Vientiane, Laos 6.9.2005
Vinai kävi luonani tänään puolenpäivän aikoihin. Hän oli pukeutuneena valkoiseen kauluspaitaan, suoriin housuihin ja uuden näköisiin mokkakenkiin. Pyysin häntä istumaan vuokraisäntämme Phaphonen meille lainaaman pienen puisen pyöreän pöydän ääreen.
Hän kertoi olleensa aamupäivän luennoilla ja menevänsä iltapäivällä Hong Kong –nimiseen ravintolaan tarjoilijaksi.
– Olen erittäin iloinen, että saan tulla luoksesi harjoittelemaan englantia.
Samaa toistelevat kaikki luonamme käyvät laosilaiset: Vinain ystävä noviisi Lai, Tammakhung -keskuksen vapaaehtoistyöntekijät lääketieteen opiskelija Thone ja juristiksi valmistuva Kit, sekä Sarahin temppelissä tapaama nuori nainen nimeltä Vinut. Toisinaan koko tapaamisen alkupuolisko menee sen toistelemiseen, kuinka hienoa on tavata, tuntea, tutustua ja opiskella englantia. Jälkipuolisko kuluu seuraavan tapaamisen suunnittelun merkeissä. Nykyhetkessä elämisestä, josta olen kirjoista lukenut, ei ole tietoakaan.
Halu englannin kielen oppimiseen on kyltymätön. Jokaisella nuorella miehellä tuntuu olevan selkeät tulevaisuudensuunnitelmat: perhe, talo ja mahdollisimman hyväpalkkainen työ.
– Lucy you, kadehti eräs nuori mies minua kun kerroin, että minulla on amerikkalainen tyttöystävä.
Niin suurta on näiden miesten usko materialistisen edistyksen onnea tuovaan voimaan, että alan pikku hiljaa uskoa, että he ovat kohdaltaan oikeassa. Että he tulevat olemaan sitä onnellisempia, mitä korkeamman materialistisen elintason tulevat saavuttamaan. Ei siksi, että raha ja tavara toisivat onnea, vaan siksi, että he uskovat rahan ja tavaran tuottavan onnea.
Vinai kertoo työskentelevänsä ravintolassa joka iltapäivä ja ilta. Hän on ravintolan uusi työntekijä eikä saa vielä saa ottaa vastaan asiakkaiden tilauksia. Siksi hän lähinnä vain kerää astioita ja pyyhkii pöytiä.
Näytin hänelle tietokoneelta kuvia lumen peittämästä Helsingistä ja Alavuden jäätyneestä Kirkkojärvestä. Maailmankartasta näytän hänelle missä Suomi sijaitsee. Hän innostui ajatuksesta tulla Suomeen pariksi vuodeksi töihin.
– Suomessa on hyvin kallista, hän sanoi ilmeisesti tarkoittaen, että siellä on hyvät palkat. – Voisin työskennellä pari vuotta siellä ja palata sitten tänne. Tienata ja sijoittaa sitten rahoja. Auttaa perhettäni maaseudulla.
Yritin toppuutella häntä kertomalla että hänen maalaamansa tulevaisuudenkuva on käytännössä mahdoton. Kerroin Suomen korkeasta työttömyydestä, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta ja siitä, että lentolippu Pohjois-Eurooppaan maksaa vähintään seitsemisensataa dollaria. Tämä ei miestä lannistanut. Hän kysyi, tietäisinkö jotain firmaa, joka haluaisi työllistää hänet. Niin innoissaan hän oli, että hänen mielenkiintonsa valokuviani kohtaan lopahti.
Suljin tietokoneen ja ehdotin, että lähtisimme syömään. Hän oli jo syönyt lounaansa, mutta lupasi lähteä seurakseni. Naapurin katuravintolaa pyörittää iäkäs pyylevä nainen, joka ei turhia puhele. Suosin hänen yhden pöydän ravintolaansa lounaspaikkanani, koska siellä saan syödä rauhassa kirjaani syventyen. Tällä kertaa tilasin viidenkymmenen eurosentin annoksen riisiä, kuivattua kalaa ja makkaraa.
Mustavalkoisen kissan ja ruskean koiran pyöriessä jaloissamme Vinai kertoi taustastaan. Hän on kotoisin köyhästä riisinviljelijäperheestä yli päivämatkan päässä maaseudulta. Hänen isänsä kuoli hänen ollessa kaksitoistavuotias, mikä ajoi perheen köyhyyteen.
Hän ryhtyi noviisiksi, koska hänen perheellään ei olisi ollut varaa maksaa hänelle opiskelua kaupungissa. Hän on hyvin onnellinen saamastaan mahdollisuudesta ja hyötyy luostarilaitoksesta yhä vieläkin, vaikkei noviisi enää olekaan.
– Luovuin keltaisista kaksi vuotta sitten, hän sanoi, vaikka tarkkaan ottaen munkkien ja noviisien kaavut ovat oranssisia.
Hän jäi asumaan luostarialueella ja saa nauttia luostarin ilmaisesta ruuasta. Valmistuttuaan hän aikoo palata kotikyläänsä. Ennen sitä hänellä ei ole mahdollisuutta käydä kotonaan, sillä hän työskentelee kaikki loma-ajat.
Tällä kertaa hän ei viitannut turistioppaan ammattiin, josta hän edellisellä kerralla tavatessamme puhui. Nyt hän haaveili työskentelevänsä valmistuttuaan jollekin kansalaisjärjestölle, hankkivansa, jos mahdollista, työkokemusta ulkomailla ja siirtyvänsä sen jälkeen valtion virkamieheksi.
Vientiane 7.9.2005
Francesco ja Francesca tulivat elämääni suunnilleen samoihin aikoihin. Ensin mainitulla tarkoitan Franseskus Assisilaista, jonka elämästä kertovan romaanin sain juuri luetuksi.
Franseskus syntyi rikkaan vaatemerkantin pojaksi nykyisin Italiaan kuuluvassa Assisissa 1180-luvun alussa. Hän eli yltäkylläisen, tuhlaavaisen ja nautinnontäyteisen nuoruuden. Vakavan sairauden järkyttämänä hän tajusi siihenastisen elämänsä tarkoituksettomuuden, sisällyksettömyyden ja turhuuden. Hän alkoi etsiä elämälleen syvempää tarkoitusta, luopui omaisuudestaan ja nosti köyhyyden, rakkauden ja rauhan suurimmiksi hyveiksi. Hän alkoi saarnata näistä hyveistä muillekin – niin ihmisille kuin eläimillekin – ja perusti näille pilareille perustuvan luostarilaitoksen.
”Jumalan hyvyys on suurempi kuin hänen oikeudenmukaisuutensa,” hän sanoi kirjan mukaan. ”Ei ole pelkoa, ei nälkää eikä janoa, ei sairautta eikä kuolemaa. On vain Jumala.” Paljon muutakin viisasta ja kaunista hän sanoi, kunnes kuoli 1226 ja haudattiin. Kahta vuotta myöhemmin katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi.
Francescan viisaus on jotenkin kätketympää. Kyse on Sveitsin saksankielisellä alueella 1960 –luvun puolessavälissä syntyneestä naisesta, joka on tullut Laosiin muistelemaan menneitä ja etsimään tasapainoa vaarallisesti kallistelevaan elämäänsä.
