Golmud – Chongdu 30.6 – 2.7.2005
Shakinpeluumme tuli keskeyttämään elämästään innostunut kuusitoistavuotias nuorimies. En pahastunut hänen väliintulostaan, sillä hän puhui sujuvaa englantia. Pariin viikkoon emme olleet tavanneet ketään, jonka kanssa olisimme voineet keskustella kielimuurista välittämättä.
Hän sanoi olevansa kotoisin Xiningistä ja opiskelevansa Saudi-Arabiassa. Parhaillaan hän oli oppaana saudi-arabialaisille opettajilleen, jotka olivat tulleet luennoimaan ja tutustumaan Kiinaan.
Lyhyen keskustelumme aikana hänellä soi kahdesti kännykkä. Puhelimeen vastaamisen, sen näpertelyn ja nopeaan tahtiin esittämiensä kysymystensä lisäksi hän vilkuili jatkuvasti sivuilleen. Ikään kuin hän olisi ollut koko ajan valmiina ampaisemaan uuteen tehtävään, haasteeseen tai seikkailuun.
Junan pysähdyttyä hän kiirehti asemalaiturille ostamaan ruokaa opettajilleen. Hän lupasi palata seuraamme myöhemmin.
Shakkiottelumme venyi tuntien pituiseksi, mutta se ei haitannut, sillä juna olisi perillä Chongdussa vasta kahden päivän päästä. Viimeisiä siirtoja tehdessämme seuraamme lyöttäytyi Abdullah, yksi edellä mainitun teinin opettajista. Hän laski kätensä olkapäälleni ja piti sitä siinä koko keskustelumme ajan.
Hän oli suurikokoinen, pitkäpartainen, valkopukuinen ja lempeäkasvoinen. Hänen kasvonpiirteissään ja käyttäytymisessään oli jotain hyvin intialaista. Jotain niin yliampuvan ystävällistä ja naivia, ettei hänestä voinut olla pitämättä.
– Ja tyttöystäväsi, mistä maasta hän on kotoisin, hän kysyi, aivan kuin Sarah ei olisi istunut minua vastapäätä.
– Onko tuo tyttö vai poika? hän kysyi viitaten meidän kanssa samassa kabinetissa matkustavaan poikaan, aivan kuin hän ei olisi istunut sängyllään parin metrin päässä meistä.
Abdullah haastoi meidät keskustelemaan heidän kabinettiinsa. Hän lupasi lähettää pojan hakemaan meitä, sitten kun he olisivat valmiit.
Tunnin kuluttua kahdella sängyllä ja kahdella tuolilla istui kuusi parrakasta ja valkopukuista miestä. Minulle ja Sarahille tehtiin tilaa.
Vanhimmalla miehistä oli mustasankaiset silmälasit ja pahasti surkastunut vasen käsi. Minut ohjattiin istumaan vanhusta vastapäätä, porukan laihimman ja jollakin tavalla veitikkamaisen miehen viereen. Sarah istui minun viereeni ja innostunut teini jäi seisomaan.
Aluksi miehet olivat hiljaisia ja passiivisen oloisia. Minua ihmetytti, miksi he olivat kutsuneet meidät, jos heillä ei ollut mitään sanottavaa. He tarjosivat pikkuleipiä ja arabialaista kahvia snapsilasin kokoisista kupeista. Kahvi oli hyvää, vaikka siinä maistui yrtit vahvemmin kuin itse kahvi.
Kyseltyään mistä olemme kotoisin, kuinka kauan olemme olleet Kiinassa ja minne olemme matkalla, vanhin miehistä meni asiaan.
– Mitä tiedät islamista, poikani, hän kysyi.
Kyllähän minä jotain tiedän, mutta tuntui vaikealta pukea tuo tieto yhtäkkiä sanoiksi.
– Mohammed oli ensimmäinen muslimi, änkytin. – Hän syntyi kuutisensataa vuotta Jeesuksen jälkeen. Muslimien pyhä kaupunki on Mekka ja muslimit rukoilevat sen suuntaan kääntyneenä viidesti päivässä.
Tunsin itseni typerykseksi. Tunne oli sama kuin painajaisunissa, joissa minut temmataan yhtäkkiä peruskoulun matematiikankokeeseen, autokoulun insinööriajoon tai armeijan kutsuntoihin. Siellä istun mitään osaamatta vaikka hyvin tiedän, että minun pitäisi osata.
– Luen koraania, muistin yhtäkkiä lisätä.
Jätin mainitsematta ne parikymmentä muutakin luku-urakkaa, jotka minulla on kesken.
Enempää ei vanhus antanut minun puhua.
Hän aloitti kertomalla Allahin kyvyistä.
– Allahin ei tarvitse tehdä mitään eikä pyytää ketään tekemään mitään, riittää kun hän ajattelee. Kun Hän säätää asian, Hän vain sanoo: Ole! ja se on.
Muistin tuon viimeisimmän lauseen Koraanista, mutta maltoin olla lähtemättä briljeeraamaan tiedoillani.
– Allah on luonut kaiken, ja voi tuhota kaiken. Kaikki mitä ihmiset tekevät, on vain yrittämistä.
Allahin kykyjä käsittelevän alustuksen jälkeen hän kertoi tarinan Nooasta ja siitä, kuinka Allah halusi pelastaa hänet, hänen perheensä, muutamia kymmeniä muitakin uskovia ja kaikki eläimet vedenpaisumukselta. Vedenpaisumuksen Allah lähetti, koska ihmiset tekivät niin paljon syntiä. Allah kehotti Nooaa rakentamaan suuren laivan, jonne hän voisi majoittaa paitsi kaikki pelastettavat ihmiset, myös eläimet.
Yksi Nooan pojista ei uskonut isäänsä, eikä suostunut tulemaan mukaan laivaan. Poika pakeni vuorelle, mutta menetti siellä henkensä. Nooa ihmetteli tätä Allahille.
”Miksi et pelastanut poikaani, vaikka lupasit pelastaa koko perheeni?” Nooa kysyi. Allah vastasi, että koska poika ei enää kuulunut perheeseen.
Tarinaa kertova vanhus tiesi jopa laivan mitat. Hän puhui kyynäristä, mutta korosti, että siihen aikaan ihmiset olivat paljon isompia. Partaansa hivellen hän siirtyi Nooan tarinasta Aabrahamin tarinaan niin, että en edes huomannut siirtymää.
Olimme istuneet vierailulla reilun tunnin. Abdullah oli kuuntelevinaan, mutta torkahteli silloin tällöin. Vain kerran oli luennoitsija keskeytetty, kuin innostunut teinipoika ei malttanut olla sanomatta ääneen englanninkielistä sanaa, joka oli vanhukselta hetken hukassa.
– Ei sinun tarvitse osoittaa tietäväsi. Minä tiedän, että sinä tiedät, tuhahti vanhus. – Minua ei saa keskeyttää. Joka kerta, kun joku keskeyttää minut, hukkaan ajatukseni. Joudun miettimään, missä kohtaa olin.
