Patankot 1.5.2003
Tampereen Koskikeskuksessa iso rekka-auto yrittää peruuttaa yleisen vessan ovesta sisälle. Seison siinä vieressä ja totean, ettei se voi mitenkään mahtua ovesta. Hitaasti se kuitenkin peruuttelee, epäonnistumisen jälkeen aina vain uudestaan yrittäen, tarkemmin ja tarkemmin. Lopulta tapahtuu väistämätön, ja rekka törmää seinään. Kuuluu pamaus, seinään tulee repeämä ja rekka pysähtyy. Sitten hiljaisuus.
Takanani on kaksi seinää, edessäni jumittunut rekka, jota ei voi kiertää. Minulla on rusaasti tilaa, lattia on tyhjä ja puhdas. Asetun pitkäkseni ja rupean nukkumaan.
Hyönteiset kiusaavat, mutta rupean epäilemään, ovatko ne unta vai totta. Kuvittelen päälleni lisää hyönteisiä. Kuvittelen, että kehoni on yltä päältä miljoonien kovakuoriaisten peittämä. Kuvitelmani toteutuu, jolloin totean, että kyseessä täytyy olla uni. Hävitän kaikki hyönteiset, ja jatkan nukkumistani.
Herään paukkeeseen. Sotilaat hakkaavat rekka-auton kylkeen reikää. He kurkkivat reiästä jotain etsien. Käy ilmi, että he eivät ole kiinnostuneita minusta, vaan etsivät jotain vaarallista lasta. Sotilaiden auttamana luikahdan heidän tekemästään aukosta ostoskeskuksen puolelle.
Menen ravintolaan syömään. Tapaan algerialaistytön. Hän kutsuu minut yläkerran Algerian valtion omistamaan kirjakauppaan, josta saa varastaa. Kauppa osoittautuu tyylikkääksi mutta hiukan pölyiseksi antikvariaatiksi. Pitkään katselen vanhoja kirjoja ja esineitä. Huoneeseen ilmestyy joitain hyvin eloisia lapsia. Juttelen heidän kanssaan kaikenlaista. Olen Algeriassa, ja pidän siitä. Päätän opiskella ranskan kielen. Etsin lastenkijoja, joiden avulla voisin aloittaa opintoni. Otan käteeni Liisa Ihmemaassa, mutta se vaikuttaa liian vaikealukuiselta.
Hotellipoika näyttää minulle huoneen, joka kelpaa minulle vallan mainiosti. Kiitokseksi ojennan hänelle kolikon, mutta hän vaikuttaa tyytymättömältä. Myöhemmin sama poika tulee tuomaan vettä ja kaukosäätimen, ja jää seisomaan odottavan näköisenä. Annan hänelle toisen kolikon, nyt suuremman. Hän poistuu. Ovella hän nauraa ja antaa läpsyt kaverilleen. Tunnen itseni typerykseksi.
Lähden tutustumaan Patkankottiin, jossa Lonely Planetin mukaan on 150 000 askukasta ja jossa ”tuskin haluat pysyä hetkeäkään pidempään, kuin on pakollista”.
Ilta. Ruuan tuoksuja ja jätteiden hajuja. Temppeleiden ja mainosten kilpailevaa räikeyttä. Kävelijöitä, seisoskelijoita, myyjiä, ostajia, syöjiä, keskustelijoita ja väittelijöitä. Lehmiä, koiria ja sotilaita. Kummallisia, aiemmipia tukevampia riksoja. Vanhoja kuorma-autoja, busseja, jeeppejä, pakokaasua. Miehiä, jotka näyttävät kulkevan yöpuvuissaan, mutta ei ainuttakaan länsimaalaista turistia.
Istun ravintolaan ja tilaan sattumanvaraisesti jotain ruokalistasta. Liian pitkään olen ollut Dharamsalan alueella; siellä on niin paljon länsimaisia turisteja, ettei se oikeastaan ole Intiaa ollenkaan. Eteeni tuodaan jotain kummallisen näköistä ja hyvän makuista.
Palaan hotellihuoneeseeni, jossa on niin kuuma, että hengittäminen on vaikeaa. Tasaisin väliajoin mieleeni tulee aukaista ikkuna. Ajatus, jonka tyrmään aina saman tien; ulkona on yhtä tunkkaista.
Polar fan & pump – The Excellent way of Coolin –laite rämisee niin kovaäänisesti, että ei tule kysymykseenkään pitää sitä yöllä päällä. Ilma on kuitenkin niin hiostava, että nukkuminen ilman sitä tuntuu yhtä lailla mahdottomalta.
Menen toisen kerran suihkuun. Vessassa on niin suuri torakka, ettei sen tappaminen käväise edes mielessä. Suljen vessan oven ja yritän nukahtaa.
Amritsar 2.5.2003
BBC toivottaa minut tervetulleeksi Pakistanin ja Intian raja-alueelle. Kanavalla on laaja historiallinen katsaus Intian ja Pakistanin vuosikymmeniä jatkuneeseen rajakiistasta. Alustuksessa rajan kerrotaan olevan ”one of the most exploative borders in the world”.
Intian ollessa osa Brittilistä imperiumia kuului siihen myös nykyisen Pakistanin ja Bangladeshin alueet. Itsenäisyysneuvotteluissa tärkeätä roolia vetäneen Mahathma Gandhin harras toive oli, että kyseinen alue pysyisi yhtenäisenä myös itsenäistymisen jälkeen. Hän haaveili Suur-Intiasta, jossa hindut, muslimit ja sikhit voisivat elää sulassa sovussa keskenään.
Muut poliitikot eivät hänen vilpittömyyttään enää tässä vaiheessa epäilleet, mutta sen sijaan he epäilivät kansalaisiaan, pystyisivätkö he noudattamaan Gandhin väkivallattomuusprinsiippiä.
Päädyttiin yksinkertaiseen jakoon: perustettiin itsenäinen Pakistan niille brittiläisen Intian alueille, joissa oli muslimienemmistö, ja itsenäinen Intia niille alueille, jossa oli hinduenemmistö.
Muslimienemmistöisiä alueita oli sekä idässä että lännessä. Hindupoliitikkojen epäillessä jaon toimivuutta muslimit sanoivat, että se olisi itsenäisen Pakistanin ongelma, ei intialaisten poliitikkojen.
Valtakunnan tason poliitikot, sekä brittiläiset, muslimit että hindut, saavuttivat jaosta suurin piirtein yksimielisyyden. Ongelmaksi kuitenkin tuli, että Brittiläinen Intia oli jaettu nimellisesti itsenäisiin ruhtinaskuntiin, joiden täytyi saada tehdä itsenäisesti päätös liittymisestä joko Intiaan tai Pakistaniin.
Intian ja Pakistan itsenäistyivät elokuussa 1947. Pakistanin jakautumisesta kahteen erilliseen, kaukana toisistaan olevaan osaan tuli – aivan kuten muslimipoliitikot olivat sanoneet – itsenäisen Pakistanin ongelma. Se ratkesi vasta 25 vuotta myöhemmin, kun itäosa itsenäistyi Bangladeshiksi.
Itsenäistymisien ensimmäisinä kuukausina miljoonat hindut ja sikhit vaelsivat muslimialueilta Intiaan, ja miljoonat muslimit hindualueilta Pakistaniin. Rajoilla kohtasi kaksi vastakkaiseen suuntaan etenevää kotiensa menettämisestä katkeraa pakolaisvirtaa. Tunnelma oli kireä, ja väkivaltaisia mellakoita syntyi. Satoja tuhansia kuoli.
Intiaan jäi suuri määrä muslimeja. Intian väenpaljoudesta antaa hyvän kuvan se, että tällä kymmenen prosentin vähemmistölläkin se on maailman viidenneksi suurin muslimivaltio.
Pisimpäaikaiseksi ongelmaksi muodostui hinduruhtinaan hallitsema muslimienemmistöinen Kashmirin alue. Maiden itsenäistyttyä ruhtinas ei ollut vielä ostannut päättää, kumpaan halusi liittyä. Pakistanilaiset hermostuivat, ja heidän sotilaansa ylittivät rajan. Vasta silloin ruhtinas päätti liittyä Intiaan. Ensimmäinen Intian ja Pakistanin välinen sota oli alkanut.
Sota jäi lyhyeksi ja rajakiista ratkaisemattomaksi. Seuraavaksi Intia soti Kiinaa vastaan vuonna 1962, sitten taas Pakistania vastaan 1965 liittyen Kashmirin alueeseen, ja edelleen 1971 liittyen Balngladeshin itsenäistymisprosessiin.
Neljättä sotaa Pakistanin kanssa ei toivottavasti koskaan tule, koska kummallakin valtiolla on nykyisin käytössä ydinaseet, jotka testattiin ja toimiviksi todettiin keväällä 1998.
Jammu & Kashmirin alueesta on tällä hetkellä suurin osa Intian hallinnassa ja loput Pakistanin. Kumpikin maa väittää koko aluetta omakseen. Intia syyttää Pakistania tukevan Intian hallitseman alueen sisällä terrorisoivaa sissiliikettä. Vuosikymmenten aikana selkkauksissa on arvioitu kuolleen noin 20 000 sotilasta ja siviiliä.
