Helsinki 1.4.2005
Täytän tänään kolmekymmentä vuotta. Olen päättänyt irtisanoutua työstäni, lopettaa alkoholin ja kofeiinin käytön, antaa partani kasvaa ja muuttaa vapaaksi kirjailijaksi Vietnamiin. Ensimmäiset askeleet on jo otettu. Olen irtisanonut kämppäni ja siirtynyt virkavapaalle.
– Kenelle olet vihainen? kysyy peilikuvani pikkuveljeni opiskelijaboksin ahtaassa vessassa. Hän on juuri ajanut partansa.
– Miten niin?
– Kun olet noin radikaali. Miksi et rentoudu? Luuletko olevasi joku Tolstoi? Eihän sinulle edes kasvaisi partaa, hän nauraa minulle päin naamaa ja jatkaa: Mitä pahaa siinä on, että nauttii elämän pienistä iloista?
– Koska niistä saattaa muodostua elämän tarkoitus.
– Mitä sitten?
– Sen alle katoaa elämän mielettömyys.
– Mitä sitten?
– Todellista elämän tarkoitusta ei sillä tavalla löydy. Sitä vain laiskistuu ja turtuu.
– Et sinä sen todellisempaa elämän tarkoitusta löydä kuitenkaan.
– Mutta että uppoutua hedonismiin?
– En minä puhu hedonismista, vaan kahvinjuonnista.
Näinhän se tietysti on. Suljen silmäni ja hengitän syvään. Rentoudun, ja perun tekemäni päätökset.
Mutta lähteä silti aion, ainakin hetkeksi. Minä ja amerikkalainen tyttöystäväni, johon tutustuin Bulgariassa.
Aiomme matkustaa Lapinjärvelle siivoamaan ja pakkaamaan, sitten junalla Pietariin, sieltä Moskovaan, Ulan Batariin, Pekingiin ja Hanoihin.
“Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot. Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Näin teidän tulisi sanoa: Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.” (Jaakob 4: 13-15.)
Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja matkustamme.
Helsinki – Pietari 3.4.2005
Matka alkoi huonosti, unohdin takkini Lapinjärveltä tulleeseen bussiin. Jätin rinkkani ja tyttöystäväni Mannerheimin patsaan juureen ja lähdin juoksemaan Pohjoiselle rautatienkadulle kääntyvän linja-auton perään. Näin bussin juuttuneena valoihin puolessa välissä Rautatienkatua. Lenkkarit jalassa ja ilman kantamuksia juokseminen oli helppoa, joten lisäsin vauhtia. Valoihin päästyäni huomasin erehtyneeni bussista.
Jatkoin kävellen kadun päähän. Muistelin, että Kampin takana on laaja parkkialue. Sieltä ne löytyivät, bussi ja kuski. Kuski söi eväitään. Oli kohtelias, ihmetteli kun ei ollut huomannut takkiani vaikka oli bussin juuri tarkistanutkin.
Palasin Kiasmaan. Söimme, sinne tuli ystäviäkin. Joimme tequilamaljan lähdön kunniaksi. Osa tuli saattamaan laiturille asti.
Juna oli venäläinen, kaikin puolin siisti ja korkealuokkainen. Meiltä vietiin passit, meille tarjottiin piirakkaa syötäväksi ja lippuja ja lappuja täytettäväksi.
Lappeenrannassa saimme seuraksemme suomalais-venäläisen krapulaisen pariskunnan. He puhuivat niin vähän ja epäselvästi, että olimme pitkällä venäjän puolella, ennen kuin sain selville kumpaa kieltä he keskenään puhuivat. Mies hikoili kuin pieni porsas ja kiroili, että venäjän junat ovat aina yhtä kuumia.
Ravintolavaunussa istui suomalainen liikemies, joka rakennuttaa kerrostaloja Pietarin keskustaan. Istuimme hänen pöytäänsä ja tilasimme blinit. Hän kertoi olevansa entinen peruskoulun opettaja ja kotoisin itäsuomesta. Sittemmin siirtynyt mökkiyrittämisen kautta venäläiseen bisnesmaailmaan. Suurin osa mökkiasiakkaista oli ollut rikkaita venäläisiä, sieltä hän oli saanut kipinän.
Hän oli innostuneen oloinen. Kalju pää, pikkutakki, itsevarma katse. Tilasi toisen konjakin. Jos olisin halunnut piirtää suomalaisen liikemiehen, olisin piirtänyt hänet.
Hän kehui kovasti Putinia, sanoi että Venäjä on kehittynyt kuudessa vuodessa hurjasti parempaan suuntaan. Kehui omien bisneksien sujuvuutta. Sanoi rakennuttavansa Pietariin keskihintaisia asuinhuoneistoja, jollaisista on kova pula. Kysymättä, ikään kuin ylpeänä, hän vihjaisi ettei hän olisi ilman lahjuskäytäntöä pärjännyt yhtään näin hyvin.
– Tutustuin oikeaan ihmiseen oikeaan aikaan, se oli tärkeintä, hän paljasti yrityksensä alkutaipaleista.
Lohen mäti oli suolaista ja sai vatsani turvoksiin. Liikemies sanoi Pietarin olevan nykyisin siisti ja turvallinen paikka. Se oli mukavaa kuulla, sillä tähän mennessä olimmekin kuulleet kyllästymiseen asti varoituksia.
“Miksi kasvattaa kaikin keinoin taloutta, jos se ei lisää hyvinvointia?” kysyy vihdoin Hesarikin. Onnellisuusekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että tulojen kasvu ei tietyn rajan jälkeen tee onnelliseksi. Tuo minimivuositulomäärä on noin 7700 euroa.
“Kaikissa teollisuusmaissa vuosituloraja ylittyy kevyesti, mutta kehitysmaissa asuva saa sillä summalla kaiken tarpeellisen onneen eli jonkinlaisen katon pään päälle, vesivessan, lämmityksen ja ehkä telkkarin,” sanoo onnellisuusekonomisti Rusakainen tämän päivän Helsingin Sanomissa.
Odotukset ovat avainasemassa. Onnellisuutta ei tuo niinkään ne tosiasialliset olosuhteet, joissa elää, vaan se, miten niihin suhtautuu. Tämä pätee siis sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty.
Yksi ensimmäisistä opiskelijabokseistani sijaitsi pitkän, laitosmaisen käytävän keskivaiheella. Huone oli pieni, sinne mahtui sänky, työpöytä, tuoli, vaatekaappi ja puolen metrin kirjahylly. Jaoin suhteettoman pienen keittiön, kaksi vessaa ja suihkua kahdeksantoista muun opiskelijan kanssa. Voisin kuvitella, että olosuhteet olivat kutakuinkin samat kuin ruotsalaisessa vankilassa. Sillä erotuksella tosin, että olin vapaa menemään ja tulemaan eikä minulla ollut televisiota.
Olin tavattoman onnellinen. Kotoa pois muuttamisesta ja armeijasta pääsystäni ei ollut kovin pitkä aika, joten nautiskelin aikuisen ihmisen perusvapauksista täydellä sydämellä. Minulla oli paljon ystäviä, juhlia ja mielekästä tekemistä. Elämä oli uutta ja ihmeellistä.
Kuukaudet kuluivat, ja opiskelijaystäväni etsiytyivät pienempiin soluihin ja siistimpiin olosuhteisiin. Heidän luonaan vieraillessani opin, että se mikä minulla oli, ei ollut opiskelijalle riittävän hyvää. Niinpä minäkin muutin kuuden hengen soluun. Jaoin yhä keittiön, vessan ja suihkun, mutta yksityisyyttä ja tilaa minulla oli paljon enemmän.
Vaihto-oppilasvuoteni jälkeen muutin yksiöön. Jälleen kerran nautin uusista, paremmista olosuhteistani, enkä olisi missään nimessä suostunut muuttamaan aiempiin opiskelijakämppiini, kaikkein vähiten kahdeksantoista hengen soluun.
Miksi en? Olinhan sinne muuttaessani täysin onnellinen ja tyytyväinen niihin olosuhteisiin. Mikä asia oli kolmen vuoden aikana muuttunut?
Pietari 7.4.2005
Pietarissa tulkitsimme kyrillisiä aakkosia niin, että löysimme oikean metroaseman. Hostellin löytämiseen meiltä sen sijaan meni kolme tuntia ja kahdet hermot. Kioskinmyyjistä ja ohikulkijoista ei ollut apua, koska emme osanneet venäjää, eikä kukaan heistä osannut englantia.
Löysimme perille hiukan ennen keskiyötä, mutta harmiksemme ovi oli lukossa. Hostelli oli neljännessä kerroksessa, eikä ulko-ovella ollut minkäänlaista summerijärjestelmää. Päädyimme hätäratkaisuun ja etsiydyimme lähimpään hotelliin. Matalan budjetin matka ei alkanut kovin lupaavasti, kun ensimmäisestä yöstä maksoimme Suomalaista hotelliyötä vastaavan summan.
Aamulla lämmintä oli kymmenisen astetta, kadulla aurinkoista ja pölyistä. Minulle epänormaalin pölyistä, paikallisille todennäköisesti normaalin pölyistä. Onko normaalia siis olemassakaan? Muutimme hostelliin ja kiertelimme kaupunkia pari päivää.
Näin trendikkäitä, kiireisiä ihmisiä, jotka tiesivät minne olivat matkalla. Miehen, joka tilasi drinkin kahvilassa, mutta lähti ennen kuin tarjoilija ehti tuoda hänelle laskua. Vanhan naisen, joka oli pysähtynyt nojaamaan seinään rankan kävelymatkan uuvuttamana. Karaokebaarin edessä estoitta tanssivan naisen. Polvilleen kumartuneen, tärisevän kerjäläismummon, joka oli samassa paikassa, samassa asennossa, samaa liikettä toistamassa viisi tuntia myöhemmin, kun kävelin uudestaan hänen ohitseen.
