Laxman Jhula 2.6.2003
Tunnelma oli kaikin puolin rauhallinen, kun istuin parvekkeeni puutarhatuolissa suosikkifilosofiani Jean-Paul Sartrea lukien. Ganges virtasi oikeaan suuntaansa, aurinko paistoi ja sähköt olivat poikki.Rauhallisuuden rikkoi apina, joka rämisten ilmestyi viereeni parvekkeen kaiteeseen tarrautuen, onneksi kaiteen toiselle puolelle. Pomppasin peläsyneenä ylös tuolistani ja jäin tuijottamaan sitä, vähintäänkin yhtä kysyvän näköisenä kuin se minua.
Apinat – tai ehkä juuri tämä – olivat valvottaneet minua kolistelemalla pitkin yötä. Aamulla olin mielessäni todennut ne epämiellyttävän primitiivisiksi ja kontroloimattomiksi otuksiksi. Lasten ja kotieläinten kohellukset voi helposti antaa anteeksi, koska heillä ja niillä on ainakin potentiaalia rauhallisempaankin käytökseen. Toisin kuin apinoilla.
Tällä apinalla oli panta kaulassaan, joten kyseessä oli niin kutsuttu kesy villieläin. Sen täytyi olla sama kaveri, jonka olin aiemmin nähnyt juoksentelevan majatalomme käytävällä. Silloin koirantalutushihnan muovinen kädensija, siis se, jonka pitäisi olla ihmisen kädessä, tuli kolisten apinan perässä törmäillessään portaiden kaiteisiin ja käytävän seiniin.
Kurkkasin varovasti kaiteen yli alemman kerroksen parvekkeelle. Näin, että kädensija oli tällä kertaa sidottuna pyykinkuivausnaruun, mutta hihna oli niin pitkä, että se antoi apinalle kymmenen metrin liikkumisvapauden. Apina hyppäsi takaisin parvekkeelleen, ilmeisesti se halusi olla minun kanssa yhtä vähän kuin minä sen. Rauhaton se oli, mutta luulen, että se ei johtunut minun läsnäolosta tai tilanteesta ylipäätään, vaan että rauhattomuus kuului sen luonteeseen.
Paremman tekemisen puutteessa se kiipesi naapurin ikkunalaudalle, ja ojensi kätensä sen kaltereiden – nyt tiedän, miksi intialaisissa ikkunoissa on aina kalterit – välistä. Se käänsi päänsä sivulle ja katsoi yläviistoon, aivan kuten ihmisetkin tekevät kurkottaessaan.
Tiesin, että huoneessa oli keittiö, eikä mikä tahansa keittiö, vaan Day-Night –ravintolan keittiö. Minun keittiöni. Seuraavaksi kuului apinan huuto, ja hyvin nopeasti se oli takaisin omalla parvekkeellaan, nyt kättään pidellen. Parvekkeelle ilmestyi musta rastatukkainen mies, joka kysyi apinalta saksaksi, mikä on hätänä. Apina ei vastannut mitään. Mies katsoi apinan kättä ja totesi sen vuotavan verta. Sitten hän huomasi minut ja kysyi – lähes syyttävän näköisenä – mitä täällä on oikein tapahtunut.
Kerroin apinan olleen varkaissa, ja saaneen ilmeisesti keittiöhenkilökunnalta iskun käteensä. Samalla veitsellä, jolla pilkotaan hedelmät minun joka-aamuiseen hedelmämysliini, ajattelin.
Rastatukkainen näytti hiukan huolestuneelta, mutta sanoi, että se oli tytölle aivan oikein, oppiipahan tavoille. Hän esitteli itsensä Markukseksi, ja kysyttyäni kertoi, arvattavasti jo tuhannen kerran, apinan tarinan.
Markus ja apina olivat tavanneet Nepalissa kaksi vuotta sitten. Joku paikallinen oli pitänyt apinaa näytillä, ja oli yrittänyt opettaa sille temppuja. Opetusmetodit olivat olleet väkivaltaisia. Apinalla oli ollut vaatteet päällä ja korvakoruja korvissa. Markusta ja hänen kavereitaan eläin oli käynyt kovasti sääliksi, joten he olivat ostaneet sen päästääkseen sen vapaaksi.
Ihmisiin tottuneen villieläimen vapauttaminen ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Nepalin apinalaumat eivät hyväksyneet sitä kaverikseen, vaan kiusasivat sitä.
Markus ei ollut Nepalissa turistina, vaan hänellä oli siellä työ. Hän ei nähnyt muutakaan mahdollisuutta, kuin ruveta pitämään apinaa kotieläimenään. Seuraavat kaksi vuotta kuluivat apinan osalta rauhallisesti yhdessä paikassa turvallisen isännän kanssa eläen. Apina viihtyi myös Markuksen kavereiden kanssa, siis ihmislaumoissa, vaikka olikin – aivan kuten arvasinkin – luonteeltaan rauhaton.
Nyt Markuksen ja hänen saksalaisen tyttöystävänsä oli tullut aika palata Saksaan. He kiertelevät kolmistaan Intiaa etsin apinalle uutta kotia.
Sanoin, että valitettavasti minä olen täällä vain käymässä, joten minulla ei ole tarjota mitään pysyväisratkaisua, mutta että voin toki ottaa apinan puoleksi vuodeksi. Kysyin, miten apinaan suhtaudutaan bussissa ja junissa. Markus kertoi kulkevansa moottoripyörällä, ja että apina rakastaa moottoripyöräilyä.
En ole koskaan kauheasti pitänyt apinoista enkä moottoripyöristä, mutta ajatus Intian kiertäminen moottoripyörällä apina seuranaan rupesi kieltämättä kiehtomaan. Se voisi olla… jännittävää. Markus lupasi, että voin joskus viedä apinan kävelylle, niin että saisin käsityksen, minkälaista apinan kanssa eläminen voisi olla.
Laxman Jhula 9.6.2003
Ennen intiaansaapumistani kuvittelin, että mahdollisen romaanini teemaksi tulisi nousemaan ryhmäänkuuluvaisuudentunne, kansallisuusaate, sosiaalisuus, vapaus ja yksinäisyys, mutta toisin kävi. Keskeisimmäksi kysymykseksi, ja romaanini teemaksi, on noussut todellisuus ja ihmisten erilaiset todellisuuskäsitykset.
Mikä on totta ja mikä tarua tässä maailmassa, jossa ihmiset väittävät naapurin todellisuuskäsitystä tarinaksi ja omaa totuuskäsitystään totuudeksi.
Miten joku voi tietää Jumalan olemassaolon, ja toinen, että Jumalaa ei ole? Miten joku voi sanoa Intiaa vastenmieliseksi paikaksi, kun toinen pitää sitä maailman parhaana paikkana? Miten jotkut voivat uskoa tarot –kortteihin ja horoskooppeihin, vaikka länsimainen tiede on aika päiviä sitten todistanut ne huuhaaksi.
Erilaisten todellisuuskäsitysten ansiosta eri ihmiset päätyvät elämään hyvin erilaisia elämiä.
Delhissä esimerkiksi huomasin, että monet intialaiset pitävät tärkeänä minulle täysin epäolennaisia asioita, kuten ihonväriä, rikkauden näyttämistä ulospäin, nuorena naimisiinmenoa ja auton- tai polkupyörän omistamista, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Toisaalta he pitävät täysin toissijaisina – jopa typerinä – asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, kuten lenkkeily, lukeminen ja klassinen musiikki.
