Olen suorastaan loukkaantunut puheista, joiden mukaan Mostarin näkemiseen riittää yksi päivä. Mostarin, kuten minkä tahansa kaupungin tai kylän näkemiseen ja kokemiseen, ei riitä edes yksi ihmiselämä.

Mostarissa on kieltämättä vain kaksi turistinähtävyyttä: silta ja vanhakaupunki. Mutta jos nähtävyyksien näkeminen olisi matkustelun tarkoitus, turistin ei kannattaisi lähteä kotoaan minnekään, sillä internetistä löytyy kohteesta kuin kohteesta parempia kuvia ja täsmällisempää tietoa kuin paikan päältä.

Parasta matkustelussa on uuden, oudon ja tuntemattoman kohtaaminen. Sitä riittää joka kodissa, kylässä ja niemen notkossa loputtomasti. Mitä kauemmaksi matkustaa, sitä helpompi se on havaita, mutta taitavimpien uteliaiden ei tarvitse matkustaa kauas.

Meidän taitamattomien sen sijaan oli herättävä aamuviideltä ja raahauduttava ratikkapysäkille, johon ratikka numero yhden oli määrä pysähtyä 20 minuutin välein. Puoli tuntia odoteltuamme ajoimme taksilla rautatieasemalle, ja sieltä Ruotsin rautatieyhtiön lahjoittamalla junalla Hertsegovinan tärkeimpään kaupunkiin Mostariin.

Junareitti on yksi Euroopan kauneimmista, väittävät, eikä minulla ole siihen vastaan sanomista. Aamuauringon valaisimia vuoria, kallioita ja laaksoja. Yksinäisiä kyliä, hylättyjä rautatieasemia ja karhujen asuttama metsä. Pitkiä tunneleita, tiukkoja ja ihmeellisen turkoosi joki.

Juna oli tilava ja lämmin, ihmiset hitaita, hiljaisia ja uneliaita. Konduktööri käveli ohitse kantaen snapseja, jotka eivät maistuneet kenellekään.

Mostarissa eksyimme vähemmän tunnetulle sillalle, jolta eläkkeellä oleva sähkötekniikan professori ohjasi meidät kohti vanhaa kaupunkia ja kuuluisaa siltaa. Professori ehdotti, että yöpyisimme hänen luonaan. Hinnasta sovittuamme hän vei meidät kotiinsa ja tarjosi japanilaisia omenoita, joita kasvoi hänen takapihallaan.

Japanilaiset omenat näyttivät erehdyttävästi appelsiineilta, mutta kuori on ohut, koostumus vetelä ja maku epämiellyttävän makea. Tuntemattoman voi löytää vain eksymällä.

Mohammed ja Oliver.

Ylitettyämme kuuluisan sillan kohtasimme Mohammedin, jonka suku on asunut Mostarissa vuosisatoja. Hän kertoi että Mostar oli aikoinaan Euroopan ensimmäinen siisti kaupunki. ”Mutta katsokaa nyt ympärillenne, minkälainen kaatopaikka tämä nykyään on.” Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt ensimmäistäkään roskaa enkä muutakaan merkkiä epäsiisteydestä.

Hänen mukaansa lähes koko kaupunki lähti sodan aikana pakolaisiksi ja vain harva, hän mukaan luettuna, jäi puolustamaan kaupunkia. Hyvin harva pakolaisiksi lähteneistä on palannut.

Jälleenrakennus on Mohammedin mielestä hoidettu huonosti. Sodan jälkeen uudelleenrakennettu silta on puoli metriä korkeammalla kuin ennen sotaa, eikä mikään muukaan tunnu enää aidolta.

Museossa näimme valokuvia siitä, millaisina raunioina vanhakaupunki oli sodan aikana ja heti sen jälkeen. Mohammedin lähdettyä jäimme pohtimaan, oliko hän mahtanut liioitella, vai oliko jälki tosiaan niin erilaista kun hän väitti. Meidän silmissä vanhakaupunki näytti satoja, jos ei tuhansia vuosia vanhalta.

Aamulla professori tarjosi taas japanilaisia omenoita, ja nyt ne maistuivat jo paremmilta. Päätimme jäädä toiseksikin yöksi.