Matkaoppaassa ei suositella kyseiseen maakuntaan matkustamista. Pathankot ja Amritsar sijaitsevat Jammu & Kashmirin eteläpuoleisessa maakunnassa Punjabissa. Täällä Amritsarissa sijaitsee Intian ja Pakistanin ainoa rajanylityspaikka.
Tänään uutiset olivat hyviä, helmikuussa maiden väliltä katkaistut diplomaattisuhteet on taas palautettu normaaleiksi.
Hindujen ja muslimien välissä – niin uskonnollisesti kuin maantieteellisestikkin – on sikhejä. Heitä on yhteensä noin parikymmentä miljoonaa, joista suurin osa asuu täällä Punjabissa, ja loput pääasiassa muualla Intiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa.
Introduction to sikhism –internetsivustosta saan lukea, että sikhismi korostaa rehellisyyttä, ahkeruutta, tietoa, viisautta, vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja totuutta. Sikhit tunnustavat sukupuolten ja uskontojen välisen tasa-arvoisuuden.
Sikheillä on yksi Jumala, Waheguru, joka oli jo ennen ajan alkua, oli ajan alussa, on nyt ja tulee aina olemaan. Hän ei asu missään erityisesti vaan asuu kaikkialla. Heillä on pyhä kirja, jota kutsutaan Gurbani’ksi. Se korostaa Jumalan isällisyyttä ja ihmiskunnan veljeyttä.
Sikhismi kieltää kaikkien huumeiden käytön, ihmisten ja jumalankuvien palvonnan (vain abstraktia Jumalaa saa palvoa), kastijärjestelmän, ritualismin ja asketismin, ennen kaikkea itsensä kiusaamisen valaistumisen toivossa (keho on Jumalan pyhä asuinsija, eikä sitä saa kiusata).
Munkkeja, nunnia tai pyhiä miehiä ei ole, vaan gurut ja oppineet elävät kuten muutkin – keskittyen hyvään ja hedelmälliseen perhe-elämään.
Sikhejä kehoitetaan päivittäin toistelemaan hymnejä, jotka muistuttavat egoisimin, vihan, himon, materiaan sitoutumisen ja ahneuden vaaroista. He rukoilevat päivittäin vähintään kahdesti koko ihmiskunnan puolesta.
Kaikkien sikhimiesten nimi on Singh, mikä tarkoittaa leijonaa. Singhit eivät koskaan leikkaa tukkaansa eikä aja partaansa. Julkisilla paikoilla he pitävät päässään turbaania. Kaikkien naisten nimi on Kaur, prinsessa. Käytännön syistä heillä on Singhin ja Kaurin lisäksi muitakin nimiä.
Sikhismi on maailmanuskonnoista nuorin, sen perusti Guru Nanak 1400 -luvun lopulla. Guruja, eräänlaisia profeettoja, oli Nanakin jälkeen vielä yhdeksän. Neljännen gurun jälkeen uusi guru oli aina jotain läheistä sukua edelliselle. Viimeinen, Guru Gobind Singh, eli vuosina 1666 – 1708.
Pyhä kirja Gurban – jota joissakin lähteissä tosin kutsutaan Guru Granth Sahib’ksi – on kokoelma gurujen hymneistä ja kirjoituksista.
Amritsar tarkoittaa nektariallasta, mikä on Liverpoolissa asumisen jälkeen kuulostaa oikein romanttiselta. Täällä on noin miljoona asukasta, ja täällä sijaitsee sikhien kaikkein pyhin, Kultainen temppeli.
Ennen temppelialueelle menemistä riisuin kenkäni ja sain liinan, jolla peitin pääni. Jotkut suorittivat sisääntullessaan hyvinkin monimutkaisia kumarrus- ja ruokouskoreografioita, mutta käytännöt vaihtelivat niin suuresti eri pyhiinvaeltajien välillä, että tunsin olevani vapaa menemään sisälle juuri niin kuin halusin.
Temppelialueelle päästyäni kirkkaus sokaisi minut. Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Auringonsäteiden voima moninkertaistui heijastuessaan lattian ja seinien valkoisesta marmorista, päätemppelin kullasta ja päätemppeliä ympyröivän vesialtaan vedestä.
Temppelialueen puhtaus ja kirkkaus tuntui epätodelliselta. Kaiuttimista kaikuva monotoninen rukousmusiikki turrutti mielen. Pyhiinvaeltajat värikkäine turbaaneineen kumartelivat kohti päätemppeliä. Jotkut nukkuivat varjoisissa paikoissa, toiset kävelivät, istuivat tai rukoilivat. Rauhallisuus, juhlavuus ja pyhyys hallitsivat tunnelmaa.
Temppelialue oli valtava ja piti sisällään useita temppeleitä. Toisin kuin Pietarin kirkossa, pälättävistä ja valokuvia räpsyttelevistä turisteista ei ollut tietoakaan. Olin paikan ainut länsimainen.
Paikka herätti minussa samankaltaisen uskonnollisen kokemuksen kuin Pietarin kirkko. Taaskaan en tiedä, oliko se Waheguru vai ihminen, joka sai minut liikuttumaan.
Päätemppeliin pääsi kullalla koristeltua siltaa pitkin. Kymmenet vapaaehtoiset siivosivat temppeliä taukoamatta, nostivat altaasta vettä marmorilattialle, niin että lattia pysyi puhtaana huolimatta taukoamattomasta paljasjalkaisesta pyhiinvaeltajavirrasta.
Kultainen päätemppeli oli kolmikerroksinen. Lattiatasosta löysin rukousumusiikin alkulähteen, viisihenkisen musiikkiryhmän. Kullan lisäksi pyhistä pyhin paikka oli koristeltu silkeillä, kukilla ja kankailla. Keskustaan heitettiin rahaa.
Seuraavat kerrokset olivat varattu pyhien kirjoitusten lukemiselle. Minulle tuli epävarma olo, oliko sopivaa, että olin siellä. Kaikki olivat uppoutuneina kirjoihinsa. Useimmat lukivat käytävillä istuen, mutta jotkut oppineet olivat saaneet paikakseen eräänlaisen kopin, jossa he istuivat risti-istunnassa.
Illalla kävin temppelissä uudelleen. Nyt paikka oli tupaten täynnä väkeä, siellä oli joku korkealle arvostettu oppinut oli puhumassa ja laulamassa. Aluksi sain kävellä sen kummempaa huomiota herättämättä, kuten päivälläkin. Sitten lapsista kaikkein rohkein ilmaisi haluavansa kätellä minua. Pysähdyin kättelemään ja vastailemaan hänen ja hänen kavereidensa ”mikäsunnimion”, ”mitäkuuluu”, ja ”mistätulet” –kysymyksiin. Pysähtymiseni ja keskusteluhalukkuuteni ilmeisesti poisti muidenkin lasten ujouden ja laukaisi heidän uteliaisuudennälkänsä. Muutamassa hetkessä lapsilauma ympärilläni oli moninkertaistunut.
Tilanne karkasi nopeasti hallinnastani. Lapset repivät vaatteitani, hyppivät ympärilläni, ja huusivat kilpaa tervehdyksiään. Lopetin kättelemisen ja yritin jatkaa kävelyäni, mutta se ei helpottanut tilannetta millään lailla. Lapset seurasivat minua, pomppivat edessäni ja häiritsivät metelillään monien hartaudenharjoitusta. He eivät lopettaneet, ennen kuin eräs ystävällinen isopartainen herra komensi heitä kuuluvasti ja oikealla kielellä.
Amritsar 3.5.2003
Bhagsun maaseutuparatiisin jälkeen tässä tunkkaisessa hotellihuoneessa oleminen tuntuu, kuin olisin häkkiin ahdettu eläin. Laitoin ikkunaani valokuvan, jossa on näkymä Bhagsun asuntoni ikkunasta. Eipä paljon lohduta, huhtikuun neljännen päivän painajaiseni on käynyt toteen.
Kuumuus on päällekäyvää, olen yrittänyt torjua sitä käymällä tänään viidesti suihkussa. Töiden tekeminen tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta.
Ulkona on vielä kuumempaa, täällä on sentään tuuletin. Yllättävää kuumuudessa on, että aurinko ei ole tänää edes paistanut kunnolla, vaan ollut savusumun peitossa. Samaa pölyä on joka paikassa, täällä sisälläkin.
Vieläkään en ole tavannut ainuttakaan länsimaalaista. Juttelukumppania on vaikea löytää, koska punjabilaiset eivät juurikaan puhu englantia. Keskustelut jämähtävät jatkuvasti kansalaisuuden ja kuulumisien kyselemisen jälkeiselle, ”whatsyourname” ja ”areyoumarried” –tasolle.