Myös suihkepulloja ja henkareita myyvän mummon näin. Hänellä oli kädessään suihkepullon yläosia, joita hän heilutteli saadakseen aikansa kulumaan. Potentiaalinen ostaja, keski-ikäinen nainen, tuli kohdalle ja pysähtyi tutustumaan tuotteisiin. Hän kokeili suihkeen toimivuutta ja suihkutti vettä baabuskan päälle. Ostajaehdokas pyyteli nauraen anteeksi, mutta myyjä pysyi vakavana. Kauppoja ei syntynyt.
Näin Neva –joella uivat jäälautat, Dostojevskin, Rimsy-Korsakovin ja Tšaikovskin haudat, muutamia Talvipalatsin viidestäsadasta huoneesta. Pyhän Iisakin kirkon tornista näin enkeleitä ja sataman nostureita.
Ravintolassa aukaisin menun ja osoitin sattumanvaraisesti keskihintaista tuotetta. Sain eteeni maukasta kinkulla terästettyä perunasalaattia. Vieressä oli kurkkua ja tomaattia. Jälkiruuaksi entinen tarjoilija Sarah piti minulle luennon tippien tärkeydestä. Huomautin, että mitä yleisempää tippien antaminen on, sen suurempi on maan korruptio.
Luostarin kirkossa seistiin ja rukoiltiin. Ristinmerkkejä tehtiin omaan tiuhaan tahtiin. Pappeja oli monia. Toisinaan kumarrettiin lattialle asti polvistuen. Minäkin kokeilin, siitä tuli nöyrä olo, ja se oli mukavaa vaihtelua seisoskelulle. Kynttilät paloivat, suitsukkeet tuoksuivat. Eräs baabuska puhdisti taltalla yhtä kirkon sadoista kivetystä. Saatuaan työn valmiiksi hän aloitti sen uudestaan, hinkaten kymmeniä minuutteja yhtä ja samaa parinkymmenen sentin levyistä ja pituista kivilaattaa.
Hautausmaalla näin pienen tytön, joka etsi jotain maasta. Löydettyään sopivan kepin hän palasi vuonna 1926 kuolleen henkilön haudalle, ja ryhtyi lakaisemaan kepillä hautaa hyvin määrätietoisesti. Lakaistuaan tarpeeksi hän siirtyi viereiselle, aidatulle haudalle ja yritti nostaa sen kukkaseppelettä oman suosikkinsa haudalle. Hän ei kuitenkaan jaksanut, vaan luovutti ja siirsi seppeleen takaisin omalle paikalleen.
Moskova 9.4.2005
Boss and his soul. Johtaja ja hänen sielunsa.
Moskovaan saavuimme aamukuudelta. Utuista, unista ja viileää, ihmiset matkalla töihinsä. Roskat lentelevät aamutuulen puhaltaessa. Erilaista kuin Pietarissa. Köyhempää, kaoottisempaa – jollakin tapaa aidompaa. Joitakin yksittäisiä palveluaan tyrkyttäviä taksikuskeja, jotka siirtyvät kohteliaasti syrjään kun vastaamme kieltävästi.
Metro on täälläkin todella upea ja siisti, turistinähtävyys jo itsessään. Hostellissa kohtaamme venäläisen byrokratian. Sarah oli saanut Pietarissa väärällä päivämäärällä varustetun leiman passin liitteenä olevaan rekisteröintikorttiinsa. Asia ratkeaa muutaman tunnin odottelun jälkeen kun hyväntahtoisen hostellinjohtaja saapuu paikalle ja lyö passiin ylimääräisen leiman.
Punainen tori on pienempi kuin luulin. Leninillä on oma pyramidi, mutta ruumis ei ole nyt näytillä, keväällä vasta. Mauseloumi reunustavat havupuut luovat arktisen tunnelman.
Toiset ovat taikauskoisia ja heittelevät rahoja olkansa ylitse. Toiset ovat köyhiä ja odottelevat nöyränä vieressä. Kun kolikot kilahtavat torikivetykseen, köyhät käyvät vuorollaan noukkimassa yhden taskuunsa. Suurikokoiset, parrakkaat kommunistit myyvät pinssejä ja puivat minulle nyrkkiä otettuani heistä valokuvan. Joku on tuonut näytille apinan ja kotkan, kolme miestä on pukeutuneena Marxiksi, Leniniksi ja Putiniksi.
Vieressä oleva ostoskeskus on niin täynnä luksustuotteita, että se meinaa haljeta liitoksistaan. Ehkä juuri siksi Lenin ei ole esillä, saadakseen kääntyillä haudassaan.
Poliisit pysäyttelevät sattumanvaraisen tuntuisesti ulkomaalaisia ja kyselevät passeja. KGB:n rakennuksen tunnistamme pelkästään siitä hyökyvän painostavan ahdistuksen ansiosta. Mies pysähtyy katsomaan sitä järkyttyneenä. Otan valokuvan, mutta miliisi tulee sanomaan että ei saa ottaa valokuvaa.
Suzdal 12.4.2005
Lapsia ratsastamassa Suzdalin keskustassa.
Suzdalin linja-autoaseman katto vuotaa. Myös osa vettä keräämään asetetuista ämpäreistä on rikkinäisiä. Kylän pieneen kokoon nähden asemarakennus on auttamattoman syrjässä ja suhteettoman suuri. Vain sen etuosa on käytössä. Yhdessä nurkassa myydään lippuja, toisessa baabuskat kaupittelevat samoja tuotteita joita kylässäkin, eli muun muassa huiveja, ikoneja, ristejä, avaimenperiä, kahvikuppeja, kampoja, lihapiirakoita ja lihanuijilta näyttäviä keskiaikaisten tappovälineiden jäljitelmiä.
Tunnelman mystisyyttä lisää kaiuttimista tuleva X-filesin vihellysmusiikki. Seinillä on neuvostoaikaisia seinäkaiverruksia, yläkerran kahvilabaarissa miehet tilaavat aamiaiseksi vodkapaukut. Muita asiakkaita ei ole, vaikka kahvilassa on tilaa ainakin kolmellekymmenelle hengelle. Myyjä ei puhu sanaakaan englantia, mutta pantomiimilla, arvailulla, kynällä ja paperilla pärjää ihan hyvin.
Sarah hermoilee. Haluaisin kehottaa häntä rauhoittumaan, mutta en tiedä miten muotoilisin asiani. Sillä ei ole mitään väliä menemmekö kymmenen vai yhdentoista bussilla. Silläkään ei ole väliä lähtevätkö bussit silloin kun ne ovat täynnä, ajallaan, vai 50 minuuttia myöhässä.
Tämä on tietysti vain minun käsitykseni asiasta. Sarahin käsityksen mukaan hän on se joka ottaa selvää aikatauluista, hinnoista, linja-autoaseman sijainnista ja venäjänkielisistä fraaseista, kun minä olen uppoutuneena kirjaani tai muistilehtiööni.
Suzdalin kirkot, luostarit, asuinrakennukset ja kadut tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Suojeltua, historiallisia rakennuksia on niin paljon, että koko kaupunki on yhtä isoa museota. Kahdentoistatuhannen asukkaan kylän keskustassa on yksitoista henkeäsalpaavan kaunista kirkkoa täynnä mystisen värikkäitä, vaihtelevan tyylisiä seinämaalauksia. Luostareitakin on useita, ja yövyimme erään sellaisen, 1200-luvulla valmistuneen, yhteyteen rakennetussa hotellissa.
Kaduilla oli jäätä, lunta, moskaa ja mutaa. Aurinko paistoi. Kaksi kymmenvuotiasta tyttöä tuli vastaan valkoisella aasilla ja harmaalla muulilla ratsastaen. Tytöt olivat kovaotteisia, aasilla ratsastava potki muulia takapuoleen. Muulilla ratsastava huitoi ruoskallaan vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, ei siksi että siihen olisi ollut tarvetta, vaan koska häntä vain huvitti. Aasi pyörähti ylimääräiset satakahdeksankymmentä astetta ympäri.
Luostari Suzdalissa.
Vladimir – Novgorod 12.4.2005
Viime vuosituhannen alussa Venäjän pääkaupunkina lyhyen aikaa toimineesta Vladimirista poistuessamme kokeilemme halvinta eli neljättä matkustusluokkaa, elektichkaa. Kolkko vaunu on täynnä toisiaan vastakkain aseteltuja kolmen hengen penkkejä. Penkit ovat kovia ja hinta vain murto-osa toisen luokan lipusta. Matkustajat näyttävät olevan lähinnä työmatkalaisia. Lyhyillä matkoilla tämä on ehdottomasti oikea valinta, mutta pidemmillä matkoilla nukkuminen saattaa jäädä yritykseksi.
Lapsi leikkii lattialta löytämällään olutpullolla. Hän laittaa sen suuhunsa ja on juovinaan. Yhä uudestaan hän nostaa pullon pohjan kohti kattoa ja odottaa pullosta putoavia viimeisiä pisaroita. Hänen äidillään on päässään keltainen pipo. Hänen kasvonsa punottavat oudosti, hän on poissaolevan, aavistuksen mielisairaan oloinen.
Lapsi on huomionkipeä ja rohkea, ottaa ennakkoluulottomasti kontaktia muihin matkustajiin. Myyntivaunun kolistessa sisään lapsi jättää olutpullonsa ja kipittää myyjän luokse. Hän vetää myyjää takinhelmasta ja osoittaa sormella kieltään. Sitkeästi hän seuraa myyjää koko vaunumme pituudelta toistaen helposti tulkittavaa pyyntöään. Myyjä ei helly, vaan on yhtä välinpitämätön kuin äitikin.
Nuori mies tulee puhumaan minulle, mutta en saa selvää kyseleekö hän kuulumisiani, puhuuko hän politiikkaa, pummiiko tupakkaa vai tiedusteleeko seuraavan aseman nimeä.