Edita, Oliver ja Sinita.

Kadulla tutustuimme Sinita ja Edita –nimisiin sisaruksiin. Sinitalla oli vaaleat hiukset avoimena ja hän puhui koko ajan, Editalla oli tummat hiukset sidottuna ja hän oli pääasiassa hiljaa. Sinita opiskeli lakia ja Edita taloustieteitä. He olivat yllättyneitä, että Bosnia ja Hertsegovina kiinnosti meitä niin suuresti. ”Tämä maahan on niin konservatiivinen,” sanoi Sinita.

Sinita ja Edita opiskelivat bosniakeille (ja myös pienelle serbivähemmistölle) tarkoitetussa yliopistossa. Kroaateilla on Mostarissa oma yliopistonsa. Sodasta toipumisen kannalta vielä tätäkin järkyttävämpi uutinen on, että etnisen taustan mukainen erottelu aloitetaan jo koululapsista: kroaattilapset käyvät tällä viikolla koulussa aamupäivisin ja bosniakkilapset iltapäivisin, mutta ensi viikolla on bosniakkilasten vuoro herätä aikaisin.

Sinita ymmärsi että tämä lisää ryhmien välistä kuilua ja tulevien konfliktien riskiä, ja syytti vahingollisesta toiminnasta poliitikkoja. Vaalit ovat ensi vuonna, mutta hän ei tiedä ketään hyvää ehdokasta tai puoluetta, jota äänestää.

Illalla kahvilassa miehet olivat humalassa. Tarjoilija oli porukan humalaisin eikä ymmärtänyt, että halusin espresson, mutta jos sitä ei ole, myös bosnialainen kahvi kelpaa. Hän oli selvästi harmissaan, että tulin keskeyttämään heidän juominkinsa ja osoitti sekä vasemmalle että oikealle vihjaten, että kahviloita kyllä riittää.

Vaadin kuitenkin saada kahvini koska tiesin, että naapurikahvilat olivat joko täynnä tai suljettuina. En viipyisi kauan, tarvitsin vain tyhjän pöydän Loviisan rauhanfoorumin apurahahakemuksen liitteiden järjestelyyn.

Tulkkinani toiminut vähiten humalainen ymmärsi englantia ja pian kävi ilmi, että myös ruotsia. Hän oli asunut viisitoista vuotta Norjassa ja asui siellä yhä, hän oli tullut Mostariin lomailemaan. Hän ei halua muuttaa takaisin, koska Mostarin taloudellinen tilanne on niin huono, töitä ei täällä ole tarjolla.

Lyhyehkön ruotsinkielisen keskustelumme jälkeen paneuduin paperitöihini ja äijät jatkoivat jorinoitaan. Kaikista maailman keskustelunaiheista humalaiset mostarilaismiehet olivat valinneet aiheekseen Indira Gandhin, jonka sarajevonvierailun ajankohtaa olin edellisenä päivänä yrittänyt huonoin tuloksin löytää netistä.

Mitä sanottavaa heillä oli Indirasta ja miksi he olivat hänestä alkaneet puhua, halusin tietää, mutta norjanhertsegovinalainen huitasi vain kättään ja sanoi, että kunhan puhuvat.

Aamulla jätimme Mostarin taaksemme ja ajoimme bussilla Bosnia-Hertsegovinan ainoaan rannikkokaupunkiin Neumiin. Ilma oli sateinen ja viileä. Söimme pitsat ja laskeuduimme tyhjien hotellien ja kahviloiden lomitse autiolle hiekkarannalle, jossa pulahdin uimaan. Kerroimme Oliverille, että kaksi vuotta sitten Sally kellui Välimeressä, samalla kun oliver kellui Sallyn vatsassa. Silloin oli kuuma loppukesän iltapäivä, ja lämmin Välimeri keinutti Sallya ja Oliveria niin pitkään, että auringonpaahde ajoi minut hiekkarannalta puun varjoon odottamaan.

Kesäsin Neumissa on kuulemma liikaakin turisteja, pääasiassa ulkomailla asuvia bosnialaisia, jotka tulevat synnyinkaupunkiinsa lomailemaan. Nyt kaupunki oli niin autio, kylmä ja märkä, että jatkoimme saman tien matkaa Metkoviciin. Metkocicissa yövyimme palataksemme aamujunalla Sarajevoon.

