Katmandu, Nepal 1.7.2003
Vastaanotto Nepaliin oli lämmin. Paikalliset kävelivät ja ajoivat raja-aseman läpi ilman minkäänlaista tarkastusta. Vain länsimaalaisen täytyi pysähtyä anomaan viisumia ja ottamaan leima passiinsa. Tullivirkailijoina toimineet mies ja nainen olivat kuin pienessä syrjäisesä mökissä asuva pariskunta, joka harvoin saa vieraita. He hymyilivät, naureskelivat ja vitsailivat, samalla kuin hoitivat byrokraattisia velvollisuuksiaan.
Kontrasti Intiaan oli valtava, koska rajan toisella puolella meidät oli saattanut ulos alkoholille haiskahtava nuorimies, joka epäilyttävän maireasti – jopa aggressiivisesti – yritti jakaa meille neuvojaan, ja josta oli ollut erittäin vaikea päästä eroon.
Yövyimme Sunaulissa, hiljaisessa ja esimonsuunisateiden takia mutaisessa rajakaupungissa. Iltasella pelasin hotellihenkilökunnan ja australialaisturistien kanssa krikettiä. Ulkokentällä pärjäsin hyvin, ja opin nopeasti heittämään palloa lyöjälle pitäen heittävää kättäni koko ajan suorassa. Elämäni ensimmäinen lyönti sen sijaan epäonnistui täysin. En osunut palloon, ja koska en osannut antaa mailan heilahtaa vapaasti lyönnin jälkeen, katkesi se keskeltä kahtia. Maila oli jo ennestään hyvin huonossa kunnossa, mutta nolotti se silti.
Aamulla lähdimme kahdeksantuntiselle bussimatkalle läpi Nepalin kuvankauniin maaseudun. Tiheät metsät ja jylhät vuoristot toivat vaihtelevuutta, kun Intian riisipeltojen ja asutusten täyttämä maisema oli ruvennut jo tuntumaan arkiselta. Rupesin epäilemään, voivatko ihmiset olla aidosti onnellisia Agrassa, Kanpurissa, Faizabadissa ja Goragburissa, näissä Intian pölyisissä, likaisissa ja täyteen ahdetuissa suurkaupungeissa. Miksi he eivät muuta maalle, huomasin yllätyksekseni ajattelevani, kun täällä on niin kaunista, puhdasta ja virkistävää.
Katmanduun saapuessani otin suurkaupungin likaisuuden vastaan nenää nyrpistellen. Olisi tehnyt mieli jäädä maalle. Toisaalta Nepalin pääkaupunki on kyllä puhtaampi kuin Intian kaupungit. Muitakin silmiinpistäviä eroja löytyy: arkkitehtuuri on länsimaisempaa, levykauppoja ja baareja on valtavasti, jalankulkijoille on liikennevaloja ja paikalliset ovat pukeutuneet länsimaalaisemmin.
Yhteistä Nepalille ja Intialla on tietysti paljon. Myös täällä valtaosa kaduilla kulkevista ihmisistä on miehiä, ja myös täällä miehet ja naiset, erityisesti miehet, kulkevat käsi kädessä ja kaulakkain keskenään, mutteivät juuri koskaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Turistirihkamaa on valtavasti, ja se on halpaa. Myös laadukkaat ja hullunhalvat vaate-, kirja- ja levykaupat saivat postmaterialistisen vakaumukseni järkkymään. Turistien määrä on alkavien monsuunisateiden takia pienimmillään, joten myyjiä ja tuotteita on ostajiin nähden runsaasti.
Tämä tekee myyjistä lähes epätoivoisia. Hotellihinnankin saimme käytännössä päättää itse, hiukan reilut puolitoista euroa yö kahdelta henkilöltä, ja tämä hyvätasoinen huone sijaitsee aivan kaupungin keskeisimmän torin laidalla.
Katmandu 2.7.2003
Olen yllättynyt Nepalin brittiläisyydestä, vaikkeivät britit – eivätkä muutkaan kolonialistivaltiot – ole Nepalia koskaan valloittaneet. Maassa on vasemmanpuoleinen liikenne, ihmiset puhuvat sujuvasti englantia ja maan tapahtumista kertoo kaksi laajalevikkistä englanninkielistä lehteä.
