On 5th of November 1941, at the warfront of Suomussalmi, citizen Arndt Pekurinen was executed. According to his believs shooting a person was always and in every situation wrong. Before the execution he was sentenced to prison four times: first for four, then six, then then for nine and finally, after the Winter War started, for two years. The reason for the prison sentences was that he refused to fulfill his military service and to participate in the war.

”I am ready to serve my country in a useful way” Pekurinen wrote in his defence speech as he was waiting for his third prison sentence, ”If I am allowed to carry it out as civil work speparate from the war institute. I am ready to carry it out for a much longer time than in the army in the place of military service.”

The refusal of Pekurinen was most of all about principle, but it was also political. He was knowingly provoking the system to have law changed. If he would have wanted to go the path of the least resistance, he could’ve omitted his public appearances and avoid the police that way. After he was arrested he could have referred to religious reasons and avoid the punishment. He could’ve done his service unarmed – after his second prison sentence he was offered the chance to carry out his service in civilian clothing, although in the army. He refused that too. During the war, to save his life, he could have taken a weapon if just for the sake of form. But the goal of Pekurinen and his supporters was not to go the easy way but to take the legislation concerning Finnish conscientious objectors to the level of other Nordic countries.

”My ideological conviction forbids me from serving the war institute in any form and I see it as my duty to act for peace. I do not see anything unlawful or deserving of punishment in my actions. Even the Finnish gorvernment, with an international agreement, declared war as illegal and has committed not to use it as a tool for national politics. If war has been declared illegal, how can I see denying to serve the war institute as unlawful.”

In his article ”Man, army and resistance” Ville Kivimäki analyzes the case of Pekurinen in the light of critical male history. According to Kivimäki, Pekurinen is a walking paradox that shouldn’t have existed. ”As a hardworking, absolutist and conscientious father of a family who held on to his principles unwaveringly, he actually was the ideal man that the school institute and patriotic civic organizations wanted to raise.” Defying death he set his principles, ideological battle and public actions before his family. ”Only that Pekurinen’s principle was the incorrect one – he lacked the readiness for weaponized national defence, that should have self-evidently been a part of this ensemble.”

Kivimäki points out that in Pekurinen’s case, confusion was also caused by his proletariat background and his lack of formal education. The academic pacifism of the figureheads of the pacifism of his time, writer Arvid Järnefelt, professor of mathematics Felix Iversen and geodesist Karl Nickul could be understood as harmless daydreaming of the learned class. But Pekurinen’s pacifism was protelarian, and as such, dangerous

Childhood and youth

Pekurinen was born in the great rural municipality of Juva in Southern Savonia 29.8.1905 in a tenant family with seven children. As a child he was described as lively and playful and easily making contact with people of all ages. Due to a social father and lively children their home was one of the meeting places of the village where there always was neighbouring children and other guests visiting.

Pekurinen acquired his pacifistic ideology by reading books, especially the Bible, Leo Tolstoy and Arvid Järnefelt. He was not only a pacifist but also a Christian of conviction, an earnest smoker of tobacco and an absolutist when it came to alcohol. At the doctor’s checkup he told that in his youth he was often hot-tempered but attempted to beat it with self-education.

He did not get farther than folk school in education even though his diploma was excellent. He read throughout his life and completed studies at the workers’ institute of Helsinki. He joined the social-democrat party, the sobriety society Riento and the trade lodge of delivery workers. In 1936 he appears in the meeting picture of the gorvernment of the Peace union of Finland. At the age of 22 he was chosen to be a part of the leadership of the more radical anti-militarist union of Finland and as the chairman two years later. During the same time he resigned from the church because he viewed the church acting un-christianly by supporting the army.

Imprisoned for two years and Albert Einstein’s plea for Pekurinen

The Police delivered Pekurinen to the conscription office of Helsinki on 15.11.1929 where he denied to serve the military and the physical examination. During the following days he was forced to a physical examination three times and a single mental examination after which he was ordered to serve in the penal company of those obligated to work in Kustaanmiekka situated in Santahamina of Helsinki. In Kustaanmiekka they tried to violently clothe Pekurinen in a military uniform. It required three sergeants and two hours before he was fully clothed in uniform. After this Pekurinen walked away and took the clothes off. Simultaneously he started a hunger strike until he got the right to wear civilian clothing. Pekurinen was held in custody where he was a week without a jacket only with military trousers and shoes.