Mostarin vanha silta.

Kahdentoista tunnin junamatkaan mahtuu kaikenlaista, tällä kertaa jopa puolentunnin bussimatka. Jossain vaiheessa vähän ennen Kroatian rajan ylittämästä koko juna tyhjennettiin ja meidät siirrettiin busseihin, joka vei meidät seuraavalle asemalle, josta taas jatkoimme junamatkaa.

Bosnian puolella Tuslassa Velid jäi pois. Kuulin käytävällä puhuttavan englantia, ja arvasin että jollain muullakin Sarajevoon matkaavalla oli nälkä. Käytävällä selviteltiin, ehtiikö tällä pysähdyksellä käydä ostamassa asemalta ruokaa.

Konduktööri näytti minulle, australialaiselle Adamille ja australialaiselle, Euroopan suurimmassa kaupungissa Lontoossa asuvalle Amylle kaikki kymmenen sormeaan vakuuttaen, että aikaa ostoksien tekemiseen oli riittävästi.

Juostessamme kaupoille aloin kertomaan kuinka huonosti minulle meinasi käydä edellisellä Sarajevon vierailullani, häämatkamme paluumatkalla, kun kävin Banja Lukan asemalla ostamassa kahvia, ja kun palattuani juna oli kadonnut tuoreen vaimoni, matkatavaroideni, rahapussini ja passini kanssa.

Tilanne oli liian hektinen noin pitkän jutun kertomiselle. Amy oli, kuten sanottu, lontoolainen, ja Adamkin oli asunut siellä vuosia. Lontoo on aivan liian iso kaupunki että kukaan siellä asuva olisi kiinnostunut salamyhkäisyydestäsi tai arvoituksellisuudestasi. Jos et heti mene asiaan, menetät kuulijasi, olisihan se minun kerran kauan sitten Lontooseen rakastuneena pitänyt tietää.

Mutta jos he olisivat malttaneet kuunnella, olisin kertonut tarinani loppuun, että se vaimoni vienyt juna oli vain käynyt kääntymässä, ja häämatkamme sai jatkua sulhasen muutamien minuuttien hermoilun jälkeen kahvin kanssa ja ilman ongelmia.

Toisin kuin tällä kertaa. Lähimmällä myyntikojulla myytiin pelkkiä juomia, joten siirryin seuraavalle, ja ostin siivun valkoista leipää ja aivan liian suuren palan balkanilaista makkaraa. Vegetaristina Amy katosi jonnekin etsimään itselleen sopivampaa ruokaa. Ostokset tehtyämme minä ja Adam juoksimme takaisin junaan luullen Amien olevan jo siellä, ja juna lähti saman tien.

Kyse ei ollut heidän häämatkastaan, itse asiassa he eivät edes seurustelleet, mutta niin hyviä kämppikisiä olivat, että tämä oli heille jo kolmas yhteinen lomamatka.

Joka tapauksessa sinne Amy jäi, Tuzlan asemalaiturille itkemään. Kun Adam sai häneen lopulta yhteyden kännykällään, Amy kertoi nähneensä junan lähtevän, juosseensa sen perässä, ja kertoi jopa aseman työntekijöidenkin soittaneen radioillaan junan perään, mutta mikään ei ollut auttanut. Toisin kuin eräs, Amy oli kaukaa viisas, ja hänellä oli mukanaan kännykkä, rahat ja passi.

Eminan tulkkausapua ja paikallistietoutta hyväksi käyttäen saimme selville, että seuraavalle asemalle oli matkaa puolisen tuntia, Sarajevoon useampi tunti ja taksilla Tuzlasta 90 euron arvoinen matka.

Niinpä tapasimme Amyn uudestaan vasta monen tunnin, useiden (huonon kentän ansiosta) katkenneiden puheluiden ja hermostuksissa tehtyjen huonojen päätösten jälkeen Sarajevon asemalla.

Perillä, huokaisin ihastuksissani, ja vedin sisääni Sarajevon vuodenaikaan nähden yllättävän lämmintä ilmaa. Muiden tarjoilla olevien vaihtoehtojen puuttuessa lyöttäydyin Amyn ja Adamin seuraan ja seurasin heitä Hostelli Enjoy’hyn, jonne Adam oli varannut heille yksityishuoneen, tosin epähuomiossaan huomiseksi.

