Mistä hetkestä ihmiselämä lasketaan alkavaksi? Ajatuksesta, hedelmöityksestä vai synnytyksestä? Jostain tietystä hetkestä hedelmöityksen jälkeen? Jos kyllä niin mistä hetkestä? Kolme viikkoa, yksitoista viikkoa vai kolme kuukautta munasolun hedelmöittymisen jälkeen? Sekunnin tarkkuudella vai noin suurin piirtein?

En tiedä, eikä tiedä Prenociste Identico -hotellin vastaanottotiskillä työskentelevä nainenkaan. Seinällä olevan hinnaston mukaan hotelliyö maksaa 10 euroa per henkilö, mutta onko puolitoistavuotias henkilö?

Vastaanottovirkailija hakee hotellinomistajan paikalle ratkaisemaan kysymyksen, ja hän julistaa tylysti, ettei Oliver ole henkilö.

Henkilö tai ei, silti hän osaa jo kaiken näköistä. Osaa sanoa hei hei kolmella kielellä, kävellä etu- ja takaperin, lähettää lentosuukkoja, juosta pulujen ja kissojen perässä, koota lelunsa lattialta pieneen pahvilaatikkoon, huokaista syvään ja kävellä kädet selän takana kuin vanha mies. Myös rasittava matkakumppani hän osaa olla.

Karut olosuhteet ovat osa reppumatkustelun romantiikkaa. Kuten nyt tämä Prenociste Identico hotelli esimerkiksi. Kerta kaikkiaan surkea paikka, juuri sellainen jota aion suositella reppumatkaajille tarkoitetussa matkaoppaassani.

Alakerrassa majailevat hotellin työntekijät, sinne ei turisteilla ole asiaa, ei edes matkaoppaan kirjoittajalla, joten alakerta jääköön arvailujen varaan. Katutasossa on vastaanottotiski, vessa, suihku ja kaksi huonetta. Vastaanottotiski on rakennettu alakertaan vievien portaiden yläpäähän niin, että alakertaan menevän täytyy nostaa infotiski ylös alas päästäkseen.

Vessa on niin pieni, että laiha ihminen mahtuu juuri ja juuri pyörähtämään siellä ympäri. Tosin se ei ole tarpeellista eikä suositeltavaa, se ympäripyörähtäminen. Riittää kun avaa oven ja kävelee sisään ja peruuttaa ulos. Tai peruuttaa sisään ja kävelee ulos, ihan miten vaan, mutta turhaa pyörimistä kannattaa vältellä.

Suihkuhuoneeseen menevän oven ja suihkukopin välissä on tilaa niin vähän, että siihen mahtuu roikkumaan joko pyyhe tai vaatteet, mutta ei kummatkin. Valinnan vaikeutta lisää se, että hotellin tarjoama pyyhe on niin pieni, ettei se mahdu laihankaan ihmisen lanteiden ympärille.

Suihkukopin kaakeliseinän ja ikkunan välissä on erehdyttävästi ikkunalaudalta näyttävä tila, mutta jos siihen laskee shampoonsa, se katoaa hetkeksi kopsahtaen sitten kaakeleiden takana lattiatasolla, ikuisesti tavoittamattomissa, aikaisempien hotellivieraiden shampoopullojen, hammasharjojen ja saippuoiden seurana.

Seuraavassa kerroksessa huoneita on kolme, kuten kolmannessakin, ja vinttitasanteella kaksi. Vinttitasanteella olevissa huoneissa pitkä ihminen ei mahdu seisomaan, mutta kaksi sänkyä sinne mahtuu ihan hyvin, ja niiden väliin yöpöytä. Ainakin vinttikerroksen huoneet ovat suunnilleen sänkyjen pituisia.

Kun tähän huoneeseen kuvittelee parikymppisen reppumatkaajan täynnä seikkailunhalua, haasteen ja elämysten hakemista, mikäpä sen romanttisempaa.