Hotellin manageri on ainut, jonka kanssa pystyn juttelemaan. Ensinäkemältä mieleen tulee ajatus, että hänellä on hammassärky, koska hänen turbaanisnsa peittää paitsi hiukset, myös parran. Hän on viisikymmpinen, hyvin rauhallinen ja kohtelias.
Hänen mukaansa aasialaisten ja länsimaisten välillä on suuri ero. Hän sanoi, että me länsimaiset olemme kurinalaisempia ja sensitiivisempiä kuin he. Halusin olla kohtelias ja sanoin, että aasialaiset lienevät kuitenkin onnellisempia. ”Ooh, paljon onnellisempia”, hän naurahti. ”Aasialaiset eivät ole niin sensitiivisiä”, hän lisäsi.
Matkaoppaasta luen, että Intian ja Pakistanin ainoalla rajalla on päivittäin lipunlaskuseremonia, joka on katsomisen arvoinen. Oli hyvin vaikea selvittää, mihin aikaan tämä tapahtui ja miten rajalle pääsee.
Selvittämistä vaikeutti huomattavasti, että intialaiset eivät juuri koskaan vastaa kysymykseen, jota he eivät ymmärrä, kertomalla tai ilmaisemalla, että he eivät ymmärrä. Useimmiten vastaus on lyhyesti ja vakuuttavasti ”yes.” Toisinaan he kieltävät ongelman olemassaolon sanomalla ”no problem”, tai sitten yrittämällä myydä minulle tuotetta tai palvelua, jolla ei ole mitään tekemistä kysytyn asian kanssa.
Useamman riksan ehdotettua minulle, että he veisivät minut kolmella sadalla rupialla rajalle, löydän bussin, joka vie minut sinne viidellätoista rupialla. Luotettavimman oloisen riksakuskin mukaan matkaan menee puoli tuntia. Istuttuani bussissa puolitoista tuntia totean myöhästyneeni tapahtumasta.
Ajan silti bussin päätepysäkiltä pyöräriksalla tapahtumapaikalle, koska haluan nähdä edes vilauksen tästä vaarallisesta rajasta. Paikalla on yhä satoja, ehkä muutama tuhat hurraavaa ihmistä. Ihmismassan päiden takaa näin kuin näinkin, kuinka liput laskettiin. Se oli kuitenkin vain shown kliimaksi, itse show jäi minulta näkemättä. Valokuvienmyyjiä kuitenkin riittää, ja niitä selailemalla saan käsityksen siitä, mitä menetin.
Paikka on eräänlainen stadioni, jonka keskeltä valtioiden raja kulkee. Toisella puolella korokkeilla seisoo pakistanilainen yleisö, toisella puolella intialainen. Lipulaskuseremoniaan kuuluu, että kummankin puolen sotilaat suorittavat ennen lippujen laskemista mitä monimutkaisempia ja näyttävimpiä sulkeisia, ikään kuin toistensa kanssa kilpaillen. Yleisöt hurraavat omilleen.
Takaisin Amritsariin matkustin bussin katolla. Meitä oli siellä kymmenkunta, kaikki miehiä tai poikia. Katolta oli hyvät maisemat, pääsin tutustumaan lintuperspektiivistä paikalliseen maaseutuun. Pellot paloivat, polttaminen tuo oletettavasti ravinteita seuraavalle sadolle. Peltojen ja maaseudun talojen välissä oli useita armeijan piikkilangoin eristettyjä alueita. Coca Cola –mainoksia oli valtavasti, lähes jokaisen kaupan ja bussipysäkin seinässä.
Ensimmäistä kertaa sitten MacLeod Ganjista lähdön jälkeen minun ei ollut kuuma.
Amritsar 4.5.2003
Tänään sain Amritsarista tarpeekseni. Olen jatkuvan huomion kohteena, mutta silti en pysty keskustelemaan kenenkään kanssa. Olen Punjabissa enkä Englannissa; kommunikaatio-ongelmat johtuvat minun kielitaidottomuudestani, ei heidän, muistutan itseäni.
Mutta nämä jatkuvat huomionosoitukset ja turhat kysymykset, mikä on niiden funktio? Tähän asti olen onnistunut suhtautumaan niihin kepeästi ja huumorilla, ja se on ollut ainoa keino miten täällä viihtyy. Mutta toisinaan en meinaa jaksaa.
Pysätyttäessäni rinkka selässä pyöräriksan tänne linja-autoasemalle tullakseni, kysyi kuski ensimmäisenä:
– Golden Temple?
– No, bus stand, please, vastasin.
– Pakistan?
– No, bus stand, toisitin.
Saavuimme linja-autoasealle, ja kun kaivoin rahoja maksaakseni, hän kysyi taas:
– Golden Temple?
Tuijotin häntä epäuskoisena.
– What do you think?
Keskustelu ei ollut järettömyydessään mitenkään harvinainen. Eilen rajalla tyttö yritti myydä minulle vettä, vaikka kävellessäni heiluttelin täysinäistä litran vesipulloa kädessäni. Kerran popkorninmyyjä ehdotti minulle popkorninostoa lenkkeillessäni hänen ohitseen hengästyneenä hikiseen teepaitaan, urheilushortseihin pukeutuneena. Kengänkiillottajista puhumattakaan. Ei siinä mitään, että he tarjoavat kengänkiillostusta sandaaleille, mutta että myös juuri kiillotetuille sandaaleille.
Äsken lelumyyjä huusi minulle ”Come on!” ilman mitään syytä. Joka puolelta kuuluu ”Yes, sir?” ja ”Hallo”. Onko nämä kaverit päästään vialla? Pakokaasuko hänen aivonsa on tuhonneet, vai aliravitsemus?
Mietin mitä kirjoitin helmikuun matkapäiväkirjaani. Kirjoitin intialaisten hourupäisestä kommunikaatiosta, joka silloin tuntui helpottavalta, koska ”tässä seurassa ei itsekkään tarvitse olla niin asiallinen ja vakava koko ajan”.
Niinpä, mitäpä syytä on ottaa tämä elämä niin vakavasti. Yhtä tarkoituksenmukaisetonta kaaosta se on joka tapauksessa, miksi siis tärkeillä. Eihän tässä ole sen kummemmasta kysymys, kuin tervehtimisestä ja small talkista. Miksi ei tervehtiä silloin kuin huvittaa, puhua toisinaan vain puhumisen ilosta. Eihän sellainen ketään vahingoita.
Paitsi tiukkapipoista turistia, jolla on hermot kireällä. Mutta se on hänen ogelmansa, olisi pysynyt kotoeuroopassa, jos haluaa tärkeillä.
Luulen, että tämän kulttuurin logiikka on seuraavanlainen: ihminen on sosiaalinen eläin. Kommunikaatio, tarkoituksenmukaisetonkin, piristää yksinäistä, ja tekee elämästä mukavemman riippumatta siitä, elääkö materiaalisen kurjuuden tai ylläkylläisyyden keskellä.
Hypoteesin toimivuuden voisi testata yksinkertaisella tilastotiedolla, joka löytyy maasta, jossa tilastot ovat hyvin luotettavia: kummassa tehdään enemmän itsemurhia, Savossa vai Pohjanmaalla?
Kirjoitan tätä bussissa, joka saattaa kohta lähteä. Viereeni istuu valkoisiin housuihin, valkoiseen pitkään paitaan ja valkoiseen turbaaniin pukeutunut mies. Ensi töikseen hän kysyy ”Golden Temple?”. Edessämme on kuuden tunnin bussimatka. Hiljaa mielessäni rukoilen Wahegurulta lisää huumorintajua.
Osoittautuu, että hän halusi kysyä, olinko käynyt Kultaisessa temppelissä. Hän asuu sen lähellä ja käy siellä päivittäin. Hänen nimensä on Pub. Pub Singh tai Singh Pub, oletan. Pub on sieniyrittäjä, kehuu kovasti Chandigaria, jonne olen menossa. Hän sanoo, että turistit ovat hänen harrastuksensa. Kysyn, missä kaikki turistit ovat, kun en ole nähnyt ainuttakaan. En saa vastauksesta selvää, ja keskustelu lopahtaa siihen. Suljen silmäni ja yritän nukahtaa.
Chandigar 5.5.2003
Chandigar on sitten kummallinen paikka. Täällä ei näy roskia, kerjäläisiä, koiria eikä lehmiä juuri missään. Kadut ovat New Delhin tapaan leveitä ja suoria. Kaikkein ihmeellisintä on, että ihmiset noudattavat liikennesääntöjä.
Tämä on jokin ihmeellinen kokeilu keskellä kaaottista Intiaa. Jo kaupungin kaavoituksesta paistaa funktionalistisuus: kaupunki on jaettu kaupunginosien sijaan kahteenkymmeneen kahdeksaan yhtä suureen sektoriin. Vihreyttä, valoisuutta ja ilmavuutta riittää, mutta liikkuminen kävellen on vaikeaa, koska etäisyydet ovat niin suuret.
Kaupungin sydän on sektorissa numero kahdeksantoista. Illalla pukeudun suoriin housuihini, kauluspaitaan ja pikkukenkiin. Jostain käsittämättömästä syystä olen raahannut niitä mukanani paikoissa, jossa sulautuisin paremmin massaan esimerkiksi pelkkään shaaliin tai lakanaan kietoutumalla.