Tämän päivän lehdessä on muun muassa juttu paikallisen kommunistipuolueen ongelmista. M. K. Oli oli sitä mieltä, että puolueen seitsemännessä kansalliskongressissa puolueen johto käytännössä pilasi puolueen, eikä se ole enää kommunistinen. Puolueen johdon K. P. Nepal puolestaan vaati Nepalille laajaa – kaikki puolueet käsittävää – koalitiota. Se olisi hänen mielestään ainoa tie pois nykyisestä poliittisesta umpikujasta. Oli oli Nepalin kanssa eri mieltä myös tästä asiasta.
Toinen etusivun uutinen on, että Intia rakentaa parhaillaan maiden rajalle rakennelmaa, johon Nepalin kuningaskunta ei ole antanut lupaa. Intia väittää, ettei kyseessä ole varsinainen rakentaminen, vaan yli sata vuotta vanhan rakennelman korjaaminen.
Lehdessä kerrotaan myös mystisestä taudista Orangchungolan kylässä, johon on kuollut yksi ihminen ja jo neljäkymmentä sairastunut. Taudinkuvaan kuuluu niskakipua, suunkuivuutta, kuumetta, oksentelua ja voimattomuutta.
Maoisteistä kirjoitetaan useassa artikkelissa. He ovat kommunistipuolueesta erillinen, vuodesta 1996 väkivaltaisesti asiaansa ajava kapinallisten ryhmä. Helmikuusta lähtien maoistien ja hallituksen välillä on ollut tulitauko, mutta neuvotteluyhteys on ollut katkenneena jo seitsemän viikkoa. Hallitus syyttää maoistejä poliitikoiden ja opettajien tappamisesta ja kidnappauksista myös tulitauon aikana. Maoistit syyttävät hallitusta lupausten pettämisestä, se kun ei ole vapauttanut vankilasta senioritason johtajia.
Maoistikapinalliset eivät tiettävästi ole koskaan vahingoittaneet turisteja. Maoistit kun katsovat turistibisnestä tekevien olevan työväenluokkaa, joiden puolesta he taistelevat, joten he eivät halua pilata heidän bisneksiään. Käytännössä näin kuitenkin jossain määrin käy. Lukuisat armeijan tarkastuspisteet vähentävät Katmandun keskustan puoleensavetävyyttä.
Ulkomaanuutiset käsittelevät lähinnä geenimanipuloitua ruokaa ja Vajpayeen kiinanvierailua. Urheilusivuilla on juttuja kriketistä, tenniksestä ja jalkapallosta.
Katmandu 7.7.2003
Tänään on kuninkaan 57–vuotispäivät, jonka kunniaksi hotelli-ikkunamme alla olevalla torilla on suuret juhlat. Musiikki alkoi eilen leppoisasti nepalilaisella popilla, mutta muuttui vääjäämättömästi Billy Idol- ja Tina Turner –covereiden kautta olemisen tuskalliseksi tekeväksi black metal -meteliksi. Yleisöä on torin täydeltä. Esiintymislavan vieressä on viitisen metriä korkea kuva vakavasta hallitsijasta, jolla on viitta harteillaan ja miekka kädessään.
Ikkunastani näin kuinka poliisi löivät pampulla ihmisiä, jotka olivat niin typeriä, etteivät totelleet poliisin typerää käskyä siirtyä juhla-alueen aidan luota pois kurkistelemasta.
Kuningasta juhlitaan mitä monituisimmilla tavoilla. Kaupungin yli lensi kolme helikopteria pudotellen punaista, sinistä ja keltaista väripulveria sekä kukkia. Torille kokoontunut väkijoukko hurrasi. Armeija puolestaan tarjosi kansalaisille ilmaisia lääkärintarkastuksia klo 8-15. Vankiloista vapautettiin yhteensä 150 vankia, ja päivän lehdet olivat täynnä pitkän iän toivotuksia kuninkaalle, niin lehden omia, kuin yritysten sponsoroimiakin.
Nepalin kuninkaallisen perheen lähihistoria on traaginen. Kaksi vuotta sitten kuningashuoneessa tapahtui joukkomurha, jossa kuoli koko kuninkaallinen perhe ja joitakin lähisukulaisia, yhteensä kymmenen henkilöä. Murhaaja oli kruununprinssi, jolla oli erimielisyyksiä kuningataräitinsä kanssa tulevasta avioliitosta. Huumeilla oli osuutta asiaan.
