Laos, Vientiane 2.8.2005
– Thank God for Hokey Pokey, on Sarahilla nykyisin tapana huokaista.
Hän opettaa englantia eri ikäisille ja eri tasoisille ryhmille, täällä Vientianessa ja pienessä Udamphone -nimisessä kylässä kaupungin ulkopuolella. Hokey Pokey, tuo ruumiinosia läpi käyvä ihmisiä pyörittävä tanssileikki, toimii pomminvarmasti, oli oppilaina sitten lapsia, opettajia tai ketä tahansa. Iästä riippumatta opiskelijat eivät pysty olemaan nauramatta lanteita heiluttaessaan ja laulaessaan.
Maaseudulla opettaakseen Sarah tarvitsi luvan kylänvanhimmilta. Ryhmä kokoontui ja päätti, että opetuslupa myönnetään, mutta vain sillä ehdolla, että vieraileva vapaaehtoisopettaja tulee opettamaan myös heitä.
Kylänvanhimpien kokoontumispaikka, kertoi Sarah, muistutti pientä, yhden huoneen koulua. Kolkko puurakennus, jossa viitisentoista kunnallispoliitikkoa istui paritusten pulpettiensa takana kuin koululapset. Edessä oli liitutaulu.
Suurin osa paikalla olijoista oli Sarahin ikäisiä miehiä, joista yksi oli insinööri ja toinen sotilas. Pari parikymppistä nuorukaista ja pari kuusissakymmenissä olevaa miestä. Vanhempi naislääkäri ja neljä muuta naista, jotka olivat kaikki opettajia. Yksi miehistä puhui ranskaa ja vaikutti muita kosmopoliittisemmalta.
Eturivissä istunut kunnanjohtaja oli ystävällinen viisikymppinen herra, jonka paksut mustat hiukset sojottivat pystyssä. Hän oli lyhytkasvuinen ja pukeutuneena rennosti shortseihin, t-paitaan ja sandaaleihin. Myöhemmin Sarah pääsi vierailemaan hänen luonaan hänen tyttärensä seitsemäntoistavuotis-syntymäpäiväjuhlilla.
Parin kilometrin tie kylään on toivottoman huonossa kunnossa, vaikka kylä sijaitsee vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä pääkaupungista. Jopa moottoripyörällä liikkuminen on kuoppien takia vaivalloista. Tietä reunustavat riisipellot, kunnes parintuhannen asukkaan kylän alkamisesta kertoo muutamat talot, joiden etupiha toimii myymälöinä.
Perheessä, jossa Sarah asui, hoitaa neljätoistavuotias teinityttö kaikki kodintyöt. Talossa toimii myös Development Centre. Seinät ja lattia ovat sementtiä, katto peltiä. Olohuoneen yhdellä seinustalla on kolme kutomakonetta ja toisella kirjahylly keskuksen lapsiasiakkaille. Tuoleja, sohvia ja penkkejä ei ole lainkaan, televisiota katsellaan lattialla istuen.
Kitara, televisio, pieni jakkara, matto, tuuletin, naista esittävä kalenteri ja toinen, joka kertoi huumeiden vaaroista sarjakuvapiirustuksin. Seinässä katonrajassa tuuletusakkoja niin kuin meilläkin. Pari valokuvaa, kirjoja, lelu, kännykkä, muistilehtiö ja lääkepurnukka. Siinä kaikki.
Ateriat syödään olohuoneen lattialla istuen. Tytär tuo ruuan ja astiat pienelle kannettavalle pöydälle aseteltuna. Ruuan jälkeen hän vie koko pöydän keittiöön.
Makuuhuoneita on kolme. Yksi vanhemmille, yksi kahdelle tyttärelle ja yksi tällä kertaa vieraalle. Minä en ollut tervetullut, koska emme ole naimisissa.
Mutta Sarah minulle kertoi ja digikuvista näytti, että yksi keittiön seinä on valmistettu bambukepeistä. Keittiössä on maalattia, ja siellä juoksentelee kanoja vapaana. Toisinaan ne tulevat sisälle taloon, josta ne hätistellään heti pois.