MacLeod Ganjissa huomasin, että ympärilläni elävät ihmiset uskovat paitsi tarot –kortteihin ja astrologiaan, myös uudelleensyntymään ja healingiin, aina näkymättömiin miehiin asti.
Viimeksimainittua enemmän järkytyin siitä, etten pystynyt todistamaan kyseiselle henkilölle, ettei itsensä näkymättömäksi tekeminen ole mahdollista edes joogan ja meditaation avulla. Hänellä oli kirja, jossa asia selitettiin yksityiskohtaisesti. Minulla oli vain oma, turhautunut mieleni, mikä oli äimistykseltään lähes toimintakyvytön.
Olisinpa osannut olla edes hiljaa.
Monien turhauttavien väittelyiden, ja melkeimpä hikisten pohdintojen jälkeen, olin päätymässä suhteellisen optimistiseen johtopäätökseen. Uskoin, että kommunikaatio erilaisten elämänasenteiden ja uskomusten välillä olisi mahdollista. Erimielisyyksissä on kyseessä paljolti sanoista ja niiden määrittelyistä, ajattelin.
Esimerkiksi Jumala. Ennen kuin joku kysyy toiselta, onko Jumalaa olemassa, täytyisi kysyjän määritellä, mikä on Jumala. Jos uskovainen määrittelee Jumalan rakkaudeksi, niin tuskin skeptisinkään ateisti voi väittää, etteikö rakkautta olisi olemassa.
Yhtä lailla, jos ateisti vakuuttaa, ettei minkään pilven – ei cirrus-, altocumulus-, stratocumulus-, eikä cumulonimbuspilvenkään – hattaralla istu harmaapartaista herraa salama kädessään, tuskin hartainkaan kristitty rupeaa väittämään vastaan.
En ajatellut, että uskovaisten ja ateistien jumalakäsitykset olisivat kautta linjan näin yksinkertaisia, mutta määrittelemällä se, mistä on kysymys, keskustelijat välttyisivät monelta väärinymmärrykseltä.
Toinen vaihtoehto on toimia päin vastoin: myöntää, että Jumala on ihmisen määrittelykyvyn ulkopuolella. Jumala on se, mitä ei voi sanoin kuvailla.
Tästä seuraa kysymys, voiko sellaisen olemassaolosta, jota ei voi määritellä, väitellä. Mielekästä se ei ainakaan ole, ja lieneekö tarpeellistakaan.
Hiukan konkreettisempi esimerkki eri todellisuuskäsityksistä ja niiden välisestä kommunikaatiosta lienee harmaapartaisen joogaopettajani kielenkäyttö. Makasin joogamatollani silmät kiinni, kun hän pyysi minua hengittämään lihaksiini. Käsky oli niin typerä, ettei minulle tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä. Tiesin myös hänen tietävän, että hengitämme happea keuhkoihimme, joista happi suodattuu vereen, joka puolestaan vie sen lihaksiin.
Hän sanoi, että kun lihakseen hengittää ilmaa, lihas rentoutuu. Kyseenalaistamisen sijaan etsin käskylle loogisen selityksen. Aivot jännittävät ja rentouttavat lihakset. Näillä samoilla aivoilla ajattelen hengittäväni lihakseen, mikä on rentouttava ajatus. Rentouttava ajatus aiheuttaa rentouttavan tunteen, ja tämä rentouttava tunne on aivoissa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja josta lopulta lähtee rentoutumiskäsky lihakseen.
Se (lihaksiinhengittäminen) siis toimii, vaikka sitä ei ole! Sama lienee healingin kanssa: ihmeparantajan käsistä ei tarvitse lähteä mitään ihmeellistä säteilyä, se voi toimia ilmankin: ihminen on sosiaalinen olento, jolle kosketus ja välittäminen on tärkeää, jopa parantavaa. Vaikutus on sitäkin suurempi, jos potilas uskoo healingin parantavaan voimaan: optimismi auttaa parantumista.
Miten voin siis väittää, ettei healingin säteilyä tai lihaksiinhengittämistä ole olemassa, kun ne kerran toimivat? Vastaavanlaista päättelyä voitaneen tehdä monen muunkin asian suhteen, jota minä pidän huuhaana, mutta joihin toiset uskovat.
Näin mietiskelin, ja iloisen optimistisena naputtelin huoneessani tarinaa erilaisten ihmisten lopulta onnistuvasta kommunikaatiosta. Valitettavasti kuitenkin käytävänpuoleiseen ikkunaani koputti valkoiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut noin viisikymmentävuotias intialainen mies.
Hän väitti, että olimme tavanneet pari päivää sitten Ram Jhulassa, ja keskustelleet. Vakuutin, että näin ei ollut tapahtunut, mutta oman hajamielisyyteni tuntien en voinut olla asiasta täysin varma. Pyysin häntä joka tapauksessa istumaan ja kertomaan, mitä hän haluaa.
Tyypilliseen intialaiseen tapaan hänellä ei tuntunut itselläänkään olevan tarkkaa tietoa, mitä hän oikeastaan haluaa. Hän kysyi, mitä oikein puuhastelin. Päätin sanoa asiat juuri niin kuin ne ovat, yrittämättä kommunikaation helpottamiseksi yksinkertaistaa asioita, olihan hän ensin keskeyttänyt törkeästi työskentelyni, ja istui nyt kutsumattomana vieraana vuoteellani.
Jos hän ei ymmärtäisi, se olisi hänen ongelmansa, ja voisin pyytää häntä poistumaan. Jos hän ymmärtäisi, voisin oppia häneltä varmasti jotain, ajattelin.
Kerroin kiroittavani fiktiivistä romaania ihmisten erilaisista todellisuuskäsitykistä. Sanoin, että tarinan lähtökohta on, että kukin ihminen tarkastelee yhtä ja samaa todellisuutta omasta näkökulmastaan. Todellisuus näyttää hiukan erilaiselta eri näkökulmasta tarkasteltuna, mutta silti se on yksi ja sama.
Kunkin ihmisen todellisuusnäkökulma on muodostunut sen perusteella, mitä hän on kokenut, lukenut ja oppinut elämänsä varrella. Kukaan ihminen ei ymmärrä, eikä koskaan tule ymmärtämäänkään, koko todellisuutta, koska se on liian iso ja monimutkainen pienten ihmisaivojen ymmärrettäväksi. Kommunikoimalla keskenään ihmiset voivat kuitenkin laajentaa omaa todellisuusnäkökulmaansa. Näin he voivat ikään kuin lisätä siihen toisen ihmisen kokemuksia ja päättelyitä.
Tässä vaiheessa hän keskeytti minut, ja päätellen epätahdikkaasta puheenaiheenvaihdoksesta hän ei ollut juurikaan ymmärtänyt, mitä olin juuri sanonut. Hän sanoi tulleensa Rishikeshiin lomailemaan, ja jättäneensä perheensä Delhiin.
Kuumaan Delhiin, lisäsin syyttävästi. Hän hymyili kommentilleni, ikään kuin olisin jonkun salaisen killan jäsen. Killan, joka oikeuttaa jättämään naiset ja lapset kuumaan Delhiin, ja sallii miesten tulla (intialaisten mielestä) viileään Rishikeshiin.
Hän kertoi tekevänsä Delhissä työkseen uskonnollisia televisio-ohjelmia. Hyvä, ajattelin, ja odotin mielenkiinnolla, mikä on hänen käsityksensä todellisuudesta.
