu savusi. Kuvan yläreunaan ilmestyi panssarivaunu, joka lähestyi mielenosoittajajoukkoa. Eräs mielenosoittajista lähti juoksemaan kohti panssarivaunua kädet ylhäällä, ja panssarivaunun saavutettuaan jäi sen eteen seisomaan. Panssarivaunu pysähtyi, ja lyhyen hetken Pekingin valokuvan asetelma toistui. Mutta sitten videokuva pysähtyi. Toimittajat kertoivat, että he eivät aio näyttää enempää, sillä kyseinen mielenosoittaja ammuttiin hetkeä myöhemmin.

Väkivallattomuus ei siis ole mikään jippo tai taikatemppu, jonka avulla kaikki sitä käyttävät selviävät mistä tahansa ristiriitatilanteesta voittajana. Kyse on voimasta, joka toisinaan toimii, ja toisinaan taas ei. Monessa suhteessa se on rinnastettavissa väkivallan voimaan. Aivan kuten on olemassa tehokkaita ja vähemmän tehokkaita taistelijoita ja armeijoita, aivan samalla väkivallattomuudenkin voiman käytössäkin voi olla menestyksekäs tai vähemmän menestyksekäs.

Tämä nostaa esille joukon kysymyksiä, joihin väkivallattomuustutkimus pyrkii vastaamaan:

Missä tilanteissa tätä voimaa on käytetty? Missä sen käyttö on onnistunut, ja missä tilanteissa epäonnistunut? Miksi? Miksi esimerkiksi Pekingin tuntematon kapinallinen onnistui pysäyttämään panssarivaunut tulematta ammutuksi, kun sama ei onnistunut Kairossa. Tai, jos katsotaan yksittäistapausten sijaan kokonaisia vallankumouksia, miksi filippiiniläiset onnistuivat väkivallattomassa hvallankumouksessaan vuonna 1986, mutta kolmea vuotta myöhemmin Pekingissä siinä epäonnistuttiin? Ja edelleen: miten voisimme – sekä yksilöinä että yhteiskuntana – kehittää tätä voimaa eteenpäin, tulla sen käytössä paremmaksi ja jalostaa sitä yhä suuremmassa määrin vaihtoehdoksi väkivallalle?

Joitakin vuosia sitten vanha nainen ajoi yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies pysäytti auton, ja vaati aseella uhaten naista antamaan rahansa. Mummo katsoi aseella uhannutta miestä silmiin ja sanoi, että ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä hämmentyi, laski aseensa ja lähti kävelemään poispäin. Vanhus ei kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi ryöstäjää tulemaan takaisin. He juttelivat ja tutustuivat, ja tutustumisen jälkeen vanhus antoi kaikki autosta löytämät rahansa, 10 dollaria, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta silti hän toteutti väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta.

Ensinnäkin hän oli rohkea. Mohandas Gandhi arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta. Tämä kävi ilmi useista kohdista hänen kirjoituksiaan ja elämäänsä.

Toisekseen ryöstetyksi tullut vanhus oli aktiivinen. Hänen tavoitteenaan ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, jota ryhtyi korjaamaan. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin.

Kolmannekseen vanhus teki eron – uskonnollista terminologiaa käyttääkseni – synnin ja synnintekijän välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta juttelemalla hänellä hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole vastustajan murskaaminen, vaan hänen tuleminen järkiinsä.

Neljännekseen hän ei käyttänyt väkivaltaa, eikä edes pyrkinyt nöyryyttämään vastustajaansa. Kyse on jostain päinvastaisesta. Filippiiniläiset, jotka toteuttivat väkivallattoman vallankumouksen vuonna 1986, kutsuivat sitä nimellä alaha dengal, mikä englanniksi tarkoittaa ”To offer dignity”, suomeksi kyse on jotakuinkin arvokkuuden antamisesta.