After five days the event leaked to the public and the Finnish Social Democrat-magazine had the following three-part title of the front page: ”Ostentatious refusal of military service. Person with a pacifist ideology already five days in a hunger strike. Taken to a sanitarium, penal company and sits now in main guard.” On Christmas eve he finally got the permission to use civilian clothing and he ended his hunger strike. He was held in custody until the end of the year, after which he was sentenced to four months of imprisonment.

The Pekurinen case had lively correspondence. The Finnish minister of defence received a plea signed by professor Albert Einstein, writer H. G. Wells and Henri Barbusse where it was pointed out that: ”By taking into account both your and our countries have signed the Paris treaty, we think that it be an agreeable task to free the person, whose only crime is his loyalty to his principle of peace.” Two more letters written by Einstein arrived. The latter says, among other things: ”By morality and reason it has to be insisted that the defier of war is only assigned to work that has nothing to do with the war institute.”

The second letter was signed, among other, by the chairman of the administrative court of appeal of Germany A. Freymuth, professor Theodor Lessing and vicar E. Thraswelt: ”We view Arndt Pekurinen as a trailblaizer of achieveing international peace and we respect his high ethical conviction. We would find it desirable that men like these would not be sentenced to imprisonment, who due to their own conscience can not serve in the military and we believe that you, minister, are doing your country a service by freeing Arndt Pekurinen.”

Even this high level of international sympathy ahd no immediate use to Pekurinen. After serving his prison sentence in Ilmajoki in september 1930 he was taken from his prison guard and assaulted by nine men, taken hands bound and with signs hanging from his neck to the train station of Seinäjoki to be publically humiliated.

Pekurinen had been pressured, insulted, interrogated and assaulted. He had been on a hunger strike, forced into repeated physical examinations, taken to a sanitarium, closed into confinement for two weeks and put into prison for two years. After this he had felt what was the law of Lapua.

Lex Pekurinen and the war

Pekurinen’s three consecutive prison sentences and the discussion in the press birthed by it and the international pressure finally led to that on 14.4.1931 the Finnish parliament accepted a law to those draftees whose conscience prevented them from completing armed service. In practice this meant accepting Pekurinen’s demands and the birth of non-military service.

Pekurinen was released from prison (as a fully served second class draftee) but not until January of the next year. After this he got to live eight years in peace. He worked as a janitor during the summers and as a driver during winter. He met Aleksandra, they married and had two children, Säde and Juhani.

The Winter War began 31.11.1939. Because the law caused by Pekurinen was not in effect during wartime he was once again ordered to serve, and he refused. Pekurinen was now sentenced for the fourth time to imprisonmnent. He was released due to good behaviour in Ocotober 1941, but because the Continuation War had already begun he was taken to the headquarters of the civil guard of Helsinki and from there to the warfront where he was executed.

In his last defence speech Pekurinen wrote the following: ”I have noticed the meaninglessness, defilement and the culture destroying nature of war by studying history, social studies and economics. I have familiarized myself with the inner nature of war noticing it as bestially raw and insulting to higher values of life. I have gotten to know the many descriptions made by militaryexperts about the warfare of the future with its aerial attacks, poison attacks and fire and explosion bombs that soldiers have to use to destroy cities and centers, their civilian populace, the defenceless elderly, women, children and the sick of the ”enemy”. A person can not take part in this kind of warfare and its support in a form or another.”

Pekurinen’s case was forgotten for decades until Erno Paasilinna brought it up by writing a book about it at the end of the 1990’s with the name ”Courage – The life and execution of Arndt Pekurinen” (Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus). In the year 2001 Seppo Parkkinen wrote the play ”War denier”(Sodankieltäjä) about Pekurinen and from 2005 a lecture play about Pekurinen has been presented at the non-military service center in Lapinjärvi. In 2005 in Pasila of Helsinki a park next to the station of peace was named the park of Arndt Pekurinen.

TIMO VIRTALA

This text has been published for the first time in the Rauhan Puolesta -magazine and in a book called Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia Rohkeudesta. Translation: Mikko M. The first picture is form Erno Paasilinna’s book Rohkeus: Arndt Pekurinen and his wife Alexandra and children Säde and Juhani from the summer of 1939.