Kyllä hän sen minulle kertoi. Hänen mielestään kaikki minkä näemme, kuulemme, tunnemme (tuntoaisteilla) ja haistamme, on illuusiota. Vain ikuinen on todellista, hän sanoi. Fyysinen, aistein havaittavissa oleva maailma, on katoavaista, ja siksi illuusiota. Todellisuutta esimerkiksi tässä ja nyt on vain ikuiset sielumme.
Järkytyin, koska muutama päivää aikaisemmin olin tullut todellisuuden luonteesta juurikin päinvastaiseen lopputulokseen. Olin myöntänyt itselleni, että en yksinkertaisesti voi saada varmaa tietoa kuolemanjälkeisen elämän, sielun tai Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta. Kaikki väitteet niiden olemassaolosta, olemuksesta ja olemattomuudesta ovat spekulaatiota.
Kyse on uskosta, ei tiedosta.
Sama pätee kieltämättä fyysiseen maailmaankin. Kuten Descartes sanoi, ainoa asia mistä voin olla varma on että olen, koska kaikki muu saattaa olla hallusinaatiota tai unta, mutta se että olen, se ei voi olla hallusinaatiota eikä unta, koska hallusinaatiossa ja unessa täytyy olla joka joka hallusinoi tai näkee unta.
En siis voi olla varma juuri mistään, mutta silti valkopaitaisen väite fysisen maailman olemassaolottomuudesta ikään kuin… loukkasi. Että koko tämä maapallo, niin Intian valtakunta kuin kotoeurooppanikin, ja kaikki ystäväni, tavarani ja vieläpä oma rakas kehonikin: illuusiota?
Olettakaamme hetken, että hän on oikeassa. Ensimmäinen kysymykseni kuuluu, mistä sitten saamme tietoa noista todellisista, ikuisista, asioista.
”Tunnen Jumalan olemassaolon, eikä minulla ole siksi mitään tarvetta edes miettiä, onko Häntä vai ei”, vastasi pohdiskeluihini eräs neitokainen.
Ongelmana Jumalan tuntemisessa on, että tunteet heilahtelevat fyysisen maailman ärsykkeiden perusteella. Jumala, jonka neitokainen tuntee sisällään, olisi todennäköisesti hyvin erilainen, jos hän olisi viettänyt viimeiset kymmenen vuotta vaikkapa turkkilaisessa vankilassa, eikä eurooppalaisen hyvinvointivaltion suojaavassa syleilyssä.
”Vain ikuinen on todellista, joten katoava on epätodellista”, sanoi valkopaitainen mies.
Järkeilyssä vastaan tulee sama ongelma: ihminen järkeilee kielen avulla, ja kieli on lähtöisin fyysisen, aistein havaittavissa olevan maailman tarpeista. Jos valkopaitainen mies olisi syntynyt kulttuuriin, josta puuttuisi sanat ilmaisemaan sitä, mistä hän oli nyt varma (ikuisuus, sielu), hän olisi todennäköisesti varma jostain toisesta asiasta.
Toisin sanoen – jos siis edelleen oletamme, että hän on oikeassa – saamme tietoa todellisista, ikuisista asioista vain aistein havaittavan maailman vahvan vaikutuksen alaisena. Tässä on mielestäni valkopaiteisen ongelma: jos aistein havaittava maailma on illuusiota, siis epätotta, täytyy hänen ’tietämyksensä’ tuonpuoleisesta olla vielä suurempaa illuusiota, koska se perustuu tämän maailman illuusioon.
Mielestäni hän siis ei voi olla oikeassa. Valitettavasti en ehtinyt tätä päättelyketjua tekemään hänen läsnäollessaan, eikä hän siis saanut tilaisuutta puolustautua.
Valkopaitaisen miehen poistuttua vaivuin takaisin siihen pessimismiin, josta olin kuukausia sitten lähtenyt liikkeelle. En enää uskonut kommunikaation mahdollisuuteen. En usko, että hän tulee koskaan ymmärtämään minua, tai että minä häntä. Keskustelemalla emme välttämättä laajenna todellisuuskäsityksiämme, vaan saatamme vain tulla entistä vakuuttuneemmiksi, että toinen katsoo väärään suuntaan, poispäin totuudesta.
Laxman Jhula 10.6.2003
Tapasin tänään turkkilaisen miehen, jolla oli kaksi mielenkiintoista konspiraatioteoriaa. Ensinnäkin Turkin EU –jäsenyyden tavoittelu, kyse on hänen mielestään pelkästä teatterista. Jäsenyydentavoittelupuheet ovat turkkilaispolitiikkojen keino lypsää rahaa moninaisilta EU:n tuleville jäsenmaille suunnatuilta tukijärjestelmiltä.
Tukijärjestelmät ovat luonnollisia, koska EU:n intresseihinhän kuuluu, että jäsenyyttä tavoittelevat adoptoivat mahdollisimman nopeasti EU:n lainsäädännön, ja se tapahtuu tehokkaiten erilaisten palkintojärjestelmien avulla.
Istanbulilaismiehen mukaan Turkki ei oikeasti halua EU:hun, kunhan vekottelee. Jos hän on oikeassa, ennen kaikkea Suomi on mennyt lankaan, koska Turkkihan otettiin virallisesti mukaan jäsenyysneuvotteluihin nimen omaan Suomen puheenjohtajakaudella.
Huomautin, että tunne saattaa hyvinkin olla molemminpuolinen. Turkista tulisi 66,5 miljoonan väestöllään Saksan jälkeen EU:n toisiksi väkirikkain valtio, mikä demokraattisessa unionissa tarkoittaisi myös toiseksi vahvinta poliittista tekijää. En usko, että EU –maat tulevat koskaan hyväksymään näin selvää vallan heilahtamista Euroopan poliittiselle, taloudelliselle ja kulttuuriselle äärilaidalle.
Hänen toinen teoriasa koski Turkin ja Kreikan vihamielisyyksiä. Hänen mukaansa vihamielisydet ovat jo aika päiviä sitten unohdettu kansalaistahoilla, ja että vihamielistä teatteria ylläpitävät vain Turkin ja Kreikan armeijat, jotka tällä tavoin pystyvät lypsämään hallituksiltaan suunnattomia määriä rahaa uusiin leikkikaluihinsa.
Lehdestä saan lukea, että monsuunisateet ovat vihdoin saapuneet eteläiseen maakuntaan Keralaan. Sieltä ne jatkavat hitaasti ja varmasti kohti pohjoista, antaen kohta parin kuukauden mittaisen elävöittävän sateensa koko maalle.
Laxman Jhula 13.6.2003
Olin television tietovisan vetäjä, ja kilpailijoina oli urheilijoita. Ensimmäinen atleetti osasi vastata kysymykseeni, joten hän antoi tilaa seuraavalle. Seuraavan kilpailijan laji oli uinti, ja sen kunniaksi hän tuli tietovisaan pelkät uimahousut jalassaan. Hänen kehonsa oli aivan liian trimmatun ja kömpelön näköiseltä uimiseen.
Kysyin, kuinka monta laivaa seilaa välissä. Hän ei ymmärtänyt kysymystäni, ja hermostui niin kuin lapsi hermostuu, kun ei tiedä oikeaa vastausta. Siis suorastaan suuttui.