Sydänsektorista löytyy kauppoja, ravintoloita, kahviloita ja jäätelöbaareja, joissa keskiluokka viettää iltaansa. Vaatteideni perusteella sulaudun massaan, mutta etsimisestä huolimatta en löydä baaria enkä elokuvateatteria, jossa viettäisin iltaani. Syön ja lähden takaisin hotellilleni.
Hotellihinta oli moninkertainen aikaisempiin verrattuna. Hotellinomistaja vakuuttaa, että maksamani hinta on keskivertoa matalampi. Tämä on Chandigar, hän valaisee minua, eikä mikä tahansa intialainen kaupunki.
Bussimatkustelu on mukavan sponttaania. En ole suunnitellut matkojani etukäteen. Vilkaisen vain kartasta, mikä paikka on sopivantuntuisen matkan päästä edellisestä, ja kysyn linja-autoasemalla, sattuisiko sinne lähtemään bussia. Aina on lähtenyt suhteellisen pienellä odotuajalla. Rinkan sidon vyöllä bussin katolle. En koskaan kysy, koska bussin pitäisi olla perillä, niin etteivät eurooppalaiset hermoni kulu pelkästään sen takia, että yksittäinen bussi luoteisessa Intiassa sattuu saapumaan määränpäähänsä muutaman tunnin aikataulustaan myöhässä.
Bussi pysähtelee useilla pikkuasemilla. Bussin pysähtyessä ikkunan alle ilmestyy – ja myös bussiin sisälle kinkeää – mitä mielikuvituksellisempia yksityisyrittäjiä. Suurin osa myy hedelmiä, juomia tai pikkupurtavaa, mutta myös leluja ja erilaisia käyttöesineitä markkinoidaan aktiivisesti.
Amritsarin ja Chandigarin välillä eräs yksityisyrittäjä nousi bussin etuosaan, ja piti viidentoista minuutin esitelmän hammasharjasta, jonka harjapää voidaan irroittaa varresta. Hammasharja pystyssä hän puhui taukoamatta ja täsmälleen yhtä vakuuttavasti, kuin imurinmyyjät ja vastaavat missä päin maailmaa tahansa. Esitelmöidessään hän vaihtoi punaisen harjaosan vihreään, vihreän siniseen, jonka taas punaiseen. Esitelmän pituus, esittelijän vakavuus ja jämpteys sai bussimatkustajat vaihtamaan keskenään ilkkuvia katseita.
Rishikesh 7.5.2003
Rishikeshissä kohtaan taas kaaoksen, metelin ja anarkian. Istun kahvilassa ja odottelen lounastani. Takavasemmalla rukouskello kilisee taukoamatta. Autot, riksat, moottoripyörät ja skootterit tööttäilevät, ihmiset, siat ja lehmät kävelevät edes takaisin. Myyjät huutelevat tuotteidensa nimiä, kielenä taitaa olla taas hindi.
Aiemmin päivällä kävin Gangesissa uimassa. Sinne veivät intiankuvista tutut portaat. Kerjäläisiä ja sadhuja oli istuskelemassa portailla, makaamassa puiden varjoissa ja suorittamassa pyhiä menoja joen varrella. Vesi oli kylmää, yllättävän puhdasta ja vain vajaan metrin syvää. Virta oli kovaa.
Rooma oli kissojen kaupunki, Delhi koirien, MacLeod Ganj lehmien. Rishikeshin nimeän täten sikojen kaupungiksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että siat ovat täällä eläinenemmistönä.
Claudian sähköposteista päättelin, että tämä olisi samanlainen paikka kun MacLeod Ganj, jossa länsimaiset turistit saisivat kävellä rauhassa herättämättä huomiota muuta kuin satunnaisilta lepraisilta kerjäläisiltä. Päättelin väärin. ”(H)allo!” ja ”Yes?” ja ”Yes, sir?” –huutelevat miehet ja lapset. Länsimaisia turisteja ei näy missään, eikä muuten Claudiaakaan. Ensimmäisen kerran sitten tammikuun kuudentoista alkaneen kännykättömyyden mieleeni juolahti, että tuosta kapistuksesta olisi nyt hyötyä.
Laxman Jhula, Rishikesh 8.5.2003
Uusi majatalohuoneeni on Ganges –virran äärellä. Ikkunastani näen, kuinka se virtaa moneen suuntaan: oikealta vasemmalle, ylhäältä alaspäin ja pohjoisesta etelään. Vastarannalla näen temppeleitä ja muita rakennuksia, ja niiden takana vuoriston. Oikealla näen upean kävelysillan, josta ihmiset ottavat kuvia. Jostain temppelistä tai ashramista kaikuu rukouslaulu.
Täältä heidät kaikki löysin, länsimaiset- ja intialaiset turistit, sekä Claudian kavereineen. Laxman Jhula on Rishikeshin kaupunginosa, ja tänne aion asettua pidemmäksi aikaa. En vähiten siksi, että löysin näin tilavan, halvan ja kauniilla maisemalla varustetun majatalohuoneen.
Kummallisen helpottunut olo, ikään kuin olisin kotiin tullut. Ehkä matkustelu ei sopinutkaan minulle niin kauhean hyvin. Tunkkaisia hotellihuoneita, televisionkatselua, bussissa istumista, odottelua, sähläystä… sen sijaan että olisin saanut rauhassa tehdä töitä ja tutustua ihmisiin.
Huoneeni seinällä on säännöt: kynttilää ei saa polttaa kuin sille varatulla alustalla. Pääportti suljetaan kymmeneltä illalla. Ulkopuolisia vieraita ei suvaita. Säilytä säädyllisyys ja rauha.
Mielenrauhani säilyttämiseksi poistan säännöt seinältäni ja pistän tilalle kuvia Sofiasta ja Sandrasta.
Söin päivälliseni sokean intialaisen joogamestari-tiedekirjailija-taiteilijan kanssa. Keskustelu lipsahti saman tien ekonomiaan. Hän sanoi, että Initan bruttokansantuotteesta alle puoli prosenttia tulee turismista. Se on naurettavan vähän, kun ottaa huomioon kuinka kaunis, monipuolinen ja kuuluisa maa Intia on.
Turistit eivät tuo tänne rahaa, koska kaikki on niin halpaa. Hinnat pidetään keinotekoisesti alhaalla, koska ajatuksena on säilyttää monisatamiljoonaisen alemman keskiluokan ostovoima. Siksi turistitkin saavat vatsansa saa täyteen yhdellä eurolla, ja hyvätasoisen yösijan kahdella eurolla yö.
Toinen syy, miksi Intia ei tienaa turismilla on se, että suurin osa turisteista on postmaterialistisia. Selkärepputuristit eivät ole oikeita turisteja, hän sanoi. Se on totta. Olemme kyllä pitkiä aikoja, mutta emme osta juuri mitään.
Sitten hän haukkui intialaiset vastuuntunnottomiksi. Konkreettisimpana esimerkkinä vastuuntunnottumuudesta on julkinen roskaamisen. Sen lopettaminen vaatisi yhteisvastuuta, mikä on tässä kulttuurissa hänen mukaansa täysin olematonta. Jokainen ajattelee vain itseään, hän sanoi.
Samalla tämä on kuitenkin äärimmäisen kollektiivinen kulttuuri. Raja oman ja toisen alueen välillä on hyvin häilyvä. Perhe ja suku on äärimmäisen tärkeä.
Sokea oli myös huolissaan aivovuodosta. Hänen mukaansa peruskoulutus on Intiassa pakollista ja ilmaista aina neljätoistavuotiaaksi asti. Myös korkeakoulutus on vahvasti valtion tukemaa. Aivan liian moni korkeakouluopiskelija haluaa täältä pois, ja myös lähtee tutkinnon suoritettuaan. Toisin kuin länsimaista ulkomaille töihin lähtevät, intialaiset eivät yleensä palaa kotimaahansa ulkomaisen elämänrytmin makuun päästyään.
Laxman Jhula 9.5.2003
Täällä on niin kuuma, että valkoisella hiekkarannalla käveleminen ei tule kysymykseenkään ilman sandaaleja, koska hiekka on polttavaa.
Eilen kirjoitin, että raja oman ja toisen alueen välillä on häilyvä. Konkreettisen esimerkin siitä sain tänään, kun istuin Claudian kanssa autiolla rannalla. Tai autioksi sitä ainakin luulimme, kunnes seuraamme liittyi tuntematon kolmekymppinen intialainen mies. Vakuutan, että emme antaneet minkäänlaisia vihjeitä siihen suuntaan, että kaipaisimme seuraa.
Hänen kolmanneksi pyöräksi kinkeytymisensä oli avoimuudessaan niin röyhkeä, että närkästymistäkin hallitsevammaksi tunteeksi minulle nousi uteliaisuus. Miten ihmeessä joku voi käyttäytyä noin kömpelösti?