Hän puhuu Laosin kieltä, koska asui yhdeksänkymmentäluvun alussa täällä Lääkärit ilman rajoja – järjestössä työskennelleen entisen miehensä kanssa. Internetkahvilasta hänen yksinäiset silmänsä osuivat Sarahiin, joka aivan oikein paljastui mitä parhaaksi kuuntelijaksi. Pitkään kahvilassa juteltuaan ja itkettyään he lähtivät kävelylle, jonka jälkeen Sarah toi kotiimme tämän paljon puhuvan vieraan. Tuosta päivästä lähtien Francesca on käynyt luonamme lähes päivittäin. Koska Sarah on kaiket päivää töissä, on kuuntelijan ja terapeutin tehtävä siirtynyt minulle.
Francescan perhe omistaa pienen kaupungin suuren paikallislehden. Lehtibisneksen lisäksi hänen isänsä työskenteli ennen eläkkeelle siirtymistään armeijassa überkolonialina. Ãœberkolonial on niin korkea-arvoinen herra, kertoi Francesco, että hänen kulkiessaan kadulla ihmiset totesivat, että tuossa se überkolonialin tytär nyt menee. Jos Francesca teki nuorena jotain typerää, rekisteröivät ihmiset teon heti überkolonialin tyttären tekemäksi.
– Eihän sellaista voi kestää, hän sanoi kohtalostaan tuohtuneena.
– Niin, ei tietenkään, vastasin hajamielisenä.
Kylmän sodan ollessa kylmimmillään, oli überkolonialin perheenjäsenillä avoin viisumi Yhdysvaltoihin Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Isän tehtävänä olisi ollut huolehtia Yhdysvalloista käsin valloitetun maan rahavarojen asianmukaisesta käytöstä.
Vaikka Francesca syntyikin saksankielisessä kylässä saksan rajalla, oli hänellä paljon kontakteja myös Euroopan ranskan- ja italiankielisiin. Englantia hän oppi koulussa, joten jo lapsesta asti hän on oppinut tulemaan toimeen neljällä eri kielellä. Minun kanssani hän kommunikoi yleensä englanniksi, mutta lapsuudesta puhuessaan, hermostuessaan ja toisinaan vain epähuomiossaan hän vaihtoi kielensä saksaksi.
Suurimman osan ajasta ajattelin lähinnä omiani, harmittelin menetettyä tehokasta työaikaa ja mietin, kumpi on Francescalle parempi, se, että kuuntelen häntä vai se, että sanon suoraan, että hänen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lakata valittamasta.
Hän puhui paljon vanhemmistaan, sisaruksistaan, ystävistään, terapeutistaan sekä ex-miehestään ja tämän vanhemmista. Hän kävi läpi näiden ihmisten luonteenpiirteitä, ammatteja, tekemisiä ja asenteista. Toisinaan hänellä oli mukanaan valokuvia, jotka elävöittivät kerrontaa. Mutta enimmäkseen hän puhui siitä, miten nämä ihmiset suhtautuvat häneen, Francescaan.
Francesca luulee olevansa maailman napa, jota kaikki koko ajan ajattelevat, ja jonka vuoksi muut ihmiset tekevät päätöksensä ja sanovat sanottavansa. Sarah sanoi hänelle kerran viisaasti, että ajatukset ovat kuin polkuja aivoissa. Mitä useampaan kertaan niitä tallaa, sen syvemmäksi polun uoma muodostuu, ja sen vaikeampaa on polulta poiketa.
Uudestaan ja uudestaan Francesca tallaa samoja katkeran ajattelun polkuja. Että hän itse on mitätön ja turha, ja että hänen lähipiirinsä ajattelee hänestä pahaa.
Francescon polut olivat kovin erilaiset, mutta miksei kyse voisi olla samasta ilmiöstä. Uudestaan ja uudestaan hän ajatteli, että köyhyys, rakkaus ja rauha ovat ratkaisut maailman ongelmiin. Mitä useampaan kertaan hän ajatuksensa toisti, sitä itsestään selvempänä ja kirkkaampana hän teoriansa näki. Niinpä hän teki sen, mikä erottaa pyhimykset filosofeista: hän sovelsi teoriansa käytäntöön.
Köyhyydestä, rakkaudesta ja rauhasta tuli hänelle pakkomielle. Edes rahoista ja tavaroista luopuminen ei ollut hänelle tarpeeksi. Hän luopui myös vaeltajan sauvastaan ja sandaaleistaan. Mitä pidemmälle hän köyhyydessään ja pyyteettömässä rakkaudessaan meni, sitä suurempaa onnea se hänelle tuotti.
Francescalle oman tien kulkeminen ei sen sijaan tuota onnea. Hän kärsii. Hän ei syö lääkkeitään, koska pelkää tulevansa niistä riippuvaiseksi. Hän kertoo terapeuttinsa sanoneen, että pieni puuhastelu auttaisi häntä. Niinpä hän on maalaillut värikkäitä sammakoita ja virkannut villapaitaa.
Sammakot ovat niin upeita, että jos minulla olisi koti, en epäröisi hetkeäkään laittaa yhden tai kaksi hänen taideteoksistaan seinälleni. Virkkaaminen ei sen sijaan ole edennyt kovin hyvin. Hän on tehnyt paidan kainaloon asti, mutta koska hänellä ei ole mallia, hän ei enää tiedä miten jatkaa.
– Kainalon alettua paidan virkkaaminen on hyvin vaikeaa. En pysty tekemään sitä ilman mallia.
Nyt hän mietti uuden paidan aloittamista. Pudistin päätäni, koska en usko, että puolikkaiden villapaitojen kutominen yhdessä maailman kuumimmista maista auttaa häntä tuntemaan itsensä tärkeäksi ja hyödylliseksi.
– Mitä jos tekisit siitä kaulaliinan? ehdotin.
Hänen mielestään se on liian paksu kaulaliinaksi, ja kaulaliinassa on sama ongelma kuin paidassakin: kukapa täällä nyt kaulaliinaa tarvitsee. Sammakkojen maalaaminen lienee siis parasta puuhastelua.
Pitkään mietin, pyytäisinkö häntä auttamaan minua omassa työssäni. Teen freelancertyönä ehdotusta uudeksi sivarilaiksi, ja tuota työtä varten olen yrittänyt tutustua Itävallan ja Saksan vastaaviin lakeihin löytääkseni sieltä ideoita Suomen järjestelmää koskeviin ongelmiin. Tulokset ovat olleet kuitenkin laihahkoja, koska englanninkielistä versiota ei ole saatavilla.
Pelkäsin tehtävän olevan hänelle liian vaikea ja siksi epäröin monta päivää. Onhan lakiteksti vaikeaa luettavaa omalla äidinkielelläänkin. Mutta toisaalta, mitäpä menetettävää meillä olisi? Hän voi koska tahansa lopettaa työnsä jos se ei luonnistuisi. Jos hän sen sijaan onnistuu, on onnistumisen elämys sitäkin suurempi.
Niinpä vein eräänä päivänä tietokoneeni ulkoterassille, aukaisin Bundesgesetz über den Zivildienst –nimisen dokumentin ja aloitimme.