Selitin, että tarkoitin Suomen ja Ruotsin välissä. Animaatioiden avulla kerroin oikean vastauksen, että laivoja seilaa satayksistoista. Luettelin firmat, jotka liikennöintiä harrastavat. Oikeastaan firmoja oli vain kaksi, mutta toisella oli selvä monopoliasema, se piti sisällään sekä Siljan että Vikingin.
Siirryin laivalle, ja saavuimme Tukholmaan. Kuulutuksessa kerrottiin, että Tukholmassa on täysi kaaos, koska jonkun ruotsalaisen kirjailijan kirjaa oltiin vetämässä pois markkinoilta. Katselin, kuinka kirjoja kannettiin pois kirjakaupassa. Oli kirkas syksyinen pakkasaamu.
Siirryin Riksdagshuseniin, ja olin ruotsalainen naisministeri. Kaaoksen takia kokous keskeytettiin jo kolmannen kerran. Kaikkia pyydettiin poistumaan kokoussalista, mutta minä en suostunut, tai ainakin viivyttelin tahallani. Jäin mielenosoituksellisesti järjestelemään papereitani. Tilanne oli mielestäni naurettava: kirjaa ei olisi pitänyt vetää pois markkinoilta ensinnäkään, mutta vaikka se vedettiinkin, ei sen olisi tarvinnut suistaa koko kaupunkia kaaokseen.
Lopulta en voinut muuta kuin poistua kokoussalista. Kävelin muiden ministerien sekaan käytävälle odottelemaan tilanteen etenemistä. He katselivat ikkunasta kaaosta ja hämmästelivät sitä ruotalaiseen tapaan kovasti päivitellen. Minäkin menin ikkunalle ja kurkkasin ulos. Puisto tai tori, joka oli yleensä täynnä ihmisiä, oli nyt lähes tyhjillään, ja ne harvat ihmiset, jotka olivat vaivautuneet paikalle, pelasivat tennistä katetuilla ruokapöydillä.
Elämäni Laxman Jhulassa on asettunut tuttuihin uomiinsa: kirjoittelen, lueskelen, lenkkeilen, syön ja nukun. Uutuudeksi näihin ajasta ja paikasta riippumattomiin rutiineihini on tullut jooga.
Lenkkeillessäni minusta tuntuu yhä, että herätän koko kylän huomion, vaikkei minulla ole edes vaaleita hiuksia. Viikon parhaimmiksi kommenteiksi pääsivät ”Wery good idea”, jonka mies ilmoitti autostansa ok –merkkiä näyttäen, käsittämättömäksi jäänyt, hymyilevän pikkupojan kommentti ”Sprite!”, ja vastaanajavasta autosta huikattu ”Where are you going?” –kysymys.
Tyttöjen lähdettyä MacLeod Ganjiin jooga- ja meditaatioretriittiin en meinannut ensin jaksaa haalia itselleni taas uutta kaveripiiriä. Onneksi aika kuitenkin teki tehtävänsä, ja tutustuin kaljuun amerikkalaiseen filosofiin, hyväntuuliseen israelilaiseen musiikinopettajaan, epämiellyttävän äänekkäästi nauravaan sveitsiläiseen luonnonsuojelutieteiden opiskelijaan ja reippaasen Jeaniin.
Jeania väitän reippaaksi, koska hän lähti Ranskan länsirannikolta kolmetoista kuukautta sitten polkupyörällä. Hän ajoi kaverinsa kanssa Etelä-Euroopan halki Itä-Eurooppaan, josta edelleen Lähi-Itään, ja sieltä Egyptiin. Hänen kaverinsa jäi Egyptiin töihin, mutta reipas Jean lensi Kairosta pyörineen Mumbaihin (entinen Bombay). Mumbaista hän eteni pyöräillen Delhiin, jonne hän jätti pyöränsä pariksi kuukaudeksi käydäkseen Nepalissa uusimassa viisuminsa. Nepalista takaisin Delhiin, josta polkupyörällä Rishikeshin Laxman Jhulaan minun naapurikseni.
Vierailin tänään seitsemänkerroksisessa, ylöspäin kapenevassa hindutemppelissä, jossa oli tunnelma kuin ostoskeskuksessa. Pitkin käytäviä oli kelloja, joita temppelissäkävijät ohimennessään kilkuttelevat, niin että koko kaupunginosa kilisee ja kolisee koko päivän. Lukittujen häkkien takana oli kymmeniä erilaisia jumalienkuvia ja patsaita. Mysteeriksi jäi, olivatko lukot estämässä jumalten karkaamista vai ihmisten tunkeutumista jumalten alueelle. Erään lukitun häkin takana oli moottoripyörä. Temppelissä ei nyt sentään harrastettu vedonlyöntiä, mutta koruja, vaatteita ja rihkamaa siellä myytiin.
Segrekoituneet turistiystäväni sanovat hindujen uskonnollista tunnelmaa rennoksi ja maanläheiseksi, ja siksi kotoisammaksi kuin juutalaisten, muslimien ja kristittyjen. Minä en löytänyt – ainakaan tästä temppelistä – uskonnollista tunnelmaa lainkaan.
Huomenna aloitan kesälomani, ja lähden sen kunniaksi taas matkustelemaan. Ensin suuntaan Rishikeshin kautta Delhiin, josta toivon saavani Claudian matkaseurakseni.
Markusta ja apinaa en ole nähnyt pitkään aikaa. Ehkä jokin minussa viesti hänelle, että en ollut apinan adoptoimisen suhteen kauhean tosissani.
Haridwar 14.6.2003
Laxman Jhulasta poistuin pitkiä portaita, joiden askelmilla istui yhteensä parikymmentä kerjäläistä. Useilta puuttui jokin raaja, eräällä oli ihon pigmentin kokonaan poistava tauti, mutta suurin osa oli ulkoisesti terveitä, mutta työiän jo ylittäneitä. He ojentelivat minulle peltisiä kerjuukippojansa ja toivettelivat hyvää päivää sanomalla ”Harioom”. En pystynyt kaivamaan kolikoita taskustani, koska minulla oli kannettavanani tuhannen euron tietokoneeni, viidensadan euron kamerani ja parinkymmenen kilon kirja- ja vaaterinkkaani.
Ensimmäisen kosketuksen Haridwariin sain, kun pyöräriksan viereen pysähtyi riksakuski, joka näytti ilmein ja elein, että valitsemani pyöräriksan renkaan kumi on puhki ja kuski juovuksissa. Sitten hän ehdotti, että siirtyisin hänen kyytiinsä.
Haridwar 15.6.2003
Haridwarissa Ganges irroittautuu Himalajasta ja aloittaa pitkän ja hedelmällisen matkansa alavilla mailla. Haridwar on, aivan kuten Rishikeskin, yksi hindujen seitsemästä pyhästä kaupungista.
Kastautuessani pyhään virtaan huomasin, että se on tällä kohtaa niin voimakas, että se voi viedä helposti pyhiinvaeltajan syntien lisäksi koko pyhiinvaeltajan. Nuoret harrastivat ekstreme –urheilua, ajelehtivat virran mukana jostain yläjuoksulta, uiden rantaan turvaan vasta juuri ennen sillan vaarallisilta näyttäviä pylväitä.
Sillalla seisoskeli kymmenkunta lasta, jotka kalastelivat taidokkaasti rautalankasuppiloilla ihmisten jokeen uhraamia tavaroita ja ruokia. Ohi kävellessäni eräs pojista sai saaliikseen suuren kookospähkinän, ja hymyili ylpeänä.