Tämän jälkeen vanhus oli hiljaa, miettien mihin kohtaa tarinaa hän jäi. Poika katsoi alas hiukan nolona, mutta nähtävästi ilman mitään ylitsepääsemätöntä kolausta kunnialleen saamatta. Välikohtaus vaikutti kaikille hyvin tutulta.
Seuraava tarina kertoi siitä, kuinka Aabraham tapasi Saaran. Tämä tapahtui sinä päivänä kun ihmiset olivat päättäneet polttaa Aabrahamin, koska olivat kyllästyneitä hänen saarnoihin ja ihmetekoihin. Koottuaan kokkoa neljäkymmentä päivää he sitoivat miehen pylvääseen ja tyrkkäsivät tuleen. Mutta Aabraham ei palanut.
Prinsessa Saara tuli kysymään, miksi mies ei pala.
”Sinun täytyy sanoa vain nämä kaksi sanaa, niin pelastut,” vastasi Aabraham. Saara sanoi kaksi sanaa ja astui tuleen. Siellä, keskellä kokkoa, Aabraham opetti ensimmäiselle oppilaalleen, Saaralle.
– Tätä tapausta juhlitaan joka vuosi eri puolilla maailmaa, jopa Intiassa asti, kertoi vanhus.
Muistan lukeneeni vastaavanlaisen tarinan Intiassa. Poltettavana oli muistini mukaan joku poikalapsi, jonka nimi ei mielestäni ollut Aabraham, mutta voin olla väärässäkin. Katsoin parhaaksi olla keskeyttämättä vanhuksen juttua.
Puhe jatkui, välillä Allahia ylistäen, niin etten tälläkään kertaa pystynyt erottamaan, missä kohtaa tarina vaihtui toiseksi. Jossain vaiheessa vain huomasin hänen kertovan tuttua tarinaa siitä, kuinka Jumala / Allah koetteli Aabrahamin uskoa ja pyysi tätä uhraamaan ainoan poikansa. Uskollisena Jumalalle Aabraham nousi poikansa Iisakin kanssa vuorelle. Hän sitoi poikansa uhrialttarille, otti esille veitsen ja painoi sen pojan kaulaa vasten.
– Mutta Allah kielsi veistä tottelemasta. Hän vaihtoi lampaan pojan tilalle. Kun Aabraham aukaisi silmänsä, hän näki poikansa elossa ja ylisti Allahin armeliaisuutta.
Vanhus kertoi tämän tarinan niin hyvin, että minun Saarani liikuttui kyyneliin. Vanhus pyysi meitä poistumaan hetkeksi, sillä oli heidän iltarukouksen aika.
Siirryin Sarahin kanssa omaan kabinettiin päivittelemään miehen puhelahjoja. Oli ironista, että tapasimme matkaseurueen juuri sinä päivänä, kun meidän oikeastaan olisi pitänyt saapua buddhalaisten pyhään kaupunkiin Lhasaan. Buddhalaisuuden sijaan saammekin aimo annoksen islamilaisuutta, suoraan Saudi-Arabiasta.
Muutamien minuuttien jälkeen poika tuli taas hakemaan meitä. Asetuimme paikoillemme ja vanhus kertoi Aabrahamin orjatar –vaimosta ja heidän pojasta Ismaelista. Tuo tarina päättyi siihen, että Allah lähetti Ismaelin äitinsä kanssa aavikolle, jossa he kiertelivät pitkän aikaa, vuorelta toiselle ja takaisin seitsemään kertaan siirtyen, kunnes Ismael löysi lähteen, ja tämän lähteen paikalle perustettiin pyhä kaupunki Mekka.
Tämän jälkeen vanhus siirtyi taivaaseen ja kertoi langenneesta enkelistä, joka halusi olla ihmistä korkea-arvoisempi. ”Minut on tehty tulesta ja ihmiset maasta. Tuli menee ylös, mutta multa alas, joten minä olen jalompi.”
Allah ei moista ylpeilyä hyväksynyt, vaan paiskasi enkelin taivaasta alas. Siitä lähtien tuo ylpeä Saatana on pyörinyt keskuudessamme yrittäen käännyttää ihmisiä puolelleen.
Puhuessaan vanhus paitsi hiveli partaansa, myös silitteli oikealla kädellä surkastunutta vasenta kättään kuin kissaa.
Myös kahdesta muusta enkelistä hän kertoi, niistä, jotka istuvat Allahin oikealla ja vasemmalla olkapäällä ja kirjaavat ylös ihmisten hyviä ja pahoja tekoja. Oikealla olkapäällä istuva kirjoittaa ylös hyviä asioita, mitään unohtamatta. Pahoja asioita ylöskirjaava on huolimattomampi ja jättää silloin tällöin jonkun asian pois.
Jo pitkään olimme olleet sänkyjen lukulamppujen valossa, sillä junan valot oli sammutettu ja suurin osa matkustajista jo nukkui. Tai yritti nukkua, sillä vanhuksella oli kantava ääni. Kaksi junan naisvirkailijaa pysähtyi kohdallemme selvästi sen näköisenä, että haluaisivat pyytää miestä puhumaan hiljempaa.
Odotin mielenkiinnolla suurten auktoriteetin törmäystä. Ottaako imaamityyppinen vanhus käskyjä vastaan naiselta? Miten hän suhtautuu luentonsa jo toiseen ulkopuolelta uhkaavaan keskeytykseen?
Entä nuo komentelevat tädit – nuo kommunistihallinnon peruskivet, jotka järkähtämättömällä muutosvastarinnallaan ovat onnistuneet säilyttämään neuvostoliittolaiset asenteensa kaksituhattaluvulle asti läpi yhdeksänkymmentäluvun myllerrysten – sietävätkö he tottelemattomuutta? Heittävätkö he saudi-arabialaiset vieraansa junasta? Hakevatko he paikalle jonkun korkea-arvoisemman, joka hakee paikalle jonkun vieläkin korkea-arvoisemman, niin että seuraavan päivän aamuna, imaamin yhä saarnatessa, tänne raahataan sekä Maon että Lenin balsamoidut ruumiit muistuttamaan, että uskonto on oopiumia kansalle? Ja mitä imaami siihen sanoo?
Naisvirkailijat osoittivat yllättävää diplomaattisuutta, osoittivat komentonsa Abdullahille ja poistuivat jäämättä katsomaan välittääkö tämä käskyn vanhukselle ja hiljeneekö vanhus. Abdullah lupasi tehdä asialle jotain. Näin kaikki säilyttivät kasvonsa, sillä vanhukselle ei voinut puhua, sillä hän puhui.
Abdullah ei koskaan välittänyt käskyä puhujalle asti, vaan puhuja puhui vielä tunnin, kunnes lopetti. Hän sanoi, että oli tullut aika nukkua.
– Mutta tulkaa toki aamiaiselle, hän lisäsi.
Aamulla oli kuumaa ja kosteaa. Maisemat olivat kuin maalauksesta. Vihreitä jyrkkiä vuoria, pilviä vuorten keskellä, luolia, eroosiosta kärsiviä jyrkänteitä, savesta ruskeana olevia jokia, koskia ja laaksoja. Monessa kohtaa joet olivat tulvineet yli äyräidensä. Pellot olivat märkiä, ja asutusten tiestö ja pihat veden vallassa. Lapsi harppoi kumisaappaillaan pihalla.