Varauksen puuttuminen ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä sikafluenssan takia koko kaupunki (koko maanosa, koko maailma?) kärsii turistipulasta.

Aamukuudelta nousin kirjoittamaan Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttelyn lehdistötiedotetta. Kirjoitin kuumeisesti, kävin aamupalalla ja kirjoitin lisää, mutta valmista ei tullut. Kello löi yhdeksän, tuli aika pakata ja lähteä.

Rautatieasemaa lähestyessäni sain eräänlaisen backpackers high’n. Vähän niin kuin maratoonari saattaa saada kesken juoksun hormoonipiikin ja nousta jonkunlaiseen huumaustilaan, vähän niin kuin pianisti tai runoilija voi riittävän intohimoisesti päiväkausia aherrettuaan saavuttaa flown, vähän niin kuin nuo jalot puurtajat, vähän niin minäkin saavutin reppumatkustajan onnellisuushumalan.

Selkäreppu lakkasi painamasta ja hihnat hiertämästä. Askel oli kevyt, loikin rautatieaseman sateen kastelemia portaita ylös ja alas lippuluukulta toiselle, minne ikinä minut elekielellä ohjattiinkaan.

Nautin verkkaudesta ja vauhdista, jotka kummatkin tunsin tapahtuvan yhtä aikaa, muutoksesta ja pysyväisyydestä, elämän moninaisuudesta ja kaikkeuden ykseydestä, aamuruuhkan arkisuudesta ja omasta ulkopuolisuudestani, reppumatkaajan huolettomuudesta ja vastuuttomuudesta.

Tunsin olevani aktiivinen osanen ”suuressa syiden ja seurausten verkostossa, jossa kaikki eläväinen on mitä moninaisimmilla tavoilla yhteydessä kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen luomakuntaan,” kuten olin kieli poskella kirjoittanut lehdistötiedotteeseen, mutta poistanut sen luoja kiitos viime tingassa.

Minun teki mieli aloittaa matkaopas – jota tälle reissulle lähdin kirjoittamaan – niinkin omaperäisellä huudahduksella kuin ”Rakastan matkustamista!” vastakohtana Claude Lévi-Straussin matkakirjojen klassikolle, joka alkaa lakonisesti ”Vihaan matkustamista.”

Kuin liiallista innostustani koetellakseen kohtalo heitti saman tien eteeni aimo annoksen köyhyyttä, kurjuutta, kiirettä ja epävarmuutta.

Köyhyyttä minulle esitteli kansalaisjärjestön edustaja, joka keräsi rahaa unkarilaisille leukemiaa sairastaville lapsille. Sanoin että valitettavasti en ehdi auttaa, koska junani on juuri lähdössä.

Se oli totta, mutta toisaalta minulla kuitenkin oli aikaa kymmenen minuuttia, ja seisoimme laitureille vievän portaiden alapäässä.

Portaiden yläpäässä minua alkoi kaduttaa. Koko aamun olin yrittänyt muotoilla mahdollisimman kauniiksi ja vetoavaksi lauseeksi ajatusta siitä, että jokainen meistä voi vaikuttaa ihmiskunnan paremman tulevaisuuden puolesta, että apatiaan ei ole syytä vajota, että parhaansa pitää yrittää, koska jo siinä olisi maailmanlaajuinen vallankumous, jos jokainen ahdistuksen, epätoivon, apatian ja pessimismin sijaan yrittäisi parhaansa, ja että kyse on yhtä käsittämättömästä syiden ja seurausten suhteessa kuin äänestämisessäkin: toisaalta yhdellä äänellä ei ole mitään väliä, toisaalta juuri yksittäiset äänet ratkaisevat vaalit.

Näin olin yrittänyt muotoilla, ja sitten kun auttamistilaisuus osui saman tien omalle kohdalleni, välttelin vastuuta kiireeseeni ja pieneen matkabudjettiini vedoten.

Käännyin takaisin, mutta nainen oli kadonnut. Etsin portailta, portaiden alapäästä, lippuluukkujen luota ja toiselta puolelta, mutta en löytänyt häntä enää koskaan.