Utelias olin, mutta myönnettäköön, että myös närkästynyt, enkä siksi kovin puhelias. Hän osoittautui tuiki tavalliseksi intialaiseksi businessmieheksi. Noin vartin tutustumisen ja yhden valokuvan ottamisen jälkeen hän kertoi haluavansa, että lähettäisin hänelle kutsun, niin että hän pääsisi käymään Euroopassa. Otin hänen osoitteensa, mikä näin jälkikäteen hävettää, koska tiedän ja tiesin, etten koskaan tule hänelle kutsua lähettämään.
Minulle jäi epäselväksi, oliko hänen alkuperäinen motiivinsa seuraan liittymisellemme viisumia varten lähetetyn kutsun saaminen, vai aito uteliaisuus ja seuranhaluisuus. Jälkimmäisessä tapauksessa viisumikysymyksen esille ottaminen saattoi olla vain keino purkaa se epäsosiaalinen hiljaisuus, jonka aiheutimme, koska olimme niin huonoa juttuseuraa.
Niin tai näin, niin sen ainakin sain selville, että autiolla rannalla kahdestaan istuvalla pariskunalla ei täällä ole sellaista pyhää rauhaa kuin länsimaissa.
Ei pidä myöskään poissulkea mahdollisuutta, että epäsovinnaisesti ei käyttäytynyt hän, vaan me. Enhän muista koskaan nähneeni ensimmäistäkään intialaista pariskuntaa istumassa kahdestaan rannalla.
Laxman Jhula 10.5.2003
Kirja, jota Hare Khrisna –ihmiset kaupittelevat Helsingissä, on Bhahgvad Gita. Se on osa Mahabharataa, joka puolestaan on Intian kansalliseepos, ja kertoo kahden taistelevan heimon sodasta, käytännössä hyvän ja pahan. Joku jumalista ojentaa Bhagvad Gitan hyvälle osapuolelle juuri ennen taistelua. Se on hyvin pieni osa useita tuhansia sivuja paksusista Mahabharatasta. Monien mielestä kaikkein tärkein osa. Mahabharatan laajuudesta kertoo sanonta: ”Se mitä ei ole Mahabharatassa, sitä ei ole missään”.
Bhahgva Gitassa on elämänohjeita. Se on runomuotoinen ja erittäin vaikealukuinen, joten kirjan selitykset ja tulkinnat ovat hyvin oleellisessa roolissa. Erilaisia selityksiä on satoja, mistä johtuen samaa kirjaa myydään eri paksuisina ja hyvin eri näköisinä versioina.
Mahatma Gandhilla oli tapana kuunnella ’Gitaa’ vaikeasti sairaana ollessaan, ja hän olisi varmasti halunnut kuunnella sitä kuolinvuoteellaan, aivan kuten isänsäkin. Kuolinvuoteelle hän ei kuitenkaan koskaan päässyt, vaan kuoli murhaajan luoteihin kadulla.
Suomessa minun ei tullut mieleenikään aukaista koko kirjaa sen vähintäänkin epätieteellisen ulkoasunsa takia. Nyt ymmärrän, että räikeillä, ja länsimaisesta näkökulmasta katsoen kitshisillä, kuvilla varustettu ulkoasu on intialaista kulttuuria omimmillaan.
Juuri nuo Intian keskiluokalle tarkoitetut versiot ovat täällä erittäin halpoja, mikä lienee syy, miksi Hare Khrisna –ihmiset niitä Suomessa jakelevat tai myyvät.
Kaikka Laxman Jhulan kaupat olivat tänään kiinni, koska eräs kauppias teki eilen itsemurhan. Itsemurha on täällä hyvin harvinainen ja pelottava asia. Se mitä ei ole ole Mahabharatassa, löytyy Kalevalasta:
Kullervo, Kalervon poika,
Tempaisi terävän miekan;
Katselevi, kääntelevi,
Kyselevi, tietelevi.
Kysyi mieltä miekaltansa,
Tokko tuon tekisi mieli
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen,
Arvasi uron pakinan.
Vastasi sanalla tuolla:
Miks’ en söisi mielelläni,
Söisi syyllistä lihoa,
Vaillista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
Juon verta viattomanki.
Kullervo, Kalevon poika,
Sinisukka äijön lapsi,
Pään on peltohon sysäsi,
Perän painoi kankahasen,
Kären käänti rintahansa,
Itse iskihe kärelle.
Siihen surmansa sukelsi,
Kuolemansa kohtaeli.
Laxman Jhula 11.5.2003
Täällä on niin kuuma, että silmälaseja ei voi puhdistaa puhaltamalla niihin höyryä, koska höyryä ei muodostu, kun laseihin puhaltaa.
Olen onnellinen ja tyytyväinen, että tajusin mitä halusin, ja hain sitä niin kauan, kunnes sen löysin. Halusin lämpimään, kirjailijaksi ja sellaisen majatalohuoneen, jonka ikkunasta on henkeäsalpaavan kaunis näkymä. Sellaisen etsin, ja sellaisen löysin.
Roskia täällä toisaalta kyllä on. Ymmärrän, jos joku ei täällä viihdy, joku, jolle roskaton ja lehmätön kaupunkimaisema on tärkeä.
Hyvin hitaasti totun myös kaikennäköisiin ötököihin ja örkkeihin. Torakoita, muurahaisia, hämähäkkejä, mutta ennen kaikkea hirvittävä määrä pieniä monenmuotoisia ja monen värisiä otuksia, joiden nimistä minulla ei ole minkäänlaista tietoa.
Eilen sängyssä lueskellessani huomasin että vieressäni oli viisisenttinen siivekäs ötökkä, joka muistutti hiukan heinäsirkkaa, mutta se ei hyppinyt eikä lentänyt, vaan se vain tepasteli hyvin nopeasti, yhdessä hujauksessa sänkyni päästä päähän. Sitten se sisiliskon näköinen, Rishikeshin hotellihuoneessa, joka vihelteli kummallisesti, ja jonka nahka oli saman värinen kuin minunkin.
En voi muuta kuin sopeutua. Hyväksyä ötököiden olemassaolon, ja jossain määrin jopa yhteiselon kanssani.
Täällä on niin kuuma, että pääni ilmanvaihtoa parantaakseni leikkautin hiukseni kokonaan pois. Teon sponttaanisuutta kuvaa, että eilen kävin paitsi parturissa, myös ostamassa shamppoota.
En meinannut tunnistaa itseäni peilistä. En ollut tyytyväinen enkä tyytymätön näkemääni, näytin vain yksinkertaisesti kummalliselta.
Tuntui kuin pää olisi kevyempi, herkempi ja särkyvämpi. Aurigossa kävellessäni tunsin selvästi, kuinka pään lämmönsäätely käyttäytyy aivan uudella tavalla. Huilutin kaljua juoksevan veden alla ja hymyilin.
Eilinen parturini tuli vastaan ja näytti kovin pettyneeltä. Tilanteesta voisi muodostaa sananlaskun: ”näyttää pettyneeltä kuin eilen hiuksesi leikannut parturi, jota vastaan kävelet kaljuna.”
Kaljuus on täällä Laxman Jhulassa selvästi muotia, sekä länsimaisten että paikallisten keskuudessa. Liekö jotain tekemistä joogan ja paikan pyhyyden kanssa, en tiedä.
Lähdin näyttämään kaljuani tytöille, mutta yllättäen en ollutkaan vierailun päähuomion kohteena. Ruotsalainen ystävättäreni oli sairastunut eilen, ja tänään hänen olotilansa oli dramaattisesti huonontunut. Kuumetta, ripulia, oksentelua ja hengitysvaikeuksia. Lääkäri kävi katsomassa häntä ensin aamupäivällä, ja uudestaan iltapäivällä, juuri silloin kun minä saavuin.
Huoneessa vallitsi kielten sekamelska. Lääkäri puhui englantia, vaikka ajatteli hindiksi. Minä puhuin Claudialle ja potilaalle ruotsia, ja Nicolille ja lääkärille englantia. Claudia puhui minulle ja potilalle ruotsia, lääkärille englantia ja Nicolille saksaa. Nicol puhui Claudialle saksaa ja muille englantia. Potilaan puheesta ei saanut selvää.
Juotimme potilaalle vettä ja teetä, lääkäri antoi jotain lääkettä. Eri kielillä puhuttiin vatsakivusta, kuumeesta ja hengenahdistuksista, mutta ainakin minä ajattelin potilaan hengenahdistuksen ja paikan kansainvälisyyden takia omalla kielelläni SARSia. Lääkäri vaikutti epävarmalta, tytöt pelokkailta ja potilas hetki hetkeltä poissaolevammalta.
Lääkärin epävarmuus lisäsi tyttöjen pelokkuutta, mikä yhdessä potilaan poissaolevuuden kanssa lisäsi vakuuttavuuttani siitä, että potilas oli syytä viedä sairaalaan. Onneksi lääkäri kallistui samalle kannalle, ja pyysi minua etsimään moottoripyörää, jolla pääsisimme sillan yli taksiasemalle.