Päivä kierretään kaupungilla ja ilta hengaillaan baarissa. Huoneeseen tullaan puoliltaöin nukkumaan ja siellä herätään juuri ennen uloskirjautumisaikaa, heitetään reppu selkään ja lähdetään valloittamaan seuraavaa kaupunkia, vuorta, maata tai maanosaa.

Jokainen yöpymisessä säästetty euro lisää matkan pituutta, ja jos suostuu elämään riittävän karuissa olosuhteissa ja riittävän niukalla ravinnolla, voi parhaassa tapauksessa palata idästä, vaikka lähti länteen.

Mutta jos tähän huoneeseen kuvittelee nälkäisen lapsen, pölyallergisen vaimon, perheensä elättämisestä huolestuneen isän ja sänkyjen väliin elefantin, kirahvin, jääkarhun, legoja, vaippoja, vauvanruokapurkkeja ja aivan liikaa matkatavaroita, siitä on romantiikka kaukana.

Minne sen epähenkilönkin laittaa nukkumaan? Sänkyjen yhdistäminen ei tule kysymykseen, koska silloin toinen sänky blokkaisi oven. Toisaalta sängyn siirtäminen seinän viereenkään ei onnistu, koska kyseessä on ullakkohuoneisto, jossa on vino katto.

Kotona Suomessa pohdin kustantajan kanssa mahdollisuutta kirjoittaa kirja siitä, millaista on reppumatkustelu vauvan kanssa. Kolmen päivän kokeilun jälkeen voisin ehdottaa sen sisällöksi esimerkiksi sanaa ”Vaikeaa,” tai miksei vaikka kokonaista lausetta: ”En suosittele”.

Uusia kuvia Oliverista löytyy kuvaa klikkaamalla.

Mitä Oliver miettii, silloin kun hän miettii? Hän on kohta kymmenen kuukautta vanha. Miten hän miettii? Minä puhun hänelle suomea, vaimoni englantia ja ystävämme ruotsia. Stereoista kuuluu milloin mitäkin; ranskaa, arabiaa ja hindua. Sanoista siis tuskin on apua.

Mitä hän miettii, silloin kun hän tuijottaa makuuhuoneen kattolampusta roikkuvaa haikaraa, takkatulta tai ikkunasta avautuvaa lumista metsämaisemaa? Tai, kuten yläkuvassa, takkatulta ja metsämaisemaa yhtä aikaa?

Viime yönä hän nauroi unissaan. Näkikö hän tuolloin menneen tapahtuman, vai loiko hän uuden, tapahtumattoman tapahtuman? Aistiko hän ilon, kuuliko laulun vai tunsiko kosketuksen?

Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia. (Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

Seattlen keskustassa sijaitsevan Starbucks -kahvilan vessassa ei ole vessanpöntön kantta. Vaipanvaihtotaso puuttuu, lattia on törkyinen, vessanpönttö tukossa, vauva flunssassa ja ovenavaussummeri hälyyttää kymmenen sekunnin välein hermostuneesti. Vaihda siinä nyt sitten vaippoja. Hyvää isänpäivää, toivotan itselleni.

Aamulla vaimolla ei ollut aavistustakaan moisesta merkkipäivästä. Kerrottuani asiasta hän yritti tinkiä itselleen vielä puoli tuntia nukkuma-aikaa, mutta pysyin tiukkana ja vaadin hikisellä työllä ansaitsemani aamiaisen. Aamiaisen jälkeen hän lähti pakkaamaan Suomeen lähetettäviä, täällä viisi vuotta varastossa olleita tavaroitaan, minä lähdin näyttämään Oliverille Washingtonin osavaltion pääkaupunki Seattlea.

Seattle on Jimi Hendrixin, Bill Gatesin, Kurt Cobainin, Pearl Jamin, Amazon.com’in, Frasierin, Starbucksin ja Boeingin kotikaupunki, kerroin vauvalle, jota asia ei tuntunut kiinnostavan. Seattlen sinfoniaorkesteri on yksi maailman eniten äänittävistä orkestereista, olin oppinut Wikipediasta, ja asukkaita täällä on 570 000 ja ympäryskaupungeissa yhteensä 3,8 miljoonaa.