Tämän kurjan kokemuksen jälkeen koin kiireen hölkätessäni laiturille numero kaksi, vain huomatakseni sen olevan väärä laituri, palatessani alkupisteeseen ja jatkaessani puolijuoksua, uskaltamatta edes katsoa kelloa, laiturille numero kolmetoista.

Kovaäänisessä mainittiin Sarajevo useaan kertaan, joten tiesin junani olevan joko lähdössä tai myöhässä.

Laiturilla numero kolmetoista olleessa junassakaan ei ollut mainintaa Bosnia Hertsegovinan pääkaupungista, mikä aiheutti minussa lievää epävarmuutta, sillä niin paljon kuin Budapestistä pidinkin, nimen omaan Sarajevosta olin kirjan luvannut kirjoittaa.

Rauhoituin kun huomasin ympärilläni olevan muitakin kielitaidottomia hädissään olevia ihmisiä. Nousimme junaan, minä ja bosnialaiset opiskelijat Velid ja Eminu.

Vaikka he kumpikin olivatkin kotoisin Bosniasta ja olivat opiskelleet jo kuukausia Budapestissa, he eivät olleet tavanneet toisiaan kuin kerran aikaisemmin. Kävi ilmi, että patriootiksi ja perinteisiä arvoja kunnioittavaksi esittäytynyt Eminu suhtautui hiukan varauksellisesti sukupuolitutkimusta opiskelevaan, kosmopoliittisempaan Velidiin.

”Naisen pitää saada olla heikko”, sanoi tämä sodan kokenut, isänsä siinä menettänyt, lakimiestutkinnon suorittanut ja ulkomailla jatko-opintojaan puurtava parikymppinen nainen.

”Miksi pitäisi olla heikko”, kysyi Velid provosoituen.

”Miehen pitää olla vahva. Sellainen, johon voi nojata ja tuntea itsensä pieneksi.”

Matkan mittaan he kävivät samanlaista pientä sanailua myös patriotismista ja suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin, mutta he tekivät sen kohteliaaseen sävyyn, toisiaan kunnioittaen.

He kumpikin olivat erittäin hyväsydämisiä ja sosiaalisia, ja omasivat lähes täydellisen englanninkielen taidon. Velidin kohdalla sanan ”lähes” voinee jopa jättää pois, sillä sukupuolitutkimuksen lisäksi hän opiskeli myös englantia ja englanninkielistä kirjallisuutta.

Parempaa alkua matkaoppaan kirjoittajalle ei olisi voinut toivoa. Edessämme oli yhdentoista tunnin junamatka ja olimme kolmistaan sulkeutuneena kuuden hengen hyttiin. Päätin olla jättämättä heitä hetkeksikään rauhaan, enkä tuntenut siitä edes huonoa omaatuntoa. Ehtisiväthän he nukkua ja lukea tentteihinsä sitten paluumatkalla.

Kuvan pyoräilijät ovat myynnissä 3 000 eurolla Krakovassa, minulta saa kyseisen gallerian yhteystidot. Jeesus -maalaus loytyy samasta galleriasta ja ritari ja prinsessa -maalaus on graffitti Liettuan pääkaupunki Vilnassa.

Varmin tapa pilata onnistunut matka on liian tarkka suunnittelu, sanotaan, mutta tällä kertaa vilkaisu länsirannikon karttaan ei olisi ollut pahitteeksi. Vasta lauantai-iltana junassa kohti Kaliforniaa tajusin, että minullahan asuu kaksikin ystävää San Franciscossa, vain parin tunnin ajomatkan päässä Sacramentosta, jossa minulla oli sunnuntaiaamuna neljän tunnin pysähdys.

Kännykällä sitten Facebookkia selailemaan ja ystävieni puhelinnumeroita huonolla menestyksellä etsimään. Ainolle onnistuin jättämään viestin, mutta auttamattomasti liian viime tingassa.

