I Origins on elokuva tieteestä, uskonnoista, uudelleensyntymästä, evoluutiosta ja rakkaudesta. Ainoa häiritsevä seikka oli tieteen ja uskonnon iänikuinen vastakkainasettelu. Niin intellektuellisesti kutkuttavaa kuin tämä koskaan päättymätön debatti onkaan (sekä uskovaiset että tiedeuskovaiset saavat tästä elokuvasta paljon hyviä argumentteja varastoonsa), koen sen aavistuksen kiusallisena, sillä omassa todellisuuskäsityksessäni tiede ja uskonto eivät ole keskenään ristiriidassa. Mutta paljoa tämä ei menoa häirinnyt, elokuva imee mukaansa heti alkumetreillä, herättää suuria tunteita ja ajatuksia, suosittelen!

Trailerin perusteella päätin olla katsomatta tätä elokuvaa, mutta tamperelaisen elokuvateatterin valikoimaan tutustumalla valitsin tämän, koska se oli vähiten huono. Hyvä niin, sillä pidin näkemästäni. Scifielokuvat ovat yleensä joko todella hyviä tai todella huonoja, tämä kuuluu ensimmäiseen kategoriaan. Suosittelen tätä myös niille, jotka eivät kyseisestä tyylilajista yleensä innostu.

The Great Beauty (La grande bellezza) on eksistentialistinen elokuva elämän suurista ja pienistä nautinnoista, taiteesta, kaiken turhuudesta ja kaiken kauneudesta. Myös uskontoa, asketismia ja roomalaisen seurapiirielämän pinnallisuutta ja hedonismia käsitellään. Yläkuva on tästä elokuvasta. Kutkuttava, erilainen, rohkea – samalla kertaa sekä syvällinen että pinnallinen.

Muumit Rivieralla kävimme katsomassa elokuvateatterissa ennen kaikkea kuusivuotiaan poikamme takia, mutta se oli hieno elokuvaelämys koko perheelle. Harvoin jaksan seurata lastenelokuvaa alusta loppuun, mutta tätä jaksoin. Jäljellä on Tove Jansonin särmää, huumoria ja silmiä avaavaa yhteiskuntakritiikkiä. Aivan kuten La grande bellezza, myös tämä elokuva käsitteli päähenkilöiden suhdetta rikkauteen ja köyhyyteen, taiteeseen ja turhuuteen, maineeseen ja vaatimattomuuteen.

Oli kyse sitten aatteesta tai aivopieruista, Valtaoja kuitenkin ymmärtää mistä ilmiö johtuu. Ymmärtää, mutta ei suosittele:

Rasismi, seksismi, suvaitsemattomuus ja muu erilaisuuden pelkääminen ovat Homo sapiensille lajityypillisiä piirteitä. Mutta me emme ole enää vain eläimiä, vaan ennen kaikkea ihmisiä, ja nykymaailmassa laumanamme on koko ihmiskunta.

Ihminen, joka sulkee erilaisuuden pois elämästään, sulkee itsensä pois osasta elämää ja sen rikasta monimuotoisuutta. Aivan suotta, koska nykyisin kuka tahansa voi kartuttaa tietojaan ja ymmärrystään siitä, millaista on olla tuo toinen – tuo musta, tuo nainen, tuo homo, tuo barbaari, tai tuo mies.

Rasistit ja muut erilaisuutta vastustavat ovat usein ääliöitä, mutta ennen kaikkea he ovat pelkureita, jotka eivät uskalla elää – oman itsensä sortajia.

Tästä kaikesta olen Valtaojan kanssa samaa mieltä. Mutta yksi asia jäi mietityttämään. Pohtiessaan rasismin evolutiivisia syitä hän kirjoittaa, että ”Jos aamunkoitteessa odottaa taistelu, todellinen tai vertauskuvallinen, voittoon rynnistävä porukka ei ole se, joka leirinuotiolla pohtii, että onhan tuolla vastapuolellakin oikeastaan aika hyvät ja perustellut syynsä tehdä mitä tekevät.”

Mutta jos tämmöisiä asioita leirinuotiollaan pohtineet olisivat aina hävinneet, miksi me sitten yhä pohtisimme näitä? Eikö tällainen pohdinta ole hurjasti viimeisten vuosituhansien aikana lisääntynyt? Eikö tällainen pohdinta ole juuri avain ihmisen evolutionääriseen menestykseen: että ollaan keksitty keinoja taisteluiden välttämiseen, yhteistyön lisäämiseen, kaupankäyntiin ja tietojenvaihtoon?