Aamiaisen vanhus aloitti korostamalla Allahin ykseyttä. Hän kritisoi kristinuskoa Jumalan jakamisesta kolmeen osaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.
– Ei Jumalalla ole poikaa, sen enempää kuin vaimoakaan. Ei Hän tarvitse perhettä. Toimisiko yritys jos siinä on kaksi pomoa? Toinen haluaa tätä ja toinen sitä. Mitä siitä tulisi, jos yrityksellä olisi kaksi pomoa?
Hän piti niin pitkän tauon, etten voinut muuta kuin mutista:
– Ei mitään.
– Niin, ei yhtään mitään. Saati sitten jos pomoja on kolme. Jumala on yksi ja jakamaton.
Tästä kritiikistä huolimatta hän suhtautui kristinuskoon hyvin positiivisesti, kun vertaa hänen vähätteleviä kommenttejaan hindulaisuudesta.
– Monia jumalia palvovat uskovat siihen, mikä on heille hyväksi. He pitävät lehmiä pyhinä, koska lehmät ovat heille tärkeitä.
Hän sanoi uskovansa sekä Uuteen että Vanhaan Testamenttiin, mutta pahoitteli, että niitä on vuosisatojen aikana muokattu useaan kertaan.
Hän sanoi Jeesuksen olevan yksi islamilaisuuden pääprofeetoista. Muita ovat Aabraham, Nooa, Mooses ja Mohammed. Muita profeettoja mainitaan Koraanissa 25.
Hänen näin puhuessaan junan ikkunasta näkyi moskeijoita joka kylässä. Hän kertoi, että saan vierailla niissä kaikin mokomin.
– Moskeijaan on kuka tahansa tervetullut, kunhan peseytyy ensin ja ottaa kengät pois.
Aamiainen oli fantastista. Joimme vihreää teetä ja dippasimme juustopatonkia hunajaan ja sulatejuustoon. Myös grillattua kanaa meille tarjottiin, sekä leipää ja maitoa. Paras aamiainen sitten Kiinaan saapumisen jälkeen.
Vanhus kertoi niistä vaikeuksista, joihin Kiinan kommunistihallinto on islaminuskoisiakin laittanut. Mutta nämä vaikeudet eivät häntä lannistaneet.
– Jopa kommunistitkin uskovat, vaikka eivät myönnä sitä. Kaikki uskovat.
Nykyisin kommunistit jopa tukevat rahallisesti moskeijoiden ja muiden uskonnollisten rakennusten rakentamisia, mutta virallisesti kyse ei ole moskeijoista, vaan islamilaisista kulttuurikeskuksista.
Sarah kysyi naisen hunnusta.
Vanhus korosti, että islamin uskonto määrittelee naisen aseman, mutta muut uskonnot eivät sitä tee.
– Jos sinulla on jotain todella arvokasta, mitä sille teet? Mitä sille tapahtuu jos jätät sen kadulle?
Taas johdatteleva kysymys ja niin pitkä tauko, etten voinut kuin vastata:
– Se viedään.
– Niin, se varastetaan. Ei ole mitään niin arvokasta kuin nainen. Nainen on niin arvokas, että siitä täytyy pitää hyvää huolta. Nainen on kodin kuningatar. Hänen tehtävänsä on huolehtia lapsista ja omaisuudesta.
Keskipäivän lähestyessä, yhteensä viitisen tuntia puhuttuaan, hän sanoi sanoneensa sanottavansa. Hän halusi, että kysyisin jotain. Ihan mitä vaan mieleen tulee. He voisivat auttaa.
En halunnut kysyä mitään. Ei sillä, etteikö minulla olisi ollut kysymyksiä, vaan koska aistin, että he olivat näiden tuntien aikana asettaneet minuun suuria odotuksia. Olin sanonut lukevani Koraania ja olin kuunnellut koko ajan intensiivisesti. Heille oli ehkä muodostunut kuva, että olen potentiaalinen käännynnäinen. En halunnut rikkoa vanhan miehen illuusiota. Heidän asemansa tulisi minä hetkenä hyvänsä, ja he jäisivät pois. Tapaamisemme oli kaunis, ja kauniiksi se jäisi, jos en kysyisi mitään.
Hän oli ainakin kahdeksankymmentä vuotta vanha, ja oli mitä ilmeisemmin yhteisössään hyvin arvostettu luennoitsija. Teinipoika kertoi, että vanhus oli eräässä tilaisuudessa puhunut kolmetoista tuntia. Minun oli turha luulla, että pystyisin vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä.
– Kiitoksia, vastasin. – Luentosi oli erittäin mielenkiintoinen, ja opimme monta uutta asiaa islamista. Nyt minun on parasta sulatella kuulemaani, ja kysyä kysymykseni sitten myöhemmin Suomessa ystävältäni Abu Karimilta.
Tämä ei heille kelvannut. Vanhus sanoi, että nyt oli aika kysyä. Abdullahkin heräsi ja nyökkäili. En voinut muuta kuin esittää kysymykseni.
– Naisilla on viisautta, sanoin, – jota miehillä ei ole, ja toisin päin.
Odotin, että hän nyökkäsi, sillä halusin käyttää samaa taktiikkaa kuin hän.
– Suomessa naiset ovat olleet mukana päätöksenteossa jo pitkään, ja järjestelmämme toimii hyvin. Nykyisin meillä on jopa johtajana nainen, ja hän hoitaa työnsä hyvin. Miksi naisia ei kannattaisi ottaa mukaan päätöksentekoon, esimerkiksi äänestyksiin?
Hän ei vastannut suoraan. Pitkään ja viisaasti hän kierteli asiaa, mutta sanoipa jossain vaiheessa kuitenkin:
– Naisen paikka on kotona. Naiset ovat hyviä hoivaamaan. Jos poika satuttaa itsensä leikeissään, kenen perään hän silloin huutaa? Jos hän pelkää, tai jos hän on pulassa, ketä hän silloin kutsuu? Ei ainakaan isää. Lasten kasvattaminen on erittäin tärkeä tehtävä.
Junan jarruttaessa heidän poistumisasemalleen vanhus kehotti minua sanomaan ”kaksi sanaa”. Allah on yksi ja suurin ja Mohammed on hänen profeettansa.
– Kiitoksia, mutta minusta tuntuu, että minun pitää vielä tutkiskella näitä asioita. Nämä ovat tärkeitä asioita, näissä asioissa ei saa hätiköidä.
Hän pyysi uudestaan, ja muutkin kehottivat. Vain kaksi sanaa.
En suostunut. En tiedä kuinka suuren pettymyksen heille aiheutin, mutta mikäli aiheutin, saavat syyttää itseään. Mikseivät antaneet minulle puheenvuoroa aikaisemmin.
– Rukoilkaa puolestani, pyysi teini häntä hyvästellessämme.