Erääseen heistä tutustuimme bussissa matkalla keskustaan, koska poliisi oli vienyt häneltä ajokortin. Keskustelu lähti käyntiin meitä yhdistävästä asiasta eli siitä, että olimme kumpikin poikien isiä. Hänellä poikia on kaksi. – Tai oikeastaan he ovat kumpikin jo yli 45-vuotiaita, hän lisäsi.

Hän kertoi olevansa kotoisin Arizonasta, asuvansa Seattlen keskustassa ja maksavansa vuokraa noin 700 dollaria kuukaudessa. Hänen puutarhabisneksellään menee joka vuosi huonommin, koska uusia kilpailijoita saapuu kaupunkiin eri puolilta Yhdysvaltoja.

Ajokorttinsa hän oli menettänyt, koska hän oli haissut viinalle. Poliisi antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: joko menet vieroitushoitoon tai ajokortti jää hyllylle vuodeksi. Hän ei halunnut mennä hoitoon, ja siksi istui nyt bussin takaistuimella vierellään kulunut kassi, josta törrötti puutarhasakset.

Myös Barak Obamasta keskustelimme, kuten joka ikisen täällä tapaamieni henkilöiden kanssa. Kaikki ovat paljastuneet Obaman kannattajiksi, mikä ei ole mikään suuri sattuma, sillä Washingtonin osavaltion äänet ovat menneet demokraateille joka kerta sitten vuoden 1988, jolloin demokraattien Michael Dukakis hävisi selvin luvuin nykyisen presidentin isälle George H. W. Bushille.

Puutarhuri toivoi Obaman pelastavan Yhdysvallat talouslamalta, mutta aivan kuten maailmantaloutta työkseen seuraavat taloustieteen asiantuntijatkin, myös hän myönsi tehtävän olevan vaikea, ellei mahdoton.

Obamaa äänesti myös emäntämme, fysioterapeutti-elämänvalmentaja Heather, hänen poikaystävänsä, veneessä asuva Jim (ammatiltaan puuseppä), Jimin ystävä, käytöstä poistettua elektroniikkaa Kiinaan kierrättävä John, Johnin tangoa harrastava opettajavaimo C., Saabilla ajava, masennuksesta kärsivä K., hirviöaiheisia lastenkirjoja kirjoittava Christen ja hänen taloustieteitä opiskeleva miehensä R., sekä vaimoni ex-mies, yritysjohtajille konsulttipalveluja myyvä Neil.

Viimeksimainitun kanssa keskusteluni sujui leppoisasti ilman ylimääräistä hikoilua, hermostumista ja hämmennystä vain ja ainoastaan siksi, ettei minulla ollut pienintäkään aavistusta kenen kanssa juttelin.

Kohtaamisemme tapahtui K:n Sallylle järjestetyillä juhlilla, jonne oli kutsuttu Sallyn ystäviä hänen kymmenvuotiselta seatlenajaltaan. Saapuessamme paikalle huone oli täynnä urheilullisia, liberaaleja, lukeneita, supliikkeja ja etupäässä perheellisiä nelikymppisiä, joiden nimet unohdin sitä mukaan kun uusi ihminen esitteli itsensä. Kaikki tunsivat minut, minä en tuntenut juuri ketään.

Sallyn kadottua näköpiiristä jäin juttelemaan juuri käydyistä presidentinvaaleista, talouslamasta, asevelvollisuusjärjestelmistä, lasten luonteenpiirteistä, kemikaalilainsäädännöistä ja Seattlen sääolosuhteista niiden ihmisten kanssa, jotka lähelle sattuivat.

Pitkä ja laiha Neil oli mielestäni mielenkiintoinen tyyppi, hänellä on haastava työ ja kaksi vilkasta lasta, joten juttelin hänen kanssaan erityisen pitkään. Jutustelumme keskeytyi vasta kun hänen nelivuotiaan tyttärensä tunkeilevat hellyydenosoitukset saivat Oliverin itkemään.