– Ye ne panimayu, joudun toteamaan.
Myöhemmin viereemme istuva iloinen baabuska on sitkeämpi, hän saa tietää mistä maasta olemme kotoisin, mistä olemme tulossa ja minne menossa.
Myös lapsestansa huolta pitävä äiti nousee vaunuun. Mutta kiinnostaako se ketään, jos asiat ovat niin kuin niiden pitäisi olla?
Juna pysähtelee jokaisella pikkuasemalla. Eräällä asemalla, hiukan ennen lipuntarkastajaa, ohitsemme kävelee ripeästi nuori, siististi pukeutunut nainen, kaksi vanhempaa metsästyspukuista miestä ja nuori mies. Lipuntarkastajien repiessä lippujamme näen saman seurueen juoksevan laiturilla takaisin tulosuuntaansa, hypätäkseen samaan vaunuun mistä lähtivätkin. Nauravat, nuo pummit juostessaan.
Kazan 17.4.2005
Roman nuorempana ja roman vanhempana.
Lauantaiaamun sarastaessa saavuimme tuhat vuotta vanhaan Kazaniin, tataarien pääkaupunkiin, Tolstoin ja Leninin opiskelukaupunkiin.
Rautatieasemalta nähtynä kaupunki näytti pölyiseltä, yllätyksettömältä ja köyhältä. Hotelli Volga oli monta kertaa kalliimpi kuin mitä matkaoppaamme antoi ymmärtää. Huonetta kysyessämme vastaanottotiskin työntekijä kirjoitti lapulle tähtitieteellisen hinnan ja käyttäytyi sen jälkeen kuin meitä ei olisi ollutkaan.
Pettyneinä palasimme rautatieasemalle etsimään tavarasäilytystä, voidaksemme jatkaa yösijan etsintää kevyemmin varustautuneena. Kyselemisestä huolimatta emme löytäneet, emmekä myöskään onnistuneet saamaan selville milloin lähtee junia Yekaterinburgiin.
Istuimme rautatieaseman edustalla olevalle puistonpenkille lepäämään ja miettimään tilannetta. Likaisiin vaatteisiin pukeutunut mies tuli pyytämään kahta ruplaa. Annoin kaksi, jolloin hän pyysi lisää. Kieltäydyin. Taivaalta tippui pieniä vesipisaroita.
Sarahin jäädessä puistonpenkille minut ohjattiin lopulta oikeaan, kaukojunien asemarakennukseen. Tämänkään rakennuksen infotiskillä ei kuitenkaan osattu englantia. Minut pelasti jonossa seissyt nelikymppinen, pikkutakkiin pukeutunut tuuheahiuksinen herra, jolla oli nöyrä ja viisas katse.
Saatuani selville tämän ja seuraavan päivien junien lähtöajat kiitin avusta ja kysyin, sattuuko hän tietämään yhtään halpaa hostellia. Hän halusi sitten tietää tarkemmin, millaista huonetta etsimme. Kerroin lyhyesti matkafilosofiamme ja vakuuttelin, että mikä vain halpa paikka käy, jossa on katto pään päällä, jonkinlainen patja ja mahdollisuus peseytyä.
Hän mietti hetken ja soitti sitten pari tuloksetonta puhelua kännykästään. Olin tekemässä jo lähtöä, mutta mies yhä vain mietti ratkaisua ongelmaamme. Aloin vaivautua hänen yliampuvasta auttamishalustaan. Miksei hän voinut vain todeta, ettei hän tiedä.
Kun kävi ilmi, että olen kotoisin Tampereelta, hän innostui entisestään. Hän kertoi vierailleensa joitakin vuosia sitten Tampereella. Kaikki hotellit olivat olleet täynnä, mutta hänen onnekseen joku tuntematon mies oli auttanut häntä soittelemalla ympäriinsä ja löytänyt hänelle ja hänen perheelleen oikein viihtyisän yösijan Nokialta.
Nyt hän otti asiakseen maksaa saamansa kohteliaisuus takaisin. Hän soitti ystävälleen ja liikekumppanilleen ja sai sopi, että yöpyisimme tämän perheen luona, perheen pojan huoneessa.
Sarah ei ollut siinä minne hänet jätin. Hän käveli ympäriinsä tavaroitamme raahaten ja etsi minua. Olin lähtenyt kysymään yksinkertaista asiaa, mutta jonottamisen ja jutustelun takia olin viipynyt matkallani yli puoli tuntia. Lohdutin häntä ja esittelyn uuden ystäväni.
Nousimme seitsemän ruplan pikkubussiin ja ajoimme sen kyydissä kauas lähiöalueelle. Kazan paljasti miljoonakaupungin kasvonsa, kun eri ikäiset kerrostaloalueet seurasivat toisiaan loputtoman tuntuisesti.
Mies esittäytyi Cyriliksi. Hän on lääkäri, erikoistunut riippuvuussairauksien hoitoon ja työskenteli rehabilitaatiokeskuksessa Pietarissa.
– Alkoholismi on erittäin, erittäin suuri ongelma nykyvenäjällä, hän toisti eri yhteyksissä erinäisiä kertoja. Ongelma on jopa suurempi kuin mitä se oli neuvostoaikana.
Cyril on kotoisin täältä Kazanista, hän oli kotikaupungissaan katsomassa sairasta isäänsä. Vierailun aikana isän terveydentila oli huonontunut huomattavasti, ja hän joutuisi leikkaukseen jo seuraavana päivänä. Tästä syystä Cyril aikoi jäädä kaupunkiin aiottua pidemmäksi aikaa. Tavatessani hänet hän oli infotiskillä kysymässä, voisiko saada siirrettyä paluumatkaansa myöhempään ajankohtaan. Myöhemmin hän kertoi, että hänen äitinsä oli kuollut syöpään vain paria vuotta aiemmin.
Yli puoli tuntia bussissa juteltuamme, pompittuamme ja täristyämme nousimme erään vanhan kerrostaloalueen kohdalla pois. Tien toisella puolella oli supermarketti, kioski ja kukkakauppa. Liikenne oli vilkasta ja ilmassa leijaili pölyä. Puikkelehtiessamme ränsistyneen näköisten kerrostalojen välissä ohitimme kasinon, jolloin Cyril sai syyn päivitellä peliriippuvuuden ongelmia.
Kerrostalon rappukäytävä oli likaisen ja hoitamattoman oloinen, haju toi mieleeni Tarton muistoja. Neljänteen kerrokseen noustuamme Cyril soitti kalteroidun oven kelloa. Huolestunut ilme kasvoillaan hän paljasti pelkäävänsä koiria. Aukaisemaan tuli perheen kahdeksantoistavuotias poika Roman sekä etniseltä taustaltaan kiinalainen, leijonan, karhun ja pehmolelun risteytystä muistuttava otus Chack.
Our Friend Cyril and the Family that helped us in Kazan
Cyril esitteli meidät talon kaljupäiselle ja isomahaiselle isännälle Andrelle. Andre oli viiksekäs herra, jonka kalju kiilsi olohuoneen spottilamppujen alla. Huolimatta mustista silmänympäryksistään hänen kasvoiltaan hyökyi leikkisyys ja hilpeys.
Voin hyvin kuvitella kohtauksen, joka tapahtui heidän ollessa Turkkilaisen hotellin uima-altaan reunalla.
– Russian mafia, oli turkkilaismies nauranut ja taputtanut hänen vatsaansa.
Andre työskenteli alueen suurimmassa terveysvakuutuksia myyvässä firmassa. Myös hän oli koulutukseltaan lääkäri. Cyrilillä ja hänellä oli yhteinen riippuvaisia hoitava firma, jota he pyörittivät omien töidensä ohella.
Perheen äidillä oli vaaleat hiukset ja paksusankaiset mustat silmälasit. Työkseen hän opetti yliopistossa psykologiaa. Hän oli vähäpuheinen, mutta antoi itsestään ystävällisen ja fiksun vaikutelman.
Toisin kuin ulkoa katsottuna olisi arvannut, tämä neljän huoneen huoneisto oli täydellisen siisti ja varustettu kaikilla uusimmilla mukavuuksilla. Puhtaanvalkoisella sohvalla istuessani häpesin ajamatonta partaani ja likaisia vaatteitani. Ensimmäistä kertaa mielessäni käväisi ajatus, että olisin voinut ottaa mukaani toisetkin housut ja toisenkin pitkähihaisen paidan.
Olimme väsyneitä junassa vietetyn lyhyeksi jääneen yön jälkeen. Asetuimme Romanin huoneeseen mennäksemme päiväunille, vaikka kello ei ollut vielä kahtatoistakaan. Isäntäväen ja Cyrilin poistuttua asioilleen kävin kylpyhuoneessa pesemässä alushousuni ja sukkani.
Herättyäni Roman oli tullut takaisin ystävänsä Vladimirin kanssa. Vladimir on Romania muutamaa vuotta vanhempi. Hän opiskelee teknisessä yliopistossa, samassa missä Lenin aikoinaan.
– Lenin potkittiin yliopistostamme pois ennen valmistumistaan, hän kertoi. Syynä oli miehen bolshevismi.
Vladimir työskentelee viikonloppuöisin sosiaalikeskuksen vartijana. Hänen äitinsä on töissä samaisessa keskuksessa korkeassa asemassa. Korkeassa asemassa on myös hänen isänsä, rakennusalalla. Vladimirilla oli parta ajamatta ja väsyneet silmät, hän oli tullut tänne suoraan töistä.
Olohuoneeseen tullessani he vaihtoivat kanavan Music Televisionille ja lisäsivät jo ennestään kovalla ollutta volyymiä. Törmään tähän ilmiöön jatkuvasti. Nuorena länsimaalaisena miehenä minun oletetaan rakastavan länsimaista hömppäviihdettä.
Pojat osoittautuivat innokkaiksi penkkiurheilijoiksi.