Development centerin opetustiloissa on lisää kutomakoneita. Sementtilattia ja olkikatto, mutta seiniä ei ollenkaan. Oppilaat tulevat keskukseen koulun jälkeen ja lomillaan opettelemaan matonkutomista, erilaisten vaatteiden ja pelien tekoa sekä kynttilänvalmistusta.
Polku kunnanjohtajan taloon oli pimeä ja mutainen. Etäältä kuului luostarin rummutusta. Ylitettiin kapea parista laudasta kyhätty silta ja saavuttiin suuren puutalon luokse, jonka pihaan oli pysäköityneenä kymmenkunta moottoripyörää.
Juhlasalina toimiva alue oli talon seinättömässä, tolppien ympäröimässä pohjakerroksessa, josta johti portaat yläkertaan ja jonka päädyssä oli keittiö. Yläkerrassa oli makuuhuoneet, joissa vieraat eivät vierailleet.
Juhlavieraita oli kolmisenkymmentä, lähinnä teinejä, mutta paikalla oli myös lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Kunnanjohtajan vaimon t-paidassa mainostettiin kondomeja. Sarah tunnisti osallistujien joukosta tuttuja lapsia ja jonkun tutun poliitikonkin.
Suuresta täytekakusta otettiin sormeen kermavaahtoa, jota sotkettiin vieraiden nenänpäihin ja poskiin. Kakku syötiin ennen ateriaa. Sarahia kohdeltiin kuin kuningatarta. Juhlasaliin oli tuotu äänentoistolaitteet, joita käytettiin vain kerran, kun päivänsankari piti lyhyen puheen englanniksi ennen aterialle siirtymistä:
– Haluaisin kaikkien huomaavan, että meidän opettajamme Sally on täällä paikalla. Kiito Sally että tulit juhliimme.
Siinä koko puhe.
Vientiane 5.8.2005
Naapurimme Souphone Sayavong on koulutukseltaan lääkäri ja toimii International Planned Parenthood Federationin Aids-projektityöntekijänä. Hän on kolmekymmentäkolmevuotias, mutta näyttää ikäistään nuoremmalta. Hänellä on ohutsankaiset silmälasit ja paksut mustat hiukset, jotka ovat keskellä tuuheassa ja lennokkaassa jakauksessa.
Hän soittaa kitaraa ja kuuntelee Madonnaa, Mozartia, Annie Lenoxia ja Elton Johnia. Hän katselee elokuvia läptopistaan, ajaa töihin skootterillaan ja maksaa vuokransa kerran vuodessa.
Luonteeltaan hän on vaatimaton, kohtelias ja pidättyväinen, mutta samalla myös kunnianhimoinen. Hän on anonut stipendiä saadakseen suorittaa jatko-opintoja Japanissa. Hän väittää muistavansa ajan ennen kommunistivallankumousta. Epäilin, sillä laskujeni mukaan hän oli tuolloin kolme- tai neljävuotias. Hänellä on viisi sisarta, jotka asuvat heidän synnyinkaupungissaan maan pohjoisosassa.
Hänen isänsä työskenteli aikoinaan politiikassa, mutta on siirtynyt jo eläkkeelle. Itse hän ei ole puoluepolitiikasta kiinnostunut, hän ei ole edes äänestänyt koskaan, vaikka puolueen sisäisiä vaaleja täällä silloin tällöin järjestetäänkin. Hän näkee yksipuoluejärjestelmän olevan tehokas ja resursseja tuhlaamaton, mutta myöntää kaksipuoluejärjestelmänkin edut.
Perheen äiti pyörittää pientä kauppaa. Pienen kaupan pyörittäminen lienee Laosin yleisin naisten ammatti. Tuntuu, että joka toisen talon etupihalla myydään sipsejä, tupakkaa, leluja, shampoota, hedelmiä, moottoriöljyä, savutikkuja, karkkia, ruokaöljyä, kanamunia sekä lähinnä temppeliin vietäväksi tarkoitettuja krysantemum- ja lootuskukkia – tai ainakin jotain edellä mainituista.
Yhteistä näille pienyrityksille on, että kauppa on kodin välittömässä läheisyydessä, niin että arki ja vapaa-aika sekoittuvat keskenään. Myymälässä nukutaan, hoidetaan vauvaa, vahditaan lapsia, pelataan korttia, jutellaan, puhutaan kännykkään, putsataan ja korjataan skootteria, syödään ja juodaan.