Vasta keskustelumme jälkeen, juhlien puolessavälissä tajusin kuka hän oli, ja parempi näin.

Ensimmäisen isänpäiväni kunniaksi lienee paikalla vastata minulta usein kysyttyyn kysymykseen, miltä tuntuu olla isänä.

Vastaaminen ei ole ollut helppoa, sillä mikään yksittäinen tunne ei ole noussut ylitse muiden. En tunne suurta ylpeyttä sen enempää kuin huolestuneisuuttakaan, ja toisin kuin usein kuulee väitettävän, elämäni arki ei mielestäni ole sanottavasti muuttunut, saati sitten että elämän tarkoitus olisi pöllähtänyt eteeni selkeänä ja kirkkaana.

Vastaamista vaikeuttaa myös se, ettei tässä vauvanhoitosirkuksessa juurikaan ehdi tunnustelemaan tunteitaan. Vain nuorilla on varaa sentimentaalisuuteen, kuulin sanottavan vuosia sitten, ja nyt ymmärrän lauseen paremmin. Nuorempana ja naimattomampana käytin paljon enemmän aikaa menneisyyden muisteluun, tulevaisuuden suunnitteluun ja omien tunteideni analysointiin.

Paikalleni asettumisen jälkeen tällainen on huomattavissa määrin jäänyt taka-alalle, ja tilalle on tullut entistä intensiivisempi nykyhetkessä eläminen. Parempi näin, sillä vain nykyhetki on, menneisyys ja tulevaisuus ovat pelkkää kuvitelmaa.

Kun vauva itkee, siltä täytyy kysyä onko kylmä, kuuma, nälkä, jano, märät vaipat vai väsy. Kun seattleentutustumiskäynnillä tuli seuraava vaipanvaihtohetki, päätin kokeilla luksusravintolaa paremmin varustetun ja siistimmän vessan toivossa.

Turha toivo. Vaipanvaihtoa ratkaisevasti helpottavaa vessanpöntön kantta tai vaipanvaihtotasoa ei ollut tässäkään ”lepohuoneessa.” Musiikki sensijaan soi sietämättömän lujalla.

Vauvan kanssa matkustaminen on helppoa ja antoisaa, vallankin jos mukana on sellainen flirttailija kuin Oliver. Tampereella, Lontoossa, Chicagossa ja Seattlessa, joka pysäkillä virkailijat, jopa turvatarkastajat, unohtavat ammattijäykkyytensä ja ryhtyvät löpertelemään kuin umppalumpat.

Flirttailussaan Oliver on sitkeä kuin saapas. Jos hän on kerran saanut hymyn takana tai sivulla matkustavalta tai jonottavalta, ja matkustaja on lyhyen hymynvaihdon jälkeen kääntänyt katseensa takaisin kirjaansa, ryhtyy Oliver kovaäänisesti vaatimaaan uutta katsekontaktia ja hymyä. Yleensä seurauksena tästä on, että ennemmin tai myöhemmin myös aikuiset alkavat kommunikoida.

Seattlessa oli paljon nähtävää: pilvenpiirtäjiä, valkopartainen pianisti, joka oli tuonut soittopelinsä kadulle, kaloja toisilleen heitteleviä kalakauppiaita, lounastauoilleen vetäytyneitä bisneshenkilöitä, kerjäläisiä, Tyyni valtameri, uudisraivaajien jälkeläisten rakentamia toteemipaaluja ja negrospirituaaleja laulava ryhmä. Kaiken tämän ja paljon muuta Oliver näki, kuuli ja haistoi, mutta jättikö se hänen mieleensä suurempaa vaikutusta kuin kotipihan puussa rapisteleva orava, sitä en tiedä.

Olen ehdokkaana lokakuun kuntavaaleissa Vihreiden listoilla. Siihen liittyen kävin juuri täyttämässä elämäni ensimmäisen vaalikoneen. Se oli paljon hauskempaa kuin olisin uskonut: kysymykset olivat inspiroivia, laajoja ja hyviä. Mielipiteensä sai laittaa janalle haluamansa etäisyyden päähän ääripäistä. Parasta oli rajoittamaton tila kommentointiin.