Suomen, Venäjän, Mongolian ja Kiinan junissa viikkokausia matkusteltuamme ravintolavaunut ovat jääneet meiltä hyvin vähälle huomiolle. Helsingistä Pietariin menevässä junassa kävimme hyvin pian lähdön jälkeen syömässä blinejä. Tapasimme suomalaisin Pietariin kerrostaloja rakennuttavan liikemiehen. Sen jälkeen olemme eläneet laitureilta ostettavilla hedelmillä, keitoilla, makkaralla ja leivillä.
Vasta Kiinan länsiosissa kolme kuukautta myöhemmin teimme seuraavan vierailun. Siisteystaso oli kutakuinkin samaa luokkaa kuin Helsinki-Pietari -junassakin. Kokilla tosin oli paita auki niin että vatsa näkyi. Hän poltti pöydän ääressä tupakkaa nauratti tarjoilijoita.
Tilasimme kala-annokset ja pelasimme ties kuinka monennen shakkimatsimme. Takaisin kabinettiimme kävellessämme tapasimme suomalais-hollantilaisen pariskunnan, jonka lapset Hanna ja Veli-Matti puhuivat kiinaa, flaamia, englantia ja suomea. Perhe asuu Xiningissä jo seitsemättä vuottaan ja oli parhaillaan matkalla Australiaan ystäväperheen luokse lomailemaan.
Perheen suomalainen isä kartoitti työkseen paikallisen vähemmistöryhmän mongolialaisperäistä tu-kieltä. Uskonnoltaan sen puhujat ovat Tiibetin buddhalaisia. Tu-kielestä ei ole olemassa kirjoitusta. Hän keskustelee äijien kanssa puistonpenkillä ja kirjoittaa ylös sitä mukaan kun tulee uusia sanoja. Hän on silmin nähden haltioissaan paikallisten (keskustelu) kulttuurista.
– En ole mikään… mitenkä sen nyt sanoisi… people person, mutta tämä työ ja nämä ihmiset ovat opettaneet minua siihen suuntaan, sanoi ujontuntuinen neli-viisikymppinen suomalaismies.
– Kulttuurishokista puhuminen on aivan oikeutettua, hän sanoi. Ensin väentungos, outo kieli ja likaisuus kummastutti, mutta myöhemmin niihin tottui. Jos nyt muuttaisin pois, uskoisin kaipaavani kaikkea tätä.
Mitä Kiinan nykytilanteeseen tulee, myös hän hämmästeli viimeaikaisen muutoksen nopeutta. Kiinan nuoriso on aivan viime vuosina länsimaalaistunut silmin nähden.
– Mutta ei heitä vallankumous kiinnosta. He ovat liian kiireisiä tulemaan rikkaaksi ja saavuttamaan länsimaisen elintason.
Hän pelkään vallanvaihdon tapahtuvan yhtä huonosti kuin Venäjällä. Erityisen huolissaan hän oli vähemmistöryhmien tulevaisuuden puolesta.
Kysyin, onko kommunismin alkuperäisestä ideasta hänen nähdäkseen mitään jäljellä ja onko täällä ihmisillä minkäänlaista sosiaaliturvaa.
Hänen käsityksensä mukaan se on täysin olematonta. Opettajien eläkkeen hän tosin tiesi olevan sama pieni summa kuin opettajien palkkakin.
Zhongdian 9.7.2005
Zhongdieng on kolmen kilometrin korkeudessa oleva pieni tiibetiläinen kaupunki, Kiinan Tiibetin provinssin ulkopuolella. Tulimme tänne Chongdun, Panzhihuan ja Lijienjin kautta, että saisimme edes vilaukselta nähdä sitä tiibetiläisyyttä, jota emme päässeet Lhasaan asti katsomaan.
Kivivasarat paukkuvat täälläkin. Koko Kiina tuntuu olevan yhtä rakennustyömaata. Täällä vanhan kaupungin uudet hotellit ja ravintolat pyrkivät jäljittelemään tiibetiläistä puuarkkitehtuuria.
Lijienjissä, jossa vietimme viikon, vanhoja kaupunkeja oli kaksi: yksi maanjäristyksen jälkeen uudelleenrakennettu, jossa ei nykyisin ole muuta kuin turistirihkamakauppoja, majataloja, kahviloita ja ravintoloita, sekä toinen, jossa paikalliset asuvat ja pyörittävät perinteisempiä bisneksiään.
Täällä ei ole kuin yksi, ja me turistit valloitamme sitä kovaa vauhtia. Epäilen, mahtaako niillä paikallisilla, jotka eivät ole tekemisissä turistibisneksen kanssa, varaa jäädä tänne asumaan kaikkien näiden majatalojen ja ravintoloiden valmistuttua.
Mutta vielä toistaiseksi Zhongdiengin vanhassa kaupungissa näkee ihmisiä, jotka eivät käy kimppuumme jotakin myyden, vaan äimistelevät meitä hiukan samalla tavalla kuin me äimistelemme heitä. Heidän naistensa korkeita hattuja, heidän värikkäitä vaatteita, elintapoja, temppeleitä, puuarkkitehtuuriaan, luostareita ja niiden taideteoksia ja vanhan kaupungin keskusaukion jokailtaisia ryhmätansseja.
Naapurihuoneessa asuva pekingiläisnainen kertoi, että Lontooseen on tehty kymmeniä ihmisiä tappanut pommi-isku. Internetkahvilassa luen, että kolme pommia oli asennettu julkisiin kulkuvälineisiin, niin että kuolleita oli viitisenkymmentä. Iskun takana Al Qaeda. Vieressäni istuva lontoolaismies yrittää peitellä itkuaan uutisia ja sähköpostejaan lukiessaan.
Eräänä iltana, vanhan kaupungin pimeitä katuja kävellessämme, tapasimme tänne puolitoista vuotta sitten muuttaneen amerikkalaisen kolmekymppisen miehen. Hän muutti tänne Havajilta, koska oli rakastunut Kiinalaiseen tyttöön.
– Ensin autojen tööttäily ärsytti minua, mutta totuin siihen nopeasti. Nykyisin se taas ärsyttää.
Toinen ärsyttävä asia on juomaveden ainainen keittäminen. Muuten hän sanoo viihtyvänsä täällä erittäin hyvin. Hän pyörittää vanhassa kaupungissa pientä kahvilabaaria, jossa on yksi tietokone nettisurffailuun.
Internetsensuurista hän kertoo, etteivät viranomaiset sensuroi englanninkielistä liikennettä yhtään niin paljon kuin kiinankielistä.
– Sensuroimisosastolla on 40 000 ihmistä töissä.
Miehen tyttöystävä otti vastaan Heidin untuvatakin, Villen villasukat ja minun Sofiasta ostaman piponi, ja lupasi antaa ne eteenpäin kotikylänsä köyhille. Me suuntaamme täältä etelän lämpöön.
He Kou – Lao Cai – Hanoi 13.7.2005
Rajan ylitämme sillan yli kävelemällä. Kiinan rajavartiolaitoksen mies tervehti minua vetämällä kätensä lippaan. Otamme moottoripyöräkyydit rautatieasemalle jossa joudumme toteamaan, että junan lähtö on tulvien takia peruttu. Saamme takaisin kolmasosan niistä rahoista, jotka olimme lipuista He Koun puolella maksaneet.