Kävelin joen viertä kohti paikkaa, jonne oli kokoontunut suuri määrä ihmisiä. Tiesin, että joka päivä auringon laskiessa täällä suoritetaan erityinen rukousseremonia. Tunnelma oli hyvä, olin aistivinani, että erityisen moni oli iloisella tuulella. Lapsiperheitä oli paljon. Eräällä pariskunnalla oli yksitoista lasta, joista kymmenen mahtui istumaan vanhempiensa kanssa samalle filtille.
Tänään on Buddhan syntymäpäivä. Hinduoppineet eivät jääneet aikoinaan seuraamaan sivusta buddhalaisuuden suosion kasvua, vaan julistivat Buddhan olleen erään hindujumalan inkarnaatio. Synttäreitä juhlitaan siis täälläkin.
Myös se, että oli täysikuu ja lauantai, teki rukousspektaakkelista tavallista suuremman. Tapahtumapaikalla, joen kummallakin puolella, oli tuhansia, ehkä kymmenisen tuhatta ihmistä kokoontuneena. Virkapukuiset miehet keräsivät lahjoituksia. Selittivät, että lahjoitusten avulla seremoniaa voidaan jatkaa jatkossakin.
Eräs virkamiehistä piti pitkän ja saarnaavan hindinkielisen puheen, ilmeisesti samasta asiasta. Hän nosteli vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa etusormeaan ylös. Jokaisen lauseen jälkeen hän veti keukonsa täyteen ilmaa niin, että ihmettelin miten hän pystyy olemaan pyörtymättä.
Pitkään odottelin kymmenellä rupialla sponsoroimani spektaakkelin alkamista. Yritin arvailla, mitä se saattaisi pitää sisällään. En osannut kuvitella muuta kuin että he pistävät jotain suurta ja palavaa veteen. Monilla kun oli mukanaan puunlehtiin käärittyjä kukka-asetelmia, joiden keskellä oli kynttilä, ja joita he olivat asetelleet jokeen pitkin päivää.
Laulettiin, taputettiin ja nostettiin käsiä ilmaan. Minusta tuntui, että kaikki muutkin olivat turisteja, eikä kukaan oikein tiennyt, mitä tapahtui, ja tapahtuiko se mitä tapahtui oikein, ja mitä tämän jälkeen tulee tapahtumaan.
Kliimaksiksi jäi se, kun toisella puolella sytytettiin suuria, pienen nuotion kokoisia asetelmia liekkeihin. Näitä palavia asioita sitten pyöriteltiin ja nosteltiin ylös alas musiikin tahdissa.
Varmistettuani, että olen varmasti nähnyt koko shown, lähdin ihmisvirran mukana kaupungin keskustaan. Pitkän pikkukylässä asumiseni jälkeen nautin kaupungin sykkeestä täysin rinnoin. Katukahvilasta, tuhansien ihmisten tungoksen keskeltä, löysin vapaan paikan. Se tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä; ei pelkästään se, että suurkaupunkien ydinkeskustojen kahviloissa on tilaa, vaan ennen kaikkea se, että niissä on omaperäisellä tavalla rauhallinen tunnelma.
Tyyntä kuin pyörremyrskyn keskellä. Euroopassa olisin tilannut kahvin tai oluen, mutta nyt eteeni tuotiin jääkylmä makea banaani, jonka päällä oli kylmää keltaista ja valkoista spagettia. Yllättävän hyvää ja virkistävää.
Delhi 18.6.2003
Heti Delhiin päästyäni naatiskelin länsimaalaisittain syömällä ilmastoidussa ravintolassa ja käymällä leffassa katsomassa uuden Matrixin, sen saman, joka kiellettiin Egyptissä sen sisältämien kyseenalaisten elämäntotuuksien takia.
Delhin yläluokkalaista huvitteluelämää katsellessani en voinut muuta kuin todeta Intiassa olevan kaksi täysin erilaista maailmaa. Tämä elämä, jota helmikuussa elin, tuntui pohjoisessa käynnin jälkeen tolkuttoman kalliilta ja erittäin länsimaalaiselta. Länsimaalaisuudesta muistuttivat ihmisten ilmeet, eleet, vaatteet ja ylikilot.
Olen tyytyväinen, että olen nähnyt kolikon kummatkin puolet. En kuitenkaan tullut tänne hypätäkseni lentokoneeseen ja saapuakseni juhannussaunaan, vaikka sekin kävi mielessä. Uskon, että Aasialla on minulle viela paljon tarjottavanaan. Romaaninkin kirjoittaminen on vielä pahasti kesken.
Tulin tänne luopuakseni taas kolmasosasta tavaroistani kaverini kämpässä olevaan pahvilaatikkooni. Olo helpottui usealla kilolla, ja nyt mukanani on suunnilleen sen verran tavaraa, kuin olisin Suomessa ottanut viikon reissulle.
Majoituin tänne Parah Ganj –alueelle, lähelle New Delhin rautatieasemaa. Minusta tuntuu, että kaikki muutkin ovat majoittuneina tänne. Saksalaiset ja Ranskalaiset. Intialaiset ja Nepalilaiset. Käärmeenlumoajat ja sponsoroiduilla elefanteilla ratsastajat. Huumekaupiaat ja antikvariaatinpitäjät. Kauniit ja rohkeat; hyvät, pahat ja rumat. Kissat ja koirat, lehmät ja vesipuhvelit – kaikki ovat täällä.
Sulassa sovussa pääasiassa, mutta toisinaan, kun katu täyttyy askelista, siis ihan konkreettisesti, kapea pääkatu voi iltapäiväruuhkassa tulla niin täyteen jalankulkijoita, että se yksinkertaisesti jumiutuu liikkumattomaksi. Tälläisen tilanteen kerran elettyäni rupesin välttelemään ruuhkahuippuja.
Se on yllättävää, kuinka ärsyttävältä tuntuu, kuin takana oleva tuntematon henkilö työntää selkään hoputtamisen merkiksi tilanteessa, jossa edessä on niin monta tuntematonta henkilöä tai eläintä, ettei niiden ohittaminen, ylittäminen tai alittaminen ole mitenkään mahdollista.
Ilmat ovat jatkuneet kuumina, siinä kolmessakymmenessäviidessä asteessa. Vanhasta tottumuksesta aurinkorasvasin itseni myös tänä aamuna ennen ulosmenoa, mutta siellä minua odotti sateinen yllätys. Monsuunin alkusateet olivat saapuneet. Tunnelma on iloinen, raikas ja keveä.
Agra 21.6.2003
Epäystävällinen paikka tämä Agra. Heti rautatieasemalla kimpussamme oli kymmeniä riksakyytiä tarjoavia aggressivisia miehiä. Vaivautuneina raivasimme tiemme heidän välistään kieltäytymällä kaikista tarjouksista.
Lähes kaikkien jo luovutettua seuraamme jäi rauhallisen, lähes välinpitämättömän kuvan itsestään antava herra. Hän puhui täydellistä englantia, eivätkä hänen kysymyksensä olleet tivaavia, eikä niitä sadellut yksi toisensa jälkeen. Hän sai jopa minut kysymään häneltä, oliko hän ylipäätään riksakuski. Hän vastasi kieltävästi, mutta esitteli meidät veljelleen, joka oli riksakuski. Itse hän istui veljensä viereen, ja lähdimme.