Tässä joitain vapaaseen kenttään kirjoittamiani vastauksia kysymyksineen. Loput löytynee parin päivän päästä osoitteesta www.mtv3.fi.

Perusarvot: Uskotko Jumalaan?

Jumalan olemassaolo riippuu Jumalan määritelmästä. Mikäli Jumalan määrittelee pilven harjalla salama kädessä istuvaksi harmaapartaiseksi herraksi, en tietenkään usko Jumalaan. Mikäli Jumala on rakkaus, tietysti uskon Jumalaan.

Ruotsin entisen arkkipiispa K.G. Hammarin mukaan Jumala on se, mitä ei voi määritellä. Se on hyvin sanottu, mutta miten sellaisen olemassaoloon voisin ottaa kantaa kunnallisvaalikoneen kyselyssä?

Ehkä lähemmäksi pääsisi jos tanssisi, laulaisi, maalaisi, rukoilisi, meditoisi tai kertoisi vertauskuvia. Uskonkysymysten pohtiminen ja niistä keskustelu on tärkeää, mutta väittelemään, tappelemaan saati sitten sotimaan en asiasta lähtisi. Anthony De Mello ilmaisi asian jotenkin niin, että Jumalan olemuksesta väittelevät tietävät asiastaan yhtä vähän kuin syntymästään asti sokeat tietävät vihreästä väristä.

Koen itseni pikemmin koti-äidiksi tai koti-isäksi kuin tavoitteelliseksi uraihmiseksi / Kirkossa käynti kuuluu tapoihini / Kaljalla käynti kuuluu tapoihini

Viihdyn kotona erittäin hyvin, mieluiten hoitaisin elantonikin tienaamisen täältä käsin. Toisaalta elämän tarkoitukseni on ympäröivään maailmaan vaikuttaminen positiivisessa mielessä, mikä edellyttää toisinaan myös kodin ulkopuolella käymistä. Esimerkiksi kirkossa ja kaljalla käynti kuuluu tapoihini, kumpikin on tosin jäänyt aika vähälle sen jälkeen kun muutimme syrjäseudulle.

Arkiarvot: Internet on minulle tärkeä viestintämuoto

Kyllä, internet on tärkeä, ylläpidän kolmea blogia: www.timovirtala.net, www.kristillinenrauhanliike.fi ja www.rauhanfoorumi.fi

Tämä talo materialisoitui todellisuuteen samana vuonna kun tänään sata vuotta täyttävä Mika Waltari.

Todellisuuden ja elämän hallinta on nykyisin yhä vaikeampaa.

Todellisuuden hallinta? Siis että pystyy ohjaamaan todellisuutta, vai että ymmärtää todellisuuden?

Yhteiskunnan ja luonnon tulevaisuuteen pystyy kyllä vaikuttamaan, mutta ei todellisuuteen, siihen miten asiat ovat juuri nyt.

Mitä todellisuuden ymmärtämiseen tulee, niin se on informaation lisäännyttyä muuttunut entistä haastavammaksi. Entä onko auttanut ymmärtämään, onko se tuonut meitä lähemmäksi todellisuutta? Meillä on pyöräretken, napin painalluksen tai parin klikkauksen päässä luettavissa ihmisen vuosituhansien sivistyshistoria. Siellä on luettavissa viisaita ajatuksia enemmän kuin kukaan ehtii yhden ihmiselämän aikana lukea.

Mutta on siellä (kirjastossa, televisiossa, radiossa ja internetissä) niin paljon häiritsevää soopaakin, että ei, en usko että se olisi tuonut meitä lähemmäksi todellisuutta. Jos vähän rauhoittuisimme, kävelisimme metsässä enemmän, nukkuisimme hyvin, varaisimme aikaa rakastelulle, elämän ihmeen ihmettelylle, taiteelle, lapsillemme, kirkossa käyntiin ja meditaatioon, uskon että pääsisimme lähemmäksi todellisuutta, mikä helpottaisi myös viisaiden kunnallispoliittisten päätösten tekoa.