Nyt juhlittava kuningas on murhatun, demokratisoimisuudistuksistaan kiitetyn kuninkaan, veli.
Kauhukseni totesin tänään hukanneeni viimeisenkin kolmesta mukaan ottamastani kynästä. En häpeä niinkään sitä, että omistan satakaksikymmentäneljä kynää, vaan lähinnä sitä, että vaikka omistan satakaksikymmentäneljä kynää, menin tänään ostamaan vielä sadannenkahdennenkymmenennenviidennen.
Hotellin aulassa joku länsimaalainen mies valitti torakoista, että kun kävelevät öisin kasvojen päällä. Reseptionisti vastasi, ettei niille mitään voi. Olin reseptionistin kanssa samaa mieltä; menisi takaisin Eurooppaan, jos ei muutamaa torakkaa siedä. Illalla yllätin huoneestamme kolme tulitikkuaskin kokoista veijaria, ja päätin aamulla ehdottaa matkakumppanilleni hotellin vaihtamista. Aamulla en kuitenkaan enää jaksanut vaivata päätäni asialla.
Katmandu on jännittävä kaupunki. Rakennukset ovat korkeita ja ilahduttavan suuressa määrin puisia. Uusia kerrostaloja ja satoja vuosia vanhoja temppeleitä on sikin sokin. Ikkunaluukut ovat alhaalla, ovet ovat hupaisan matalia ja kadut kapeita. Toisinaan tunnelma on kuin Jean-Pierre Jeanetin elokuvista.
Näillä kapeilla kaduilla kulkee rikkaita ja köyhiä, buddhalaisia munkkeja ja länsimaalaisesti pukeutuneita, turisteja ja katulapsia. Katulapsille ei kuulemma saa antaa rahaa, koska – vaikka osa heistä onkin orpoja tai vanhempiensa hylkäämiä – iso osa on kotoa ja laitoksista karanneita, ja asuvat kaduilla juuri sen takia, että turisteilta on niin helppo saada rahaa. Osa heistä käyttää tai myy huumeita. Kerran näin, kuinka eräs kuusitoistavuotias uhkaili keski-ikäistä pelokkaan näköistä katukauppiasta.
Kolmeen katulapseen olen tutustunut lähemmin, ja kaikki halusivat minun ostavan heille maitoa. Ensimmäisestä tapauksesta en voi olla varma, oliko hän katulapsi, mutta se, että hän pyysi minulta nimenomaan maitoa, antaa viitteitä siihen suuntaan. Niin tai näin, niin omaperäisin hän näistä kolmesta ehdottomasti oli.
Kertoi haluavansa opiskella lääkäriksi. Hän kertoi tarvitsevansa englanninkielenharjoitusta, ja kysyi kohteliaasti, voisiko jutella kanssani. Suostuin. Hän kertoi äidistään ja nuoremmista siskoistaan, missä olivat syntyneet ja miksi olivat muuttaneet pääkaupunkiin. Jossain vaiheessa hän kertoi tarvitsevansa kaveria. Vai niin, vastasin.
Claudia tietää olevansa näissä asioissa siinä määrin heikko, että hänen täytyy olla ehdottoman luja, toisin sanoen hän ei ikinä rupea edes keskustelemaan kenenkään kanssa, joka saattaisi pyytää häneltä rahaa. Minä tiesin olevani vaarallisilla vesillä, mutta uskoin pärjääväni. Poikahan sanoi haluavansa harjoitella kielitaitoaan, ja kyllä se minulle sopii.
Kun eron hetki tuli, tuleva lääkiksenopiskelija pyysi minua ostamaan maitoa pikkusiskolleen. Olimme kaupan vieressä, ja poika oli voittanut luottamukseni. Olin lujasti päättänyt olla antamatta rahaa, mutta maitoa… asiaa harkittuani… lupasin ostaa. Menimme kauppaan, ja poika pyysi tiskiltä suuren paketin maitopulveria, joka maksoi parikymmentä kertaa enemmän kuin litra maitoa. Tähän en sentään suostunut.