– Dream team, he sanoivat moneen kertaan, milloin venäläisestä jalkapallo-, jääkiekko- ja milloin lentopallojoukkueesta puhuessaan. Roman suosikkijoukkue jääkiekossa on Kazanin joukkue, Venäjän mestari vuodelta 1997. Teemu Selänteen he tunsivat ja Mika Häkkisen, kuten myös Rauman Lukon ja muutamia muita suomalaisia jääkiekkoseuroja.
Ymmärrän, että ihmisillä on eri kulttuureista tiettyjä esioletuksia. Mutta mistä minulle toisinaan tulee halu täyttää nuo odotukset? Ehkä se on laiskuutta. On niin paljon helpompaa olla aiheuttamatta pettymystä ja hämmennystä.
Tällä kertaa taistelen tuota laiskuutta vastaan ja kysyttäessä vastasin rehellisesti, etten juurikaan pitänyt sillä hetkellä televisiossa soivasta kappaleesta. Kerroin kuuntelevani pääasiassa klassista ja myöhemmin paljastin, etten seuraa urheilua enkä omista televisiota, autoa enkä mikroaaltouunia.
Ensin pelkäsin, että meiltä loppuisivat puheenaiheet lyhyeen, mutta olin väärässä. Jokaisen aiheuttamani pettymyksen jälkeen seurasi pieni hiljaisuus, mutta päivän mittaan nuo hiljaisuudet käyvät yhä harvemmiksi ja loppuivat lopulta kokonaan. Nuoruutensa positiivisuuden voimalla pojat nielevät pettymykset ja lähestyvät minua sitten yhtä innokkaana uudessa asiassa.
Heidän annettua kaukosäätimen minulle valitsin englanninkielisen uutiskanavan. Kiinassa osoitettiin mieltä Japania vastaan, Irakissa oli räjähtänyt autopommi ja Intiassa oli meneillään Pakistanin valtiovierailu. Roomassa Vatikaanin rautaovet pysyvät suljettuna, koska uutta paavia ei oltu vielä valittu.
Minulle tarjottiin zakzakkeja, maidosta, munasta, sokerista ja voista tehtyjä hyvyyksiä. Sarahkin heräsi, ja ruokapöytään tuotiin myös tattaria ja lihapullia. Vastoin koiransa tahtoa Roman aukaisi tämän suun ja näytti meille ylpeänä otuksen mustaa kieltä.
– Enpä olisi uskonut, totesin aidosti hämmästyneenä.
Pojat halusivat lähteä esittelemään meille kaupunkia, ja minulla ja Sarahilla ei ollut mitään sitä vastaan. Meille esiteltiin Tolstoi-katu, Vladimirin yliopisto – jonka ulkoseinää koristi vielä neuvostosymbolit ja jonka edessä oli patsas nuoresta Leninistä – ooppera, teatteri, kunnantalo – jonka edessä oli patsas vanhasta Leninistä – Tatarstanin presidentinpalatsi sekä Kazanin kuuluisa kreml eli linnoitus, käytännössä muurin ympyröimä vanha kaupunki. Kävimme ruokalatyyppisessä kahvilassa syömässä. Chackin kummallisen kielen inspiroimana valitsin lounaaksi kieltä, riisiä ja salaattia.
Aamun ja päivän ripottelu yltyi kunnon sateeksi, poikien mukaan se oli ensimmäinen tänä vuonna. Minä ja Sarah olimme kummatkin pökerryksissä, ehkä painostavan ilman, ehkä huonosti nukutun yön jälkeen. Tai ehkä siksi, että asiat olivat saaneet niin kummallisen käänteen, että meitä yhtäkkiä kohdeltiin kuin perhetuttuja ja meillä oli kaksi innokasta kaupunkiopasta.
Romanin englanninkielentaito oli aluksi heikko. Hän napsautteli sormiaan hukassa olevaa sanaa etsiessään. Päivän kääntyessä iltaan hänen itsevarmuutensa ja puhenopeutensa kasvoi huomattavasti. Vauhtiin päästyään hän yhä napsautteli sormiaan, mutta päästi suustaan pitkiä ja ymmärrettäviä lauseita. Väliin lipsahti silloin tällöin venäjänkielisiä fraaseja, mutta se ei kommunikaatiotamme haitannut.
Palasimme huoneistoon kukkakaupan kautta, josta ostimme kolme keltaista ruusua keittiön pöytää somistamaan. Perheen äiti oli unohtanut avaimensa sisälle, joten hän tuli meitä vastaan autolla.
Esittelin perheelle kuviani Suomesta, Intiasta, Sambiasta ja Venäjältä. Roman esitteli omia lapsuudenkuviaan maaseudulta, kaupunkimatkoilta ja kuvia poseeraavista ja pelleilevistä lapsista.
Andre ei ollut Romanin oikea isä. Romanin isänsä oli kuollut bussionnettomuudessa Romanin ollessa kouluikäinen. Sängyn yläpuolella olevassa kirjahyllyssä oli kaksi kuvaa hänestä, kevytrakenteisesta ja silmälasipäisestä nuoresta miehestä. Toisessa niistä Roman istuu hänen sylissään.
Huoneen seinällä, vihreä-valko-punaisen Tatarstanin lipun vieressä, roikkui suurennettu mustavalkoinen kuva kolmevuotiaasta Romanista. Suurisilmäinen lapsi katsoi siinä suu aavistuksen avonaisena jonnekin kameran taakse. Hänen päällään on valkoinen, naruilla suljettu hupullinen villapaita. Narujen päissä oli suunnattoman suuret villapallot.
Onnellisuusartikkelin mukaan totalitaarisissa valtioissa elävät eivät ole yhtä onnellisia kuin demokratioissa. Mutta vaikka puheita, kirjoittamisia ja tekemisiä pitikin rajoittaa, voi kuvista päätellä, että myös Neuvostoliitossa elämä keskittyi juuri niihin samoihin asioihin, kuin elämä missä tahansa muuallakin. Olennaista olivat syntymä, kasvaminen, yhdessäolo, lomailu, työnteko, arkirutiinit, juhlapäivät – kuten myös sairastumiset ja kuolema.
Illan mittaan saapuivat myös Andre ja Cyril. Cyril tenttasi meiltä kotimaidemme ruokatottumuksista, alkoholinkäytöstä ja vitamiinien käytön tuntemuksesta. Kehui jotain suomalaista projektia vähentää jotain metallia juomavedestämme erittäin menestykselliseksi.
Illalliseksi söimme kanaa ja riisiä ja keskustelimme politiikasta. Miehet vakuuttelivat tyytyväisyyttään nykyjärjestelmään verrattuna kommunismiin. Vanhoja fraaseja toistettiin.
– Kommunismi on hyvä idea periaatteessa, mutta käytännössä se ei toiminut.
– Venäjän kommunismikokeilu ei ollut oikeaa kommunismia.
– Emme saaneet matkustaa emmekä sanoa mitä ajattelemme. Emme olisi voineet kutsua teitä vierailulle. Kaikilla oli sama palkka, 120 ruplaa kuukaudessa.
Andre kuulosti aluksi säätelemättömän kapitalismin kannattajalta, mutta johdattelevien kysymysten jälkeen hän kallistui pohjoismaisen hyvinvointimallin puolustajaksi. Hän näytti käsillään suunnattoman suunta tuloerokuilua, sellaista mikä on nyt Yhdysvalloissa ja Venäjällä, ja pudisti päätään.
Sitten kädet olivat samalla tasalla symboloiden täydellistä tulon tasajakoa, ja hän pudisti taas päätään.
– Ihmiset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän rahaa kuin toiset. Toiset ovat työnarkomaaneja, toiset eivät ole niin kunnianhimoisia. Toiset haluavat tuhlata rahansa alkoholiin, toiset luksustavaroihin. Systeemin pitää ottaa huomioon tällaiset erot. Pienet tuloerot paras, hän vakuutteli.
Cyril kertoi suomenmatkastaan. Perheen nukkuessa hän oli yrittänyt yhtä aikaa ajaa autoa, lukea nimikylttejä ja seurata matkaansa kartalta. Auto oli hiukan mutkitellut eikä aikaakaan, kun poliisit olivat olleet hänen perässään ja kehoittivat pysähtymään. Cyril oli puhallettu kahteen kertaa. Hän kehui suomen poliisin toimintaa ammattimaiseksi ja kohteliaaksi.
Tšetšenian tilanteesta en suoraan uskaltanut kysyä, vaikka keskustelumme pitkät pätkät irakilaisten ja tataarien tilanteista.
Turkkilaistaustaiset tataarit ovat täällä Kazanissa enemmistönä. Uskonnoltaan he ovat sunnimuslimeja. Viime vuosituhannen alussa he hallitsivat osia Venäjästä kolmensadan vuoden ajan.
Osa heistä tuli Suomeenkin, ja he vaikuttavat Suomessa vielä tänäkin päivänä, suhteellisen näkymättömästi valtaväestöön sulautuneena tosin. Tampereella esimerkiksi on tataareilla oma islamilainen seurakunta.
Neuvostoliiton hajottua Tatarstan julistautui itsenäiseksi. Venäjälle viesti ei mennyt perille, vaan kahta vuotta myöhemmin, vuonna 1992, tarvittiin toinen julistus, julistus suvereenisuudesta. Parin vuoden ajan tilanne oli hyvin räjähdysherkkä. Venäjän armeijan joukot olivat kerääntyneenä rajalle. Laajemmalta verenvuodatukselta vältyttiin pitkälti Tatarstanin presidentin pystyttyä pitämään aggressiivisimman kansalliskiihkon aisoissa.
Vuonna 1994 hän sai neuvoteltua Venäjän kanssa sopimuksen, jonka mukaan Tatarstan on Venäjän yhteydessä toimiva suvereeni valtio. Kuuden vuoden ajan Tatarstan oli de facto itsenäinen, mutta vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa tämä itsenäisyys käytännössä peruuntui.