En ollut asiasta mitenkään yllättynyt. Sen siitä saa, kun käyttää välittäjää. Näin menettelimme vain, koska halusimme päästä yueneistämme eroon. Ja niin tosiaan pääsimmekin.
Otimme selvää bussiaikatauluista, istuimme kahvilaan ja tilasimme kahvit. Ranskan imperialismin ansiosta täällä on kukoistava kahvikulttuuri, toisin kuin Kiinassa. Kahvi maistuu. Sataa ripottelee. Naisilla on päässään lieriöhatut, joista Vietnam on kuuluisa. Miehet käyttävät armeijatyylisiä vihreitä kypäriä ja ajelevat moottoripyörillä.
Hedelmänmyyjä kantaa kahta hedelmäkoria kepin varassa olallaan. Moottoripyöräilijä pysähtyy kahvilamme eteen kädessään muovipussillinen eläviä kaloja. Hän tarjoaa niitä ravintola-kahvilanpitäjälle, mutta rahojen sijaan hänelle tarjotaan vain teetä. Kalastaja hörppää pariin kertaa ja tekee sitten kaloineen lähtöä. Ravintoloitsija toppuuttelee ja maksaa vihdoin kalastaman haluaman summan. Kalastaja palaa takaisin teensä ääreen.
Sade yltyy. Kahvilan katoksessa vanha mies polttaa metrin pituista ja ranteen vahvuista piippua. Tarjoilijattaret istuvat pöytäämme opiskelemaan englantia ja opettamaan meille vietnamia. En onnistu kertomaan, missä Suomi on, vaikka luettelin kaikki Pohjois-Euroopan valtiot ja osoittelen sormellani ylöspäin.
– Up north, up north, Europe, Europa?
Ei apua.
Toinen näyttää kiinalaiselta, toinen hentorakenteisemmalta vietnamilaiselta. Jälkimmäinen kertoo kansakunnastaan:
– Vietnam very small but intelligent, strong and the women are beautiful.
Asiaa selventääkseen hän piirtää muistilehtiööni ensin ison, sitten pienen ympyrän.
Sanon olevani eri mieltä. Vietnam ei suinkaan ole pieni. Täällä on 80 miljoonaa ihmistä.
Vanhassa, täpötäydessä Hanoihin menevässä bussissa istun jalat rinkkani päällä, reppu sylissäni ja tyttöystävä vieressäni. Syön pyöreitä luumunkokoisia hedelmiä, joiden kuori on tummanpunainen ja sisältö valkoinen. Kuuntelen ihmisten kummallisella kielellä käymää leppoisaa ja huumoripitoista jutustelua ja ihastelen tropiikkista maisemaa.
Keskikäytävällä säkkien päällä istuva tyttölapsi on jo pitkään ollut huonovointinen. Nyt hän nukkuu pää kylkeäni vasten painautuneena. Hänen vieressään, myös keskikäytävällä istuvalla ja tupakoivalla miehellä on käsivarressaan epämääräisiä tatuointeja, olen näkevinäni muun muassa Volks Wagenin logon. Sytyttimessä hänellä on alastoman naisen kuva.
Yksi matkustajista nousi muutama kilometri sitten ja viritti riippumaton hattuhyllyltä toiseen. Nyt mies nukkuu siinä selkä puolen metrin päässä minusta, jalat ilmaan sojottaen.
Meno on hidasta. Kapea, asfaltoitu ja vähäliikenteinen tie mutkittelee. Vastaamme tulee lieriöhattuisia pyöräilijöitä, lehmää taluttava mies ja vesipuhvelilla jalat ristissä ratsastava pikkupoika.
Neljästi olemme pysähtyneet. Ensin huoltoasemalle, missä tankkaus tapahtui sisälle matkustamoon. Tankin päällä istuu ainakin kuusi ihmistä, jotka nöyrinä nousivat tankkauksen ajaksi seisomaan. Bussi täyttyi bensan hajusta.
Toinen pysähdys tapahtui poliisiratsian ansiosta ja kolmas, kun kuski halusi vaihtaa kuulumisia vastaantulevan bussin kanssa. Kummankin bussin kaikki ikkunat olivat auki, joten bussien madellessa toistensa ohi myös eri suuntiin matkalla olevat asiakkaat vaihtoivat kuulumiset keskenään.
Neljännen kerran pysähdyimme kun joku takaosan matkustajista huusi jotain. Bussi jarrutti äkisti ja rahastaja lähti juoksemaan tulosuuntaan. Ihmiset nauroivat, joten päättelin jonkun katolle pakatuista laatikoista pudonneen kyydistä.
Ikkunasta näen riisipeltoja. Riisipellolla kyykkii, seisoo ja kävelee lieriöhattuisia ihmisiä. Riisipellolla joku kantaa kahta ämpäriä kepin päissä. Riisipellolla mies heittää ämpärillä vettä pellolta toiselle, toinen auttaa narulla. Riisipellolla on tyhjät kärryt, laiskasti käveleviä vesipuhveleita, moottoripumppuja, joilla pumpataan vettä ojasta pelloille, lapsia, koreja, riisiä istuttavia ihmisiä, traktori, jossa on kumisen takarenkaan sijaan pelkkä rautakehikko.
Riisipeltojen lisäksi näen banaanipensaita, palmuja, kyliä, hevosia, kirkkaanvihreä niityn, polkupyöriä, vihreää peltoa, tasaista maata ja sementtisiä, hillityllä keltaisella maalattuja taloja.
Auringon laskeuduttua näen sisälle taloihin, ihmisten olohuoneisiin, koska monien talojen pohjakerroksissa ei päätyseinää. Olohuoneet ovat niukasti kalustettuja, perheet istuvat usein lattialla. Huoneessa on lähes poikkeuksetta televisio, kirjahylly ja matto. Joissakin huoneissa on sisällä moottori- tai polkupyörä.
Puolenyön aikaan pysähdymme syrjäiselle teollisuusalueelle ja meille ilmoitetaan, että olemme Hanoissa. Laskeudumme tavaroinemme kadulle ja bussi jatkaa matkaansa.
Yö ja yksinäisyys. Meillä ei ole mitään käsitystä, missä päin kaupunkia olemme. Moottoripyöräilijä pysähtyi kysymään, tarvitsemmeko kyytiä. Sarahin mielestä hän puhui englantia kuin huumevälittäjä seitsemänkymmentäluvun stoner -elokuvissa.
Tingimme hinnan liian alas.
– Do you realise how much gas costs nowadays? hän kysyy hitaasti, ylpeästi, veltosti ja välinpitämättömästi.
Rauenneesta kaupanteosta huolimatta hän suostuu osoittamaan, missä päin on keskusta.