Lähdimme kävelemään kohti maitokauppaa, jota ei koskaan löytynyt, joten lopulta löysin itseni tilanteessa, josta en olisi itseäni ikinä uskonut löytäväni, nimittäin ojentamassa tälle muksulle pientä seteliä. Poika sanoi tyytymättömänä, että vai näin vähän, ja katosi nurkan taakse.
Kaksi seuraavaa seuraani lyöttäytynyttä katulasta aloittivat keskustelun kanssani seuraavalla tavalla:
– Hello, whats your name?
– Tim.
– How long have you been here?
– Three days.
– Do you like Kathmandu?
– Yes.
– Where are you from?
– Finland.
– Hmm… Helsinki.
– Good job.
– I remember all capitals in the word.
– Impressiv.
Jälkimmäistä lähdin tässä vaiheessa tenttaamaan, ja hyvinhän hän osasikin, tosin Sambian Lusakaa hän ei sentään muistanut. Tämä jälkeen kumpikin kertoi olevansa katulapsi, ja kumpikin vakuutti, ettei aio pyytää minulta rahaa. Kumpikin päätyi monen mutkan kautta pyytämään minua ostamaan heille maitoa. En voinut uskoa korviani. Jälkimmäiselle sanoin, että kaverisi kertoi minulle juuri sanasta sanaan saman tarinan, miten luulet minun uskovan sinua? Tämän jälkeen hän jätti minut nopeasti rauhaan.
Paitsi kaduilla ja taloissa, myös katoilla on elämää: ravintoloita, kahviloita, oleskelutiloja, kasveja, sammalta ja kokonaisia puutarhoja.
Kun nousin ylös kaupungin laidalla vuorenrinteellä sijaitsevaan Bodnath Shrine –buddhalaistemppeliin, näin sieltä koko kaupungin. Se näytti rauhalliselta, jopa nukkuvalta. Kuitenkin tiesin kaupungin sykkivän elämää: arkea ja juhlaa, nautintoa ja kärsimystä, kiusantekoa ja hyväntekeväisyyttä, ihmettelyä ja kyllästymistä, ja tietysti loputon määrä ainaista myymistä, ostamista, tinkimistä ja toki myös varastamista. Jos laskeutuisin riittävän lähelle, aivan keskustaan, uskoisin löytäväni – aivan kuten Haridwarissakin – rauhallisen pakan, hiljaisen kahvilan, josta käsin hereillä oleva kaupunki näyttäisi taas nukkuvalta.
Lukuisat buddhalaistemppelit ovat komeita, ja turisteille kaupungin ehdoton vetonaula. Buddhalaisten määrä on heidän saamaansa huomioonsa nähden yllättävän pieni. Intiassa heitä on alle kaksi prosenttia, vähemmän kuin esimerkiksi kristittyjä. Myös täällä Nepalissa, jossa Buddha syntyi 2060 vuotta sitten, buddhalaiset jäävät selvään vähemmistöön hinduista, joita on yli 86 prosenttia. Erottelun tekeminen on tosin vaikeaa, koska nepalilaiselle uskonnolle on tyypillistä buddhalaisten ja hindulaisten piirteiden sekoittaminen keskenään. Eräässäkin temppelissä kysyin, kumpi tämä on, hindu- vai Buddha-temppeli, ja palvontamenoihin osallistunut vastasi yllätyksekseni, että ’se on vähän vaikea sanoa’.
Katmandu 8.7.2003
Tapaan – kuten olen jo maininnut – aina silloin tällöin selkärepputuristeja, jotka ovat kierrelleet Aasiaa jo vuosikaudet. Tänään tutustuin seinänaapuriini, joka teki tässä suhteessa uuden ennätyksen: hän on kiertänyt maailmaa hurjat kaksikymmentäkaksi vuotta. Hän kertoi syntyneensä neljäkymmentä vuotta sitten Argentiinassa, mutta katsoi, ettei hänellä nykyisin ole kotimaata lainkaan.
Pääasiassa hän on kiertänyt Etelä –Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa, mutta myös Afrikassa. Hän on pitkä ja laiha, hänellä on lyhyet hiukset ja rokonarpinen naama. Hän pukeutuu verkkareihin, ja sanoo sydämeltään olevansa hippi ja rastafa.