Hyvin tärkeää on heti tässä aluksi tehdä selväksi, että kyse on jostain enemmästä kuin vain tekniikasta tai taktiikasta. Kyse on voimasta. Taloustieteilijä ja rauhantutkija Kenneth Bouldingin mukaan ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa on olemassa kolmenlaista vallankäyttöä: pakkovaltaa, vaihtovaltaa ja eheyttävää valtaa. Väkivallattomuudessa on kyse Bouldingin mainitsemasta kolmannesta vallankäytön muodosta, eheyttävästä vallasta, jota esimerkin vanhus käytti kohdattuaan pakkovaltaan luottaneen ryöstäjän.

Kyse on siitä, että tehdään toiseen vaikutus omalla esimerkillä, rehellisyydellä, vilpittömyydellä ja rohkeudella. Saadaan toinen oivaltamaan jotain uutta.

Tässä videotervehdys maanantaina päättyneestä kansainvälisestä rauhanjärjestöjen tapaamisesta Sarajevosta. Alla suunnilleen sama sisältö tekstinä.

”Terveisiä Sarajevosta, Euroopan Jerusalemista, jossa muslimit, kristityt ja juutalaiset ovat asuneet sulassa sovussa vuosisatojen ajan, ja josta ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat saivat alkunsa sata vuotta sitten eli kesäkuussa 1914. Meneillään on Sarajevo Peace Event, kansainvälinen rauhanjärjestöjen tapaaminen, joten tämä on hyvä hetki hiukan pohtia käsitettä nimeltä pasifismi.

Kaikilla tuntuu olevan pasifismista vankka mielipide, mutta hyvin harvoin näkee määriteltävän, mitä kyseisellä termillä oikeastaan tarkoitetaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan pasifismi tarkoittaa rauhanaatetta. Rauhanaate puolestaan tarkoittaa ”pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.” Mielestäni tämä määritelmä on aavistuksen liian laaja, sillä kukapa nyt sotaa haluaisi, eivätkö kaikki ihmiset – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – pyri sotien välttämiseen? Eikö armeijoita ole perustettu sotien välttelemiseksi, ja eikö punaniskasinkin nationalisti kuitenkin kannata esimerkiksi kansainvälistä kauppaa, jonka voi sanoa olevan yksi esimerkki kansojen rauhanomaisesta kanssakäymisestä?

Toisessa ääripäässä on määritelmä, jonka mukaan pasifismi tarkoittaa sitä, ettei hyväksi mitään väkivaltaa koskaan eikä missään tilanteessa. Googlaamalla sanan pasifismi pääsee seuraamaan pasifismista käytävää äärimmäisen tunteikasta keskustelua. Tässä keskustelussa pasifismia ei yleensä määritellä, mutta annetaan kyllä ymmärtää, että kyse on kaiken väkivallan kieltämisestä kaikissa olosuhteissaa. Hyvin usein tämä keskustelu toistaa samaa kaavaa: keksimällä keksitään tai etsimällä etsitään jokin äärimmäinen tilanne, jossa väkivalta on oikeutettua, jonka jälkeen pasifismi julistetaan toimimattomaksi.

Itse en pidä kummastakaan näistä ääripään määritelmistä, vaan jakaisin käsitteen kahteen – kuten tekevät eräät englanninkieliset tietosanakirjat netissä – suhteelliseen ja absoluuttiseen pasifismiin. Silloin kun pasifismi-sana otettiin ensimmäisen kerran käyttöön, sillä viitattiin nimenomaan tähän suhteelliseen muotoon, kaikkeen työhön rauhan hyväksi ja väkivallan ennaltaehkäisemiseksi. Tätä tukee myös pasifismi-sanan alkuperä, käsite on peräisin latinan kielen sanoista paci– (pax) eli rauha ja –ficus eli tekeminen.

’Rauhantyöksi’ määriteltynä pasifismi ei ole radikaali aate, eikä millään tapaa idealistinen eli todellisuudelle vieras maailmankatsomus. Työ väkivallan vähentämiseksi ja sotien ennaltaehkäisemiseksi ei ole sen radikaalimpaa eikä idealistisempaa kuin lääketieteenkään työ tauteja vastaan. Tauteja on aina ollut ja tulee olemaan, mutta se ei tee lääkereiden työstä turhaa, päinvastoin.”