Niinpä vietin sunnuntaiaamun Kalifornian hiljaisessa pääkaupungissa yksin kävellen, valokuvaten ja nousevan auringon lämmöstä nauttien. Poikkesin tyhjässä turistikaupunginosassa ja asunnottomien alkoholistien täyttämässä keskustassa, kävin kuuntelemassa katolisen messun lopputahdit ja juomassa chai lattea kahvilassa, jossa kaksi nuorta myyjää olivat uppoutuneet niin syvälle eksistenssialistiseen keskusteluun, että tuskin huomasivat minua.

Eräässä risteyksessä kaksi vanhaa hippiveljestä heilui ”One Love” ja ”Bring Them Home Now” kylttien kanssa. Ilmeet olivat vakavat, parrat ja hiukset harmaat ja sanoma selkeä. Ohiajavien autojen kuljettajista iso osa tööttäili, hymyili ja osoitti peukalollaan, että ovat hippien maailmaa syleilevästä pasifistisesta agendasta samaa mieltä.

Viereisessä puistossa komeili graniittipaneeleista koostuva sotamuistomerkki, johon oli kaiverrettu niiden 5 822 kalifornialaisen nimet, jotka kuolivat Vietnamin sodassa vuosina 1964-1975. Graniittipaneeleihin on liitetty pronssiosia, jotka kuvailevat sodan arkea: mies heittämässä käsikranaattia, toinen ampumassa konekiväärillä, kolmas lukemassa kirjettä ja neljäs hoitamassa haavottunutta.

Muistomerkin takana nukkui laiha mies, farkut jalassa ja toppatakki päällä, sininen muovipussi tyynynään.

Sacramento – Chicago, Illinois 16. – 18.11.2008

Maksoin junalipuista yhteensä noin 500 dollaria. Pelkän matkan olisi saanut puolta halvemmalla, mutta maksoin lisää saadakseni hytin ja kolme ateriaa päivässä tälle pisimmälle välille. Hytin koko on suunnilleen kaksi metriä kertaa metri kaksikymmentä. Sänkyjä on kaksi päällekäin, kummatkin minun käytössä, ja alemman sängyn saa muutettua kahdeksi istuimeksi.

Maisemat ovat upeita, kahvi ilmaista ja Amerikassa kun ollaan, ruokailujen aikana on vaikeaa olla tutustumatta kanssamatkustajiin.

Ensimmäisen lounaani söin eläkepariskunnan ja McCainia äänestäneen mormoninörtin kanssa. Nörtillä oli punaiset silmät ja hän vaikutti jotenkin poissaolevalta. Epäilin hänen oleva krapulassa, huumettokkurassa tai mieleltään epävakaa.

Päivällisellä osuin taas hänen kanssaan samaan pöytään, tällä kertaa olimme kahden, ja jo keskustelun alkuvaiheessa paljastui mikä oli vialla: hänen kihlattunsa oli jättänyt hänet vain muutamia päiviä aikaisemmin, syytä kertomatta.

Hänellä oli selvästi suuri tarve puhua, joten kyselin ja kuuntelin. Hän kuvaili juuri päättynyttä parisuhdettaan ja siitä tyhjyyttä, jossa hän nyt elää. Myös vuodestaan Kanadassa hän kertoi, siellä hän oli ollut mormonien tapoihin kuuluvalla ulkomaankomennuksella. Hän kehui Washington DC:ssä olevaa mormonitemppeliä, ja minulle tuli sellainen olo, että siellä kannattaisi käydä.

McCainia hän kertoi äänestäneensä, koska pelkäsi että Obama vie Amerikkaa sosialismin suuntaan eli sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, jossa yrittämiseen ei kannusteta.

Päivällisen jälkeen hän kiitteli moneen kertaan, ikään kuin olisin ollut hyväkin keskustelija, vaikken minä juuri mitään keskustellut, vaan vain kuuntelin.

Päivällisen jälkeen tutustuin hyttinaapureihini. Minua vastapäätä matkusti eläkeläispariskunta. Nainen oli entinen opettaja ja rasittavan kova puhumaan. Mies oli entinen biologi, ja pelkäsi sekä lentämistä että laivalla matkustamista. Takanani puolestaan matkusti kahdeksantoistavuotias äiti yhdeksänkuukautisen tyttärensä kanssa.