– Kaikki ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn, vakuutti Andre. Meitä olisi kiinnostanut kuulla tuo sama tataarien suusta. Tarkemmin en pöydässä olijoiden etnistä taustaa kysellyt, mutta Roman oli aiemmin kertonut, että hänen isovanhemmistaan yksi on tataari, yksi juutalainen ja loput venäläisiä.
Kazan – Yekaterinburg 18. – 19.4.2005
Kazanista poistuimme kolmannen luokan vaunussa eli platskartenyssä. Täällä on nukkumapaikat, patjat ja tyynyt jokaiselle, ja parilla eurolla saa lakanatkin käyttöönsä. Omia hyttejä ei ole, vaan puolisensataa matkustajaa nukkuu, lukee, keskustelee, pelaa shakkia, ratkoo sanaristikkoja, syö ja tuijottaa tundraa saman avonaisen käytävän halkaisemissa kuuden hengen soluissa.
Platskartenyssä pääsee tutustumaan paikallisiin ja heidän tapoihinsa aivan eri intensiivisyydellä kuin kakkosluokan (Kupe) neljän hengen hyteissä, joissa ensimmäiset pätkät matkustimme.
Kuuma täällä on. Alapuolellani nukkuva nainen kuorsaa. Sarah nukkuu vastapäisellä puolella silmälaput silmillään. Hänen alapuolellaan kaljuuntuva herra verkkareissaan nukkuu rauhallisesti kuin pieni lapsi. Käytävän toisella puolella parhaat ikkunapaikat saanut vanha pariskunta tuijottaa tyhjyyteen. Miehellä tärisee kädet, he eivät puhu eivätkä pussaa.
Maisemana on karua, kosteaa, harmaata Siperian taigaa. Paikoin lunta, pääasiassa vesilätäköitä. Radan vieressä koivuja, muuten pusikkoa tai avomaata. Käytöstä poistettu tehdas, jonka rakennukset ovat jätetty luonnon purettavaksi. Pieni sinisten, punaisten ja vihreitten puurakennusten täyttämä kylä, jonka asukkaat ovat kävelemässä töihin.
Eilen illalla tuttavuutta tehnyt mies kävelee ohi.
– Hello, hän sanoo.
Vastaan nyökkäämällä. Eilen illalla hän oli niin humalassa ettei pystynyt puhumaan. Pari kertaa yritettyään hän osoitti kädessäni ollutta muistilehtiötä. Ojensin sen ja kynän hänelle.
“Wot your gou? Plazkarl?“, hän kirjoitti siihen.
– My name is Timo, vastasin, kun en muutakaan keksinyt.
Novosibirsk 20.4.2005
Trans-Siberian radan suurimalle rautatieasemalle saavuimme iltakymmeneltä Moskovan aikaan, paikallisittain puoliltaöin. Venäjän kaikki rautatieasemat elävät Moskovan aikaa. Ne ovat siistimpiä ja komeimpia kuin mitä olen nähnyt Euroopassa. Lähes kaikkien yhteydessä toimii matkustajakoteja.
Novosibirskin aseman matkustajakodin työntekijä vakuutteli elekielellä, että halvat paikat ovat kaikki menneet. Ainoa vaihtoehto oli maksaa yöpymisestä 3500 ruplaa, mikä on Suomen rahoissa yli 90 euroa.
Tuolla hinnalla yöpyisimme Vietnamissa yli kuukauden, laskimme, ja kieltäydyimme kohteliaasti. Jätin Sarahin rautatieasemalle ja lähdin kyselemään muita vaihtoehtoja.
Rautatieaseman edessä oli kymmeniä siististi pukeutuneita, asiallisen oloisia naisia, joilla oli kyltit takeissaan. Kylteissä oli tekstiä parin lauseen verran. He tulivat juttelemaan minulle, kyselivät jotakin.
– Ye ne panimayu, joudun taas kerran pahoittelemaan. – Gde gastinitsa? kysyin puolestani, mutta he eivät osanneet auttaa.
Minulle jäi mysteeriksi keräsivätkö he rahaa, mainostivatko, rekrytoivatko, informoivatko vai myivätkö he jotain.
Rautatieasemaa vastapäätä oli mahtipontisen suuri hotelli, sinne löysin neuvomattakin. Vastaanottotiskin työntekijä osasi englantia ja oli kiireisyydestään huolimatta avulias, mutta koska hotelli oli täysi, hän ei voinut muuta kuin näyttää minulle kartalta seuraavan paikan.
Sitä etsiessäni sain kävellä pitkään. Liikkeellä oli taksikuskeja, ovimiehiä, poliiseja ja juhlijoita. Kolmesta vastaantulijasta yksi ei tiennyt, toinen antoi ymmärtää että olen oikealla kadulla ja kolmas oli varma, ettei tällä kadulla ole ainuttakaan hotellia.
Kahden nuoren naisen käsityksen mukaan etsimäni hotelli oli hyvin kallis. He neuvoivat ottamaan taksin joen rannalla olevaan halvempaan majoitukseen. Hetken käveltyäni vinkkasin itselleni taksin ja sovin muistilehtiöni välityksellä hinnan joenrantahotelliin. Joenrantahotelli oli joen rannalla olevalla teollisuusalueella. Maksoin taksin, mutta pyysin häntä odottamaan, olinhan jättänyt tyttöystäväni rautatieasemalle.
Tervehtiessämme päivittelin hyvää onneani, sillä kohdalleni osui tänään jo toinen ystävällinen reseptionisti, joka osasi englantia.
– Olen pahoillani, mutta ulkomaalaisilla täytyy olla hotellivaraus tehtynä etukäteen, nuori nainen sanoi hymyillen.
– Miksi?
– Tämä on sääntö.
– Mutta tuo sääntöhän on täysin typerä. Kello on kaksi aamuyöllä, ja minä olen väsynyt.
– Valitettavasti emme voi auttaa.
Tiesin että hän olisi voinut auttaa. Hotellissa oli vapaita huoneita, hän olisi voinut kirjata minut sisään vaikka isoisänsä nimellä. Mutta hän oli lojaali ja ahkera työntekijä, ja oli päättänyt parantaa maailmaa noudattamalla Ohjeita, eikä suinkaan tervettä järkeään. Lähdin, ja hän toivotti minulle yhä hymyillen hyvää onnea. Hänellä oli kaunis ja vilpitön hymy, enkä osannut olla hänelle vihainen.
Taksi oli lähtenyt. Tiesin, että olisi järkevintä palata hotelliin ja pyytää heitä tilaamaan uusi taksi, mutta ajatus odottamisesta tuntui vastenmieliseltä. Reitti takaisin kaupunkiin oli helppo, mutta ylitettävänä oli parin kilometrin pituinen pimeä teollisuusalue.
Yö oli lämmin. Turvallisuudentunnettani ei lisännyt ohi ajanut panssaroitu poliisiauto. Pääväylälle päästyäni löysin kioskin ja sen edestä taksin.
Rautatieasemalla suurin osa ihmisistä nukkui, osa juopotteli ja osa tuijotteli seinään. Päätimme jäädä odotussaliin nukkumaan, olihan siellä lämmintä eikä sinne päästetty muita kuin matkustajia.
Kävin vielä majatalossa kysymässä, voisiko hän lyödä rekisteröintikorttiimme leimat, mutta hän ei suostunut. Söin palan leipää ja juustoa, lukitsin vaijerilla laukkuni penkkiin ja asetuin pitkäkseni toppatakkini päälle. Jonkin aikaa katselin kymmenien metrien korkeudessa olevaan kattoon, ihmettelin koristeellisia kivipylväitä, kaiverruksia ja tyylikkäitä lamppuja. Kyllästyneen naisäänen toistaessa tasasin väliajoin kuulutuksiaan olin hyvin pian sikeässä unessa.
Meidät herätti siivoojien armeija, joka tunkeutuivat kovaäänisesti odotussaliin useita ovista yhtä aikaa. He olivat aseistautuneita mopeilla, ämpäreillä ja uskomattomalla määrällä autoritatiivista itseluottamusta.
Meitä oli toista sataa miestä ja naista, ja olisi luullut että olisimme voineet puolustautua, ennen kaikkea kesken unen herätettyjen aggressiivisen energian avulla.
Mutta olimme täysin voimattomia tekemään vastarintaa. Siivoojat herättivät kaikki ikään, sukupuoleen, uskontoon, kotimaahan ja etniseen taustaan katsomatta. He pakottivat kaikki, joilla oli joitain matkatavaroita tai raajoja lattialla, nostamaan ne penkille. He poistivat lian, pullot ja roskat sellaisella vauhdilla, ettei siihen pystytä edes mainoksissa. He kolistelivat, kilistelivät, lätistelivät ja luuttusivat. He loivat juopottelijoihin niin paheksuvia katseita, että olisi luullut herkkänahkaisimpien tekevän ristinmerkkejä ja supisevan raittiuslupauksia.
Viereisellä penkkirivillä istunut nuori mies järkyttyi siivoojien tulosta niin, että pudotti olutpullonsa. Kauhuksemme se hajosi tuhansiksi pieniksi palasiksi ja teki lattialle ison ja haisevan olutlätäkön. Pelkäsin nuoren miehen saavan siivoojilta turpiinsa. Mielessäni kävi myös ajatus, että joudumme kärsimään jonkun kollektiivisen rangaistuksen. Kaksi kierrosta aseman ympäri. Kaikki odotussalissa olleet, kantamukset selässään. Mars mars.
Seuraavan kerran minut herättvät lapset riehumalla aamukuudelta penkkini vastakkaisella puolella. Pyysin heitä rauhoittumaan, jolloin he hiljensivät puhettaan ja nauruaan, mutta jatkoivat hyppimistään. Pystyin elekielellä sanomaan “turpa kiinni”, mutta “ei saa heilua” oli heti paljon vaikeampaa.