Alku ei ollut lupaava. Hyttyset kiusasivat häntä ja hänellä oli vaikeuksia oppia käyttämään tietokoneeni kosketushiirtä. Hän alkoi lukea monisataasivuista lakidokumenttia sana sanalta, sen sijaan että olisi lähtenyt etsimään vastausta kysymyksiini otsikoiden perusteella. Hänellä oli suuria keskittymisvaikeuksia. Tuon tuostakin hän vaihtoi puheenaihetta omaan terveydentilaansa, Vientianen sääolosuhteisiin ja pöydällä makaavaan kissaan. Johdateltuani heti ensimmäisten minuuttien aikana johdattelemaan hänen karkailevan mielenkiintonsa useita kertoja takaisin lakitekstin pariin, luovutin. Muistutin hänelle, ettei hänen ole suinkaan mikään pakko tehdä tätä työtä.
Mutta überkolonialin tytär osoittautui sitkeäksi naiseksi ja lupasi vielä yrittää. Hän tavasi vaikeita lakiteknisiä termejä kuin lukemaan opetteleva lapsi. Hän nosti päänsä ja sanoi saksaksi menettäneensä englanninkielentaitonsa, koska tekstiin keskittyminen vie hänen energiansa kokonaan.
Francesca hermostui. Hän hyppäsi pystyyn, meni Crocodile –nimisen polkupyöränsä luokse ja kaivoi laukkuaan selittäen jotain saksaksi. Ymmärsin, että hän joko kuulee liian hyvin tai sitten hän ei kuule tarpeeksi hyvin.
– Tämä tapahtuu aina kun aivoni joutuvat käsittelemään jotain liian monimutkaista, hän sanoi.
Hän nosti laukustaan pienen punaisen rasian, mutta ei aukaissut sitä. Mietin, mahtaako siellä olla korvatulpat. Hän palasi työn ääreen ja yritti taas. Pian turhautui uudelleen, nousi, meni käsilaukulleen ja otti taas esille pienen punaisen rasian. Vasta nyt tajusin sen olevan lääkepurkki. Sarah oli kertonut Francescan haluttomuudesta syödä lääkkeitä ja siitä, että tuo haluttomuus on osa taudinkuvaa. Kysyin, mahtaisiko lääke rauhoittaa häntä. Hän sanoi sen rauhoittavan, mutta pelkäsi, että se olisi liikaa. Ehdotin, että hän ottaisi vain puolikkaan. Hän teki niin ja palasi taas työn kimppuun.
Aurinko laski puiden taakse. Kissa alkoi leikkiä sivarikeskuksen sinivalkoisella kynällä.
Vajaan tunnin työskentelyn jälkeen hän lopulta löysi Itävallan siviilipalvelusjärjestelmän rangaistuskäytäntöjä koskevan lainkohdan. Hän innostui ja puhui saksaa niin nopeasti ja epäselvästi, etten ymmärtänyt mitään. Kissa alkoi maukua ja kukko kiekua, niin että minäkin aloin toivoa, että minulla olisi pieni punainen rasia.
Francescan rauhoituttua ja eläinten hiljennyttyä hänen englanninkielen taitonsa palasi. Sain selville, että Itävallassa siviilipalvelusmiehiä rangaistaan antamalla heille ylipalvelusta enintään kolme viikkoa. Tieto oli arvokas, joten pystyin antamaan Francescalle arvokkaan palkan: sain hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja hyödylliseksi.
Udamphone 17.9.2005
Suostumalla nukkumaan perheen Kheng –nimisen pojan kanssa samassa sängyssä samalla kun Sarah nukkui yksinään viereisessä huoneessa ja tytöt vanhempiensa makuuhuoneen lattialla, onnistuin saamaan luvan vierailla Udamphonessa eli kylässä, jossa Sarah oli työskennellyt muutamia päivä ja jonne minua ei meinattu päästää, koska en ole Sarahin kanssa naimisissa.
Kheng oli kaverinsa kanssa meitä vastassa päätien varrella, viitisen kilometriä kylän keskustasta. Kylään vievä tie oli niin mutainen ja kuoppainen, että jopa moottoripyörällä ajaminen oli vaivalloista. Pöydän ääressä istuskelevat miehet heiluttivat meille kättä ohi ajaessamme, lapset katselivat ujona ja pelokkaina mutta lehmille vierailumme oli yhdentekevä.
Majoituspaikassamme Udamphone Children´s Development Centerin pihalla meitä oli vastassa satakunta piirissä seisovaa, tanssivaa ja laulavaa lasta. Sarah nousi moottoripyörän selästä, tervehti lastenleikkiä vetävää teinityttö ja otti sen enempää kyselemättä ohjat heti käsiinsä. Piirileikit jatkuivat englanniksi.
Minä kättelin perheen isäntää ja kumarsin emännälle ja tyttärille kevyesti käsiäni yhdessä pidellen. Emäntä esitteli minulle jo kuvista tutun huoneiston: olohuoneen, jossa oli kirjahylly, televisio ja kitara, keittiön, joka oli osaksi ulkona ja makuuhuoneen, jossa ei sängyn ja moskiittoverkon lisäksi ollut juuri muuta. Aurinko laski, leikit loppuivat ja täysikuu nousi.
Kaikki olivat hymyileviä, kohteliaita ja auttavaisia, mutta kukaan ei puhunut englantia. Talossa vieraili kyläläisiä ja pihalla juoksenteli vielä lapsia, vaikka iltapäiväkerho olikin jo loppunut.
Tyttären laittama päivällinen syötiin lattialla istuen. Kädet pestiin olohuoneeseen tuodussa peltisessä vesiastiassa. Kala oli maustettu sitruunaruoholla, basilikalla, pippurilla ja valkosipulilla. Riisiä otettiin käteen, sitä pyöriteltiin ja kökkö kastettiin kalaliemeen tai sillä otettiin kalaa yhteisestä astiasta. Erittäin maukasta.
Muiden istuessa lattialla huoneessa käveltiin kohteliaisuussyistä kumarassa. Koskaan ei astuttu kenenkään yli. Ruuan jälkeen perhe kokoontui, aivan kuten Sarah oli kertonut, katsomaan thaimaalaista saippuaoopperaa televisiosta. Naapurin äijä tuli vierailulle ja kilpaili helevision kanssa soittamalla perinteistä laosilaista kanteleen muotoista puhallinsoitinta.
Ulkohuussiin vievän polun varrella, kanalan aidan onton tolpan päässä, puolentoista metrin korkeudessa, istui sammakko. Se istui siinä vakavana kuin portinvartija. Vaikka näky oli kertomisen arvoinen, en alkanut asiaa sisälle taloon palattuani pantomiimilla esittämään. En myöskään pyytänyt perhettä ulos katsomaan, koska epäilin sammakon kuitenkin katoavan ennen kuin ehtisimme ulos. Peseydyin avoimella takapihalla täysikuun valossa.
Khengin huone oli koruton: sementtilattia ilman mattoa, parisänky, sininen moskiittoverkko, silitysrauta ja matala kaappi. Seinällä kaksi bambukeppien väliin pingotettua kiinalaista maalausta. Jos seinää katsoo tarkkaan, näkee valkoisen seinämaalin läpi tiilet. Ikkunalasin tilalle on naulattu ohutta aaltopeltiä. Ymmärrän, että näin kuumassa paikassa halutaan estää auringon kuumuuden tunkeutuminen sisätiloihin, mutta en voi käsittää, miksi sitä ei ole tehty romanttisilla bamburimoilla kuten keittiössä.