Aamiaisella tutustuin noin yksitoistavuotiaaseen lapseen, joka käyttäytyi kuin aikuinen. Hän kertoi olevansa matkalla erityisen lahjakkaille lapsille tarkoitetun koulun pääsykokeisiin. Hän kertoi olleensa yksityisopetuksessa koko ikänsä ja matkustaneensa vanhempiensa kanssa ympäri Amerikkaa, asuen kussakin paikassa vain muutamia kuukausia. Hänen vanhempansa olivat ravintolavaunun takaosassa, en tavannut heitä missään vaiheessa.

Maisemat olivat koko matkan fantastisen upeat. Nevadan autiomaan maisemat vaihtuivat tiheään: suola-aavikkoa, aroa, jokia, kallioita, vuoria, kaupunkeja, puita, pensaita, lehmiä, hevosia ja surkeita kyläpahasia. Illalla nousimme vuoristoon, ja esiin työntyi havumetsää, lunta ja kyläidyllejä.

Jokaisella asemalla nousin tietysti ulos jalottelemaan. Eräällä asemalla laiturille ilmestyi matkalaukkuineen mies, joka kertoi meille läsnäolijoille ei pelkästään nousevansa elämänsä ensimmäistä kertaa junaan, vaan myös näkevänsä junan ensimmäistä kertaa elämässään.

Illalla sukelsimme kalliovuorten sisään.

Kuvia matkan varrelta: www.flickr.com/photos/timovirtala…

Washington DC 3.12.2008

En muista nähneeni ketään naisia. Vain tukevan, itkuisen miehen muistan, jonka vasen käsi oli veressä ja naama noessa. Myös palomiehet tulen muistamaan lopun ikäni, heitä oli neljä tai viisi. He pukivat savusukellusvarusteita päälleen kuunnellen samalla isän selostusta, mihin osaan palavan kaksikerroksisen omakotitalon yläkertaa hänen kaksi- ja puolivutiaat kolmospoikansa olivat jääneet loukkuun.

Muistan filippiiniläistaustaisen lastenhoitajan, jota ensin luulin poikien äidiksi. Hän pyrähteli hermostuneesti paikasta toiseen, käsi suun edessä, selittäen naapureille, lääkintämiehille ja minulle, mitä oli tapahtunut. Hänen selostuksensa oli pätkittäistä, täynnä epäselvyyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia.

Laitettuaan kolmoslapset päiväunilleen hän oli mennyt ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Takaisin tullessaan hän oli nähnyt sisäkuistilla tulipalon, mennyt sisälle ja huutanut tulipalosta talon isännälle yläkertaan. Isäntä oli tullut alas katsomaan mistä on kysymys, alkanut sammuttamaan tulipaloa ja pyytänyt lastenhoitajaa hakemaan lapset. Savu oli kuitenkin ollut liian sakeaa, ettei lastenhoitaja ollut päässyt yläkertaan.

Isä oli yrittänyt, mutta joutunut hänkin kääntymään takaisin. Seuraavaksi hän oli soittanut yleiseen hätänumeroon, ja sen jälkeen Philadelphiassa työmatkalla olleelle vaimolleen.

Tämä puhelu oli katkennut yllättäen sillä seurauksella, että vaimo oli soittanut naapureilleen eli Sallyn tädille, jonka luona olimme vieraana. Minä ja isäntäpariskunta olimme ulkona seuraamassa tilannetta, joten Sally vastasi puhelimeen.

”Ovatko lapseni yhä palavassa talossa,” oli äidin kysymys. Sally haki tätinsä puhelimeen ja minä sain tehtäväkseni pitää heidät ajan tasalla.

Koskaan ei ole aika kulunut niin hitaasti. Yksi yläkerran ikkunoista särähti rikki, ja sieltä tuli liekkejä ja savua. Palomiehillä oli nyt savusukellusvälineet päällään, mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen he eivät yrittäneet uudestaan, mikä huolestutti, raivostutti ja hämmensi.

Myöhemmin kuulin, että talon takana oli lisää palomiehiä, jotka pelastivat kaksi lapsista sitä kautta.

“Haluan vain lapseni ulos,” isä sanoi palomiehille ja minulle. “En välitä talosta, haluan vain lapseni ulos. Miksei kukaan hae lapsiani ulos?”

Naapurissa. Kuva: Sally Armbrecht.