Jyväskylän syksy -tapahtumassa kysyttiin, onko sota ikuinen ja väistämätön, ja mihin rauhantyö kykenee? Jyväskylän Syksyn 2021 webinaarissa Taideyliopiston vararehtori, kuvataiteilija Jaana Erkkilä-Hill ja sosiologi, luennoitsija ja rauhanaktivisti Timo Virtala keskustelevat rauhantyön kysymyksistä. Esille nousevat myös nimet Pyhä Ksenia Pietarilainen ja Arndt Pekurinen. Puhetta johtaa päätoimittaja Elias Krohn.

Jyväskylän kevät -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä Kristillinen rauhantyö -paneelissa oli keskustelemassa kirjailija, sosiologi Timo Virtala, professori Tapio Lampinen ja filosofian maisteri, pitkään kirjastonjohtajana toiminut Ilkka Hirvi.

Pekurisen tarina on parhaillaan esillä Mikkeliin hiljattain avatussa Sodan ja rauhan keskus Muistissa, ja minulla oli suuri kunnia olla mukana teoksen luomistyössä. Teoksen tuottaneen Kroma Productionsin sivuilla kerrotaan teoksesta mm. seuraavasti:

”Arndt Pekurinen on draamadokumentti, joka kertoo suomalaisen pasifistin Arndt Pekurisen (1905-1941) elämästä ja kohtalosta. Pekurinen oli aseistakieltäytyjä, joka ei luopunut aatteestaan, vaan kuoli sen vuoksi.

Arndt Pekurisen tarina kerrotaan audiovisuaalisen multimedian keinoin. Draamadokumentti on toteutettu installaation muotoon. Installaatio koostuu viidestä huoneesta, joissa jokaisessa on kolme videoscreeniä ja soundtrack. Teoksen kokijat liikkuvat tarinan edetessä huoneesta toiseen siirtyen siten seuraavaan kohtaukseen. Teoksen kesto on 15 minuuttia.

Teoksen työryhmään kuuluvat kuvanveistäjä Jarmo Vellonen, mediataiteilija, elokuvaohjaaja Marikki Hakola, sosiologi, tietokirjailija Timo Virtala ja äänisuunnittelija Epa Tamminen. Tuottaja Marikki Hakola / Kroma Productions Oy 2021.”

Yllä traileri, koko teoksen voi käydä katsomassa Mikkelissä.

”Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, ”jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ’Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: ”Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

https://areena.yle.fi/audio/1-50411889

Toinen mielenkiintoinen lähde, johon törmäsin etsiessäni materiaalia huomiseen Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmaan, on Totaaliblogin perusteellinen ja selväsanainen kirjoitus Arndt Pekurinen, 29.8.1905 – 5.11.1941. Kirjoitus perustuu Erno Paasilinnan Pekuris-elämänkertaan nimeltä Rohkeus. Katso myös Erno Paasilinnan haastattelu aiheesta.

Kuva on Rohkeus-kirjasta, kuvassa Aleksandra ja Arndt ja heidän lapsensa Säde ja Juhani.

Tässä yhdysvaltalaisen balladisti John McCutcheonin erinomainen tulkinta joulun 1914 tapahtumista brittien ja saksalaisten taistelukentillä Ranskasta. Kappale on McCutcheonin sanoittama ja säveltämä ja nimeltään Christmas in the Trenches, joulu juoksuhaudoissa. Ollessaan kiertueella Tanskassa McCutcheon tapasi saksalaissotilaita, jotka olivat olleet mukana kokemassa balladin tapahtumia.

Tulemme pysähtymään mm. Intian itsenäistymisliikkeen, Rosenstrassen mielenosoituksen ja Tsekkoslovakian vuoden 1968 siviilivastarinnan äärelle, ja läpi käydään myös ainakin yksi kotimainen kertomus rohkeudesta, nimittäin jatkosodassa teloitetun Arndt Pekurisen tapaus.

Ohjelma on kuunneltavissa pääkaupunkiseudulla suorana lähetyksenä Radio Ravun taajuudella 89,7 MHz ja myöhemmin samana päivänä tämän linkin takaa.