Aamulla oli aurinkoista. Ulkokeittiössä pannun alla savusi tuli. Kukko kiekui, poika tiskasi ja isäntä ja emäntä kolistelivat kangaspuilla. Lauantaiaamun kunniaksi osa kylän lapsista oli kokoontuneena opiskelemaan englantia keskuksen ulkorakennukseen.
– Hello, how are you? kuului ulkoa Sarahin ääni.
Sen jälkeen hiljaisuus, ja sama kysymys uudestaan. Taas hiljaisuus, ja taas Sarahin kysymys. Katoksen alla istui parikymmentä lasta. Sarah opetti välillä fläppitaulua käyttäen, välillä kultakin oppilaalta erikseen kysellen. Lapset vastaavat tuskin kuuluvasti. Muistan Sarahin sanoneen laosilaisten lasten osaavan mainiosti toistaa kuorossa opettajan perässä, mutta yksin joutuessaan he ovat liian ujoja vastaamaan yksinkertaisiinpinkaan kysymyksiin.
Jätin englanninopettajan opettamaan englantia ja poistuin aamumarkkinoille, jossa paikalliset katsoivat minua yhtä kummeksuen kuin minä katsoin heitä. Myytävänä oli munia, lihaa, kalaa, mausteita, sipsejä, makeisia, kankaita, vaatteita, lippalakkeja ja loputtomasti pientä tarpeetonta krääsää. Markkinoiden takaa käännyin vihreiden puiden reunustamalle polulle. Vastaani käveli neljä viidakkoveitsiä kantavaa miestä. Pyysin metsätyömiehiä pysähtymään ja poseeraamaan.
Kylä oli pian nähty. Koska mukanani ei ollut kirjaa eikä tietokonetta, enkä ollut tavannut vielä ketään joka olisi osannut englantia, päivä kului hitaasti. Luettuani ainokaisen mukaani ottamani lehden hain sisältä aukeaman Die Zeitista, joka lienee kulkeutunut taloon jonkun paketin pehmusteena. Lause lauseelta tavasin Joschka Fisherin kirjoitusta, mutta en ymmärtänyt, mitä mies haluaa sanoa.
Iltapäivällä istuin saman pöydän ääressä kun ensimmäinen lapsi saapui polkupyörällään. Mukanaan hänellä oli pieni muovipussillinen salaatinlehtiä. Hän jätti pyöränsä ja kantamuksensa suuren puun varjoon ja alkoi pyörittää lanteillaan hula-hularengasta.
Seuraava tulija oli myös tyttö, ja myös hänellä oli mukanaan salaattivärkkiä. Yllään hänellä oli t-paita ja hame. Hän ryhtyy omatoimisesti tekemään kaislamattoa. Puolikkaat tiilet roikkuvat sinisten narujen varassa helpottamassa työtä. Pikku hiljaa saapuvia lapsia katsellessa mieleeni tulee vanhempieni lapsuus Pohjanmaalla. Tällaistako se oli?
Iloista, aurinkoista, köyhää ja yksinkertaista. Vanha puu, jossa roikkuu yksinäinen keinu. Hirvittävä määrä lapsia. Kissoja, hiiriä, luteita ja hämähäkkejä sisällä talossa. Kyläyhteisö ja iltapäiväkerho. Puiset, maalaamattomat koulunpenkit. Poika, jolla on liian iso lakki. Kirkassilmäinen tyttö, joka oppii muita nopeammin. Toinen, joka on sairaanloisen ujo. Kolmannella on puhki kulunut paita. Naapurissa juoksentelevia kanoja. Pölyinen ja kuoppainen kylänraitti. Savun hajua. Lehmiä kadulla.
Nyt lapsia on jo kolmekymmentä. Nyt seitsemänkymmentä. Keinuvat, kikattavat, puhuvat, hyppivät narun yli, pyörittelevät renkaita ja ajavat toisiaan takaa. Ohitse ajaa kummallinen moottoripyörällä vedettävä kärry, joka hajoaa juuri meidän kohdalla. Kuuluu pamaus ja kärry jää keskelle tietä. Kärryn pyörät pyörivät tien toisella puolelle ja pamahtavat aitaamme vasten. Moottoripyörä jatkaa muutamia metrejä kunnes pysähtyy ja kääntyy päätään pudistellen. Lapset riemastuivat. Helähtävät nauruun ja ryntäävät tielle katsomaan tapahtunutta.
Isäntä istuu seurakseni. Paljon ei ole puhumista. Moittii koiraansa, vaikka tämä mielestäni hoiti tehtävänsä erinomaisesti kun ajoi haukkuen pihalle eksyneen vieraan koiran takaisin tielle.
Tunti on jo kulunut ensimmäisen lapsen saapumisesta, mutta aktiviteetti ei ole vielä alkanut. Aktiviteettinä on Tammakhung –salaatin tekeminen. Kukin lapsista tuo yhden salaattivärkin mukanaan. Lapset jaetaan kymmeneen ryhmään, ja jokainen ryhmä tekee paitsi salaatin, huolehtii myös asianmukaisesta tarjoilusta ja lukee tuomaristolle, johon minut on nimetty, itse tekemänsä runon.
Ennen auringonlaskua ja ennen lasten poistumista meille järjestetään Basi –seremonia. Kyse on buddhalaisuutta edeltävän ajan juhlamenoista, joka sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, esimerkiksi tulo-, meno- ja hääjuhlaksi.
Istuimme pihalle rinkiin suuren astian ympärille. Astiaan oli asetettu banaaneja, riisiä, keitettyjä munia, pieniä sipsipusseja sekä oranssisia marigolds kukkia ja muita koristeita. Korkeimmalla kaikista paloi ohut keltainen kynttilä.
Lasten, perheenväen ja vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi paikalla oli kunnanjohtaja sekä tulkkina toimiva upseeri. Kunnanjohtaja piti pitkän puheen, jossa hän ylisti ja kiitti Sarahin työtä kylän lasten hyväksi. Sarah piti pitkän puheen, jossa hän ylisti ja kiitti kyläläisiä vieraanvaraisuudesta ja kertoi, että kyseessä oli hänelle kokemus, jota hän ei tulisi koskaan unohtamaan.
Katseet kääntyivät minuun, joten kiitin lyhyesti kyläläisiä ja lasten keskusta pyörittävää perhettä saamastani mahdollisuudesta vierailla kylässä. Rohkaisin heitä ja vapaaehtoisia teinejä jatkamaan tärkeää työtään. On ollut ilahduttavaa nähdä hyvin motivoituneita lapsia oppimassa käden taitoja. Tulkki käänsi sanottavani laosiksi, jonka jälkeen katseet kääntyivät taas minuun. Nyökkäisin ja sanoin sanoneeni jo sanottavani.
– Noinko lyhyt? kommentoi kunnanjohtaja puhettani.
Nyökkäsin uudestaan. Lyhyt vierailu, lyhyt puhe, oli mielipiteeni. Mieleeni hiipi sanapari, jolla olen joskus kuvaillut suomalaisia miehiä: jääräpäisen rehellinen.
Minla -emäntä asetti Sarahin käteen ruokaa, sitoi hänen ranteeseensa valkoisen kapean nauhan ja sopersi onnentoivotuksia. Muut seurasivat perässä, niin että pian ympärillämme tungeksi kymmeniä lapsia ja aikuisia valkoiset nauhat käsissään. Banaania, riisiä ja kanamunaa kädessäni pidellen ranteisiini solmittiin satakunta valkoisia ja pari oranssista onnentoivotusnauhaa.