Olin kuullut hänen monotonisen äänensä aiemminkin hotellimme käytävillä. Olin ihmetellyt, onko jossain radio auki, koska kuulin vain hänen, mutta en lainaan hänen keskustelukumppaninsa ääntä. Kohdattuani hänet ymmärsin, miksi hänen keskustelukumppani oli ollut hiljaa: naapurini puhetta on lähes mahdoton kommentoida, koska hän saattaa samassa lauseessa käsitellä kolmea tai neljää täysin eri asiaa. Toisekseen hän ei antanut minulle suunvuoroa.
Taukoamatta ja luentomaisesti hän kävi läpi Lähi-idän tilanteen, Internetin vaarat, Intian kaupallistumisen, Nepaliin matkustaneiden länsimaalaisten naisten epänaisellisen ulkonäön, israelilaisturistien pahuuden ja noin sata muuta asiaa, joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Hän viittaili jatkuvasti epämääräiseen salaliittoon, joka hallitsee maapalloa aina internetistä lähtien. Yritin kysellä, kuka tätä salaliittoa pyörittää ja miksi, mutta hän aina onnistui kääntämään kysymykseni, ikään kuin olisin ollut hänen kanssaan samaa mieltä.
Lopulta, puolen tunnin monologin jälkeen, jouduin pinnistämään törkeyteni äärimmilleen päästäkseni hänestä eroon. Lupasin ottaa hänen kanssaan myöhemmin shakkimatsin, vaikkei minua oikeasti huvittanut nähdä kaveria enää koskaan.
Katmandu 9.7.2003
Lehtien yleisönosastokirjoituksia lukemalla voi päätellä hyvin kunkin yhteiskunnan ongelmien tason. Aamulehdessä toisen sivun palstoja hallitsevat koiranulkoiluttajien, sauvakävelijöiden, lenkkeilijöiden, rullaluistelijoiden, skeittaajien ja hiihtäjien yhteenotot. Hesarissa taso on korkeampi, koska nimimerkin suojissa ei ilman hyvää syytä anneta kirjoitella.
Vain kerran on mieleni tehnyt yhtyä tähän leikkiin. Sytykkeen sain skeittaajia vastaan suunnatusta kirjoituksesta, jossa kirjoittaja arvosteli skeittauksen tuomia äänihaittoja. ”Pauke ja meteli kuuluu kerrostalohuoneistoon asti”. Menun teki mieli plagioida tämä kirjoitus, mutta syyttää skeittaajien sijaan metelistä matonkutojia, jotka kokoontuivat maanantai-iltaisin kerrostaloni kellarissa.
Matonkutomisesta kuuluu tasainen ”pam pam” pauke muutaman sekunnin välein, ja tätä jatkui usein iltakymmenenkin jälkeen. Matonkutojien kikatus puolestaan saastuttaa ympäristöä vähintään yhtä paljon kuin teinien kiroilu.
Täällä kaikki on toisin. Kun valitetaan, on valittamiseen todella syytä. Teiden kunnosta kertoo erään kaupunginosan asukkaiden tempaus: katu oli käytännössä mutapeltona, joten he istuttivat siihen riisiä huomiota herättääkseen. Eikä monsuuni ole vielä edes kunnolla alkanut.
Tieverkoston huonon kunnon ohella valituksensa saavat myös terveydenhuolto ja koulutussektori. Nepalilaisista aikuisista vain reilut neljäkymmentä prosenttia osaa lukea.
Aiemmin pidin suurena vääryytenä sitä, etten saanut koko peruskoulutustani vapaassa ja rohkaisevassa ruotsalaisessa ilmapiirissä, vaan jouduin siirtymään peruskoulun kolmannelle luokalle kurinalaisemman ja yhtenäistävämmän suomalaisen koulutusjärjestelmän piiriin.
Täällä olen tajunnut, kuinka pienestä pedagogis-ideologisesta vivahde-erosta tuossa aiemmin niin julmana vääryytenä pitämässäni asiassa on kyse. Nepalin näkökulmasta moisesta asiasta kiistely on kuin kiistelisi siitä, laittaako pakkasella ulos mennessään turkin vai toppatakin.
Täällä olen nähnyt mihin kouluttamattomuus johtaa. Se johtaa siihen, että aikuiset käyttäytyvät yhtä itsekkäästi kuin lastentarhalaiset. Tappeluita, valehtelua, ohitteluita ja oman edun ajamista säännöistä tai seurauksista piittaamatta.