Kyseessä on perheyritys, jossa kaiken ikäiset perheenjäsenet osallistuvat työntekoon. Jos ei muuten, niin nukkumalla vauvanunta katosta roikkuvassa kehdossa.
Vietnamissa pääsin kurkistelemaan olohuoneisiin, koska olohuoneissa ei useinkaan ollut päätyseinää. Täällä olohuoneessa ei ole välttämättä seiniä lainkaan. Lämpötila pysyy helteen puolella koko vuoden, joten seinien puuttuminen mahdollistaa varjoisan paikan oleskelulle. Yläkertaa kannattelevien tolppien välissä, maalattian päällä, suoritetaan perheen yleismaailmalliset rutiinit, eli syömisen ja televisionkatselun. Tuuletuslaite hyrrää vieressä ja kissat, kanat, ankat ja koirat juoksentelevat vapaina.
Toiset pyörittävät myös pientä ravintolaa, jossa tarjoillaan yleensä riisiä, kalaa ja lihaa, tai sitten suurta fÅe-nuudelisoppakulhoa, johon lisätään kaikkea mahdollista ja päälle ripaus jotain mahdotonta. Hinta vaihtelee kolmenkymmenen eurosentin ja yhden euron välillä per ateria.
Eräs myytävistä tuotteista on banaaninlehtiin käärityt jauhelihanpalat. Banaaninlehdet ilmeisesti auttavat lihan säilymistä, sillä ruoka saattaa roikkua tunti tolkulla auringon paahteessa ja silti maistua tuoreelle. Niin monta banaaninlehteä on pienen herkkupalan ympärille kääritty, että pakettia avatessa tuntuu kuin kyseessä olisi pila.
Miesten yleisin ammatti Vientianessa lienee tuk-tuk –kuski. Tuk-tukeiksi kutsutaan kolmipyöräisiä, yleensä kuuden asiakkaan istuttavia takseja. Toisin kuin intialaisissa rikshoissa, jonne ei mahdu kuin kaksi tai kolme matkustajaa, tuk-tukissa matkustajat istuvat kasvotusten, kylki menosuuntaan päin.
Vientiane on hyvin pieni, syrjäinen ja rauhallinen kaupunki. Toisin kuin Vietnamissa ja Thaimaassa, vaatteiden, ruokien ja turistirihkaman myyjät jättävät täällä turistit rauhaan. Tuk-tuk –kuskit ovat ainoa poikkeus.
– Tuk tuk? he kysyvät joka kerta kun kävelen heidän ohitseen, kun he ajavat ohitseni tai vastaani.
– Motorcycle? moottoripyöräkuskit kyselivät Hanoissa. Mutta toisin kuin Hanoissa, täällä kuskit jättävät heti rauhaan, kun sanoo ei.
Moottoripyöriä ja skoottereita täälläkin riittää huomattavasti enemmän kuin autoja tai polkupyöriä.
– Polkupyörät hävisivät kaupunkikuvasta yhdessä vuodessa, vuonna 1997, kun hallitus lievensi moottoripyörien tuontirajoituksia, sanoi Souphone.
Kypäräpakko on tullut voimaan juuri äskettäin, sitä noudattaa noin kymmenesosa moottoripyöräilijöistä. Yhden pyörän päällä matkustaa usein koko nelihenkinen perhe. Pienimmät lapset istuvat etummaisina ja pitävät kiinni ohjaustangosta. Yksinajavat kuskit puhuvat usein ajaessaan kännykkään, polttavat tupakkaa tai pitelevät sateenvarjoa.
Kymmenen vuotta elämästään Souphone on ollut luostarissa noviisina. Noviiseja, ei siis munkkeja, lienevät heinäkuun matkapäiväkirjassa kuvailemani Lai ja Vinaikin. Noviiseilla on parikymmentä käyttäytymissääntöä, munkeilla sen sijaan yli sata.
Souphone tykästyi kovasti luostarielämään ja harkitsi vakavasti munkiksi ryhtymistä, mutta ei uskonut pystyvänsä noudattamaan kaikkia munkeille asetettuja sääntöjä.