Onko elämän hallinta nykyisin yhä vaikeampaa?

Vaihtoehdot ovat ainakin lisääntyneet huimasti, varsinkin nuorilla. He ovat pakotettuja valitsemaan itselleen identiteetin (hiphoppari, nörtti, urheilija, uskovainen, rastafa tai mitä vaan), kouluksen, ammatin, asuinpaikan, puolueen, siviilisäädyn ja jopa seksuaalisuuden (siinä mielessä että useimmat homot joutuivat ennen vanhaan teeskentelemään heteroja vaikka hampaat irvessä). Ennen 1960-luvun nuorisovallankumousta nämä kaikki tuli annettuna: asuinpaikka, uskonto, puolue, varallisuus ja ammatti riippui paljolti siitä, mihin perheeseen sattui syntymään.

Itse olen aina viihtynyt tässä valinnanvapauden kaaoksessa, enkä vaihtaisi sitä pois. Kannattavathan vihreät tällaista post-materialistista, liberaalia yhteiskuntaa, jossa erilaistuutta kunnioitetaan ja ihmisten valinnanvapautta korostetaan. Mutta huomionarvoinen, ja erityisesti meille arvoliberaaleille pohtimisen arvoinen seikka on, että vakaampi, vähemmän joustava yhteiskunta – jollaiseen suuntaan George W. Bushin kaltaiset fundamentalistikristityt ja heitä vastaan taistelevat islamistit yhteiskuntiamme haluaisivat kehittää – on onnellisuustutkimusten mukaan hedelmällisempi pohja onnelliselle elämälle.

Voisiko meillä olla siis konservatiivisemmilta yhteiskunnilta jotain opittavaa? Voisiko se olla yhteisölisyys? Suurena haasteena on, miten säilytämme valinnanvapauden ja erilaisuuden kunnioittamisen tappamatta yhteisöllisyyttä.

Holhoaminen on mennyt liian pitkälle. Ihmisten pitää myös kantaa vastuu itsestään.

Aiemmin ajattelin että holhoaminen on mennyt liian pitkälle. Kuuluin Ruotsissa Folkpartietiin ja Suomessa Nuorsuomalaisiin. Ihailin Viron vapaata alkoholipolitiikkaa, ja olin suorastaan loukkaantunut siitä, etten saanut ostaa viiniä maitokaupasta aamuyöllä, ja että pohjoismaissa yksytyisyrittäminen on korkean verotuksen ansiosta tehty niin vaikeaksi.

Mutta mielipiteeni ovat muuttuneet, ja sitä kautta myös puolue. Olen oppinut, etteivät kaikki saa niin hyviä lähtökohtia elämälleen kuin minä. Monet tarvitsevat yhteiskunnan tukea ja rajoitteita välttääkseen esimerkiksi syrjäytymistä, alkoholisimia, itsemurhia ja perheväkivaltaa. Yhteiskunnan velvollisuus on puuttua näihin asioihin silläkin uhalla, että se rajoittaa toisinaan sellaisten ihmisten elämää, jotka pystyisivät elämään vapaammassa yhteiskunnassa.

Tämä ei ole vastakohta sille, että ihmisen pitää myös kantaa vastuu itsestään!

Vastuu on ennen kaikkea aikuisilla ihmisillä, mutta yhteiskunnan tehtävänä on tehdä vastuunkantamisesta edes siedettävää. Globaalisti asiaa tarkasteltuna pohjoismainen hyvinvointimalli on onnistunut hyvin vastuiden ja vapauksien tasapainottelussa. Esimerkkeinä mainittakoon, että kannatan korkeaa verotusta, tiukkaa alkoholilainsäädäntöä ja laittomien huumeiden säilyttämistä laittomina.

Usko ydinperheeseen

Jos vastaan kyllä, joku saattaa tulkita että olen jollakin tapaa sinkkuja, vanhanaikaisia suurperheitä ja homoja vastaan. Jos vastaan ei, olen ydinperhettä vastaan. Kumpikaan ei pidä paikkansa, joten jätän vastaamatta.