Viimeisenä ohjelmanumerona siirryimme keskuksen kasvimaan reunalle, jonne yleisön taputtaessa istutimme nimeämme kantavan puun. Lupasimme tulla uudestaan.
Vientiane 21.9.2005
Eilen vietimme jonkin sortin läksiäisiä myös täällä Vientianessa, koska lähdemme huomenna – jos Jumala suo – Pohjois-Laosin ja Bangkokin kautta Burman (Myanmariin) pääkaupunkiin Rangooniin (Yangoniin). Rangoonissa eräs ruotsalainen rakentaa koulua vietnamilaisen Didi Punyashilan, täällä Vientianessa tutustumamme Nanda Marga –henkistä polkua edustavan nunnan kanssa. Sarahilla on kokemusta ja koulutusta opetussuunnitelmien tekemisestä, joten hän lupasi auttaa.
Koko koulun perustamisprojekti oli vaarassa kaatua, koska henkisen polun jäsenet, Didit (siskot) ja Dadat (veljet), ovat huolissaan Didi Punyashilan ja nuoren ruotsalaisen miehen suhteesta. Ei niinkään nykyisestä suhteesta vaan tulevasta, jos he tulevat viettämään kuukausia Burmassa yhteisen projektin parissa.
Neuvotteluiden jälkeen lupa kuitenkin heltesi ja projekti sai yhteisön siunauksen, ainakin toistaiseksi. Burman poliittinen tilanne on erittäin epävakaa, byrokratia kafkamainen ja maan taloudelliset olot äärimmäisen kurjat, joten kaksi asiaa on varmaa: hyvälle koululle on kova kysyntä, ja sen aloittaminen tulee olemaan vaikeaa.
Läksiäiset järjestettiin vuokraisäntämme Phaphone Douang Phimvongin luona. Olutta, viinaa, lihaa, kalaa ja kanaa tarjottiin. Naapurin lääkäri Souphonekin tuli käymään, mutta ei viihtynyt pitkään.
Tequilalle maistuva yrttiviina sai Phaphonen muistelemaan sotaa. Hän kuului sodan aikana Royal Lao -armeijan helikopterimiehistöön. Heidän tehtävänä oli kuljettaa ruokaa sodan jaloista paenneille ihmisille. Kerran heidät ammuttiin alas, mutta Phaphone selvisi pienellä päävauriolla ja kylkeensä saamalla haavalla, jonka arpea hän esitteli meille nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Hän väitti, että sodan aikana pohjoisessa oli paitsi vietnamilaisia, myös kiinalaisia ja neuvostoliittolaisia koneita, aivan kuten Vietnamissakin.
– Toisinaan amerikkalaiset ja venäläiset [neuvostoliittolaiset] koneet olivat suorassa tulitaistelussa taivaalla. Aivan kuin tietokonepelissä.
Kiitokseksi panoksestaan hän kertoi saaneensa Amerikan suurlähetystöltä kirjeen, jossa hänelle luvataan kaikki mahdollinen apu. Hän kuitenkin hukkasi kirjeen. Hän kertoi asiasta päätään pyöritellen ja surullisena.
– Jos vain en olisi hukannut tuota kirjettä…
Yritimme vakuutella hänelle, että hänellä on täällä kaikki hyvin. Hänellä on fantastinen vaimo, lapsia, lapsenlapsia, asunto, vuokralaisia ja työ Moung Petroleumin markkinaneuvojana. Yhdysvalloissa hän todennäköisesti raataisi ravintolassa töitä minimipalkalla. Mutta veteraani ei meitä kuunnellut.
– Kaikki olisi nyt toisin, hän sanoi ja pyöritteli surullisena päätään.
Ban Tha Heua 22.9.2005
Vientianesta Vang Viengiin matkustaessamme näimme bussin ikkunasta ihastuttavan järvenrantakylän. Meidät valtasi halu jäädä ex tempore pois ja viettää yö siellä Vang Viengin turistikeskuksen sijaan. Muutamia kilometrejä epäröityämme kerroimme toiveestamme rahastajalle. Bussi pysähtyi, rinkkamme kaivettiin esille ja meidät jätettiin tien varteen.
Kylään kävellessämme sankarin vastaanoton. Aivan kuin Intiassakin, miehet ja lapset tervehtivät meitä naisten pysyessä. Lapsenäänisiä ’Saabadiin!’ -tervehdyksiä kuului paitsi jokaiselta etupihalta, myös takapihoilta, metsistä ja talojen sisältä, niin ettemme aina nähneet tervehtijöistä vilaustakaan. Pöydän ja pullon ympärillä istuvat miehet kutsuvat meitä ryypylle, mutta kieltäydyimme.
Kylän kahdesta majatalosta valitsimme järven rannalla – tai oikeastaan sen päällä – sijaitsevan. Lattialla vipelsi torakka ja sängyllä oli hiirenpapanoita, mutta maisemat olivat sitäkin upeammat. Isä, poika ja tytär ajoivat ohitsemme pitkillä veneellä järven kimallellessa kauniisti. Aurinko laski vihreän metsän taakse. Kalastaja peseytyi veneessä seisten ja lopulta veteen pulahtaen.
Illan pimennyttyä saimme kävellä kylänraittia herättämättä liikaa huomiota. Ihmiset olivat vetäytyneet koteihinsa kuka kynttilän ja kuka television ympärille. Päivälliseksi söimme kalaa tyhjässä ravintolassa. Jatkoimme kävelyretkeämme kylän ulkopuolelle, valosaasteen ulottumattomiin. Heinäsirkat sirittivät. Tähtitaivas oli kirkkaampi kuin koskaan. Linnunrata näkyi selvänä, ja se kummallinen kaipaus, joka toisinaan valtaa ihmisen, valtasi mieleni hyvin vahvana. Seisoin tiellä kasvot taivasta kohden ja kuuntelin tähtien juttuja ikuisuudesta, äärettömyydestä, kauneudesta, pienuudesta ja nöyryydestä.
Luang Prabang 25.9.2005
(Kuva on otettu Buddha -luolasta, jonne vahingoittuneet Buddhan patsaat viedään viettämään eläkettä.)
Luan Prapangista löysin kaksi suomenkielistä kirjaa. Ensimmäinen oli muurahaisten syömä ja liimautuneena majatalomme seinään. Irrotettuani sen seinästä vein sen parvekkeelle, ravistelin enimmät muurahaisia pois ja jätin auringonpaisteeseen. Kahden päivän jälkeen muurahaisten määrä oli vähentynyt niin, että pystyin lukemaan kirjaa.
Sen oli kirjoittanut tiibetiläinen munkki nimeltä Tulku Thondup. ”Jos voit ratkaista ongelmasi, miksi tarvitsisi murehtia? Jos et voi ratkaista ongelmaasi, mitä hyötyä on murehtia?” Tulku väläyttää.
Kirjan mukaan olennaista ei ole se, mihin uskoo, vaan se, että elää uskonsa mukaisesti. Jos ihminen seuraa lujasti uskomaansa maailmankatsomusta, kykenee hän uskomattomiin suorituksiin. Mielen parantavasta voimasta hän kertoi, positiivisen ajattelun tärkeydestä.