– Niitä oli yksinkertaisesti liikaa, hän sanoo.
Luostarista lähtemisen jälkeen hän opiskeli stipendin turvin Vientianessa lääketiedettä, ja oli myös pari kuukautta vaihto-oppilaan Ranskassa. Valmistuttuaan hän sai töitä YK:lta, jonka jälkeen siirtyi IPPF:lle.
Heidän Aids –projektinsa kattaa toistaiseksi vain kaksi kylää. Hallitus ei halua hätiköidä näissä asioissa. Ensin kokeillaan, ja mikäli tuloksia syntyy, projekti toteutetaan laajemmin. Käytännössä järjestö antaa kyläläisille seksuaalivalistusta ja varmistaa, että kondomeja on saatavilla.
Yllätyksekseni Souphone puolustaa hallituksen toimia vuoristoheimolaisten pakkosiirtämiseksi Pohjois-Laosin vuorilta.
– Hallituksella ei ole varaa rakentaa vuoristoon teitä, sairaaloita ja muuta infrastruktuuria. On paljon tehokkaampaa siirtää ihmiset infrastruktuurin äärelle kuin tuoda infrastruktuuri ihmisten äärelle vuoristoon.
Hänen mielestään hallitus halusi auttaa paimentolaisia ja pelastaa metsiä.
– Paimentolaisten perinteinen elämäntapa tarkoitti käytännössä metsien hakkaamista siltä alueelta, missä he sattuivat kulloinkin elämään. Polttopuiden loputtua paimentolaiset siirtyivät aina uuteen paikkaan.
Uutistoimisto BBC arvioi pakkosiirrettyjen määräksi 65 000. Heiltä ei puutu pelkästään riisiä, jutussa sanotaan, vaan he ovat myös kohdanneet heille uusia tauteja, muun muassa malariaa ja parasiittejä. Tästä johtuen heidän kuolleisuus on paikoin jopa neljässä prosentissa. Yleensä kuolleisuusluvut ovat näin suuria vain sota-alueilla ja pakolaisleireillä.
BBC ei mainitse mitään hakkuista, vaan sen mukaan pääsyy pakkosiirtoihin oli oopiumin viljely. Aiemmin Laosin hallitus salli viljelyn vedoten siihen, että ennen oopiumin viljelyn kieltämistä vuoriston asukkaat tarvitsevat vaihtoehtoisen viljelyskasvin ja taloudellista kehitystä. Yhdysvaltojen, EU:n ja YK:n apupaketin houkuttelemana hallitus kuitenkin tiukensi kantaansa vuonna 1999.
Hallituksen oman ilmoituksen perusteella Laosista on nyt tullut oopium-vapaa maa. YK:n tilastojen mukaan tuotannosta on viidessä vuodessa saatu leikattua 75 %.
Souphonen mukaan huumetta ei viljelty vientiin, vaan paikallisten köyhien lääkkeeksi.
– Särkylääkkeitä ei ole juuri lainkaan saatavilla maaseudulla, siksi ihmiset käyttävät oopiumia. Ongelmana vain on, että he eivät tiedä, että siitä tulee riippuvaiseksi.
Vientiane 6.8.2005
Vuokraemäntämme Manichanh Douangphimvongin äiti on kuolemansairas Yhdysvalloissa ja vuokraemäntämme haluaisi käydä tervehtimässä häntä. Äiti ja tytär eivät ole nähneet toisiaan kahteenkymmeneenkahdeksaan vuoteen. Myös Manichanhin isä, siskot ja veljet asuvat Yhdysvalloissa, jonne he muuttivat sodan jälkeen.
Minkä sodan, voi hyvällä syyllä kysyä. Vuosina 1964 – 1973 käytiin Laosissa sota, josta suurin osa länsimaailmaa ei tiennyt mitään, vaikka suurvallat olivat sodan aktiivisia toimijoita.
Sodan pimittämisen taustalla oli vuonna 1962 solmittu Geneven sopimus, jossa tunnustettiin Laosin itsenäisyys ja kiellettiin ulkomaalaisten sotahenkilökunnan läsnäolo maassa. Sopimuksessa hallitusvalta annettiin koalitiohallitukselle, johon kuului oikeistomilitaristeja, Pathet Lao –kommunisteja (PL) ja riippumattomia militaristeja. USA veti sopimuksen mukaisesti maasta lähes seitsemänsataa sotilasasiantuntijaansa ja kouluttajaansa, mutta pohjoisvietnamilaiset joukot jäivät maahan sopimuksen vastaisesti.