Katmandu 11.7.2003
Sain isältä sähköpostin, jossa luki, että isoisä oli kuollut eilen. Ensin mieleni täytti hämmennys, enkä oikein osannut suhtautua asiaan. Hotellihuoneeseen noustuani ja hiukan rauhoituttuani keskeisimpänä tunteena mieleni valtasi yllättäen yksinäisyys. Ei niinkään yksinäisyys täällä ja nyt, vaan yksinäisyys, kun palaan rakkaitten sukulaisteni luokse, kun kaikkein rakkain puuttuu.
Istuin lattialle, sytytin kynttilän ja katselin tulta ja annoin ajatusteni vaellella rauhassa. Claudia tuli tunnin tai kahden kuluttua, ja istui viereeni. Kerroin, minkälainen isoisä minulla kerran oli.
Katmandu 12.7.2003
Päätin lähteä Suomeen hautajaisiin. Päätöksen jälkeen, vallankin kun rupesin selvittelemään käytännön asioita, jo ennestään hämmentyneen mieleni täytti monta uutta vahvaa tunnetta. Ensinnäkin tämän jo tutuksi tulleen Aasialaisen elämänmenon jättäminen. Täkäläisten ihmisten ystävällisyydestä ja positiivisesta elämänasenteesta olen kirjoittanut aivan liian vähän.
Toisekseen Claudian, luonnonkauniin ja rauhallisen Triund –vuoren huipulta löytämäni rakkaaksi tulleen ystäväni, jättäminen Katmandun meluisalle lentokentälle. Sitten Suomeen paluu, suomalaisia kun en ole kolmeen kuukauteen nähnyt edes vilaukselta kuin kaksi. Myös Intian-kierrokseni keskeytyminen mietityttää, kuten myös asuntokysymys Suomessa. Itse asiassa muutin juuri eilen, olematta itse läsnä, ja huonekaluni ovat nyt erään itäuusmaalaisen kartanon navettarakennuksen vintillä.
Käytännön ongelmista on kuitenkin suurin matkatavarakysymys, koska suurin osa tavaroistanihan on Delhissä, ja sinne ne toistaiseksi myös jäävät. Sitten tietysti kysymys syksystä. En vielä tiedä, missä sen vietän. Istanbul on tällä hetkellä ykkösvaihtoehtona.
Kuninkaan syntymäpäiväjuhlat jatkuivat tänään yllättäen uudella konsertilla. Selitykseksi sain kuulla, että juhlanjärjestäjäsponsoreita oli niin valtavasti, että päätettiin järjestää toisetkin juhlat. Kuningas itsekin suvaitsi tällä kertaa pistäytyä juhlissaan.
Yksi matkani suurimmista pettymyksistä ovat olleet naiset. Hyvin tarkasti vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran huomasin haluavani matkustaa etelään hyvin pitkäksi ajaksi, oli matkakohteena mielessäni Pohjois-Afrikan arabivaltiot. Ne menettivät kuitenkin ykkösasemansa nimen omaan sikäläisten naisten alistetun aseman takia. En uskonut viihtyväni maassa, jossa en saisi keskustella paikallisille naisille. Siksi käänsin katseeni kohti Etelä-Amerikkaa, Etelä-Eurooppaa ja lopulta Aasiaa.
Pettymys oli kuitenkin suuri, kun huomasin, että Intiassa naisten asema on kutakuinkin samanlainen, kun pelkäsin sen liberaaleimmissa arabivaltioissa olevan.
Ainoana poikkeuksena on Delhin yläluokkalainen elämänmeno, joka oli tässäkin suhteessa länsimaistunut suhteellisen pitkälle. Tämän porukan illanviettojen ulkopuolella flirtin saaminen, saati sitten syvällinen keskustelu, ei tullut kysymykseenkään muutamia harvinaisia, sydäntäpompottavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Erityisen puoleensavetäviä kun ovat, kaikessa salamyhkäisyydessään ja sisukkuudessaan.
Katmandu 13.7.2003
Ostin takaisin vanhan Corollani. Poliisi tutki sitä, ja epäili sen katsastuskuntoa. en meinannut löytää rekisteriotetta mistään.