En koskaan päässyt kirjan loppuun, sillä lukuhetkeni tuli keskeyttämään Saksassa lääketiedettä opiskeleva pariskunta. Uven oli ollut Ruotsissa vuoden työharjoittelussa, joten vaihdoimme muutaman lauseen ruotsiksi. Hän puhui äärimmäisen hitaasti, huolitellusti ja virheettömästi. Keskustelimme lähinnä Saksan siviilipalvelusjärjestelmästä.
Saksassa siviilipalvelus kestää yhdeksän kuukautta eli yhtä pitkään kuin varusmiespalveluskin. Perheelliset miehet ovat vapautettuja palveluksesta sekä ne, joiden kaksi veljeä on jo suorittanut palveluksen. Jäljelle jäävistä velvollisista noin puolet suorittaa siviilipalveluksen, puolet varusmiespalveluksen. Valtio maksaa siviilipalvelusmiesten kaikki kustannukset, joten siviilipalvelusmiehet ovat paitsi erittäin kysyttyä työvoimaa, myös elintärkeä resurssi esimerkiksi sosiaalisektorille.
Uvenin mielestä järjestelmä ei ole toimiva, koska kouluttamattomat, sairaaloille ilmaiset siviilipalvelusmiehet vievät koulutettujen terveydenhuoltoalan työntekijöiden työpaikkoja.
– Ja pakottamalla ei sitä paitsi saa aikaan kuin katkeruutta ja työn välttelyä. Ei nyky-yhteiskunnissa tällaista tarvita.
Samaan johtopäätökseen ovat tulleet suurin osa länsimaista. Yleinen asevelvollisuus on jäljellä enää vain yhdeksässä EU:n 25:stä jäsenmaasta. Suurin osa on luopunut siitä yhdeksänkymmentä- ja kaksituhattaluvuilla.
Uvenin naisystävällä Angelalla ei ollut mielipidettä asiaan. Sen sijaan hän kertoi viime kuussa olleensa Indonesiassa työharjoittelussa ja eläneensä tuon ajan perhemajoituksessa. Kaakkois-Aasiassa on kylpyhuoneissa on usein suuri kaakeloitu amme, josta kukin kauhoo tarvitsemansa määrän pesuvettä itselleen. Ensimmäisenä iltana isäntäväki oli kysynyt, haluaisiko hän kylpeä. Angela ymmärsi kylpemisen kirjaimellisesti ja yksin jäätyään noussut vilvoittavaan altaaseen ja peseytynyt siellä. Koska ammeessa ei ollut vedelle ulosmenoaukkoa eikä huoneessa ollut kauhaa jolla ammeen tyhjentäminen olisi kätevää, hän jätti veden sinne.
Tiedustellessaan, missä ja miten täällä pestään hampaita, perheen tytär oli tullut kylpyhuoneeseen näyttämään, kuinka kaakelialtaasta otetaan hampaidenpesuvettä kauhalla. Ennen kuin saksalainen ehti älähtääkään, pesi perheen tytär jo hampaitaan hänen kylpyvedellään. Angela ei koskaan paljastanut erehdystään.
Toinen suomenkielinen kirja, Tolstoin Kasakat, osui silmiini kaupungin tunnelmallisimmassa antikvariaatissa. Toisin kuin monissa muissa Tolstoin teoksissa, päähenkilö ei kyllästy kirjan alussa sisällyksettömään aateliselämään eikä löydä kirjan lopussa elämän tarkoitukseksi yksinkertaista elämää ja pyyteetöntä, kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa rakkautta. Sen sijaan päähenkilö kyllästyy kirjan alussa sisällyksettömään aateliselämään, löytää elämän tarkoitukseksi yksinkertaisen elämän ja pyyteettömän, kaikkiin ihmisiin kohdistuvan rakkauden, mutta rakastuu kirjan lopussa sukkiaan myöten niin, että hylkää pyyteettömän rakkauden ajatukset kylminä, yksinäisinä, ylpeinä ja toivottomana yrityksenä olla kadehtimatta toisten onnea.
Luang Prabang – Huay Sai 27 – 28.9.2005
Matkustamme Mekong –jokea vastavirtaan Luang Praangista kohti länttä ja Thaimaan rajaa. Sataa ripottelee. Paikkoja noin kuudellekymmenelle matkustajalle, vain puolet paikoista on täytetty. Kapean jokiveneen etuosassa on kaktusta muistuttava metrin mittainen ruukkukasvi, jonka tarkoituksena on näyttää kapteenille laivan horisontaalisen suunnan.
Lyöttäydymme amerikkalaisen Seanin, sveitsiläisen Laurencen ja saksalaisen Florencen seuraan. Keskustelemme itsestämme, Kaakkois-Aasian matkakohteista, kokemuksistamme, budjeteistamme, aikatauluistamme ja asuinpaikoistamme. Sarah ja Sean hallitsevat keskustelua suvereenisti vaikka me muut yritämme olla kuinka nokkelia.
Sean on Washington DC:ssä kasvanut graafinen suunnittelija ja intellektuelli, kyynisyyteen asti kriittinen maansa nykyhallintoa kohtaan. Hän on pitkä ja komea. Hänellä on tuuheanmusta leukaparta, jolle vietnamilaiset naureskelivat.
Laurence on meistä nuorin ja käyttäytyy toisinaan kömpelösti. Hän opiskelee kotimaassaan psykologiaa. Toisin kuin muut Kaakkois-Aasian reppumatkaajat, hän käyttää sukkia.
Saksaa äidinkielenään puhuva Florence valmistuu ensi vuonna englannin ja ranskan kielten tulkiksi, mutta epäilee koskaan päätyvänsä siihen ammattiin. Hän lukee Harry Potteria, joka on paksuin kirja jonka olen nähnyt aikoihin. Hänellä on takanaan kaksi kariutunutta ihmissuhdetta.
– Miehet vaativat naisilta mahdottomia, hän sanoo Sarahille kun luulee, että minä en kuule. – Naisten pitäisi olla samanaikaisesti itsenäinen ja avuton, salaperäinen ja tuttu, huolehtivan hoivaava ja lapsekkaan leikkisä.
Matka kestää koko päivän. Lueskelemme, juttelemme, jaamme eväitämme ja ihailemme maisemia. Laurence syö pääasiassa meidän eväitämme, koska hän ei varannut matkalle omiaan. Nauramme ohi kiitäville pikaveneille ja niiden matkustajille. Nämä veneet ovat kuuden tai kahdeksan istuttavia. Niiden moottori muistuttaa tieteiselokuvan rakettimoottoria. Matkustajat istuvat pareittain kasvot menosuuntaan ja heillä on päässään moottoripyöräkypärät ja mustat aurinkolasit. Meidän tullessa kohdallemme heidän kypäröidyt päänsä kääntyvät meihin päin kuin käskystä.
He muistuttavat ulkoavaruuden olioita, pahamaineisia sotilaita, poliiseja tai robotteja. Pikaveneet saapuu aina yhtä yllättäen korvia vihlovan metelin saattamana, ja katoavat horisonttiin ennen kuin olemme ehtineet ottaa kameraa esille. Lopulta saamme vangittua yhden pikaveneistä valokuvaan, koska se oli kiinnitetty laituriin. Se on maalattu turkoosilla, punaisella, oranssilla, keltaisella terävillä viivoilla sekä britannian lipulla.
Vuosittain keskimäärin yksi turisti kuolee pikaveneonnettomuuksissa. Pikaveneitä lukuun ottamatta seutu on hyvin rauhallinen, pääasiassa asumatonta tiheää metsää.