Koalitiohallitus ei – kuten näppärimmät jo koalition kokoonpanosta saattoivat arvata – pysynyt koossa kovin pitkään. Sisällissota puhkesi uudestaan, niin että Pathet Lao hallitsi Pohjois-Vietnamin joukkojen tukemana maan pohjois- ja koillisosia, kun taas Royal Lao –hallituksen armeija (RLA) muuta maata.
Yhdysvallat ei jäänyt seuraamaan sivusta tilanteen kehittymistä, vaikka virallisesti pitikin yhä kiinni Geneven sopimuksesta. CIA:n agentteja sijoitettiin kehitysapuvirkoihin ja ilmavoimien lentäjien työsopimuksia korjattiin niin, että heistä tuli siviililentäjiä. Yhdysvaltojen viranomaisten sisäisessä tiedotuksessa puhuttiin ”Toisesta teatterista,” koska Laosia ei haluttu mainita nimeltä.
Vietnamin sodan laajetessa myös operaatio Laosissa paisui. RLA:n aluksi vain kymmenentuhannen sotilaan salainen armeija suureni 30 000 mieheen. Se koostui pääasiassa Thaimaassa koulutetuista Hmong –heimolaisista, joiden palkan maksoi Yhdysvallat.
PL:n joukot olivat huomattavasti suuremmat, joten RLA otti strategiakseen ilmapommitukset. Hyvin nopeasti Laosin pohjoisosien pommituksista muodostui suurin Yhdysvaltain johtama pommituskampanja sitten toisen maailmansodan. Kaiken kaikkiaan CIA:n toiminta Laosissa oli Yhdysvaltain kallein peiteoperaatio aina 80-luvulle Osama Bin Ladenin joukkojen tukemiseen asti.
Kuvaavaa on, ettei Toisen teatterin päätukikohtakaupunkia Long Tiengiä edes mainittu kartoissa, vaikka siitä operaation ansiosta kasvoi maan toiseksi suurin kaupunki ja sen lentokentästä tuli yksi maailman kiireisimmistä. Korkealla vuoristossa sijaitsevaan kaupunkiin viitattiin vain koodinimillä ”Alternate”, ”Lima Site 20 A” tai lempinimellä ”Shangri-La”.
Christopher Robbinsin kirjan The Ravens mukaan Toisen teatterin pilotit olivat sotilaita, jotka olivat pukeutuneina siviilivaatteisiin: farkkushortseihin, t-paitoihin, cowboy –hattuihin ja mustiin aurinkolaseihin. ”He lensivät käytöistä poistetuilla koneilla… heidän kuolinlukunsa olivat sodan korkeimmat, jopa 50 %… Jokainen pilotin täytyi kantaa mukanaan tappavaa myrkkyannosta, jota he vannoivat käyttävänsä, jos joutuisivat vihollisen käsiin.”
Koska sota ei ollut virallinen, ei siellä myöskään ollut ketään valvomassa, noudattavatko osapuolet sodankäynnin sääntöjä. Pommittajat olivat vapaita pommittamaan temppeleitä, sairaaloita ja mitä tahansa muita näkyviin tulleita rakennuksia.
Asukaslukuun nähden Laos on maailman pommitetuin valtio. (Katso BBC:n kuvareportaasi aiheesta.) Yksi syy on Thaimaasta käsin Pohjois-Vietnamiin matkanneet B-52 pommikoneet, joille oli annettu määräys tyhjentää joka lennolla koko pommilasti. Olosuhteista riippumatta.
Laosiin tehtiin yhteensä 580 944 pommituslentoa, mikä on puolitoista kertaa enemmän kuin Vietnamiin. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtä pudotettua pommilastillista joka kahdeksas minuutti, 24 tuntia päivässä, yhdeksän vuoden ajan.
Osa pommeista oli suunniteltu räjähtämään muutamia tunteja pudottamisen jälkeen. Osa niistä räjähti päiviä, osa kuukausia, osa vuosia ja viimeiset vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.