Nepal on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Matkaopaskirjani mukaan länsimaisten avustusjärjestöjen edustajien on vaikea vakuuttaa Nepalin maanviljelijöille, että ahkerammalla ja määrätietoisemmalla työnteolla he saavuttaisivat korkeamman elintason. Heillä kun on riittävästi ruokaa ja joissakin tapauksissa mahdollisuus televisionkatseluun polkupyöräilyyn. Mitä he vielä tarvitsisivat?
Itselle tuli mieleen, paljolti tuon matkaoppaan johdattelun ansiosta, että eivät mitään. Minkä ihmeen takia heille pitäisi tyrkyttää länsimaalaista elintasoa, jos he kerran viihtyvät nykyisessään.
Toisaalta on turha väittää, että joku voisi olla onnellinen ilman vettä, ruokaa, suojaa ja perusterveydenhuoltoa. Meillä on siis annettavaa heille järjestelmällisestä kulttuuristamme, ja heillä on annettavaa meille terveemmästä elämänasenteestaan. Tästä olen Sambian, Intian ja Nepalin käyntieni jälkeen yhä vakuuttuneempi.
Mitä tuohon ensin mainittuun tulee, niin tapasin tänään Hollannissa koulutuksen saaneen vesi-insinöörin, joka kertoi Katmandun toivottomasta vesitilanteesta. Nykyinen vesijohtovesi on auttamattomasti saastunutta, ja puhtaampaa on vaikea saada, koska Kathmandu sijaitsee 1 400 metrin korkeudessa, yhdessä maan harvoista tasaisista kohdista.
Vettä tänne saadaan sadevedestä, alhaalta pohjavedestä pumppaamalla tai ylhäältä vuoristosta valuttamalla. Sadevesi on suurimman osan vuodesta riittämätöntä, pumppaaminen vie liikaa energiaa ja valuttaminen on puolestaan hankalaa, koska riittävän puhdas ja runsas vesilähde on useiden kymmenien kilometrien päässä vuorien takana.
Näihin vuoriin on alettu porata tunneleita, ja Suomen hallitus on projektissa yhtenä rahoittajana. Kaupungin väkiluku kasvaa kuitenkin niin hurjaa vauhtia että insinööri epäili, onko projekti riittävän suuri. Vesijakelua vaikeuttaa myös se, että kaupunkirakentaminen ei ole kenenkään hallinnassa.
Tämä hallitsemattomuus muuten kostautui Katmandulle siinäkin, että Unesco, jos nyt rätisevästä radiosta kuullun uutisen oikein ymmärsin, poisti Katmandun temppelit maailmanperintölistaltaan. Syyksi mainittiin, että kaupungin viranomaiset eivät ole kyenneet estämään modernien rakennusten rakentamisen tuhansiakin vuosia vanhojen temppelien kylkeen.
Katmandu 15.7.2003
Länteenpaluun kunniaksi pukeuduin parhaimpiini: ainokaisiin pitkiin housuni ja ainoaan pitkähihaiseen paitaani. Jalkaani laitoin hautajaisia varten ostamani mustat nahkakengät.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin katsoin itseäni peilistä ’länsimaalaisin silmin.’ Ajellun pääni, viikkokausia kestäneen ripulin laihduttaman olemukseni ja toivottoman kuluneiden vaatteideni takia näytin lähinnä keskitysleirivangilta. Keskitysleirivangilta, jolla on jalassaan uudet kengät. Säilyttääkseni asukokonaisuudessani balanssin laitoin jalkaani tuttuakin tutumman, roskiskunnossa olevat sandaalini. Vaatekauppaan en enää ehdi, kone lähtee parin tunnin päästä.
New Delhi 15.7.2003
Nokian kirous! Siitä ei pääse eroon edes täällä Aasiassa. Bussissa matkalla Amritsariin, Rishikeshin internetkahvilassa ja nyt täällä Delhin lentokentällä: joku vatipää valitsee kännykkäänsä soittoääntä pläräämällä kaikki piipitykset läpi uudestaan ja uudestaan, muiden mielenterveydestä välittämättä.
Lentokoneessa näin muuten lentävän kännykän. Kone oli juuri laskeutumassa, kun jollakin takanani istuvista soi puhelin. Nuorimies vastasi, ja rupesi kertomaan soittajalle – kännykkäkulttuurin tiukkojen etikettisääntöjen mukaisesti – missä on nyt ja minne on seuraavaksi menossa. Yhtäkkiä hänen puheensa keskeytyi, ja pääni ohitse lensi tuntematon lentävä esine kohti koneen etuosaa.