Tiedekirjailija Jeremy Rifkin on ainakin vahvasti tätä mieltä. Olen tämän animaation postannut tänne ennenkin, mutta laitan sen taas, senverran napakasti tässä on esitettynä teoria ihmisen eettisen sfäärin laajentumisesta.

Yläkuva (cc): Ken Conley.

Yksi aikamme suurimpia tragedioita on, että asetamme onnellisuudellemme ehtoja. Uskottelemme tulevamme onnelliseksi vain, jos jokin asettamistamme ehdoista toteutuu. Jossittelulistan kärjessä on usein rikkaus, kauneus ja nuoruus.

Jos joku sattuu täyttämään asettamansa ehdot, hän yleensä keksii itselleen nopeasti uusia.

Mainosmaailmasta mielikuvituksemme saa käyttöönsä yhä uusia, entistä vaikeammin saavutettavia ehtoja. Yllä olevassa videossa on käsittelyssä kauneus ja ne välineet, jolla tuo ihanne luodaan.

Aivan liian usein ajatellaan altruismin ja pasifismin, käytännössä esimerkiksi militarismin (ns. maanpuolustustahdon) hillitsemisen ja kehitysmaiden auttamisen, olevan ”muiden” etujen ajamista ”meidän” etujen kustannuksella. Ei nähdä sitä itsestäänselvyyttä, että eri maiden ja kulttuurien ihmiset kuuluvat yhteen kuin oksat samaan puuhun. Kehitysmaiden riisto on veljeltä varastamista ja sotiminen on omaan jalkaan ampumista.

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, kansallisuusaatteen suurin saavutus on ollut maamme eri ryhmien eripuraisuuksien vähentyminen. Hyvinvointivaltio saatiin rakennettua, kun eri ryhmittyvät alkoivat työskennellä yhteisen päämäärän hyväksi.

En näe mitään syytä, miksi emme tekisi kaikkemme saavuttaaksemme samanlaisen yhteenkuuluvaisuudentunteen myös globaalisti. Globaali etiikka on meidän kaikkien etu, katsoi asiaa sitten uskonnollisesta, filosofisesta tai biologisesta näkökulmasta.

Viimeksimainittua näkökulmaa valotti tietokirjailija Osmo Tammisalo torstain 24.5.07 Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Kirjoituksensa aluksi hän kiisti sen yleisen virhepäätelmän, että evoluutioteoria olisi jotenkin ristiriidassa uhrautuvan avuliaisuuden kanssa. Hän huomautti päinvastoin, että altruismin selittäminen on yksi evoluutiobiologian suuria saavutuksia.

Vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekkäitä.

Päinvastoin, yhteistyö ja avuliaisuus ovat evoluutioympäristössä olleet erinomaisia strategioita omien geenien levittämiseen.

Tuloksena on syntynyt lukuisia yhteistyötä ja vastavuoroisuutta ylläpitäviä tunteita: kiitollisuutta, häpeää ja moraalista suuttumusta.

Varsinkaan se, miksi jotkut saarnaavat pyyteettömän avuliaisuuden puolesta, ei evoluutioteorian valossa ole absurdia. Moraalisaarnojen sisältöhän voidaan suoraan ennustaa evoluutioteorian perusteella: sopivissa tilanteissa yksilön on kannattanut vaatia muilta entistä suurempaa uhrautumista.

Toinen yleinen virhepäätelmä on olettaa, että geenit eivät vaikuttaisi ihmisen käyttäytymiseen sen takia, että ihmiset verrattain usein tekevät sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä, esimerkiksi pitäytyvät selibaatissa.

Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäinen ei.

Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille tietoista halua levittää geenejä: siihen on riittänyt esimerkiksi halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin.

Jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi geenien levittäminen, miehet maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita.

Lisäys: Sanakirjan mukaan altruismi tarkoittaa epäitsekkyyttä, pyyteettömyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Sen vastakohta on egoismi eli itsekkyys. Kirjoituksen alussa annan ymmärtää, että maapallolla eri maat ja kansat ovat niin riippuvaisia toisistaan, ettei pyyteettöminkään auttaminen voi olla auttamatta myös auttajaa itseään. Onko kyseessä siis paradoksi? Pitäisikö tässä yhteydessä mieluummin puhua ”vain” auttamisesta, välittämisestä ja rakkaudesta?