Ensimmäinen skootterimies, jolta asiaa tiedustelin, suostui auttamaan meitä. Nostimme potilaan minun ja kuskin väliin, ja lähdimme puikkelehtimaan kapeaa siltaa turistien, pyhiinvaeltajien ja lehmien välistä pyhän virran toiselle puolelle.
Taksiasemalla nousimme valkoiseen Ambasador -taksiin, jolla ajoimme viidentoista kilometrin päähän Rishikeshin sairaalaan. Sairaalan lääkäri oli varmaotteisempi kuin kolleegansa Laxman Juhlassa. Potilas ohjattiin vuoteeseen, hänelle annettiin kuumetta alentavia piikkejä ja hänet pistettiin tiputukseen. Verikoetta ei otettu. Hän nukahti.
Tytöt saapuivat. Pitkään istuimme ystävämme vuoteen äärellä ja odotimme. Lopulta kuume laski, potilaan tunto palasi ja hän piristyi hiukan. Lääkärin diagnoosi oli, että kyseessä oli ruokamyrkytys ja nestevajaus.
Kävin kävelemässä sairaalan ympäristössä ja hakemassa itselleni juotavaa. Katukahvilanpitäjän pieni tyttölapsi purskahti itkuun nähdessäni minut. Muistin kaljuni, joka päivettymättömänä loistanee pimeässä. Ehkäpä lapsilaumat jättävät minut jatkossa rauhaan.
Elintarvikeliikkeessä tapasin skootterimiehen. Kiitin, ja tajosin hänelle rahaa kiitokseksi, mutta hän ei suostunut ottamaan sitä vastaan. Liikkeen myyjä kehui skootterimiestä rikkaaksi, sanoi, että hänellä on rengasliike tässä ihan vieressä. Kerroin, että potilas voi jo paremmin.
Potilaan oltua pari tuntia tiputuksessa hänen voimansa palasivat. Koko episodi oli ohi ennen iltakymmentä. Otimme taksin takaisin Laxman Juhlaan. Oli yö, ja kuu paistoi. Sillan kupeessa pysähdyimme silittelemään valkoista lehmää.
Laxman Jhula 13.5.2003
Sähkö tulee pätkittäin. Pitempiaikaisia, puolen tunnin tai tunnin sähkökatkoksia on päivittäin. Tänään ei sähköä ole ollut koko päivänä.
Aurinkoa on sen sijaan riittänyt tänäänkin, joten lähdin tyttöjen kanssa uimaan. Rannalla oli meidän lisäksi kaksi länsimaalaista turistia ja kolme vesipuhvelia. Toinen turisti syötti puhveleille mangoa. Näky oli huvittava, ja tulin siihen tulokseen, että puhvelit ovat rumia, tyhmiä ja rauhallisia otuksia.
Yhtäkkiä rupesi tuulemaan hyvin rajusti. Sään muutos oli niin nopea, että jäimme ihastelemaan sitä äimistyneenä. Muutamassa minuutissa taivas pimeni ja tuuli yltyi hiekkamyrskyksi. Yritimme poistua rannalta, mutta se oli vaikeaa, sillä hiekkaa ja läheisen metsän keppejä ja muuta moskaa oli niin paljon ilmassa. Kaikki keskittyminen meni siihen, että pysyi pystyssä, ettei silmiin mennyt roskia ja ettei tavarat lentäneet käsistä.
En muista kävelemisen koskaan olleen niin vaikeaa. Lopulta pääsimme tielle. Tuuli hiukan tyyntyi, antaen tilaa kaatosateelle. Sadetta seurasi puolestaan yhtä voimakas raekuuro. Kämpille juostessamme kastuimme niin märiksi, että tuntui kuin olisimme olleet vaatteet päällä uimassa. Katu lainehti vedestä. Tuuli, vesi ja rakeet hajottivat heikoimmat kauppakojut. Viereisessä talossa oleva vakioravintolani kärsi huomattavia kattovahinkoja. Ei mikään ihme, kysessä on nimittäin olkikatto.
Illalla ystäväni lähtivät Almoran. Jäähyväispäivällisellä väittelin Nicolin kanssa uudelleensyntymisestä. Jälkikäteen huomasin, mikä meni pieleen: hän rupesi puolustelemaan ihmisten, eläimen, kasvien ja kivien(!) uudelleensyntymän olemassaoloa rationaalisin argumentein (”monet lapset muistavat edellisestä elämästään asioita”), johon minun oli helppo keksiä rationaalisia argumenttejä uudelleensyntymistä vastaan (”jos oletamme, että uudelleensyntymä on totta, monien lapsien ei pitäisi muistaa, koska 99,999 prosentin todennäköisyydellä he ovat edellisessä elämässään olleet eläin, kasvi tai kivi”).
Uudelleensyntymän – sen enempää kuin taivaan ja helvetinkään – olemassaoloa ei kannattane yrittää todistella rationaalisin argumentein. Kyse on uskosta, ei tiedosta. Keskustelusta tulee huomattavasti järkevämpi, jos kumpikin osapuoli tunnustaa tämän, eikä rupea väittämään, että kuolemanjälkeisen elämään olemassaolon tai olemattomuuden voi päätellä loogisesti.
Laxman Jhula 14.5.2003
Sairasteluilta Intiassa ei tietenkään voi välttyä. Itse sain flunssan Dharamsalan vuoristoon muutettuani, päänsäryn lyötyäni – tunnustettakoon se nyt tässä – pääni puuhun, ja ripulin viikon täällä Rishikeshissä asuttuani. Vähällä olen siis päässyt.
Intiassa sairastaminen on siitä mielenkiintoista, että saa kuulla niin moninaisia parantumisneuvoja. Yrttien ja luontaislääkkeiden tarjoajia riittää, puhumattakaan erikoisruokavalioiden ehdottelijoista, ja tietyn lääkärin tai kokonaisen lääketieteen fanaattisista kannattajista ja vastustajista.
Eräskin brittimies sanoi olleensa jo kolmatta viikkoa uriinihoidossa. Uriinihoito tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että potilas juo virtsaansa. Hän korosti, että aamuvirtsa on kaikkein tärkein, mutta siitä ei saa juoda alku-, eikä loppuosaa, vaan vain keskiosan.
Nenää nyrpistäen kiitin neuvosta, ja sanoin mieluimin pysyväni vaikka sairaana. Myöhemmin luin, että kyseinen hoito on ilmeisen yleistä Intiassa, ja että jopa seitsemänkymmentäluvun lopun pääministerikin, Morarji Desai, joi päivittäin virtsaansa. Hänen pääministerikautensa jäi tosin aika lyhyeksi.
Paastoa sen sijaan kokeilen. Paastoni on nyt kestänyt jo yli vuorokauden, mihin en olisi uskonut pystyväni. Väsymysaste ei oikeastaan ole kauheasti lisääntynyt sitten ensimmäisen ruokailun ohittamisen. Olen juonut sokerisuolaliuosta ja rehydration –vitamiinivettä. Suurimman osan ajasta olen nukkunut.
Iltapäivällä menin rannalle istumaan. Siellä tajusin, että minun ei tarvitse tehdä mitään eikä mennä yhtään minnekkään. Kukaan ei odota minua missään, eikä oleta minulta mitään. Ihmeellisintä oli, että minua ei myöskään huvittanut tehdä mitään eikä lähteä minnekkään. Olo oli puhdas ja rauhallinen.
Katselin Gangesin virtaamista. Ihmisiä tuli ja meni; jotkut kävivät uimassa, toiset suorittivat pyhiä menojansa. Veneyrittäjä sain veneensä täyteen turisteja, teki kierroksen, ja tuli takaisin.
Aurinko laski, veneyrittäjä laittoi pillit pussiin, kuumuus hiukan helpotti ja ranta tyhjeni. Minä jatkoin rannalla istumistani kuin mikäkin guru, ja keskityin vain olemiseeni.
Olin ja ihmettelin, kerrankin ilman kaipausta.
Laxman Jhula 17.5.2003
En parantunut paastolla enkä ruokavaliomuutoksilla, vaan länsimaisen lääketieteen avulla, joka osasi tappaa ameeban sisältäni.
Maaliskuun matkapäiväkirjaan kirjoitin, että en usko ihmeisiin, ennen kuin sellaisen näen. Tänään näin ihmeen, mutta valitettavasti joudun toteamaan, etten vieläkään usko. Ram Hjulassa, viereisessä kylässä, eräs sadhu muutti hänelle antamani kuusi rupiaa pähkinäksi. Istuin hänen vieressään, ja voin vannoa, että en päästänyt hänen kättänsä missään vaiheessa silmistäni. Hän otti rahat kouraansa, sulki sen nyrkkiin, käänsi nyrkin alaspäin ja pyysi minua laittamaan käteni sen alle. Sitten hän tiputti käteeni pähkinän.
En voinut hillitä nauruani. Sitten hän pyysi minulta satasta. Minua jäi vaivaamaan, olisiko hän ehkä muuttanut sen kaniiniksi.