Seuraavaksi vihainen miesääni ilmoitti vahvalla brittiaksentilla, että ’turvallisuusmääräyksillä on syynsä’. Sitten nuorimies, vaikka kone oli jo jyrkässä laskussa, käveli ohitseni koneen etuosaan ja tuli takaisin, enemmän nolona kuin suuttuneena, kännykänpalasia kädessään kantaen.
Moskova 16.7.2003
Moskovan lentokentän toisen kerroksen ravintola oli suuri, ja muistutti oikeastaan enemmän ruokalaa kuin ravintolaa. Siellä oli useita kymmeniä neljän hengen pöytiä, ja kaikki yhtä lukuun ottamatta tyhjillään. En uskonut loukkaavani ketään, kun istuin yhteen niistä lukemaan Tolstoin lapsuudesta kertovaa romaania.
Toisin kuitenkin kävi. Siivoojarouva tuli täysin vailla Tolstoilaista tyyneyttä ja läpsäytti kumihansikkaallaan pöytääni. Hän piti pitkän puheenvuoron venäjäksi, josta ymmärsin vain sanan ’menu’. Vastasin englanniksi, että kyllä kiitos voisin menua vilkaista. Hänen hän jatkoi puhettaan ja osoitteli kaukaiseen horisonttiin, jossa ei ainakaan telinettä menuille.
Päätin siirtää ruokailuani ja poistuin vastakkaiseen suuntaan. Levitin afrikkalaisen filttini usean metrin päähän ravintolasta. Juuri kun olin kontallani asettelemassa tietokonelaukkuani tyynyksi, tunsin jälleen slaavilaisrouvan uhmakkaan läsnäolon. Myös tällä kertaa ymmärsin hänen ripityksestään vain yhden sanan, ja sen hän sanoi kahdesti, osoittaen taas ravintolasta poispäin: ’bye bye’.
Nyt istun Aeroflotin lentokoneessa, ja yritän arvailla, mikä minua Suomessa odottaa. Vieressäni istuu suomalainen liikemies, joka ei vielä tiedä, oliko hänen myyntimatkansa menestyksekäs. Ostajaehdokas lupasi ilmoittaa kauppojen onnistumisesta tai epäonnistumisesta viimeistään perjantaina.
Kokeneemmat selkärepputuristit ovat kertoneet, jopa pelotelleet, aiempien länteenpaluidensa vaikeuksista. Kulutushysteria kuulemma ahdistaa, kaverit eivät ymmärrä ja kaikki viihdehömppä, jonka ympärillä koko länsimainen yhteiskunta tuntuu pyörivän, tuntuu turhalta, niin turhalta.
Ylpeyttä? En tiedä, enkä tiedä sitäkään, missä määrin nämä asiat tulevat järkyttämään mieltäni, vai tulevatko ollenkaan. Toisin kuin vierustoverini, saan varmasti odottaa vuosia, ennen kuin pystyn jäsentelemään ajatuksiani matkasta kokonaisuudessaan, ja sanomaan, mitä opin ja minkälainen merkitys tällä matkalla oli minuun.
Mieleeni tulee israelilainen ystävättäreni Tom, johon tutustuin Rishikeshissä. Illallispöydässä hän meni oudon hiljaiseksi, kun kerroin pöytäseurueelle keskiyön auringosta ja keskitalven kaamoksesta. Me muut olimme jo vaihtaneet puheenaihetta, kun hän yllättäen rupesi kertomaan siitä asenteesta, jolla hän oli tälle Intian-matkalleen aikoinaan lähtenyt. Hän totesi valmistautuneensa henkisesti siihen, että jotkin aiemmin hänelle itsestään selvät käsitykset tulevat horjumaan.
Mutta, hän lisäsi, hän oli kuitenkin luullut, että maailmassa on tiettyjä asioita, jotka ovat varmoja ja muuttumattomia. Näihin muuttumattomiin ja varmoihin asioihin hän sanoi aina laskeneensa kuoleman, sekä sen yksinkertaisen tosiasian, että aurinko nousee aamuisin ja laskee iltaisin.