Muutamia minuutteja ajettuamme niitä näitä rauhallisesti jutellen pysähdyimme huoltoasemalle, ja mies poistui riksasta. Veli aukaisi suunsa nyt ensimmäistä kertaa. Hän kertoi matkustelleensa ympäri maailmaa, ja ymmärtävänsä matkustelijoita. Hän haukkui muut riksakuskit ja turistioppaat juuri niin, kuin me turistit ne haukumme: liikaa aggressiivisuutta, liikaa oletuksia sen suhteen, mitä oikeastaan haluamme ja ennen kaikkea liikaa epärehellisyyttä.
Vasta tässä vaiheessa tajusin, että emme käy hänen kanssaan keskustelua, vaan hän pitää meille esitelmää. Esitelmää, jonka hän on pitänyt useita kertoja aiemmin. Pikku hiljaa veljekset osoittautuivat turistioppaiksi, joista oli yhtä vaikea päästä eroon kuin niistä, jotka veli oli huoltoasemalla haukkunut.
Vastaavanlaisia turistioppaita ahtautui seuraamme joka nurkan takana. Heillä oli kirjoja, joihin turistit olivat kirjoittaneet ylistäviä kommentteja heistä. En epäile, etteikö tutustuminen Agraan olisi saattanut olla heidän opastuksellaan hedelmällisempää kuin omin nokkinemme, mutta heidän professionaaliset ja epäsuorat, mutta kuitenkin lopulta agressiiviset, lähestymiskeinonsa saivat olomme epämukavaksi, emmekä halunneet olla heidän kanssaan missään tekemisissä.
Agrassa ei kannata luottaa kehenkään, toistelivat monet, ja se vaikutti pitävän paikkansa myös niiden kohdalla, jotka sen sanoivat.
Illalla kaupunginosassa, jonne olimme majoittuneet, oli kahdet häät. Katselin häitä aivan eri tunnelmissa kuin neljä kuukautta sitten Delhissä. Eräs mies yritti vetää minua väkisin – kirjaimellisesti – tanssiin, mutta kieltäytydin tällä kertaa päättäväisesti.
Agra 22.6.2003
Vaikka Agra onkin epämiellyttävä kaupunki, täällä on yksi miellyttävä paikka ylitse muiden: Mughal –arkkitehtuurin huipentuma Taj Mahal, Mumtaz Mahalin vaimolleen 1600 –luvun puolessa välissä rakennuttama mauseloumi.
Tutustuin Taj Mahaliin jo lapsena, kesäisin, niinkin yllättävässä paikassa kuin ulkohuussissa istuessani. En tiedä, kuka Taj Mahalin kuvan oli vessan seinään laittanut, ja miksi, mutta kuva teki minuun suuren vaikutuksen.
Kesä toisensa jälkeen katselin pitkän vesialtaan takaa nousevaa puhtaan valkoista marmorirakennusta, jonka pyöreät, symmetriset tornit, suunnattoman suuret ikkuna- ja oviaukot, ja rakennusta ympyröivät erilliset kapeat tornit tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Auringon, joka valaisi tätä mahtipontista rakennuskompleksia, kuvittelin aina nousevaksi.
Uumoilin jo etukäteen, että tähän päivään, kun näen todellisen Taj Mahalin, sisältyisi pettymys. Olinhan rakentanut mauseloumin ympärille mielikuvituskaupunkini, jollaisen vosin löytää vain sadusta. Agra on hyvin kaukana siitä arabialaisesta mystisestä metropolista, jonne Taj Mahalin sijoitin, ennen kuin minulla oli minkäänlaista käsitystä, missä päin maailmaa oikea Taj Mahal sijaitsee.
Agra oli pettymys, mutta itse hautamuistomerkki teki yhä vaikutuksen. Sen rakentamiseen tarvittiin aikoinaan 20 000 miestä, ja sen rakentaminen kesti kaksikymmentä vuotta. Suunnattoman suuren puutarhan ympärillä on tämän maailman kauneimman ja suurimman rakkaudentunnustuksen lisäksi myös miehen oma, ja hänen muiden vaimojensa haudat.
Agra 23.6.2003
Heinäsirkkoja, kymmeniä tuhansia heinäsirkkoja! Niitä on kaikkialla: ulkona lyhtypylväiden valossa, hotellin ravintolassa, käytävillä, ikkunoissa, vessassa, sängyssä, sängyn alla, yöpöydällä, paidankauluksessa ja housuissa. Ne ovat tyhmiä kuin päättömät kanat, törmäilevät ikkunoihin, seiniin, ihmisiin ja huonekaluihin.
Ne ovat kilttejä, ne eivät aiheuttaisi mitään haittaa, jos niihin osaisi suhtautua buddhalaisella tyyneydellä. Ne purevat äärimmäisen harvoin, vain todella ahtaaseen paikkaan jouduttuaan, kuten vaatteiden sisälle. Puremalla he aiheuttavat äkkiliikkeitä, sekä suomen, ruotsin ja saksankielisiä kirouksia, mikä naurattaa kovasti paikallisia.
Agran rautatieasemalla tapasimme israelilaispojan, joka oli saanut Intiasta tarpeekseen. ’Kahden kuukauden jälkeen tiedän tasan tarkkaan kuinka täällä pitää käyttäytyä’, hän sanoi. Hän kertoi menneensä ykkösluokan odotussaliin, vaikka hänellä ei ollut ykkösluokan lippua. Henkilökunnan pyytäessä häntä näyttämään lippunsa, hän oli vastannut olevansa länsimaalainen, siis VIP. ’Kaikki länsimaiset ja rikkaat ovat täällä VIP.’
’Olen hyvä ihminen, mutta tämä paikka saa minut käyttäytymiään huonosti’, hän ilmoitti.
’En koskaan ota niitä riksakuskeja, jotka tyrkyttävät palveluaan. Otan aina sen, joka on hiukan syrjemmällä. Tällä tavalla koulutan näitä paikallisia’, hän kehui.
Hän oli niin tuohtuneessa tilassa, ettemme saaneet juurikaan puheenvuoroa. Tuohon hänen väitteeseensä, että hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen, joka vain olosuhteiden pakosti käyttäytyy kusipäisesti, olisin halunnut huomauttaa, että hyvä ihminen on mielestäni se, joka tekee hyviä tekoja, ja paha ihminen se, joka tekee pahoja tekoja.
Ongelma on sen tietäminen, mitkä teot ovat hyviä, ja mitkä pahoja. Juuri ennen israelilaispojan saapumista olin korjauttanut sandaalini suunnilleen yhdeksänvuotiaalla pojalla. Luulen, että autoin häntä hetkellisesti, että hän oli tyytyväinen, kun löysi asiakkaan, ja että sai hiukan rahaa.
Mutta menivätkö rahat hänelle itselleen, hänen vanhemmilleen, vai kenties jollekkin, joka käyttää hänen työvoimaan hyväkseen, sitä en tiedä. En myöskään tiedä, olisinko tehnyt paremmin, jos olisin boikotoinut kyseistä lapsityövoimaa.
(Mutta sen tiedän, lisään tähän puhtaaksikirjoittajan ominaisuudessa, että sandaalini hajosivat samasta kohtaa kahden päivän päästä.)