Cat Ba – Hanoi – Vientiane 17. – 18.7.2005
Turisteja ja moottoripyöriä täynnä olevassa tukahduttavan kuumassa Hanoissa vietimme pari päivää, ennen kuin siirryimme saaristoon ihailemaan Halong Bay -saariryhmää. Kyseessä on vanha vuori, jonka merivesi on kuluttanut kummallisiksi tolpiksi, kolmeksi tuhanneksi vehreäksi saareksi. Näimme paratiisimaisia rauhoitettuja hiekkarantoja, suunnattoman suuria tunneleita, apinoita ja uimme vihreässä meressä.
Hanoihin palattuamme ostimme hotellistamme kolmentoista dollarin bussiliput Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Viisitoista minuuttia vaille seitsemän iltapäivällä kaksi moottoripyörää tuli hakemaan meitä sovitusta paikasta. Yli puoli tuntia pujottelimme kaupungin halki syrjäiselle bussi- ja rekkavarikolle. Kymmeniä ajoneuvoja, lähinnä rekkoja, oli pysäköitynä suurelle asfalttipihalle. Valaistusta ei juuri ollut ja tunnelma oli unelias. Aseman päädyssä olevissa pienissä ravintoloissa, karaokebaareissa ja kioskikaupoissa oli enemmän myyjiä kuin asiakkaita.
Bussimme luona meidät vastaanotti hyväntuulinen pyöreäkasvoinen kuski. Hänellä oli mustat kiharat hiukset ja tukeva vartalo. Hän oli pukeutuneena t-paitaan ja shortseihin.
Bussi oli vanha, kolmekymmentäpaikkainen, ja sen katolle oli lastattu satoja muovisia ämpäreitä ja koreja. Myös bussin takaosa oli täynnä niitä. Muita asiakkaita ei näkynyt, ja kuskin mukaan niitä ei tulisikaan.
Hän sanoi, että lähtisimme kolme varttia aikataulussa myöhässä. Moottori oli silti jo käynnissä. Harjasimme hampaamme, kävimme vessassa, venyttelimme ja aloitimme korttipelin. Kehuin kuskin hyvää englanninkielentaitoa. Hän kertoi asuneensa puolitoista vuotta Australiassa.
– Vanhempani ovat vietnamilaisia, muta he muuttivat sodan sytyttyä Laosiin, jossa olen syntynyt ja asunut suurimman osan elämääni.
Hän kertoi olevansa bussin omistaja ja matkustavansa tätä reittiä pari kertaa viikossa. Hän haluaisi opiskella kauppatieteitä, mutta hänellä ei ole tarpeeksi rahaa maksaa yliopiston lukukausimaksua.
Bussiin nousee myös hänen nuori ja hoikka vaimonsa, varakuski ja nainen, josta en ollut varma, oliko hän kolmas matkustaja vai pariskunnan ystävä.
Nautimme tilavasta bussista ja levittäydymme kuudelle penkille. Ilmastointi toimii hienosti. Kuski varoittikin jo aiemmin, että yöstä tulee kylmä. Ehkä kylmyys pitää kuskin hereillä. Stereoista soi Dr Albanin huumeiden vaaroista kertova regeerenkutus.
Bussiolosuhteisiin nähden nukuin yön hyvin. Näin unta vanhentuneesta Muppet Shown päätähdestä, vihreästä Kermitistä, joka käveli Vietnamilaisen riisipellon laitaa. Hänellä oli päässään vietnamilainen olkihattu, selässään reppu ja kädessään vaelluskeppi. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, parrakkaat ja iloiset. Hän kertoi tarinoita matkoistaan.
Valtakunnanrajan ylitimme aamuseitsemältä. Laosin puolella meidät vastaanotti viidakkomainen vehreys ja vihreät joet. Hiekkatie kiemurteli ja aaltoili auringon noustessa takavasemmalta laaksojen ja vuorten takaa. Ilmassa oli runsaasti usvaa.
Ensimmäiseen kaupunkiin pysähdyimme pitkäksi aikaa. Olin syventyneenä kirjaani enkä ollut varma pysähtymisen syystä. Hajamielisesti arvailin, että odottelemme ehkä lisää matkustajia.
Kyläläisiä kerääntyi bussimme ympärille. Äänet voimistuivat ja muuttuivat vaativimmiksi, ja pian tajusin, että bussimme ulkopuolella oli meneillään tappelu. Kurkottauduin katsomaan pihalle ja huomasin, että poliisikin oli jo paikalla. Hän hoiti hänelle kuuluvaa tehtävää ja esti tilannetta etenemästä nyrkkitappeluksi.
Kuskimme oli toinen osapuoli. Toinen osapuoli oli vihreäpaitainen keski-ikäinen mies, joka oli estänyt etenemisemme ajamalla pakettiauton eteemme. Miehet solvasivat toisiaan. Vihreäpaitainen oli vihaisempi ja täysin valmis käymään kuskiimme käsiksi, niin että poliisin täytyi työntää häntä poispäin.
Kuskimme tyttöystävä puhui itkien kännykkäänsä. Toinenkin poliisi tuli paikalle ja pystyi sovittelemaan riitaa, ensimmäinen kun oli liian kiireinen rauhoittelemaan vihreäpaitaista.
Pakettiautosta nousi toinenkin mies, edellistä hiukan vanhempi. Hän veti housuistaan käsiaseen ja ampui sillä ilmaan. Ihmiset hiljenivät. Asetta takaisin housuihinsa laittaessaan katseemme kohtasivat. Hänen silmissään paistoi epävarmuus, hämmennys ja pelko.
Laukauksella oli yllättävät seuraukset, sillä se rauhoitti tilanteen. Tappelu loppui. Kuskimme ja toinen poliiseista nousi bussiimme. Pakettiauto väistyi, ja lähdimme ajamaan kohti poliisiasemaa.
– Meillä on pikku ongelma, kuskimme tuli kertomaan, ikään kuin emme olisi sitä huomanneet.
– Kyse on viimeviikkoisesta, hän kertoi. – Pysähdyimme näiden miesten asemalle tankkaamaan. Meitä palveltiin normaalisti ja laskutettiin normaalisti. Mutta kun kävin katsomassa, tankkausaukon ympärystä oli täysin kuiva. Emme olleet saaneet ollenkaan bensaa. Siksi lähdimme maksamatta.
Pysäköimme poliisiaseman edustalle. Bussin omistaja ja hänen vaimonsa menivät rakennukseen sisälle, me jäimme varakuskin kanssa ilmastoituun bussiin. Ulkona oli kuuma, aurinko paistoi. Poliisit pelasivat petangea.
Tunnin kuluttua pariskunta tuli takaisin.
– Maksoin, koska en halunnut ongelmia, sanoi kuski. – Oikeastaan kyse oli vain kymmenestä dollarista. Se pakettiautossa istunut mies omistaa bensa-aseman. Hän on täällä mafiapomona. Kysyin poliiseilta, että miksi eivät puuttuneet miehen ammuskeluun.
– En pelkää noita miehiä. Synnyt ja kuolet. Vain kaksi asiaa. Miksi pelätä?