Luovutin, jätin Sarahin nukkumaan ja lähdin kiertelemään heräävää Novosibirskia. Otin valokuvan tupakkatauolla olevista työntekijöistä, hitsaavasta hitsaajasta, punaisia päin kulkevista jalankulkijoista ja kolmea sotilasta esittävästä patsaasta. Palasin asemalle ja herätin Sallyn tuomalla hänelle kahvin niin sanottuun vuoteeseen. Takana oli jo toinen peräkkäinen ilmainen yö.
Taiga – Tomsk 21.4.2005
Our Friend Dimitri and the Holy Bible
Kymmenvuotias tyttö istui leikipuiston penkillä koulureppunsa vieressä, heilutteli jalkojaan ja söi eväitään. Ohikulkeva baabuska hymyili hänelle. Eväät syötyään tyttö kaivoi taskustaan jotain ja laittoi sen suuhunsa kuin tupakan. Ensin luulin hänen leikkivän jollain tikulla, kunnes näin hänen kaivavan myös tulitikut ja sytyttävän kömpelösti tupakkansa.
Savut imettyään hän heilutti kättään suunsa edessä. Universaali ele, jonka hyödyllisyyttä olen aina ihmetellyt. Vähentääkö se ruuan mausteisuutta? Parantaako se palaneen kielen? Ja tässä tapauksessa: vähentääkö se tupakan pahaa makua tai sen aiheuttamaa huimausta?
Seisoin hotellini kylpyhuoneen ikkunan takana ja harjasin hampaitani. Minun teki mieli puuttua asiaan, aukaista ikkuna ja huutaa, että ei saa tupakoida. Mutta olin auttamattoman kaukana, enkä osannut kieltä. Olisin ollut ulkomaalainen, joka olisi meuhkannut kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta jotain käsittämätöntä käsittämättömällä kielellä. Se olisi tuskin ollut mitään kauhean tehokasta kasvatusta. Mutta kasvatusta kuitenkin?
Nyt on pitkästä aikaa aurinkoista. Istumme Taigan rautatieasemalla ja odotamme Tomskiin lähtevää junaa. Ohitsemme kävelee lippalakkipäisiä nuoria puhumassa kännykköihinsä, oranssiliivisiä työntekijöitä, tyylikkäästi pukeutuneita naisia ja verryttelypukuisia miehiä.
Tavarajuna puuskuttaa ohi. Juovuksissa oleva mies horjahtelee niin lähellä junaa, että on vaarassa horjahtaa sen alle. Poliisi tulee ja korjaa miehen pois.
– Excuse me, do you speak English, tulee kolmikymppinen mies kysymään.
Hänellä on Adidaksen verryttelypuku jonka rinnassa on neuvostosymboli, musta nahkalippalakki ja lyhyt sänki. Hän on Dimitri, kristitty jääkiekonpelaaja ja nyrkkeilijä. Hänen puhetyylinsä on niin rauhallinen ja huoliteltu, että kyllästyn hänen juttuihinsa jo heti parin ensimmäisen lauseen aikana.
Hän on valtavan janoinen sekä symbolisessa että konkreettisessa mielessä. Kyselee meidän kumpienkin kotimaista ja taustoista mitä kummallisimpia yksityiskohtia ja juo puolentoista litran mineraalivesipullostani ainakin litran. Myös hänelle tarjoamani lihapiirakan hän syö kiitollisena.
Junassa hän lukee meille pitkät pätkät englanninkielistä raamattua. Phariseus –sanan kohdalla hän keskeyttää lukunsa, miettii hetken, ja kysyy sitten minulta:
– Your are not pharisees?
Ilmestyskirjasta ja Suomen historiasta hänellä on käsitys, joka tekee minut sanattomaksi.
– Finnis history is apocalypsis.
En kerta kaikkiaan tiedä mitä tuohon voisi enää lisätä. Ehdotan shakkia ja hän suostuu.
Mitä monimutkaisemmaksi peli etenee, sitä enemmän hän kiinnittää huomiota pelin ulkopuolisiin seikkoihin. Shakkinappuloihin, mineraalivesipulloon ja Sarahin rinkkaan. Peli on nopeasti pelattu. Asettelen laukkuni tyynyksi ja asetun makuulle penkilleni. Sarah ja Dimitri istuvat penkkirivin toisella puolella ja jatkavat keskustelua.
Kuulen heitä vaikka en haluaisi. Dimitri kyselee, onko tyttöystävälläni sellaisia tyttöystäviä, jotka haluaisivat naimisiin. Sarah vastaa, että kaikki hänen ystävättärensä joko seurustelevat tai ovat naimisissa. Dimitri kehuu puhekumppaniaan kauniiksi, asettaa kätensä hänen kaulalleen ja suutelee hänen kättään.
Reviiriään puolustavan eläimen vaistolla aavistan tapahtuneen, aukaisen silmäni, nousen istumaan ja osoitan kädelläni miehelle, että hänen täytyy pitää etäisyyttä. Pehmeitä saa puhua, mutta välillä pitää olla ainakin puoli metriä. Hän nyökkää kiusaantuneena ja tottelee.
Seuraa pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, josta voin päätellä väkivallattoman konfliktiin puuttumiseni onnistuneen. Hän tietää aiheuttaneensa kiusallisen tunnelman ja häpeää sitä.
Jonkin ajan kuluttua jutut jatkuvat samanlaisina kuin aiemmin, mutta puheenaihe vaihtui uskonnon, shakin ja naimisiinmenon kautta urheiluun.
Tomskin rautatieasemalla Dimitri haastaa meidät veljensä luokse yöksi. Kieltäydymme kohteliaasti, tarjoamme vielä yhden lasin kivennäisvettä aseman ravintolassa ja hyvästelemme.
Taiga – Irkutsk 25.4.2005
Man sleeping in a train on the way to Taiga
Kauniista ja hyvin säilyneestä puuarkkitehtuurista tunnetusta Tomskista palasimme takaisin Trans-Siperian radan varrelle pieneen Taigaan. Rautatieasemalla tapasimme seitsemänkymppisen baabuskan, jolla oli lähes taianomainen kyky keskustella kanssamme Venäjäksi. Pitkät litaniat hän luetteli amerikkalaisia näyttelijöitä ja elokuvia, missä nämä olivat näytelleet. Marilyn Monroe oli hänen ehdoton suosikkinsa. Marilyniä muistellessaan hänen kasvonsa loistivat, hän huokaisi ja vaipui pitkäksi aikaa muistoihin. Myös amerikkalaisten osavaltioiden ja poliitikkojen nimiä hän muisteli ja kommentoi Schwarzeneggerin poliittista uraa.
Babuska and Sally
Hetkeksi hän erehtyi luulemaan minua saksalaiseksi. Hän kehui Venäjän ja Saksan baletteja, mutta ei piyänyt amerikkalaisia yhtä hyvinä. Hän kehui Tolstoita ja Goethea, mainitsi liittokansleri Schröderin nimen. Kun korjaan olevani Suomesta, hän kaivoi muististaan Kekkosen ja Griegin nimet. Korjasin että Grieg on Norjasta mutta Sibelius Suomesta. Sibeliuksen hän tunnisti, mutta yllättyi hänen suomalaisuuttaan. Ikään kuin virheestään suivaantuneena hän halusi muistaa jonkun toisen suomalaisen säveltäjän. Hän pyysi minua luettelemaan kaikki tuntemani suomalaiset säveltäjät. Ei tärpännyt. Kerrottuamme, että Suomen presidentti on nykyisin nainen, hän nosti sille peukkuaan. – Harashoo.
Tämä kaikki tietysti sen lisäksi että hän sai selville minkä nimisiä olemme, mistä olemme kotoisin, missä tapasimme, missä kaikissa Venäjän kaupungeissa olemme käyneet ja minne olemme matkalla.
Mies platskartenyn yläpetillä herää, ojentaa kätensä kohti junan seinässä olevaa katkaisijaa ja päräyttää radion täysille. Seurauksena on helvetillinen meteli. Disco, electric, dancing… here we go. Tekno soi korvia särkevästi, vaikka ympärilläni olevien matkustajien keski-ikä on yli viisikymmentä vuotta.
Sama on toistunut hyvin monessa paikassa. Kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa, bussissa, jopa Andren ajaessa meitä aamulla yksityisautollaan rautatieasemalle. Aina liian lujalla, aina samanlaista epämääräistä teknon, diskon ja popin sekoitusta. Usein kahdeksankymmentäluvun rockklassikoita sämplättynä teknobiitillä.
Miksi tämä aivoton roska on ottanut voiton, vaikka maailma on täynnä elämää suurempaa musiikkia? Nyt soi abbatyylinen rinkutus. Lyriikka on niin ulkokultaista, että itkeä tekee mieli.
Rock me, after midnight – I wanna be just like a baby – Rock me, after midnight – Tell me a fairy tail – That love is not for sail.
Irkutsk 28.4.2005
Istumme kahvilassa, syömme hotdoggeja ja juomme kahvia. Ulkona sataa, olen märkä ja palelen. Sarah puhelee lämpimikseen. Jälleen kerran meillä on vaikeuksia löytää majapaikkaa.
Pienen kahvilan suurella tarjoilijattarella on valkoiseksi värjätyt hiukset. Hän istuu asiakkaiden puolella, täyttää sanaristikkoa ja jauhaa purukumia. Olemme ainoat asiakkaat.
Kahvilan ulkopuolelle naiset kävelevät naisellisissa vaatteissaan ja korkokengissään. Kuraiset, mutta suurin piirtein modernit autot ja taksit kaahailevat ja roiskuttavat vettä jalankulkijoiden päälle. Vanhanaikaisissa ratikoissa rahastajat ottavat, repivät ja antavat, ottavat, repivät ja antavat, aina työvuoronsa päättymiseen asti.