Agrassa tapasin toisenkin tuohtuneen turistin, irlantilaisen, joka ei ollut suostunut maksamaan ulkomaalaisten sisäänpääsymaksua Taj Mahaliin. Kyse oli 750 rupiasta, eli noin viidestätoista eurosta. Suomesta käsin katsottuna nähtävyys on epäilemättä hintansa väärtti, mutta hänen tuohtumisensa ymmärtää kun tietää, että intialaiset maksavat samaisesta sisäänpääsystä kaksikymmentä rupiaa, eli nelisenkymmentä senttiä.
Hintaero on siis lähes neljäkymmenkertainen. Ulkomaalaisia törkeästi syrjivän käytännön voi perustella sillä, että palkkaerommekin lienevät suunnileen tuota luokaa. Heinäkuussa tänne viikoksi tai kahdeksi rynnivien ranskalaisten lompakolle sisäänpääsymaksu lienee siis ’luonnollinen’, mutta meille, Intiaa puoli vuotta tai vuoden kiertäville pienemmän budjetin matkustelijoille tuo nähtävyys oli iso satsaus.
Kanpur 24.6.2003
Junamatka Kanpuriin oli ikimuistoinen. Päästyämme eroon kuolemattomia totuuksia laukovasta israelilaisnuorukaisesta nousimme junaan. Matkustimme tutussa sleepers –luokassa, eli sellaisessa, jossa on kussakin hytissä istuma- tai makuupaikat kuudelle henkilölle. Tuuletus pelaa, mutta jäähdytinsysteemiä ei luksusmatkustajaluokkien tapaan ole.
Juna seisoi Agran asemalla puolistoista tuntia ennen lähtöä. Välillä se liikehti hermostuneesti kilometrin eteen- tai taakseppäin, mutta palasi aina alkuperäiselle sijoilleen. Juna oli jo tässä vaiheessa mielestäni tupaten täynnä.
Kanssamatkustajina meillä oli poliisin perhe. Poliisilla oli rauhallinen vaimo, mykkä tytär, kaksi rauhatonta poikaa ja kivääri, joka sopii minun arvioni mukaan lähinnä norsunmetsästykseen. Kivääri ei ollut minkäänlaisessa kotelossa tai laukussa, vaan sojotti poliisin jalkojen juuresta milloin mihinkin suuntaan.
Vaikutti siltä, että tytölle ei oltu opetettu viittomakieltä, eikä hänellä ollut vanhempiensa kanssa minkäänlaista kommunikaatiokieltä. Pikkuveljiensä kanssa hän sen sijaan pystyi kommunikoimaan jonkinlaisella itse keksityllä viittoma– ja elekielellä. Hän käytti pikkuveljiään tulkkina, kun hänellä oli asiaa äidilleen.
Tunnit kuluivat, matka taittui, ja jokaiselta asemalta junaan tunkeutui lisää väkeä. Meidän ja poliisin perheen seuraksi istui kaksi vaatetuksen perusteella harrasta muslimimiestä ja kaksi vanhahkoa rouvaa. Teimme kohteliaasti tilaa siirtymällä ylimmälle, yhden hengen kapealle nukkumalaveerille, jossa oli jo muslimien laukut. Omat rinkkamme valloittivat vastakkaisen laveerin kokonaan.
Olin hereillä, vaikkakin silmät kiinni, kun kuului kolme vaimeata kolahdusta. Kolahdusten jälkeen juna alkoi hidastaa, mutta en kiinnittänyt tapahtumaan suurempaa huomiota. Suljin silmäni, ja yritin nukahtaa.
Claudia heräsi savun hajuun. Flunssan takia minä en haistanut mitään, enkä halunnut uskoa hänenkään hajuaistiin. Pienen metallikehikon läpi kuitenkin näimme, kuinka naapurihytin matkustajat rupesivat puhumaan ja liikehtimään hermostuneesti.
Paniikkitunnelma levisi hetkessä koko junanvaunuun. Ihmiset nousivat ylös, rupesivat kokoamaan tavaroitaan ja äimistyksekseni rynnivät käytävälle, joka oli jo ennestään täynnä istumapaikattomia matkustajia. Juna hidasti yhä vauhtiaan. Joka puolelta kuului hermostunutta puhetta, mitä ilmeisimmin villejä spekulaatioita siitä, mitä on oikein tapahtumassa.
Yritin kysellä, mikä on hätänä, mutta kukaan ei puhunut englantia. Norsupyssyn kanssa ahtaassa junavaunussa heiluva poliisi ei lisännyt lainkaan rauhallisuutta.
Toistelin hermostuneena, että ei saa hermostua. Vaistoni sanoi, että meidän kannattaa pysyä ylälaveerilla, ja siellä pysyimmekin. Järkeni sanoi saman, mutta vasta paniikin vaimennuttua ja junan pysähdyttyä.
Oli paniikin syy mikä tahansa (tulipalo, tuleva törmäys tai kaasumyrkytys, kolme skenaariota, jotka kävivät paniikin aikana mielessäni), ei liikkuvassa junassa ole mitään hyötyä rynnätä käytävälle, ei ainakaan, jos kaikki muut tekevät niin.
Syyksi paljastui, että joku oli pudonnut tai hypännyt täydellä vauhdilla liikkuvasta junasta. Joku tämän ennenaikaisen poistumisen todistanut oli vetänyt hätäjarrulaukaisemisesta. Hätäjarru aiheutti kolme kolahdusta ja savun hajun. Savun haju täpötäydessä junassa aiheutti matkustajien paniikin, joka itsessään olisi voinut johtaa katastrofiin, ainakin käytävälle rynnänneiden osalta.
Paniikin lauettua ihmiset olivat iloisempia kuin ennen paniikkia.
Kanpur vaikuttaa mukavalta suurkaupungilta, vaikka onkin yksi maailman saastunein sellainen. Heti rautatieasasemalla aistin miljoonakaupungin tunnelman. Huomasin sen kioskinmyyjän rauhallisesta rutiinista, kirjakauppojen suuresta valikoimasta ja ihmisten välinpitämättömästä tavasta katsoa meitä, outoja matkustajia, kuin jotain kiinnostavaa, muttei kuitenkaan mitään ainutlaatuista. Olemmehan vain kaksi ihmistä kahden miljoonan keskellä, vaikkakin vähän eri väristä.
Kävelimme lähimpään hotelliin, josta meidät käännytettiin pois. Pettyneinä, mutta emme yllättyneinä, ajoimme pyöräriksalla kaupungin luksushotelliin, siihen ainoaan, joka majoittaa tässä kaupungssa ulkomaalaisia. Olimme tutustuneet tähän täysin käsittämättömään sääntöön jo aiemmin matkaoppaastamme, mutta halusimme testata, toimiiko se todella käytännössä. Valitettavasti toimii, tästä yöstä Kanpurissa tuli toistaiseksi kallein Intiassa viettämäni. Veloittavat kahdeksan euroa henkilöä kohden.
Täällä ei ole juurikaan heinäsirkkoja, patsi nämä kymmenkunta, jotka kuljetimme tänne Agrasta rinkoissamme ja vaatteissamme.
Lehtien palstoja hallitsee kaksi aihetta ylitse muiden. Ensimmäinen on Intian pääministerin A. B. Vajpayeen kiinanvierailu. Lehdet korostavat vierailun tärkeyttä ja suhteiden parantamisen avaamia mahdollisuuksia. Kiina ja Intia ovat kaksi paitsi maailman väkirikkainta valtiota, myös nopeiten kasvavaa taloutta. Potentiaalia siis olisi kilpailemisen sijaan vaikka yhteistyöhön.