– Minne ikinä katsonkaan, näen seitsemän vihreän sävyä, sanoo Sean runollisena.
Osoittelemme toisillemme pilvien takana pilkottavia vuoria. Silloin tällöin ohitamme kylän, jonka rannalla lapset uivat sateesta huolimatta. Näemme vesipuhveleita, sikoja, vuohia ja lehmiä. Vesi on ruskeaa. Sade yltyy.
Ban Thaxangiin saapuessamme kylän lapset ovat meitä vastassa. Rivissä seisten he seuraavat rantautumista ja parin matkustajan poistumista. Laivaan lastataan kolme moottoripyörää. Nousen auttaakseni lastaajia, mutta olen enemmän tiellä kuin hyödyksi. Palaan nolona paikalleni saamatta kiitosta sen enempää kuin moitteitakaan.
Kylän jälkeen ajamme parikymmentä minuuttia, kunnes pysähdymme ilmeisesti odottamaan sateen tyyntymistä. Hämärän laskeutuessa laiva starttaa ja kääntyy takaisin. Rantauduttuamme toistamiseen Ban Thaxangiin kapteeni tulee kertomaan, että joutuisimme huonon sään vuoksi yöpymään täällä.
Florence, Laurence ja Sarah pommittavat kapteenia kysymyksillä niin, että Sean hermostuu, koska ei päällekkäin puhumisen, sateen, tuulen, aallokon, lastinpurkamisen äänten ja kapteenin huonon englanninkielen takia kuule kapteenin puhetta.
Lopulta kuulemme ja ymmärrämme kapteenin kertova kääntymisen syyksi hämärtyvän illan. Kapteeni käskee, että jatkaisimme matkaa huomenaamulla kello viisi. Florence puhuu itsekseen, hän valmistautuu pahimpaan ja miettii missä kohdassa laivaa yönsä nukkuisi.
– Missä yövymme? kysyn kapteenilta.
– Majatalossa, vastaa hän lyhyesti ja osoittaa ylös kylän suuntaan.
Poimimme tavaramme ja nousemme laajaa mutaista rinnettä ylös kylään. Seuraamme lyöttäytyy Fan –niminen laosilainen mies, joka yllättää meidät täydellisellä englanninkielen taidollaan. Hän aukaisee meille majatalon kitisevän oven. Sähköt ovat poikki ja olohuoneen lattialla lainehtii vesi. Lasken rinkkani ensimmäisen huoneen sängylle. Kaivaessamme esille otsalamppujamme ja kynttilöitämme ihmettelemme Fanille tilannettamme. Voiko täältä jostain ostaa ruokaa? Kuinka paljon yöpyminen maksaa? Kuinka monta huonetta on käytössämme? Onko tämä oikeasti majatalo?
Fan vastailee kysymyksiin rauhallisesti ja kaikkitietävästi. Tilanne on hänen hallussaan niin hyvin, että rauhoitumme. Yllätyn kun tajuan, että hän ei ole miehistön jäsen tai matkanjärjestäjä, vaan matkustaja, kuten mekin.
Siirrymme joeksi muuttuneen kylänraitin yli ravintolakahvilaan. Sarahin päätöksellä tilaamme kaikille valmispakattua nuudelikeittoa, vaikka olisin ollut utelias kokeilemaan paikallisia herkkuja. Kynttilänvalossa syödessämme Fan paljastaa, ettei usko kapteenin kääntyneen huonon sään tai pimeyden takia.
– Matkustan tätä väliä jatkuvasti, eikä näin ole käynyt koskaan aikaisemmin, vaikka sade on toisinaan ollut kovempikin. Sitä paitsi tuo laiva pystyy ajamaan ihan hyvin pimeässä, siinä on hyvät spottivalot.
Fanin teorian mukaan käännyimme takaisin, koska kapteeni tiesi ison riisikuorman olevan tulossa, ja tuon kuorman kuljettaminen tulee tuomaan hänelle huomenaamulla lisää rahaa.
– Saatte nähdä, aamulla laiva on täynnä riisiä, Fan sanoo.
Keskustelu etenee laosilaisten tapojen kautta Faniin itseensä. Hän kertoo olevansa etniseltä taustaltaan kiinalainen ja että hänen isänsä taisteli sisällissodassa rojalistien ja amerikkalaisten puolella. Hän on kihloissa ja töissä Luang Prabangilaisessa matkatoimistossa. Hänen matkapuhelimellaan ei ole tällä alueella kenttää.
Syötyämme päätämme jäädä ravintolaan pelaamaan korttia kunnes tajuamme ravintolanpitäjien haluavan mennä nukkumaan. Siirrymme majataloomme jokitien toiselle puolelle.
Pölystä ja liasta päätellen majatalo ei ole ollut käytössä vuosiin. Reikiä täynnä olevan moskiittoverkon päällä on hiirenjätöksiä. Pudistellessani sitä Sarahin kanssa pihalla mietimme, kumpi on vaarallisempaa, käyttää verkkoa vai olla käyttämättä – kärsiäkkö hiirten jätösten aiheuttamasta pölystä vai hyttysistä.
Asetan talon ainoan pöydän olohuoneen kuivimpaan nurkkaan, pyyhin sen keittiöstä löytämälläni rievulla, asetan pöydälle kynttilän, laitan ympärille tuoleja ja pyydän ihmisiä pelaamaan korttia. Sean nostaa esille ravintolasta puolella eurolla ostamansa riisiviinapullon. Fan kertoo paikallisten kutsuvan sitä Laolaoksi.
Naiset kieltäytyvät kutsusta. Sarah siirtyy Florencen viereen Florencen ja Seanin huoneeseen lukemaan kertomusta Liisasta ihmemaassa, koska oma huoneemme on moskiittoverkon irtiottamisen jälkeen muuttunut tunkkaisen pölyn takia asumiskelvottomaksi. Florenella on vielä Harry Potterissa sivuja jäljellä.
Miehissä pelaamme satakunta kierrosta vietnamilaista Koir –peliä, juomme pullon tyhjäksi ja nauramme kohtuuttoman huonoille vitseille. Kysyn Seanilta, ovatko hänen vanhempansa James Bond –faneja. Hän kertoo – vaikka korostaakin, ettei tätä yleensä kenellekään kerro – että hänen ensimmäinen nimensä on itse asiassa James.
– Niin että kyllä, isäni oli aikoinaan vannoutunut James Bond –fani.
Yhdentoista aikoihin pöly on laskeutunut ja päätämme painua pehkuihin. Siirrän peseytymisen seuraavaan kertaan kun huomaan, että kylpyhuoneessa oleva vesi tulee suoraan Mekong -joesta.
Herätyskellon soidessa kahtakymmentä vaille viisi on yhä säkkipimeää ja sateista. Suoritamme aamutoimemme, pakkaamme rinkkamme ja laskeuduimme eroosion kuluttamaa rinnettä alas puisen kojun alle. Sen heinäkatto vuotaa hiukan. Kylmissämme, märkinä ja väsyneinä odottelemme aamun sarastusta. Ihmettelen, miksi kukaan ei valita.