Kaupunkinäkymä muistuttaa paikoin suuresti Helsinkiä 1800-luvulla rakennettuine keltaisine kivitaloineen. Joitakin neuvostotyylisiä sementtihirvityksiäkin on eksynyt sekaan. Syrjäisemmillä kaduilla rakennukset ovat pääasiassa kaksikerroksisia ja puisia.
Kello on vasta yhdeksän aamulla, mutta meillä on takana jo pitkähkö hotellinmetsästyskierros. Ajoimme ratikalla kaupungin keskustaan ja löysimme sirkuksen yhteydessä toimivan sopivahintaisen hotellin, mutta se oli täynnä. Meille liian kalliin luksushotellin kautta siirryimme epämääräiseen majataloon, jossa ei ollut edes kunnon nimikylttiä. Pyysivät tulla puolen päivän jälkeen uudestaan. Ratikassa matkalla takaisin rautatieasemalle pakistanilaisen näköinen mies tuli juttelemaan.
– Wie alt bist du? hän kysyi iloisesti saksaksi.
Kylmyyden, hotellittomuuden ja väsymyksen kiusaamana murahdin hänelle jotain epämääräistä ja annoin ymmärtää, että minulle on turha tulla juttelemaan. Laitoin huonon oloni kiertämään, mikä ei ole kokonaisuuden huomioon ottaen kovin viisasta. Hänhän oli pitkästä aikaa ensimmäinen, joka hymyili minulle.
Täällä ei juurikaan ole tapana hymyillä, ei ainakaan julkisesti. Hymyilijöiden ajatellaan olevan kieroja tai vähämielisiä. Kun hymyilemättömyyden yhdistää kielimuuriin, saamani vaikutelma venäläisistä on hyvin kaksijakoinen.
Reseptionistit, junaemännät ja lipunmyyjät töksäyttelevät toisinaan vastauksensa päin naamaa, suoraan ja tylysti.
– What you want? kysyi esimerkiksi epämääräisen majatalon emäntä.
Ei tervehdystä, ei hymyä eikä pazhalstaa, paikallista vastinetta pleaselle.
Kun yhteistä kieltä ei ole, on turha kommunikaatiota edes yrittää, tuntuvat toiset ajattelevan. Kummallista söperrystäni kuullessaan he kohauttavat vain harteitaan. Oma vikasi. Miksi tänne tulit, jos et kerran osaa kieltä, he ajattelevat.
Kohteliaita hienouksia on tietysti turha odottaa niiltä, jotka eivät osaa englantia kuin pari sanaa. Mutta kommunikaatio vieraskielisen kanssa on mitä suurimmassa määrin asennekysymys, sen ovat monet – viimeksi Taigan rautatieaseman baabuska – osoittaneet.
Tylyn kohtelun lisäksi olen törmännyt hyvin moniin ylitsevuotavan auttavaisiin ja ystävällisiin ihmisiin. Heidän hyväsydämellisyytensä ei kuitenkaan välttämättä näy ulospäin hymyilynä.
Rautatieaseman kahvilasta lähdimme etsimään American House –nimistä perhemajataloa, mutta käveltyämme toista tuntia mutaisia katuja luovutimme, ja palasimme epämääräiseksi kutsumaani hotelliin.
Majatalomme pysyi epämääräisenä loppuun asti. Muita asiakkaita siellä ei kahden päivän aikana tullut vastaan kuin kolme. Työntekijätädit olivat saksankielentaitoisia, temperamenttisia ja tylyjä.
– Sitsen Sie hier stille, bitte tuli yksi heistä sanomaan minulla lähtöpäiväni aamuna.
Hän vihjasi jotain tärkeistä vieraista ja pyysi minua olemaan huoneessani hiljaa. Sarah tuli aamupesultaan ja sanoi törmänneensä käytävällä siistiin pukuun pukeutuneeseen mieheen.
Hiljaa olimme siihenkin asti olleet, joten nyt yritimme olla entistäkin hiljempaa. Spekuloimme hiljaa huoneessamme, oliko kyseessä mafia, miliisi vai verottaja. Kuka tahansa se oli ollutkaan, hotelliyrittäminen taisi näiltä naisilta loppua siihen.
Tunnin kuluttua emäntä nimittäin koputti taas ovelle. Hän astui sisään ja vaati meitä tyhjentämään vaatekaapin. Tottelimme. Vettä keittämään mennessäni käytävällä tuli vastaan työn touhussa olevia työmiehiä, jotka tyhjensivät majataloa. Keittiössä irtaimisto oli nostettu ikkunalaudalle pöydälle, jääkaappi, taulut ja seinävaatteet oli viety jo pois.
Onneksi hella sentään vielä toimi. Söimme aamiaisen, pakkasimme tavaramme ja lähdimme.
Chess Mach in Irkutsk, Russia
Erään puutalon puisilla tikapuilla istui sairas kissa. Talon viisi-kuusikymppinen isäntä tuli meille jotain selittämään. Hänellä oli suuri maha, sininen raitapaita ja pöhöttyneet kasvot. Hän puhui nopeasti ja kovaan ääneen, emmekä saaneet heti selville, oliko hän vihainen vai yrittikö hän olla hauska.
Hän haastoi minut shakinpeluuseen ja voitti kolme ottelua hävettävän lyhyessä ajassa. (Katso video.) Hänen ystävänsä kertoi isännän olevan alueen shakkimestari, ja että hän oli neuvostoaikana ollut viisi vuotta gulag –leirillä.
Gulag on lyhenne sanoista Glavnoe Upraclenie Lagerey eli kyse on Neuvostoliiton leiriasioiden keskusvirastosta. Tsaariaikainen siperiaankarkoituskäytäntö oli lopetettu 1900-luvun alussa, mutta Stalin otti sen uudestaan käyttöön. Hän laajensi toiminnan täysimittaiseksi kotimaan orjakaupaksi. Hänen organisoi uudelleenasuttamisohjelmia, työleirejä, keskitysleirejä ja niin sanottuja erikoispsykiatrisia sairaaloita.
Gulaggisysteemin uhrit olivat toisinajattelijoita, nykytaiteilijoita, väärän etnisen taustan omaavia sekä niitä, jotka olivat sattuneet juttelemaan edellä mainittujen kanssa. Vangit tekivät metsätöitä, kaivoivat kanavia, rakensivat rautateitä ja työskentelivät tehtaissa. Systeemin ansiosta Siperiaan nousi kokonaisia kaupunkeja. Länsimaiset tutkijat arvioivat, että vuosina 1918 – 1956 pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa kuoli 10 – 30 miljoonan ihmistä.
Tämä henkensä säästänyt, mutta kuulonsa menettänyt vanki pelasi nyt vuosikymmeniä myöhemmin kanssani äärimmäisen suurieleisesti ja itsevarmasti. Hän oli iloinen ja puhui paljon. Hän määräsi ystävänsä hakemaan autotallista vodkapullon, niin että pääsimme nauttimaan yhtä aikaa Venäjän kolmesta erikoisuudesta, shakista, vodkasta ja suolakurkuista.
Syudyanka 29.4.2005
Vodkaa maistelleet auttavat eksynyttä turistia löytämään yösijan
Irkutskin jälkeen maisemat muuttuivat pitkästä aikaa metsäiseksi. Puiden takaa pilkotti lumihuippuisia vuoria, kunnes näkyviin tuli majesteetillinen Baikal, Aasian suurin, maailman syvin ja yksi maailman vanhimmista järvistä.
Baikal on syntynyt Aasian mannerlaatan repeämään. Kun laatat vielä vähän erkanevat, Baikalista tulee maailman viides meri. Syvyyttä sillä on hurjat 1640 metriä, ja se pitää sisällään lähes viidenneksen maailman makeanvedenvaroista.
Slyudyankaa edeltäneet asemat vaikuttivat erittäin pieniltä. Toisinaan juna tuntui pysähtyvän keskelle metsää tai peltoa. Kaupunki oli jyrkkien rinteiden reunustamassa solassa.
Sarahin jäätyä ottamaan selvää lähtevistä junista minä kysyin hotellia aseman edestä käveleviltä naisilta. Toisella oli päässään karvainen naistenhattu, oranssi toppatakki. Hänen pyöreät kasvonsa loistivat punaisena. Toisella oli musta nahkalakki, tummennetut silmälasit, ruskea pitkä takki ja sen alla valkoinen villapaita. Kädessä hänellä oli muovipussi.
He olivat hilpeällä tuulella ja haiskahtivat vodkalle. Ensin he pahoittelivat etteivät voi auttaa, koska eivät ole paikallisia. En kuitenkaan ollut heidän mielestään tarpeeksi aktiivinen jatkoetsinnöissäni, joten he ottivat ohjat käsiinsä.
He kysyivät hotellia roskia polttavalta mieheltä. Naisten reaktiosta päätellen miehen puheet olivat pehmeitä: he pyörittelivät päätään, tuhahtelivat ja kysyivät seuraavalta, ohikävelevältä nuorelta mieheltä. Nuori mies sanoi, ettei kylässä ole hotellia. Olin pettyneen näköinen.
– Schlafen im voksal, sanoin yhdistelemällä saksaa ja venäjää, tarkoittaen että joudumme näillä näkymin viettämään yön asemalla. Naiset eivät pitäneet ajatuksesta. He pyysivät minua seuraamaan.
Kävelimme asemanjohtajan puheille. Toinen naisista, silmälasipäinen, tivasi ystävällisen tuntuiselta asemanjohtajalta puhelinnumeroa, ja tarrasi luuriin. Asemanjohtaja ei pistänyt vastaan. Yhtään liioittelematta hän soitti lähes kaksikymmentä lyhyttä puhelua. Ensimmäiset puhelut olivat ystävällissävyisiä, mutta jossain vaiheessa hän hermostui joko tehtävänsä vaikeuteen tai puhekumppaniensa junttiuteen ja ärjyi ja tuhahteli puhelimeen.