Mitä siihen voi sanoa? Pidin kättäni hänen olkapäällään ja yritin tukea parhaani mukaan. Muuta en voinut tehdä, ja se vaivasi minua, ja sama tunne taatusti vaivasi häntä vielä tuhat kertaa enemmän. Olin menettämässä toivoani, sillä jos savu on niin sankkaan, ettei aikuinen mies pääse lastensa pelastusyrityksessä portaita ylös, eikä palomieskään täydet varusteet päällä, miten lapset voivat säilyä yläkerrassa hengissä kaikki nämä minuutit. Kymmenen, viisitoista vai kaksikymmentä minuuttia? En tiedä.

Lisää paloautoja ja palomiehiä saapui paikalle. Yksi palomiehistä yritti hajottaa aitaa heilumalla siinä koko painollaan. Naapuri oli hänelle vihainen, sanoi että on tuossa porttikin. Palomies ei kuunnellut naapuria, eikä aita totellut palomiestä.

Viimein yksi savusukeltajista tuli ulos etuovesta lasta sylissään kantaen. Juoksin kertomaan uutisen äidille. Yksi lapsista on ulkona talosta, oli ainoa asia mitä tiesin. Oliko hän elossa vai ei, sitä en pystynyt sanomaan.

Palasin ulos, jossa isä oli siirtynyt toisen naapurin pihaan ja oli nyt ammatti-ihmisten lohdutettavana. Poliisi ajoi meitä ulkopuolisia alueelta pihalle. Ambulanssissa näin toisen pojan ja näin hänen rintansa liikkuvan ylös alas. Kysyin poliisilta tietoa välitettäväksi äidille, ja selvittelyjen jälkeen sain kerrottavakseni, että kaikki kolme ovat kriittisessä tilassa ja matkalla lastensairaalaan.

Kaksi ja puoli vuotta sitten nämä pojat olivat olleet odotettu tapaus perheelle. Ensin vuosia turhaa yritystä saada lapsia, sitten hedelmöityshoitoja, raskaus, ilouutinen siitä että äiti odottaa kaksosia, keskenmeno ja suru. Sitten uusia yrityksiä, hoitoja ja lopulta huolestuttava uutinen, että nyt hän odottaakin kolmosia.

Kolmosten odottaminen oli ollut täynnä sairautta, kipua ja tuskaa. Synnytys onnistui keisarinleikkauksella, ja elämä tuntui vihdoin voittavan. Vieraillessamme edellisellä kerralla tässä samassa paikassa tapasimme kolmoset heidän ollessaan puolivuotiaita.

Nyt kahta vuotta myöhemmin tämä tulipalo. Kun pelastaja viimein pääsivät lastenhuoneeseen ja pilkkopimeästä savusta huolimatta löysivät lastensängyn, joutuivat he toteamaan lasten olevan verkon takana. Verkon tarkoitus oli estää lapsia kävelemästä omille teilleen herättyään, mutta nyt verkko vei tärkeitä pelastusminuutteja. Tästä huolimatta kaikki pojat selvisivät hengissä, ja viimeisimpien tietojen mukaan myös ilman pysyviä aivovaurioita.

Ambulanssin vietyä lapset sairaalaan, lasten isän lähdettyä sukulaisten luokse ja palomiesten poistuttua paikalta pihalla leijui enää lievä savun haju, ja yksinäinen vakuutusyhtiön tarkastaja käveli hiljakseen taskulampun kanssa taloa tarkastaen.

Mutta Sally näki naiset. Moneen kertaan hän juttua kertoessaan mainitsee isän, palomiehet ja talon edessä pyörineet naiset, mutta minä en muista nähneeni naisia.

Tiedän vallan hyvin muistini epätäydellisyyden, mutta kun kuulin Sallyn istuneen suuriman osan tulipaloa polvillaan sohvalla makuuhuoneessamme, kädet ristissä, katse ikkunassa, itkien, odottaen ja rukoillen Oliverin ja meidän kaikkien suojeluskenkeleitä apuun, en voinut kuin todeta, että ehkä ne naiset, jotka Sally näki ja minä en, olivat niitä enkeleitä.

The Washington Post 4.12.2008: 2-Year-Old Triplets Injured in Fire