Parinkymmenen minuutin kuluttua kapteeni huikkaa meitä astumaan riisisäkkejä täynnä olevaan laivaan. Laivassa kaikki on kosteaa. Asetun riisisäkkien päälle makuulle ja asettelen Udamphonesta läksiäislahjaksi saamani miesten koristehuivi / vyö / tyyny / hame / pyyhe / uimahousu / kaulaliina -monitoimikankaan tyynyksi. Yritän nukahtaa, mutta moottori on liian kovaääninen. Juuri kun nukahtaminen tuntuu mahdolliselta, perämies tulee herättämään ja sanoo, että olemme perillä Pakbangissa.
Pakbangissa syömme aamiaisen ja kiirehdimme takaisin laivalaiturille. Rinkkamme ovat siirretty toiseen laivaan. Maksamme retken toisesta, Pakbangista Huay Saihin johtavasta osuudesta seitsemisen euroa per matkustaja. Tässä laivassa on istuinpehmusteet ja virvoitusjuomatarjoilu.
Jatkamme Koir –peliämme ja opetamme sen myös Sarahille. Kapteenin kuusivuotias poika liittyy seuraamme. Lounasaikana kapteenin vaimo tarjoaa meille käsin syötävää riisiä, sianlihaa ja kasviksia.
Tunnelma on leppoisa, vaikka meillä onkin taas kerran kiire rajalle. Viisumimme päättyy tänään, mutta on kyseenalaista ehdimmekö rajalle ennen kuutta, jolloin rajavirastot suljetaan.
Thaimaa: Chiang Rai – Chiang Mai 30.9.2005
Chiang Raista Chiang Maihin ajava bussi hajosi puolessa välissä matkaa. Olin ensimmäiten joukossa, jotka kyllästyivät bussin tunkkaiseen ilmaan ja poistuin ulos venyttelemään. Tie oli vilkasliikenteinen, vasemmanpuoleinen, asfaltoitu ja hyväkuntoinen. Tien vierestä alkoi viidakkomainen tiheä metsä. Bussin henkilökunta oli ahtautuneena etuosan tavarasäiliöön, josta käsin moottoriin pääsi käsiksi. Seitsemäntoistavuotias, myöhemmin Dreamiksi esittäytynyt nuorimies piti minut ajan tasalla korjausoperaation edistymisestä.
Dreamin englanninkielentaito oli sujuvaa ja eleet kansainvälisen liioiteltuja. Pyöreät hymyilevät kasvot loistivat ilosta ja innostuksesta hänen kysellessä minulta ja tupakalle tulleelta ranskalaistytöltä matkoistamme.
– Ensi vuonna minustakin tulee reppumatkaaja, hän sanoi. – Aion kiertää Laosia, Vietnamia ja Kamputseaa. Rakastan matkustamista.
Nauraessaan hän peitti kohtuuttoman suuren suunsa kädellään kuin pikkutyttö. Yskiessään hän nosti kauluksen suojaksi.
Hän oli ollut Chiang Raissa auttamassa sairasta äitiään. Hän asuu Chiang Maissa upseerina työskentelevän veljensä luona. Hän toimi aiemmin vuoristossa vapaaehtoisena opettajana, mutta lopetti, koska lapset olivat liian kovaäänisiä. Nykyisin hän opettaa mykkien koulussa.
– Mykät ovat ihania! Niin nöyriä, innokkaita ja hyväkäytöksisiä.
Viikonloppuisin hän opiskelee iltalukiossa. Vielä jonakin päivänä hän sanoo haluavansa opiskella yliopistossa maantietoa tai kansainvälistä politiikkaa. Kumpikin aine tuntuu oikealta hänelle, sillä hän on äärimmäisen suulas, sosiaalinen ja tuntuu tietävän esimerkiksi Suomesta vaikka mitä.
– Olen nähnyt kuvia Helsingistä. Kaunis paikka. Pidän kylmyydestä, koska täällä ei ole kylmä, hän sanoo. – Onko totta, että Suomessa on ilmainen yliopisto? hän kysyy.
Jouduin kertomaan hänelle äärimmäisen huonosta ajoituksesta, sillä aivan näiden kuukausien aikana Suomen eduskunta lienee säätänyt yliopistot maksullisiksi EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.
Dream hiukan pettyi, mutta onneksi hän tuntui kuuluvan niihin ihmisiin, jotka joustavat tavoitteissaan ja unelmissaan sitä mukaan, kun ovia edessä avautuu ja sulkeutuu. Tällaiset ihmiset eivät pety koskaan.
Dream haluaa nähdä mahdollisimman paljon maailmaa ja tulla sitten takaisin Thaimaahan opettamaan näkemistään asioista lapsille. Hänen mielestään thaimaalaiset eivät matkustele riittävästi. Katselevat vain televisiota. Televisiosta puhuessaan hän tekee sormillaan eteensä pienen laatikon ja katselemisesta puhuessaan hän osoittaa etusormilla silmiään.
Viime vuonna 35 thaimaalaista kävi Perussa. Heidän joukossaan oli kymmenen liikemiestä, 24 chartermatkaajaa ja yksi Dream. Hän osallistui siellä jonkinlaiseen vaihto-ohjelmaan. Perussa hän tunsi olevansa paikallisten kanssa tasa-arvoinen. Ei köyhä eikä rikas.
– Minä rakastan perulaisia ja he rakastavat minua, hän sanoi paljastaen, että hänessä on sentään vielä jotain aasialaista jäljellä.
Chiang Mai, Dream tietää, on amerikkalaisten turistien viidenneksi suosituin kohde maailmalla. Ykkösenä Sydney, kakkosena Bangkok. Eurooppalaisista kaupungeista huipulle tällä listalla pääsi vain Vienna.
Dream kysyy, miksi niin monet suomalaiset tulevat juuri Thaimaahan. Kerroin halvoista hinnoista, auringosta, hiekkarannoista ja poliittisesta vakaudesta.
– …ja koska ihmiset ovat niin ystävällisiä ja ruoka niin hyvää? hän kysyy ja nauraa käsi suunsa edessä.
Maata ja kansaa ylläpitäviä kliseitä ylläpitää ennen kaikkea kansalaiset itse. Muistelen brittiläistä Benjamin Hofferia, jonka tapasin Gobin autiomaassa Ghondoriin Elsissä. Hän kertoi Helsingin rautatieasemalla selailemastaan VR:n mainoslehtisestä. Hänen muistikuvansa mukaan se alkoi jotenkin seuraavasti: ”Suomalaiset ovat tunnetusti epäsosiaalisia, mutta heillä on fantastinen rautatieverkosto.” Benin mielestä lause oli huvittava ennen kaikkea siksi, ettei hän ollut aikaisemmin kuullut eikä huomannut suomalaisten epäsosiaalisuutta.
Chiang Maihin saavuttuamme huomaamme sen olevan veden vallassa. Linja-autoaseman parkkipaikka lainehtii vedestä ja rautatieasema on tulvan takia suljettu. Kaikki tämä oli meille jo eilisistä uutiskuvista tuttua. Miksi siis lopulta kuitenkin päädyimme tänne, vaikka jo kerran päätimme olla tänne tulematta? Hetken mietittyämme muistamme syylliseksi Chiang Rai –kaupungin majatalomme brittiläisen omistajan, joka vakuutteli, ettei ongelmaa ole.
Ja oikeassahan hän oikeastaan oli. Täytyy vain vaihtaa suunnitelmaa, niin ongelma katoaa. Ajamme bussilla Lamphuniin. Lamphunista ostamme toisen luokan junalipun Bangkokiin.