Salaisen Ho Chi Minh –radan paljastamiseksi Laosin itäosiin pudotettiin myös runsaasti defoliant (agent orange) ja herbicide (yellow rain) –nimisiä myrkkyjä, viimeksi mainittua yhteensä 200 000 gallonaa. Aineet tuhosivat alleen joutuneen kasvillisuuden, myrkyttivät viljelyskasvit ja saastuttivat vesijärjestelmät niin, ettei vesi kelvannut enää kasteluun, saati sitten juomavedeksi.
Pommituksista huolimatta Pathet Lao valloitti Long Tiengin ja lopulta koko maan. Vientianeen saavuttuaan he muuttivat nimensä Lao People’s Revolutionary Party’ksi (LPRP) ja muodostivat maahan kommunistisen yksipuoluejärjestelmän, joka on ollut voimassa vuodesta 1975 lähtien.
Sen sijaan, että olisivat oppineet jotain pommitusten mielettömyydestä, LPRP käytti vastustajiltaan takavarikoimaansa myrkkyjä omia kansalaisiaan vastaan, tällä kertaa maan keskiosissa, vallassaolonsa kahden ensimmäisen vuoden aikana.
Juuri näiden vuosien aikana vuokraemäntämme perhe pakeni Yhdysvaltoihin. Anoessaan viisumia Yhdysvaltojen suurlähetystössä häneltä kysyttiin, miksei hän paennut perheensä kanssa seitsemänkymmentäluvulla. Nyt se on liian myöhäistä, sillä hänelle ei myönnetä edes turistiviisumia.
”Valitettavasti…”, sanotaan suurlähetystön kirjeessä, ”…meillä on viime aikoina ollut ongelmana, että turistiviisumia hakeneet eivät ole palanneet, vaikka he ovatkin olleet naimisissa ja heillä on Laosissa lapsia.”
– Kuinka hän voisi sinne jäädä? levittelee hänen aviomiehensä käsiään. – Hänellä on täällä perhe, asunto, työ ja hyvä elämä. Ei hän sinne halua muuttaa ja aloittaa kaikkea alusta. Hän on 48–vuotias. Haluamme vain yhtä asiaa – sitä, että hän pääsisi katsomaan äitiään vielä viimeisen kerran.
Vientiane 11.8.2005
Aurinko oli juuri päättänyt laskea. Grilliyrittäjät virittelivät tuliaan ja nostelivat lihavartaitaan esille myydäkseen niitä kymmenellä eurosentillä. Lapset olivat vieneet leijat huoneisiinsa ja ajelivat polkupyörillään kotikatuamme edes takaisin. Vähän vanhemmat pojat olivat nostaneet sandaalin kahden kepin varaan ja heittelivät sitä toisella sandaalilla. Niin maltillisena he jonottivat ja niin vakavia he olivat, että epäilen kyseessä olleen paljasjalkaisen järjestämä vedonlyönti.
Kadulle oli ilmestynyt pyörien päällä kulkeva lättyjenteko- ja myyntipiste. Pysähdyimme sen kohdalle ja neuvottelimme hinnasta. Hinta oli yllättävän korkea, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta.
Maksettuani, paperikääröä avatessani ja kävellessämme kotia kohti tyhjänpäiväisyyksiä jutellen, näimme Wat Si Muang -temppelin takaa nousevan kipinöitä ja savua.
– Tuolla on tulipalo, totesi Sarah.
– Toivottavasti se ei ole temppeli, sanoin, ikään kuin tyhjän temppelin palaminen olisi suurempi katastrofi kuin ihmisiä täynnä olevan talon.
Katastrofi veti puoleensa ihmisiä joka suunnalta. Toiset juoksivat vauhkoina, toiset kävelivät laiskasti, mutta kaikki etenivät samaan suuntaan. Kiersimme temppelin puiston kautta ja näimme myyntikojujen takana olevan kaksikerroksinen puutalon ilmiliekeissä.