Vientiane 21.7.2005
Temppelialueen ulkopuolella vastaani käveli perinteisiin laoslaisiin juhlavaatteisiin pukeutuneita naisia kullattuja maljoja ja vateja kantaen. Muurin sisäpuolella oli parinkymmenen metrin jono ruokia kantavia ihmisiä. Liityin jonon jatkoksi. Edessäni seisoi brittiläinen vanhempi pariskunta, joilla kummallakin oli kantamuksenaan ostoskorillinen annettavaa. He vakuuttelivat, etteivät tiedä sen enempää, mitä täällä tapahtuu.
– Poikamme asuu täällä, hän on naimisissa laoslaisen naisen kanssa. Yleensä käymme täällä jouluisin, tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme täällä kesällä. Miniämme kertoi, että tämä juhla on buddhalaisten vastine laskiaiselle.
Kauempaa jonosta he osoittivat miniänsä ja pojantyttärensä, jotka heiluttivat meille.
Minulla oli kannettavanani banaaninlehtiin käärittyä riisiä, jonka Sarahin opettajakollegat Sunrise –koulussa olivat antaneet meille edellisenä päivänä. Opettajat olivat sanoneet, että meidän tulisi antaa ne tänä aamuna läheisen temppelin munkeille paikallisen juhlapäivän kunniaksi. Aamu-uninen Sarah ei paikalle ehtinyt, joten lähdin yksin.
Jono eteni nopeasti. Ennen kuin ihmiset asettelivat tuliaisensa pitkän pöydän ääreen, he nostivat kunkin ruokaesineen yhdellä – tai jos mahdollista kahdella – kädellä otsansa tasalle. Annettavana heillä oli pääasiassa riisiä, suklaata, rahaa, keksejä, hedelmiä ja vettä.
Riisiastioistaan he eivät välttämättä luopuneet, vaan nostelivat riisipaakkuja sellaisinaan paljaalle pöydälle. Pienempiä paakkuja he nostelivat myös pöydän koriste-esineiden, muiden lahjojen ja patsaiden päälle. Riisiä oli muun muassa pääsisäänkäynnin edessä olevien leijonia esittävien patsaiden jalustalla, selässä, suussa ja turvan päällä.
Ihmettelin riisin tuhlaamista ja erityisesti sen sotkeminen seteleiden kanssa. Yritin myös kuvitella munkkeja, jotka ovat päättävät elää mahdollisimman pitkälle erossa fyysisen kehonsa kiusauksista ja keskittyä henkisen puolensa kehittämiseen. Mitä he ajattelevat saadessaan lahjaksi suklaata ja keksejä? Helpottaako se heidän etenemistään valitsemallaan tiellä? Kenen hallintaan menevät lahjoitetut rahat? Miksi täällä on läsnä enemmän sotilaiden lailla varustautuneita poliiseja kuin munkkeja? Mikä rooli kommunistihallituksella tässä kaikessa on: miksi he hyväksyvät tämän, mutta eivät anna Sunrise -koulun vetää paikallisille tarkoitettuja harmittomia joogatunteja?
Hanoissa tapaamamme Tulsidev kertoi, että Vietnamin viranomaiset puuttuvat tiukasti uskontojen toimintaan, vallankin uusien. Buddhalaisuus ja kristinusko hyväksytään, mutta ei hindulaisuutta eikä joogafilosofiaa. Laosin hallituksella on näköjään sama linja.
Kiersin temppelin ja tutustuin sen ympärillä oleviin kultaisiin eläin- ja ihmisaiheisiin patsaisiin. Temppelin takana oli suuri kivi, jonka luona ihmiset kävivät rukoilemassa ja sytyttämässä sen päälle kynttilöitä.
Sisällä temppelissä ihmiset istuskelivat risti-istunnassa pienissä ryhmissä. Lattialla oli muovinen kaislamaton jäljitelmä. Seinät olivat kuluneet. Pylväät olivat osaksi kullattuja ja osaksi vihreää lasia. Seinillä oli tauluja Buddhan elämästä.
Arvokkaimmat lahjat ojennettiin täällä sisällä. Huoneen etuosassa istui kolme oranssikaapuista munkkia, vanhin keskellä mikrofonin edessä. Perhekunnittain ihmiset saapuivat jommankumman nuoremman munkin luokse ja luovuttivat heille pakettinsa. Munkit siunasivat lahjat rukouksia lukien. He muistivat rukouksensa ongelmitta ulkoa, heidän lootusasentonsa oli moitteeton ja ryhtinsä hyvä. Uskottavuutta vähensi vain heidän ympäri temppeliä harhailevat katseensa.
Temppelin takaosasta saapui miehiä ja naisia ruokaa kantaen. Ruoka oli useissa pienissä astioissa ja sitä tarjottiin kaikille temppelissä istuville.
Poistuin ennen kuin minulle ehdittiin tarjota mitään. Nousin puiseen piharakennukseen, josta pystyin seuraamaan tapahtumia sivusta. Nuori, ehkä viisitoistavuotias munkki tuli juttelemaan minulle. Hän kertoi nimekseen Lai, ja sanoi olleensa kaksi vuotta munkkina. Toinen, siviilivaatteinen Vinai liittyy pian seuraamme. Hänkin kertoi olleensa aiemmin munkki, mutta opiskelevansa nykyisin yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä ja asuvansa yhä luostarialueella.
– Tämä on hyvä järjestely, sillä täällä saan ilmaisen ruuan ja majoituksen.
Pojat kysyivät, pidänkö mausteisesta ruuasta. Itse he sanoivat pitävänsä, ja olivat vakuuttuneita, että vahvasti maustettu ruoka tekee vahvaksi.
– Thai –nyrkkeilijät ovat vahvoja, koska syövät niin mausteista ruokaa.
He pyysivät minua aamiaiselle Lain huoneeseen. Huone oli pieni, sinne ei mahtunut kuin sänky, vaatekaappi ja pieni televisio. Seinillä oli kuvia thai-nyrkkelijöistä ja tanssivista naisista.
Istuimme lattialle syömään. Ruoka oli aseteltuna samanlaisiin pieniin kippoihin, jollaisista sitä tarjottiin temppelissäkin. Ensin syötiin riisiä, kalaa, kanaa, nautaa, keittoa ja kasviksia. Jälkiruuaksi söimme hedelmiä, suklaata ja kookosmaitoa suoraan kookospähkinästä.
Lain ikäisiä poikia tuli ja meni huoneesta hyvin tottuneen oloisesti. Jotkut toivat tai veivät muovipussillisia suklaita ja karkkeja. Lai ja Vinai tarjoavat minulle suklaata mukaan otettavaksi. Kieltäydyn, mutta vastusteluistani välittämättä he tunkivat kameralaukkuni täyteen suklaapatukoita ja keksejä.
– Meillä on näitä aivan tarpeeksi.
Epäluuloisena olin kummastellut, minne ihmisten selkä vääränä temppelille raahaamat uhrilahjat päätyvät – vain todetakseni, että ne päätyvät omaan vatsaani.
Kysyin, mitä ylijäämäruuille tapahtuu. Vinai vastasi, että ne lahjoitetaan köyhille.