Naapurikuntamme Liljendal liittyi Loviisaan vapaaehtoisesti.

Olen valmis kuntaliitokseen/-liitoksiin oman kuntani kohdalla.

Kannatan Lapinjärven liittämistä Loviisaan. Suurimpana syynä on kunnallishallinnon vaatimustason nousu. Lapinjärvellä on liian vähän asiantuntijoita, sekä poliitikkojen että virkamiesten puolella. Suuremmassa yksikössä vastuu ja tietotaito eivät lepäisi yksittäisten ihmisten harteilla, vaan saman alan työntekijöitä olisi useampia.

Hyväksyn kuntien pakkoliitokset.

Lähtökohdan tulisi olla, etteivät kunnat saa kilpailla keskenään Suomelle vahingollisella tavalla. Valtion tehtävänä on olla tässä asiassa tuomarina.

Hyvänä esimerkkinä on suurten ostoskeskusten kaavoituspäätökset. Moni kunta epäilemättä haluaisi alueelleen verotuloja tuovan ja työllisyyttä parantavan hyperostoskeskuksen. Mutta sellaisten rakentaminen ilman laajaa liikennepoliittista näkökulmaa ei ole järkevää. Toinen esimerkki on kaatopaikat ja lentokentät. Kukaan ei niitä halua, mutta niin kauan kun me roskaamme ja lennämme, jonnekin ne pitää sijoittaa. Toisinaan valtion on ajateltava kokonaisuutta ja tultava väliin lähidemokratiankin kustannuksella.

Toisinaan kuntaliitoskin ovat tällaisessa tilanteessa. Pääkaupunkiseudun kaupungit tulisi liittää yhteen ja Pernaja olisi pitänyt katkaista Loviisan ja Porvoon kesken kahtia maantieteellisesti järkevällä tavalla. Katso kartta. Itänaapurina on Loviisa ja länsinaapurina Porvoo. Isnäsistä on esimerkiksi paljon lyhyempi matka Porvooseen kuin Loviisaan, ja enemmistö isnäsiläisistä haluaisi kansanäänestyksen perusteella kuulua mieluimin Porvooseen kuin Loviisaan.

Kuntani elinympäristö: Koen maahanmuuttajatilanteen ongelmalliseksi kunnassani.

Mielestäni myös Lapinjärven tulisi huolehtia omasta osuudestaan globaalissa vastuunkannossa ja ottaa vastaan pakolaisia.

Olen huolissani lasten koulunkäynnin ja sivistymisen tasosta kunnassani.

Globaalista perspektiivistä katsottuna Suomen koulujärjestelmä on erittäin tasokas. Opettajat ovat sivistyneitä ja motivoituneita. Suurimmat ongelmat ovat perheissä, ja toisinaan opetajien on myöhäistä niihin puuttua. Mutta kunnan on ehdottomasti huolehdittava, että kouluilla on riittävästi resursseja yrittää parhaansa.

Rasismia ja vierauden pelkoa esiintyy paikallisten lasten keskuudessa valitettavan yleisesti. Lapinjärvellä sijaitsee Suomen ainut siviilipalveluskeskus, sitä tulisi käyttää tehokkaammin hyödyksi. Siviilipalvelusmiehet voisivat esimerkiksi käydä kouluissa pitämässä oppitunteja suvaitsevaisuudesta.

Mikäli ongelmia ilmenee – kuten eräänäkin päivänä kun paikalliset nuoret humalapäissään yrittivät ajaa sivariporukan päälle – niihin tulisi aktiivisesti puuttua, eikä niitä saisi lakaista maton alle, kuten tuolloin tapahtui.

Siinä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, että Suomen maaseudulla ilmenee sivarivastaisuutta. Ratkaisevaa on, miten kuntamme tällaisiin asioihin suhtautuu: vaijetaanko tapahtunut maineen menettämisen pelossa kuoliaaksi vai tehdäänkö jotain asian korjaamiseksi.