Tässä Arndt Pekurinen -luentonäytelmän alustus Jyväskylästä viime viikolta. Alustus käsittelee, Mahatma Gandhia lainatakseni, suurinta voimaa, mitä ihmiskunnalla on koskaan ollut käytössään, eli väkivallattomuutta. Kokonaisuudessaan kyseinen luentonäytelmä löytyy kirjoitettuna täältä, lisää YouTube -pätkiä Jyväskylän luennolta puolestaan löytyy täältä.

Lämpimästi tervetuloa rauhanseminaariin Mikael Agricolan päivä 9.4. klo 17. Aiheena on ”Sota vai rauha yhteiskunnassa?” Alustajina ministeri Erkki Tuomioja, Yle 1:n radikaaleista hartauksistaan tuttu pastori Kai Sadinmaa ja kansanedustaja Martti Korhonen. Kommenttipuheenvuoron pitää opiskelija Noora Luukka ja puheenjohtajana toimii Jyväskylän kaupunginhallituksen puheenjohtaja Riitta Mäkinen. Lisäksi esitetään Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtalan käsikirjoittama ja ohjaama aseistakieltäytyjä Arndt Pekurista käsittelevä draama. Tilaisuus järjestetään Aalto-salissa, osoitteessa Väinönkatu 7, Jyväskylä. Tilaisuus on osa Jyväskylän Talvi -tapahtumaa.

Tapahtumat ovat ilmaisia ja kaikille avoimia.
Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Lisätietoja: Katriina Kajannes, dosentti, kajannes.katriina@gmail.com, katriina.a.kajannes@jyu.fi, 050 430 3451.

Päivälleen 68 vuotta sitten ammuttiin Suomussalmen rintamalla autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin.

Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta kolmeksi vuodeksi. Syy vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

”Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä…”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, ”…jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Pasifistisen vakaumuksensa hän sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla.

”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaakkaan”, hänellä oli tapana sanoa irlantilaista valistusajan kirjailijaa Jonathan Swiftiä mukaellen. Pekurinen oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen ehdoton absolutisti.

Poliisin haettua Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929 Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Hänelle suoritettiin kuitenkin muutaman päivän sisällä neljä lääkärintarkastusta, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokompanjaan.

Kustaanmiekassa hänet puettiin väkisin sotilasvaatteisiin: tarvittiin kolme kersanttia jotka kamppailivat Pekurisen kanssa kaksi tuntia. Kun he viimein onnistuivat taltuttamaan hänet, Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui vaatteet päältään. Hän myös ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita.

Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan. Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa.

Tästä alkoi kolmen vankilatuomion sarja, jonka aikana hänen tapauksestaan käytiin kirjeenvaihtoa muun muassa Albert Einsteinin ja Suomen puolustusministerin välillä. Einsteinin vetoomuksen Pekurisen vapauttamiseksi oli allekirjoittanut myös kuusikymmentä Iso-Britanian parlamentin jäsentä sekä kirjailijat H. G. Wells ja Henri Barbusse.

Vankilatuomiot toistuivat, koska vankilaoloaikaa ei siihen aikaan laskettu palveluksen suorittamiseksi. Aseeton palvelus oli kyllä mahdollista, mutta Pekurinen ei halunnut tehdä minkäänlaista työtä armeijaorganisaation hyväksi. Täysin siviililuontoinen palvelus oli jo 20-luvulla tullut mahdolliseksi suurimmassa osassa eurooppaa.

Lopulta kansainvälinen painostus ja Pekurisen jatkuvien vankilatuomioiden tuoma pattitilanne aiheutti sen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta ja hän sai elää kahdeksan vuotta normaalia siviilielämää. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin. Arndt toimi aktiivisesti paitsi Antimilitaristisessa liitossa, myös raittiusyhdistyksessä. Kesäisin hän toimi raittiusyhdistyksen kesähuvilan isännöitsijänä, talvisin hän työskenteli autonkuljettajana Helsingissä.

Talvisota alkoi 31.11.1939, ja Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurinen joutui jälleen kerran ilmoittamaan olevansa valmis siviilityöhön, mutta koska tätä ei hyväksytty, hänet tuomittiin jälleen vankilaan. Pelson varavankilasta hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941. Koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Näin Pekurinen itse perusteli vakaumustaan:

”Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi.

”Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Kirjoitus on osa Eheyttävä konfliktinratkaisu -luentoa. Lähteet: Paasilinna, Erno: Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998 sekä Jukka Lindstedt: Valtio näyttää voimansa – Arndt Pekurisen viimeiset päivät syksyllä 1941, Lakimies 6 / 1995.

Olen kirjoittanut Pekurisesta myös luentonäytelmän, jota näytellään säännöllisesti siviilipalvelusmiehille Lapinjärven koulutuskeskuksen koulutusjaksolla.

Arndt Pekurinen kieltäytyi 30-luvulla suorittamasta minkäänlaista palvelusta armeijaorganisaation sisällä, mutta oli valmis suorittamaan siviililuontoista palvelua armeijapalvelusta pidemmän ajan. Hän kieltäytyi viidesti, kunnes hänet teloitettiin vuonna 1941. Kuva on käsikirjoittamastani Arndt Pekurinen -luentonäytelmästä syksyltä 2006.

Ilkka -lehden (11.7.2008) mukaan eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk.) kumoaisi Jehovan todistajia koskevan erityislain ja määräisi heidät siviilipalvelukseen.

Korkeaojan mielestään yhden uskontokunnan erityisvapaus on epäoikeudenmukainen muita kohtaan. Jehovan todistajat vapautettiin asevelvollisuudesta vuonna 1987.

Korkeaoja otti esille asian, josta myös YK:n ihmisoikeuskomitea huomauttaa Suomea joka toinen vuosi.

Olen samaa mieltä Korkeaojan kanssa siitä, että ongelmallista, että Jehovan todistajien asepalveluksesta on säädetty oma laki. Toisaalta valtion ei kuitenkaan kannata myöskään löydä päätään seinään pitämällä jääräpäisesti kiinni periaatteista, että jok’ikisen on suoritettava yhtä raskas palvelus.

Lakiin tulisi kirjata kohta, jonka perusteella viranomaiset voisivat tarpeen vaatiessa päästää ns. höyryjä pihalle. Kohta, joka antaisi mahdollisuuden vapauttaa henkilö sekä varusmies- että siviilipalveluksesta, niin rauhan kuin sodankin aikana.

Kyse olisi erittäin poikkeuksellisista olosuhteista äärimmäisen vahvan vakaumuksen omaavien henkilöiden kohdalla. Tämän kirjaaminen juridisella kielellä on kieltämättä haastavaa.

Haastavaa on myös vakaumuksen mittaaminen ja eri vakaumusten käsitteleminen tasapuolisesti. Mutta jos kerran yleisestä asevelvollisuudesta halutaan pitää kiinni, näen muut vaihtoehdot (että yksittäiselle nimetylle ryhmälle annetaan vapautus, tai että kieltäytyjät pistetään rauhanaikana vankilaan) vielä huonompana.

Mikä muuten on se vakaumus, jonka perusteella Jehovan todistajat kieltäytyvät suorttamasta siviilipalvelusta? Muistan jostain lukeneeni, että heidän asioista päättävä vanhempain neuvosto olisi luonnollisen poistuman ansiosta siirtynyt siinä määrin liberaalimpaan suuntaan, että mikäli siellä nyt asiasta äänestettäisiin, he eivät suosittelisi siviilipalveluksesta kieltäytymistä, vaan jättäisivät asian kunkin yksilön itsensä päätettäväksi.

Mikäli kyse on valtionvastaisesta ideologista, joustavathan he siitä myös maksamalla veroja.

Pasifistisin perustein siviilipalveluksesta ei nykyisissä olosuhteissa voi mielestäni kieltäytyä.

Mutta aseistakieltäytymisen historia Suomessa on osoittanut, että tiukka periaatteellisuus tässä asiassa vie viranomaisilta sekä aikaa että rahaa, ja valtiolta mainetta.

Järjestelmän tulisi olla sellainen, ettei vankilassa istu rauhanaikana vankilassa ensimmäistäkään kieltäytyjää, ja sodan aikana siellä istuisi äärimmäisen harva.

Tällaisen lainsäädännön luominen on niin haastavaa, että se käy vakavasti otettavaksi argumentiksi yleistä asevelvollisuutta vastaan.