Provosoivuudestaan huolimatta kysymys on täysin oikeutettu. Somessa on helppo peukuttaa Leo Tolstoin tokaisulle ”Niin kuin tuli ei sammuta tulta, niin ei pahuuskaan voi sammuttaa pahuutta,” tai kirkossa kuunnella pappia, joka kehoittaa rakastamaan vihollisiamme ja rukoilemaan vainoajimme puolesta, mutta käytännössä konfliktin toisen osapuolen arvostaminen, saati sitten rakastaminen, tuntuu sitä mahdottomammalta, mitä räikeämmän vääryyden olemme heidän taholtaan kokeneet.

Mutta olkaamme silti tarkkoja: ovatko hirvittäviin tekoihin syyllistyneet henkilöt todella ihmishirviöitä? Ehrnroothin tekstistä käy ilmi, ettei hän usko ihmisen sisäsyntyiseen pahuuteen sen enempää kuin ihmisen sisäsyntyiseen hyvyyteenkään: ”Syntyessään ihmislapsi on vain homo sapiens –lajin yksilö, josta voidaan kasvattaa ja muokata yhtä hyvin myötätuntoinen oikeudenmukaisuuden vaalija kuin toisia ihmisiä surutta surmaava lapsisoturi.”

Jos kerran lapsi on kasvatuksen ja kulttuurin muokattavissa, niin luulisi että sama pätee ainakin jossain määrin myös aikuisiin. Jos kerran jokaisella ihmisellä on potentiaalia kehittyä ja tulla paremmaksi ja viisaammaksi yksilöksi, ei liene tulevaisuuden kannalta järkevää eikä moraaliselta kannalta oikeutettua epäinhimillistää heitä hirviöksi.

Rauhantutkija Michael Nagler on monissa yhteyksissä korostanut pahan teon ja pahan tekijän erottamisen tärkeyttä. On täysin eri asia kutsua jotakin asiaa pahuudeksi, kuin kutsua jotakuta ihmistä pahaksi. Siinä missä ensimmäinen strategia mobilisoi resursseja ongelmaa vastaan, jälkimmäinen laittaa ongelman todellisen syyn kiertämään, toisin sanoen levittää ympärilleen pahantahtoisuutta, katkeruutta, empatian puutetta ja ennen kaikkea vihaa.

Ymmärtääksemme kehoitusta kunnioittaa tai jopa rakastaa vihollisiamme meidän on Naglerin tavoin syytä tehdä ero pahan tekijän ja pahan teon välillä. Pahantekijän hyväksyminen ei tarkoita pahan teon hyväksymistä.

Kysymystä voi tarkastella sekä moraalisesta että strategisesta näkökulmasta. Moraalisesta näkökulmasta katsottuna voidaan ajatella, että meillä jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi oikeudenmukaisesti, reilusti ja kunnioittavasti, epätäydellisyyksistämme, harhapoluistamme ja virheistämme huolimatta. Jos vaadimme tällaista kohtelua itsellemme, myös meidän on syytä kohdella myös muita samojen periaatteiden mukaisesti.

Strategisesta näkökulmasta voimme puolestamme kysyä, mikä on se päämäärä johon pyrimme, ja mikä on tehokkain keino sen saavuttamiseksi. Mikäli tavoitteenamme on nykyistä oikeudenmukaisemman, demokraattisemman ja turvallisemman yhteiskunnan ja maailman rakentaminen, väkivalta, viha ja katkeruus ei meitä sinne vie.

TIMO VIRTALA

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Katriina Kajanneksen toimittamassa Missä mennään – Puheenvuoroja -kirjassa (Athanor 2018) otsikolla Tulisiko terroristeja rakastaa?