Talosta nostettiin tavaroita turvaan. Jostain kuului kahden naisen hysteeristä itkua. Toisaalta halusimme auttaa, toisaalta paikalla tuntui olevan jo liikaakin uteliaita. Kielitaidottomina saattaisimme olla vain tiellä, totesimme. Katselijat olivat tukkineet tien niin, että olin huolissani, pääseekö palokunta paikalle.
Turvallisen etäisyyden päässä pohdiskelimme, onko lähistöllä mitään räjähtävää. Huoltoasemalla oli matkaa turvalliset parisataa metriä, mutta toisaalta koko kortteli oli rakennettu puusta. Minun teki mieli lättyäni, mutta katsoin sen syömisen tuossa tilanteessa olevan sopimatonta.
Kiersimme vähäliikenteiselle kadulle, josta saattaisimme nähdä talon taakse.
– Please, help, please, help, aneli meitä vastaan juokseva pyylevä kolmikymppinen nainen.
Lupasimme auttaa, joten hän ohjasi meidät palavan talon naapuriin. Jätin paperikäärössä olevan lättyni heidän myyntikojunsa päälle. Nainen ohjasi meidät sisälle. Talossa oli isäntä, emäntä, vanha nainen, tyttölapsi ja kymmenen litran vesisanko.
Kymmenkunta ämpäriä ja kulhoa oli nostettu valmiiksi esille, mutta kukaan ei tehnyt niille mitään. Pyylevä nainen ja tyttölapsi tuntuivat olevan ainoita toimintakykyisiä. Pyylevä hössötti ja tyttö rauhoitteli isoäitiään.
Otin sangollisen täyteen vettä ja kävelin reippaasti talon läpi takapihalle. Siellä oli edessäni iso puinen vaja, ulkovessa ja sen vieressä korkea puuaita. Puuaidan takana puutarha ja puutarhan takana palava talo. Tunsin palon hehkun kasvoillani, mutta heittämäni vesi ei yltänyt palavaan taloon asti.
– Make a line, make a line, vouhotin.
Naiset tottelivat minua, vaikka Sarah vähän protestoikin. Hän olisi halunnut kuulla toimintaohjeita mieluummin talon isännältä, mutta isäntä ei tuntunut haluavan tehdä mitään. Paikalle tullut kännykkään puhuva teinipoika lopetti puhelunsa, laittoi kännykän sukkaansa ja liittyi linjastoomme. Palavan talon takaa kuului paloauton sireenien ääniä.
Muutamia vesisangollisia heitettyäni aloin ymmärtää isännän rauhallista passiivisuutta. Paljoa ei ollut tehtävissä. Naapurin puutarhan kasteleminen oli tässä tilanteessa suhteellisen tarpeetonta.
Katsoin pihalla olevaa tyhjää kanahäkkiä ja mietin, pääsisinkö kiipeämään sitä pitkin aidan toiselle puolelle. Pääsisin, mutta en vesisanko kädessä. Siirsin sitä kuitenkin sivuun niin, että minulla oli enemmän tilaa. Maahan oli loiskunut vettä ja se oli kurainen. Teloin jalkani kanahäkkiin.
Palava talo sihisi voimakkaasti ja liekit pienenivät, joten arvelimme palokunnan aloittaneen työnsä. Savu haisi voimakkaalle ja myrkylliselle.
Pyylevä nainen kiitti meitä tuhannesti ja halusi osoitteemme, niin että voisi lähettää meille lahjan. Kieltäydyimme, koska emme halunneet lahjaa emmekä tienneet osoitettamme. Lupasimme pistäytyä kahville. Poistuessani nappasin etupihalle jättämäni lätyn mukaani ja söin sen kotona, käytyäni ensin suihkussa.
Myöhemmin kuulimme, että naapurin alkoholisti –poika oli jo parina aiempana kertana vanhemmilleen suuttuessaan yrittänyt sytyttää taloa palamaan, mutta ei ollut onnistunut. Nyt onnistui, mutta ketään ei onneksi loukkaantunut.
Parin päivän päästä istuimme naisen kanssa kahvipöydän ääressä. Täällä kahviin laitetaan runsaasti maitoa ja sokeria ja kahvin kanssa tarjoillaan aina myös vihreää teetä. Pöytä oli pyöreä ja kivinen ja sen keskellä oli shakkiruudukkoa muistuttava mustavalkoinen pelipöytä. Paikalliset pelaavat siinä pullonkorkeilla. Toisella korkit ovat väärinpäin ja toisella oikeinpäin.