Seisoin hievahtamatta paikallani laskematta rinkkaani. Pelkäsin että heidän auttamisinnostuksensa hiipuisi minä hetkenä hyvänsä. Lopulta hän kuitenkin kääntyi puoleeni voitonriemuisena ja antoi minulle osoitteen, jossa oli hänen mukaansa hotelli. Tämän jälkeen naiset järjestivät meille vielä taksin, kertoivat kuskille osoitteen ja sopivat tämän kanssa hinnasta. Kiitimme heitä kovasti ja hyvästelimme.
Taksi vei meidät kaupungin laidalle, rinteen juurelle, kivenheiton päähän järvestä. Yö ja hiljaisuus olivat laskeutuneet.
Hotellia pyöritti auttamishaluinen ja kärsivällinen baabuska, joka ei puhunut sanaakaan englantia eikä saksaa. Vanhan vartijan seuratessa vieressä sovimme hinnasta ja saimme avaimemme.
Huoneessa oli kokolattiamatto, neljä sänkyä, pöytä, kukkaverhot ja paksut peitot. Vessa oli käytävän päässä, se oli suurin vessa mitä olin koskaan nähnyt, parinkymmenen neliön huone, jonka nurkassa yksinäinen vessanpönttö.
Palasimme alakertaan ja kysyimme vartijalta, tiesikö hän lähellä mitään auki olevaa ravintolaa tai ruokakauppaa. Elekielellä hän kertoi hakevansa takkinsa ja lähtevänsä näyttämään. Palatessaan hänellä oli päällään nahkatakki ja päässään iso miliisien käyttämä lakki. Hänen ympärillään leijuvasta tuoksusta pystyimme päättelemään, että hän oli lisännyt partavettä.
Syudyanka – Ulan Ude 30.4.2005
By Lake Baikal 2005
Hotelli oli leppoisan rauhallinen ja halpa. Kaipasimme lepoa paljon matkustelun jälkeen, joten päätimme jäädä muutamaksi päiväksi. Lauantain olin suunnitellut pysyväni koko päivän hotellihuoneessa ja kirjoittavani.
Toisin kävi. Aamupäivällä totesin ohimennen, että huomenna on vapunpäivä. Kuukauden päättyminen sai Sarahin muistamaan, että Venäjän viisumimme päättyvät huomenna. Meillä on siis 37 tuntia aikaa poistua maasta. Edessä on syvä järvi, viitisensataa kilometrejä ja mahdollisesti useita tunteja kestävät rajamuodollisuudet.
Talvella 1905 Venäjän armeijalla oli myös kiire päästä järven toiselle puolelle. Tuohon aikaan junat kuljetettiin kesäisin järven yli laivoilla. Talvisin liikennettä ei ollut. Venäjä oli sodassa Japania vastaan, mutta sota ei ottanut sujuakseen. He kaipasivat kipeästi lisää joukkoja rintamalle. Järven ylittäminen marssimalla oli kuitenkin toivottoman hidasta, joten upseerit päättivät kokeilla jään kestävyyttä määräämällä ratakiskot asetettavaksi jään päälle. Näin tehtiin, ja ensimmäinen juna lähti matkaan. Talvi oli ollut kylmä, joten odotukset olivat korkealla. Paksu jää kuitenkin petti, ja juna upposi joen pohjaan.
Huojentuneina siitä tiedosta, että nykyisin rata kiertää järven, pakkasimme tavaramme, kävimme kylmässä suihkussa ja väittelimme parikymmentä minuuttia alakerran baabuskan kanssa siitä, kuka on velkaa kenellekin. Me väitimme, että hän on meille velkaa 200 ruplaa, kun taas hän väitti, että me olemme hänelle velkaa 800. Pitkien neuvotteluiden jälkeen päädymme antamaan toisillemme velkamme anteeksi. Ajoimme pikkubussilla rautatieasemalle.
Nyt jäinen Baikal vilistää vasemmalla ohitsemme, ja olemme matkalla kohti Ulan Udea. Maisemat ovat koko matkan upeimmat, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, oikealla näkyy lumihuippuisia vuoria, suomaisemia, asustettuja ja asumattomia laaksoja, jokia, järviä, puita, lintuja, peuroja ja lehmiä.
Matkan edetessä olen luopunut omaisuudestani piilottelemalla minulle ylimääräisiksi tulleita tavaroita matkan varrelle. Tavoitteenani on, että taakkani pikku hiljaa kevenee lämpimämpään ympäristöön siirtyessäni.
Tilaa vievät, liian harvoin käyttökelpoiset oloasuhousut jätin Moskovalaisen hotellin sängylle. Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä –kirja odottaa Nizny Novgorodin hotellin kirjoituspöydän laatikossa, josko joku haluaisi tutustua mäenkieliseen korkeakulttuuriin.
Pentti Haanpään Noitaympyrä –romaanin piilotin Yekatenburgista Novosibirskiin menneeseen junaan niin taitavasti, että Pate Teikan tarina saattaa reissata Moskovan ja Vladivostokin väliä seuraavat viisikymmentä vuotta.
Pentti Linkolan kuusikymmentäluvulla kirjoittaman pamfletin ’Isänmaan ja ihmisen puolesta’ jätin Irkutskilaiseen hotellin peilikaappiin. Kaikella todennäköisyydellä tuo peilikaappi siirrettiin jo samaisena päivänä odottamaan konkurssihuutokauppaa. Siellä ne nyt kaikuvat, Linkolan radikaalit lauseet, tyhjille kaapinseinille:
“Lauseparteen ’armeijassa tehdään miehiä’ sisältyy eräs kansakuntamme ja ihmiskunnan suurimpia onnettomuuksia – synnyttämällä ja kannustamalla valtaosassa sosiaalista elämäntyötään aloittelevia miehiä sydämettömyyttä, kovuutta, karskiutta, ’miehekkyyttä’, yleinen asevelvollisuus on ratkaisevasti hidastanut ihmiskunnan kehittymistä kohti eettisempää tajuamista.”
Obsesson –nimisen deodoranttini jätin Slyudyankan hotellin pöydälle, koska huomasin, että hikoan pahanhajuisesti vain stressaantuessani, ja tällä matkalla en oli vielä kertaakaan stressaantunut.
Kymmeniä kummitädiltäni saamia artikkeleita olen levitellyt eri junien ja hostellien roskiksiin. Kukaan ei pääse lukemaan viimeisimpiä argumentteja evoluutioteoriaa vastaan, Lappeenrantalaisen uskoon tulleen entisen juopon tarinaa eikä kertomusta tytöstä, joka lopetti bailaamisen. Myöskin Upe Poutiaisen hieno vuodatus paremman maailman puolesta jäänee lukematta, ennen kaikkea kummallisen kielemme ansiosta:
“Yhdenkään maailman ihmisen ei tarvitsisi nähdä nälkää. Ruokaa on riittävästi, samoin sen kuljetuskapasiteettia. Rahaa on riittävästi. Kaikki on kiinni vain siitä, mitä ihmiset arvostavat. En ole nähnyt yhdenkään sodan päättyvän siksi, että rahat ovat loppuneet. Ihmisten tuhoamiseen löytyy kyllä rahaa, mutta ei elämän ylläpitämiseen.”
Ulan Ude 30.4.2005
Juna saapui viheltäen asemalle. Kyseessä oli yksi matkamme käännekohdista, matka itään oli tullut päätepisteeseen ja oli aika ostaa junalippu etelään. Juhlistimme tätä hetkeä siirtymällä ripeästi lippuluukulle. Venäjällä oloaikaa meillä oli tuossa vaiheessa jäljellä 26 tuntia.
Ymmärsimme, että myyjä selitti jotain yläkerran suljetusta lipunmyynnistä, rajakaupunkiin menevästä, aamuyöllä lähtevästä junasta ja sunnuntaiaamuna aukeavasta yläkerran lippuluukusta. Sitä emme ymmärtäneet, miksi hän ei myynyt meille lippua Mongolian pääkaupunki Ulaan Bataariin.
Vakuutin matkakumppanilleni, etten kykene tekemään yhtään järkevää ratkaisua ennen kuin saan ruokaa. Nälkä oli niin suuri, että vaadin päästä ensimmäiseen ravintolaan, oli taso kuinka alhainen tai ylhäinen hyvänsä.
Sain tahtoni läpi. Ensimmäisessä ravintolassa ovimies päästi meidät sisälle, vartija katsoi vierestä kun narikkanainen otti takkimme ja kapsäkkimme, yksi kolmesta tarjoilijasta otti ravintolapäällikön valvovien silmien alla vastaan tilauksemme ja kolmen hengen bändi soitti Miljoona miljoona miljoona ruusua.
Ravintolassa oli punaiset pöytäliinat valkoisten pöytäliinojen päällä, kauniisti asetettuja serviettejä, hopeiset aterimet, kristalliset drinkki- ja viinilasit, uudet äänentoistolaitteet, taitava bändi, peilejä, diskopallo, peilaava katto, raskaat siniset verhot ja amerikkalaisia kaupunkinäkymiä esittäviä valokuvatauluja.
Kaipasin syötävää, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta ja rauhaa. Stroganoffini sain, ja se oli tietysti pääasia, mutta rauhasta ja hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat, joten kaikki kymmenen henkilökunnan jäsentä yritti parhaansa mukaan miellyttää vain ja ainoastaan meitä.
Ruuan jälkeen asiat loksahtelivat paikoilleen. Löysimme englantia ja venäjää puhuvan nuoren naisen ja hän suostui tulkiksi. Selvitimme, millä junalla meidän kannattaa mennä ja mistä voimme ostaa huomisen liput. Yösijan löysimme aseman yhteydestä. Mikäli huomisessa junassa on tilaa – ja jos Herra tahtoo – selvinnemme ajoissa rajan tuolle puolelle.