Matkaoppaan mukaan Rishikesh on maailman joogapääkaupunki. Koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä jooga on, päätin ottaa härkää sarvista ja mennä joogakurssille.
Joogaopettajani oli keski-ikäinen nainen, jolla puhui englantia vahvasti saksalaisittain murtaen. Aloitimme tutustumalla joogan henkiseen puoleen. Se kesti minuutin, ja piti sisällään paikallaan istumista ja pyhän ’om’ tavun toistamista yhteen ääneen.
Sitten siirryimme keholliseen puoleen. Opettaja jakoi edestä käskyjä, joita me tottellimme parhaamme mukaan. Tottelemistani haittasi ensinnäkin kehoni kankeus, toisekseen suppea ruumiinosasanavarastoni ja kolmannekseen opettajan mielestäni aivan liian agressiivinen asenne.
Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana opin vihaamaan paitsi opettajaa, myös joogaa yli päätään. Venytykset sattuivat, ja opettaja karjui kuin mikäkin upseeri tai baletinopettaja. ”No action here, why there is no action here”, hän huusi ja osoitti milloin mitäkin lihasta. Me ähisimme, puhisimme ja hikoilimme.
Eräässä kivuliaassa venytyksessä käytimme apuna vyötä. Totesin sen minulle liian lyhyeksi, ja menin vaihtamaan. Siitäkös guru riemastui, ja huusi minulle: ”You think there is something wrong with the belt? I think there is something wrong with the guy.” Tunnistin kyllä huumorin lajin, mutta en ollut lainkaan varma, jaksanko kuunnella moista naljailua vapaaehtoisesti kovin pitkään.
Vanhemmat oppilaat tuntuivat olevan haltioituneena. Kurssia oli mainostettu minulle nimen omaan ”vähän kalliina, mutta ehdottomasti yhtenä parhaimmista.” Minusta tuntui, että he olivat ylpeitä siitä, että ymmärsivät opettajansa kummallista huumorintajua, ja mikä vielä merkillisempää, ikään kuin huumorintajun tajuaminen olisi luonut heihin tietynlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta.
Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö hän saattanut olla hyväkin joogaopettaja. Sen puolesta puhui se, että puolen tunnin jälkeen rupesin yllättäen tuntemaan kehossani hyvää oloa. Mietin mielessäni määritystä joogalle, ja totesin sen olevan ”venyttelyä niin intensiivisesti, että tulee hiki.”
Hyvä olo oli kuitenkin ohimenevää. Tunnin, tai saattoi se olla kahdenkin, päätyttyä olo oli kuin piestyllä eläimellä.
Lähdin kävelemään kohti Laxman Jhulaa. Olin hiukan kuumeinen, minkä tiesin johtuvan kehon pahoinpitelystä. Jostain käsittämättömästä syystä minusta kuitenkin tuntui, että jos tätä jatkaisi säännöllisesti, tai jos olisi aloittanut vähän rauhallisemmin, tämä pahanolontunne saattaisi olla hyvänolontunne.
Päätin jatkaa joogaa muutaman päivän lepotauon jälkeen. Onneksi gurumme ilmoitti siirtyvänsä Dharamsalan vuoristoon, koska meitä turisteja on täällä Rishikeshin kuumuudessa niin vähän. Minun ei siis tarvinnut tehdä raukkamaista päätöstä jatkaa jonkun leppoisamman gurun johdossa.
Laxman Jhula 19.5.2003
Selkärepputurismin luonteeseen kuuluu, että Intiaa kierretään halvalla budjetilla useita kuukausia. Juuri kukaan ei ole täällä alle kahta kuukautta. Useita olen tavannut, jotka ovat reissanneet jo vuosia, eikä loppua näy. Jotkut matkustavat silloin tällöin kotimaahansa muutamaksi kuukaudeksi tienaamaan rahaa, niin että voivat palata tänne norkoilemaan.
Iältään selkärepputuristit ovat etupäässä kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä. Vanhin tapaamani oli seitsemänkymppinen belgialainen Simone, eläkkeellä oleva valokuvaaja. Hän harrasti tätä jo seitsemänkymmentäluvulla, aikana, jolloin Intiassa ei ollut puhelimia eikä vessapaperia.
Ehdottomasti suurimman ryhmän muodostavat – ehkä hiukan yllättäen -israelilaiset. He tulevat tänne useimmiten monivuotisen armeijapalveluksensa jälkeen rentoutumaan. He olivat yliedustettuina MacLeod Ganjissa, mutta täällä he muodostavat jopa enemmistö muihin ulkomaalaisiin nähden. Voi olla, että Rishikesh on liian kuuma keskivertoeurooppalaisille.
Israelilaiset viihtyvät yleensä keskenään, ovat kovia juhlimaan ja kuuntelemaan musiikkia. Moinen iloinen elämänasenne ärsyttää toisinaan muita. Useimissa turisteille tarkoitetussa ravintoloissa on tarjolla italialaisen, intialaisen ja kiinalaisen ruuan lisäksi myös israelilaista ruokaa.
Toisiksi suurin ryhmä lienee keskieurooppalaiset. Brittejä ja irkkuja näkee silloin tällöin, kuten myös Pohois-Amerikkalaisia ja ausseja. Pohjoismaalaisiakin tapaa, mutta aika harvoin.
”Are you experienced” –kulttikirjan johtavia kysymyksiä on, mitä selkärepputuristit tekevät kaiket päivää. Se on hyvä kysymys, ja kyllä kirja siihen vastauksen antaa: he istuvat ravintoloissa ja kertovat toisilleen missä paikassa ovat olleet, minkälaista siellä oli ja mihin paikkaan he aikovat mennä seuraavaksi.
Lukuharrastus on hyvin yleinen, täällä luetaan Lonely Planettia (sitä ainoata ja oikeaa matkaopasta), Baghadva Gitaa, Gandhin elämänkertaa, huuhaakirjallisuutta ja länsimaista kaunokirjallisuutta.
Ihmeet sen kun seuraavat toisiaan, mutta minä tylsimys vain haen niille rationaalisia selityksiä. Parin millin hiussänkeni on täysin eri värinen kuin ne hiukset, jotka leikkautin pois. Hiukseni ovat omasta mielestäni mustat, toisten mielestä ”ei nyt mustat, mutta tummat”.
Ehkäpä minussa, suomalaisessa metsäläisessä, on jäljellä niin suuri annos luontaisvaistoja, että pystyn vaihtamaan suojaturkkini väriä, aivan kuten jänikset ja oravat keväisin.
Tai sitten hiukset vain vaihtavat joskus väriä, kun ne leikkaa kokonaan pois. Se ei kuulemma olisi ennenkuulumatonta. Tiesin Intian muuttavan minua, mutta kukapa olisi arvannut, että näin paljon.
Kolmas vaihtoehto on, että tämä on hiusteni luonnollinen väri, mutta aurinko vaalentaa ne ajallaan. Odotan ja katson.
Laxman Jhula 23.5.2003
Täällä ei ole sittenkään ole niin kauhean kuuma. Israelilaiset ystäväni arvioivat lämpötilan olevan kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen välillä. Eteläisessä maakunnassa Andhra Paresissa on kuuma. Lehtitietojen mukaan lämpötila on siellä noussut kolmen viikon aikana useita kertoja yli viidenkymmenen asteen. Parisataa ihmistä on kuollut kuumuuteen.
Laxman Jhula 27.5.2003
Day and Night –naapuriravintolan pitäjä tekee töitä päivin ja öin. Havaintojeni perusteella hänen työpäivänsä kestää vähintään aamuseitsemästä iltayhteentoista, seitsemänä päivänä viikossa. Hän puhuu huonoa englantia ja on toisinaan hajamielisen ja väsyneen oloinen. Ihmettelen, ettei hänellä ole varaa palkata lisää työntekijöitä. Intian työttömyysprosentti on muuten sama kuin Suomen, vähän alle yhdeksän.
Vuokraisäntäni ajaa päivisin Jeeppi -taksia Ram Jhulan ja Laxman Jhulan välillä. Matkaa on noin neljä kilometriä ja kuskattavana pääasiassa intialaisia turisteja. Matkasta hän velottaa neljä rupiaa, eli noin kahdeksan senttiä kultakin matkustajalta. Jeeppiin tungetaan karkeasti ottaen kaksinkertainen määrä ihmisiä siitä määrästä, jolle Jeeppi olisi Suomessa rekisteröity.
Naapurihuoneessa on hänen vaimonsa keitiötoimisto. Vuokraemäntäni on ujo ja varovainen, eikä hänkään juuri puhu englantia. Vieraita sisään- ja uloskirjoittautuu kovin harvoin. Suurimman osan päivästä hän viettää sisällä toimiston lattialla istuen, lehteä lukien tai nukkuen. Keskipäivällä hän laittaa miehelleen ja ehkä viisitoistavuotiaalle pojalleen ruokaa. Toisinaan hän siirtyy ulos majatalon edustalle. Siellä hän istuu matalan muurin päällä, juttelee naapureille ja katselee, kuinka turistit turistit, lehmät ja Jeepit sahaavat katua edes takaisin. En tiedä, vilkuttaako tai iskeekö hän silmää miehelleen, kun hän ajaa ohi.