Viereisessä pöydässä mies puhui kännykkään ja joi pillillä Coca-Colaa. Hän oli pukeutunut pikkutakkiin ja suoriin housuihin. Lasikaapeissa myydään leluja, pikkuleipiä ja erilaisia kahden desin juomia.
Nainen kertoi olevansa koulutukseltaan lääkäri ja työskentelevänsä kivenheiton päässä valtion terveysvirastossa. Hän kertoi asuvansa talossa vanhempiensa ja siskonsa perheen kanssa.
Vientiane 23. – 29.8.2005
Elämä pienessä asuinyhteisössämme on jatkunut kutakuinkin entisellään. Filippiiniläiset lähtivät hyvästejä sanomatta, joten muutimme seinän taakse heidän entiseen kämppäänsä. Nyt meillä on leveämpi sänky ja kaakelilattia.
Sammakot kurnuttavat, kanat kotkottavat, kukot kiekuvat milloin sattuu ja kissat tappelevat. Palmusta peltirojun päälle rysähtäen putoilevat kookospähkinät pelästyttävät sekä minut että kanat vähintään kerran viikossa.
Vietnamilaisen naapuripariskunnan rouvan ammatiksi on paljastunut kynsienlakkaaja. Hänen puuseppä –miehensä päräyttää ikkunamme alla moottoripyöränsä käyntiin joka aamu kaksikymmentä yli kuusi. Rouva poistuu työkalupakkia muistuttavaa laukkuaan kantaen kymmenen aikoihin.
Souphone pitää lounastaukonsa minun kanssa yhtä aikaa, mutta syömme silti eri paikoissa. Lauantai-iltaisin käymme hänen kanssaan syömässä jossain hienommassa ravintolassa.
Rivitalonpätkäämme vastapäätä asuva vuokranantajaperheemme otti viime viikolla jäsenekseen pienen mustan koiran. Sellaisen, joka vapisee koko ajan kuin kuumehoureessa. Isoine korvineen ja voimakkaine viiksineen se muistutti hiiren ja jäniksen risteystä. Otus valvotti meitä ulisemalla koko ensimmäisen yön.
Toisena yönä sama toistui, mutta kolmantena tienoon täytti outo hiljaista. Olivat antaneet koiran takaisin lahjoittajalle.
– Liian kovaääninen, sanoi isäntä.
Isäntä on yliampuvan ystävällinen. Koko ajan tarjoamassa kahvia, teetä ja kysymässä, onko meillä nyt varmasti riittävästi huonekaluja. Myös juomaveden antaa meille ilmaiseksi, vaikka hänen vaimonsa olisi ottanut siitä hinnan. Hän juttelee mielellään, kertoo elämästään ja muistelee aikoja, kun amerikkalaiset pommikoneet lensivät taivaalla.
Paidattomana hän puuhastelee milloin minkäkin rakennus- tai korjausprojektin parissa. Seuranaan hänellä on hänen naapurissa asuva tyttärentyttärensä. Suurisilmäinen nelivuotias seuraa isoisäänsä kuin ankanpoikanen emoaan.
Suunsa aukaistessaan tyttö kuulostaa oravalta. Souphonen mukaan tyttö ja tämän isoveli imitoivat usein aikuisia. Määräilevät toisiaan, toruvat toisiaan ja keskustelevat asiallisesti.
Myös toisessa naapurissa on lapsia. Sieltä kajahtaa tasasin väliajoin lapsikuoron esittämä Happy birthday to you. Sävel on unohtunut jo kauan sitten ja sanojakaan ei löydy mainittua neljää enempää. Mutta intoa riittää niin, että yksi laulusessio saattaa kestää viidestä kymmeneen minuuttiin.
– Sabadi farang, hei ulkomaalainen, he tervehtivät meitä ja juoksevat vastaamme joka kerta ohi kävellessämme. Kädet yhteen liitettynä, hymyillen ja nauraen.
Niin kauan kuin on lapsia, kukkia ja lintuja, on kaikki hyvin, sanoi veli Fransiskus kauan sitten, kaukana täältä.