Kauppa maiden välillä onkin lisääntynyt viime vuosina hurjaa vauhtia, mutta yhteistyötä haittaa maiden välinen ratkaisematon rajakiista. Tulevat rajakahinat on sentään estetty, kumpikin osapuoli kunnioittaa nykyistä kontrollirajaa (Line of Actual Control), vaikkei sitä viralliseksi tunnustakkaan.
Muutakin neuvoteltavaa riittää. Intiasta käsin vaikuttaa Tibetin pakolaishallitus, joka ei tule palaamaan Lhasaan ennen kuin Tibetin autonominen asema on siirtynyt puheista käytäntöön.
Hiukan tuntemattomampi kysymys on Tibetin eteläpuolella, Nepalin ja Bhutanin välissä olevan Sikkimin tunnustaminen osaksi Intiaa. Sikkim oli itsenäinen kuningaskunta aina vuoteen 1975, jolloin Intia valloitti sen rauhoittaakseen siellä alkaneita levottomuuksia. Kiina on nykyisin ainut valtio, joka ei tunnusta tätä nepalienemmistöistä ja tibetiläisvähemmistöistä aluetta Intian maakunnaksi.
Toinen pääuutinen on monsuunin eteneminen. Tässä ei ole oikeastaan mitään uutisen arvoista, se on tänä vuonna edennyt juuri niin kuin sen pitäisikin. Sadealueen raja on tällä hetkellä muutama sata kilometriä Kanpurista etelään. Vilvoittavia pro-monsuuni –sateita olemme matkan varrella saaneet jo useita.
Faizabad 24.6.2003
Faizabadin perusti vuonna 1750 Ali Vardi Khan. Kyseessä on islamilaisenemmistöinen, reilun sadan tuhannen asukkaan pikku kaupunki Uttar Pradeshin maakunnassa. Lähellä on antiikkinen ja pyhä Ajodhya.
Faizabadissa on hyvä tunnelma, historian läsnäolon ikään kuin aistii. Vanhankaupungin muuri ja satoja vuosia vanhoilta näyttävät rakennukset seisovat ylväinä, joskin hiukan likaisina, kauppiaiden selän takana.
Mitään paikkaa, missä on kokoontuneena enemmän kuin kymmenen intialaista, ei voi suomalaisen mittapuun mukaan sanoa rauhalliseksi, joten minun täytynee ilmaista asia näin: tämä on näkemistäni intialaisista kaupungeista rauhallisin.
Muita turisteja ei näy, ja ihmiset suhtautuvat meihin kunnioittavsti, joskin kummeksuen. Kummeksuvat katseet hiukan vähenivät, kun Claudia rupesi peittämään hiuksensa huivilla.
Hotellihenkilökunta on yliampuvan kohteliasta. Soittaa ja kysyy, haluaisimmeko kenties aamiaisen. Koputtaa ovelle, hauaisimmeko kenties vettä, vaikka juuri olimme ostaneet kaksi litraa. Hotellin johtaja otti asiakseen auttaa minua löytämään Intian historiaa käsittelevän kirjan, vaikka itse en ollut asiassa juurikaan aktiivinen, koska tiesin löytäväni sellaisen paremmin suurista kaupungeista.
Byrokratiasääntöjä täkäläiset hotellivirkailijat noudattavat pilkuntarkasti. Nimeni lisäksi joudun täyttämään jokaiseen hotelliin kirjautuessani, yleensä kahteen eri lehtiöön, ikäni, osoitteeni, sähköpostiosoitteeni, isäni nimen, mistä tulen, minne menen, kuinka pitkään viivyn, passiin numeron, myöntämispaikan, myöntämispäivän, voimassaoloajan, sekä viisumin antopaikan, -myöntämispäivän ja viimeisen voimassaoloajan.
Gorakhbur 28.6.2003
Gorakhbur tuntuu ruuhkaisen Delhin, epäystävällisen Agran, kummallisen Kanpurin ja vanhan Faizabadin jälkeen jotenkin sieluttomalta. Täällä on puolisen miljoonaa asukasta, viisikymmentäluvun lopussa perustettu yliopisto, sekä aivan tolkuton määrä hyttysiä ja heinäsirkkoja. Täältä löytyy, niin kuin jokaisesta itseään kunnioittavassa Intialaisessa kaupungista, Mahathma Gandhin patsas. Kadulla näkee kulkevan opiskelijoita, intialaisia ja nepalilaisia – miehiä huomattavasti enemmän kuin naisia.
Vaikka olemme kaupungin ainoat turistit – siltä ainakin näyttää – ihmiset eivät huutele peräämme, vaikka hiukan tuijottavatkin. Tuntuu mukavalta, kun myyjät ja riksakuskit jättävät rauhaan. Kerjäläisiä täällä ei ole ollenkaan. Yhdestätoista Intialaisesta kaupungista saamieni kokemusten perusteella niitä on vain paikoissa, jossa on länsimaisia tai intialaisia turisteja: Delhissä, MacLeod Ganjissa, Rishikeshissä ja Haridwarissa.
Hotellihuoneessamme asuu meidän lisäksi satakunta hyttystä, kaksi isoa sisiliskoa, kaksi hiirtä ja yksi lepakko. Lepakon huomasimme tänä aamuna, kun television alla taaperteli otus, joka oli hiiren kokoinen ja näköinen, mutta joka taaperteli kummallisesti, vähän samaan tapaan kuin jalaton ihminen, ikään kuin käsiensä varassa itseään heilautellen. Aukaisin sille oven, ja se taaperteli tiehensä hotellin käytävälle.
Hyttysiä oli niin paljon, ettei nukkumisesta ennen hyttysverkon ostamista tullut mitään. Nukuin vaatteet päällä, jopa sukat jalassa, välttääkseni pistoksia, mutta koska hanskat jätin muistaakseni Helsinkiin, tai ainakin viimeistään Tarttoon, ensimmäisenä aamuna oikeasta kämmenselästäni löytyi viisikymmentäkuusi hyttysenpistosta. Ennaltaehkäisevän malarialääkityksen olin aloittanut juuri.
Tammikuun yhdeksäntenä parkkeerasin vanhan kunnon Beatriceni, Corollani, josta epätoivoisesti yritin silloin päästä eroon, Uspenskin katedralin taakse. Otin hissin vanhan kerrostalon neljänteen kerrokseen, Intian suurlähetystöön, jossa täytin turistiviisumihakemuksen. Sain kuulla, ettei turisteille myönnetä Intiaan kuin puolen vuoden viisumeita.
Uusi viisumi täytyisi hakea maan ulkopuolelta, minulle selitettiin, Nepalista tai Sri Lankasta. Muita Intian naapurivaltioita, Pakistania, Afghanistania, Tajikistania, Kiinaa, Bangladeshiä ja Bhutania virkailija ei maininnut. Bhutan olisi näistä maista poliittisesti rauhallisin ja kulttuurisesti kiinnostavin, mutta se rajoittaa tietoisesti turismia järkyttävän kalleilla viisumeillaan. Rajoituspolitiikan ansiosta maassa on säilynyt ainutlaatuisen aito buddhalainen kulttuuri.
Viisumikysymys tuntui silloin, kauan sitten hyytävässä Helsingissä, kaukaiselta ongelmalta, mutta nyt se on konkreettisena edessä. On tullut aika jättää Intia.