Hänellä oli hyvä englanninkielen taito. Hän haluaisi turistioppaaksi, koska sillä tavalla voi jutella ulkomaalaisten kanssa.
Lai puolestaan ei ollut varma, mitä hän elämältään haluaa. Luostarissa hän sanoo opiskelevansa lähinnä englantia, ranskaa ja matematiikkaa.
Luostarin elämä muistutti suuresti sisäoppilaitos –elämää. Uskonnosta muistuttaa vain heidän oranssit pukunsa, ajellut päänsä ja se, että Lai herää aamuisin viideltä ja rukoilee Buddhaa seitsemään asti.
Vientiane 29.7.2005
Sarah on tyytyväinen kouluun, jossa hän tekee vapaaehtoistyötä, joten aiomme asettua tänne Vientianeen ainakin pariksi kuukaudeksi. Löysimme mukavan vuokrakämpän. Vuokra on kolmekymmentä dollaria kuukaudessa. Pieni sementtinen rivitalo on rakennettu talon omistajan puisen omakotitalon taakse. Meidän lisäksi täällä asuu kaksi vietnamilaista perhettä, yksi filippiiniläinen pariskunta ja yksi paikalliselle kansalaisjärjestölle työtä tekevä laosilainen.
Huone oli tyhjä, mutta Sarahin työpaikasta saimme lainaksi patjan, lakanan, maton, keittiökalusteita, peiton, keittimen, hyttysverkon, harjan, syhvelin, tuulettimen ja radion. Vuokranantajalta saimme sängyn, kaksi tuolia ja kirjoituspöydän.
Olohuoneesta pääsee reikäisellä peltikatolla suojattuun takapihakeittiöön. Seinän takana on jääkone, joka hurahtaa päälle tasaisin väliajoin. Aamukuudelta jäitä lapioidaan pois – siltä se ainakin kuulostaa – minkä aiheuttama meteli herätti meidät ensimmäisinä öinä.
Aamiaista käyn ostamassa läheiseltä aamumarkkinoilta. Patonkia, kanamunia, teetä, kurkkua ja hedelmiä. Markkinoiden kattopressu on niin alhaalla, että paikoin joudun kävelemään kumarassa. Maa on mutainen ja tunnelma tiivis. Läheisestä kaupasta saa jogurttia ja mysliä. Lounaan syön kotikadullamme sijaitsevissa katukahviloissa kolmellakymmenellä eurosentillä. Yleensä riisiä ja kalaa. Päivälliselle kävelemme keskustan modernimpiin ja aavistuksen kalliimpiin ravintoloihin.
Päivät istun etupihallani ja kirjoitan. Näen sinistä taivasta, valkoisia pilviä, palmuja ja puutaloja. Vihreän kirjoituspöytäni vieressä pieni kala-allas, tyhjiä limsakoreja, polkupyöränraato, puinen pöytälevy, FBI –nimistä maalia joskus sisältänyt maalipurkki ja muuta metalli-, muovi- ja puuromua. Kukko kiekuu, etäällä hakkaa jokin kone ja filippiiniläisten stereosta soi amerikkalaisia rock-klassikoita. Jaloissani pyörii keltaruskea kissa, jolla on keltaruskeat silmät.
Kerran luulin sen tulleen hulluksi, kun se juoksi täydellä vauhdilla päin sementtiseinää. Mutta milläpä muulla tavalla sitä liskon kiinni saisi?
Meneillään on Laosilaisten yllätyslomaviikon viimeinen päivä. Loman aiheuttaja on Asean-, eli Kaakkois-Aasian -maiden huippukokous, johon on kutsuttu edustajia myös EU:sta, Yhdysvalloista, Kanadasta, Kiinasta, Japanista ja Australiasta.
Suurin osa kaupungin virastoista, kaikki koulut ja monet kaupat ovat suljettu. Turisteja ei päästetä maahan eikä maasta pois tämän viikon aikana. Sunnuntain lehdessä oli hallituksen ilmoitus, jossa kerrottiin, että poliisilla on oikeus sakottaa jokaista laosilaista naista, joka kulkee kadulla johonkin muuhun kuin perinteiseen laosilaiseen pukuun pukeutuneena.
Sunrise –koululle koulun pakkosulkemisesta kerrottiin viikkoa ennen kokousta. Sarah kertoi opettajien naureskelleen hallituksen pukupakko –uhkaukselle. Uhkaukseksi se minun nähdäkseni jäikin, sillä en ole tällä viikolla huomannut naisten pukeutumisessa mitään muutoksia.
Keskusta on hiljainen. Erään arvion mukaan hallitus julisti tämän pakkoloman, koska halusi, että delegaatioiden autot voivat kulkea esteettä kaduilla. Toinen syy lienee terrorismin pelko. Turvallisuus on vedetty huippuunsa. Raskaasti aseistettuja poliisipartioita on kirjaimellisesti keskustan jokaisessa kadunkulmassa.
Eilen illalla toisen vietnamilaisen pariskunnan luokse oli kokoontuneena ystäviä syömään ja juomaan. He viittoivat minutkin liittymään seurakseen. Istuimme lattialla ringissä ja söimme tikuilla emännän laittamaa liha-kasvispataa, riisipaperiin käärittyjä lihanpaloja ja minttulehtiä ja jälkiruuaksi makeaa riisipuuroa. Juomana oli olut, johon lisättiin jatkuvasti jääpaloja.
Laosissa elävien vietnamilaismaahanmuuttajien bileissä oli kutakuinkin samanlaista kuin missä tahansa muissakin bileissä. Joukossa oli yksi hauska, yksi joka oli liian humalassa, yksi joka lähetettiin hakemaan lisää tupakkaa, yksi isännän vakavaa roolia vetävä ja yksi ruuasta vastaava emäntä. Niin ja minä, eli yksi joka ei osannut muiden kieltä. Huikkasin avuksi Sarahin ja matkaoppaan, jossa oli parinkymmenen sanan vietnam-sanakirja.
Kirjasta ei ollut juurikaan hyötyä, joten kommunikaatio jäi pääosin pantomiimin varaan. Nimet kerrottiin, kuten myös kotimaat, iät ja ammatit. Kaikki miehet olivat puuseppiä. Emäntä, porukan ainoa joka puhui edes pari sanaa englantia, ei ollut varma ammatistaan.
Huone oli niukasti kalustettu. Seinällä oli vain peili ja puoli kahdeksaan pysähtynyt kello. Sänky oli täynnä pientä roinaa, josta päättelin pariskunnan nukkuvan lattialla. Heillä on yksi lapsi, mutta hänet on jätetty isovanhempien hoidettavaksi Vietnamiin.
Saimme kerrottua, että olimme tulleet tänne junilla ja busseilla, ja että yhteensä matkaliput tänne olivat maksaneet 400 euroa per henkilö. Humalaisin lupasi tulla käymään Suomessa.
– Viuuh! hän vihelsi ja imitoi käsillään lentämistä, osoitti itseään ja nyökkäsi minulle kysyvästi.
– Welcome, sanoin, mutta olutlasissani kelluneita jääkuutioita osoittaen varoitin, että siellä on hyvin kylmä.