Siivouksen täällä hoitaa yövahti. Hän on seitsemänkymppisen näköinen ukko, joka tervehtii minua vuorokaudenajasta riippumatta sanomalla ”Good morning”. Iltakymmeneltä hänen tehtävänään on sulkea kaksi oviporttia. Hän joustaa joskus hiukan, jos tulemme hiukan myöhässä. Jos tulemme paljon myöhässä, nousemme Day & Night –kattoravintolaan, ja kapuamme sieltä muurin yli tällä puolelle. Yövahti nukkuu katolla, filtti sementtilattian päälle levitettynä ja tähdet yövalona.
Ympärilläni hääräilevistä ihmisistä alimpaan sosiaaliseen luokkaan kuulunee vanha eukko, joka tulee tyhjäämään silloin tällöin majatalon roskiksen. Hänellä ei ole hanskoja eikä työvaatteita, vaan hän on pukeutunut puhtaasti ja värikkäästi. Korut helisevät kun hän tyhjentää roskiksen milloin mihinkin roskiksesta löytyneeseen suureen esineeseen tai muovipussiin, ja vie mukanaan. Nöyrästi ja hiukan pelokkaasti hän tervehtii minua sanomalla hindiksi ”namaste”, ja nostamalla oikean kätensä rintalastansa kohdalle kunnioituksen merkiksi.
Rishikes –viikkojen aikana olen nähnyt mitä moninaisempia pyhän virran varrella suoritettuja pyhiä menoja. Useimmat aloittivat seremonian nostamalla vettä otsalleen tai juomalla sitä. Jotkut nostivat vettä kullattuun astiaan, lorottivat takaisin jokeen, ja toistivat tämän useaan kertaan eri ilmansuuntiin kääntyneenä.
Hindulaiseen tapaan kukin tekee mitä huvittaa, mitään ohjattua toimintaa näillä pyhillä menoilla ei näyttänyt olevan. Joella – tai kuka tietää, joelle -laulaminenkin on yleistä, kuten myös rukousten sopertamien esimerkiksi lootusasennossa joen varrella istuen.
Laxman Jhula 29.5.2003
Luen Dalai Laman kirjaa siitä, kuinka ihminen saavuttaa aidon onnellisuuden. Hänen mukaansa se tapahtuu kehittämällä itsessään positiivisia ominaisuuksia kuten myötätuntoa, rakkautta, anteliaisuutta, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä.
Onnellisuutta ei voi saavuttaa keskittymällä omien aistinautintojen tyydyttämiseen, koska se luo vain epäaitoa ja lyhytaikaista onnellisuutta. Dalai Lama käytti esimerkkinä kuumana päivänä kylmään veteen menemistä, joka tuntuu ensin hyvältä, mutta pitempiaikainen oleskelu ei enää tunnu kivalta.
Itseänsä auttaa siis parhaiten auttamalla muita. Teoriassa Dalai Laman opetukset tuntuvat itsestään selviltä, mutta käytäntöön vieminen on vaikeampaa.
Itse asiassa olen havainnut itsessäni kehitystä huonompaan suuntaan. Suhtaudun kerjäläisiin, ravintoloiden ja kauppiaiden myyjiin ja muuten vain uteliaisiin, minulle huuteleviin intialaisiin miehiin, yhä ärtyisämmin. Olen jopa yllättänyt itseni pysähtymällä ”Yes, sir” iloisesti huutavan kohdalla, katsomalla häntä tiukasti silmiin ja kysymällä: ”Yes, what?”
Teollani en lieventänyt omaa ärtymystäni, vaan todennäköisesti hänen hyväntuulisuuttaan. Vaikka tempullani olisinkin saanut hänet lopettamaan huutelun, minulla olisi vielä puoli miljardia hänen kaltaistaan opetettavanani, jos todella haluaisin huutelun loppuvan. Opetussessio vaatisi niin suurta ärtymystä ja huonoa tuulta, että sen kokoamiseksi tarvittaisiin satoja tuhansia suomalaisia autokoulunopettajia.
Minun täytynee siis lähteä muuttamaan itseäni, eikä ympäristöäni. Itsehän tässä olen muuttunut, ja ympäristö pysynyt samana. Asenteesta se on kiinni.
Ihmettelen ärtymistäni, koska se ei ole minun tapaistani, ja viime päiviänä olen tuntenut itseni kaikin puolin terveeksi, virkeäksi ja tyytyväiseksi.
Olisi mielenkiintoista lukea, jos tästä olisi tehty joku tutkimus. Eli miten rikkaista maista kehitysmaihin muuttavien ihmisten suhtauminen paikallisiin muuttuu ajan kuluessa. Riippuu tietysti ihmisestä, ja yleistyksien tekeminen on vaikeaa.
Vaikeaa, muttei välttämättä mahdotonta. Ruotsinsuomalaisten suomiasenteesta tehty tutkimus osoitti ainakin ruotsinsuomalaisten suomitunteiden ailahtelevaisuuden homogeenisyyden.
Esimerkiksi minun kohdallani se oli pätevä. En kauhean hyvin muista, mitä nimiä tutkimuksessa käytettiin, mutta aalloillen se meni, jotenkin tähän tapaan: ensin tulee koti-ikävä, sitten Ruotsi-ihailu, Suomi-halveksunta, hyväksyntä, realismi (jolloin Suomi-kuva paranee huomattavasti edellisestä), sitten taas koti-ikävä, ja lopulta Suomi-ihailu.
Itse muutin Ruotsista tuossa realismi –vaiheessa. (Koskapa sitä ei itse väittäisi olevansa realistinen.) Tutkimuksen mielenkiintoisinta antia oli huomio Suomi-ihailun muodostumisesta. Vuosikymmenten ruotsissaoleskelun jälkeen hyvin usealle ruotsinsuomalaiselle muodostuu usein epärealistinen punainen-tupa-ja-perunamaa-ilman-ongelmia –kuva Suomesta.
Laxman Jhula 30.5.2003
Nykyinen joogaopettajani on muhkeapartainen sikhi. Hän ei käytä tunneilla turbaania, mutta ei toisaalta myöskään riko päänpeittovelvoitetta, koska hänen leikkaamattomat hiuksensa ovat keskipään kohdalla nenäliinan kokoisen valkoisen kangaspalasen alla nutturalla.
Hänen tulkintansa joogasta on huomattavasti harmonisempi kuin hänen saksalaisittain englantia murtava kolleegansa. Uuden joogaopettajani lähtökohta on, että venytysten ja liikkeiden pitää tuntua hyvältä. Toisinaan vain rentoudumme, makaamme silmät suljettuna joogamatolla, kun hän toistaa rauhallisella äänellä jarisarasvuomaisia elämäntotuuksia: ’olet hyvä, tulet paremmaksi, tulet paremmaksi kaikessa mitä teet, joka päivä tulet paremmaksi…’
Tänään totesin hiuksieni saaneen taas alkuperäisen valkoisen värinsä, joten leikkautin ne taas pois. Parturit tarjoavat täällä yleensä myös ylävartalohieronnan. Tänään siihen kuului myös sormien naksuttelu ja kaljun rasvaus. Hinnan saan yleensä päättää itse.
Laxman Jhula 31.5.2003
Koneen ja ihmisen kommunikaatio yllättää minut aina uudestaan huvittavuudellaan. Työpaikalla en voinut olla hymyilemättä kopikoneen määräilevälle sävylle: ’Avaa luukku kaksi’. Sitten, luukun avattuani: ’Poista jumittunut paperi’. Jonka jälkeen: ’Sulje luukku kaksi’. Komentelua vailla minkäänlaista kunnioitusta, ikään kuin paperin juuttuminen olisi ollut minun syyni.
Paljon parempi olisi mielestäni: ’Anteeksi, voisitko poistaa sisääni juuttuneen paperin, kun olin taas niin kömpelö ja ruttasin.’ ’Vaihda mustekasetti’ –käskyn tilalle haluaisin: ’Anteeksi, sattuisiko kenelläkään olemaan pari minuuttia aikaa…’
Oma tietokoneeni kysyy minulta salasanaa joka ikinen aamu, kun aloitan työt. Selaillessani koneen asetuksia – poistaakseni tuon kysymyksen – huomasin kohdan, jossa luki, että modeemiasetusten takia on erinomaisen tärkeää, että kone tietää missä maassa kulloinkin olet. Sen kummemmin asiaa ajattelematta klikkasin olinpaikakseni Intian.
Seuraavana aamuna koneeni yllätti minut kysymällä, olenko yhä Intassa. En ole sen jälkeen muokannut asetuksia, vaan joka aamu tietokoneeni kysyy minulta: ’Oletko yhä Intiassa?’. Kysymys on mielestäni täysin asiallinen, joten vastaan siihen asiallisesti: ’Kyllä,’ täällä minä yhä olen.