2005-10: Thaimaa ja Burma

Bangkok, Thaimaa 1. – 7.10.2005

Rakastuin Thaimaahan ja sen pääkaupunkiin Bangkokiin heti ensi silmäyksellä. Taivasjuna, metrolaiva ja satoja keltavihreitä takseja. Siam Square, Chinatown, Thieves Market ja Indian district. Pilvenpiirtäjiä, puutaloja, puistoja ja kolmipyöräisiä rikshoja. Joki täynnä laivoja. Punaisena palava auringonlasku. Pinkkiin pukeutunut viihdetanssija viiden lapsen kanssa. Toimistollinen työntekijöitä työntämässä toimistotuoleja keskellä katua. Keltaisiin pukeutunut puhallinorkesteri. Oranssikaapuinen munkki käyskentelemässä ruusutarhassa. Hajonneilla kahvikupeilla, -tasseilla ja lautasilla koristeltu temppeli. Suuria ja laiskoja kissoja.

Kirkonkellot soivat, minareetin rukouskutsu kaikuu ja buddhalaistemppelin tasainen rummutus jyrisee. Saa pukeutua länsimaalaisittain vähästi, mutta yhtä lailla yleistä ja hyväksyttyä on pukeutua eri tavoin uskonnollis-traditionaalisesti.

Haluan jäädä tänne lopun elämäkseni. Täällä on lämmintä, kansainvälistä, halpaa, jännittävää, värikästä, inspiroivaa, kosmopoliittista ja yllättävää.

Aamuseitsemältä puisto on täynnä terveysintoilijoita: keppijumppaajia, Tai Chi’n harrastajia, aerobikkaajia ja lenkkeilijöitä. En osaa päättää mihin porukkaan liittyisin, joten perustan oman ryhmäni. Verryttelen hiukan ja venyttelen, mutta kukaan ei liittyy seuraani.

Jonotamme neljä tuntia Myanmarin suurlähetystössä, kunnes se suljettaan. Seuraavana päivänä kolme tuntia, jonka jälkeen meidät lähetetään Yhdysvaltojen suurlähetystöön. Sinne matkustaminen vie kaksi, mutta siellä jonottamiseen vain puoli tuntia. Taksilla takaisin Myanmarin suurlähetystöön, jossa tällä kertaa hoidamme asian jonon ohi ja saamme viisumimme.

Metrona toimivasta laivasta näemme vuokrattavana olevan, siniseksi maalatun puisen joenrantatalon, jossa oli upea parveke. Seikkailemme Chinatownin sokkeloisia katuja ja yritämme löytää perille. Erään kapean kadunkulmauksen takaa meille aukeaa satumainen näkymä. Se on sekoitus uskonnollisia palvontamenoja, sirkusta, teatteria ja markkinoita.

Kymmeniä kokovalkoisiin pukeutuneita miehiä ja naisia paidat, housut ja naamat noessa. Lapsia askartelemassa ja maalailemassa vesiväreillä. Munkkeja rukoilemassa, torimyyjiä myymässä, ruokailijoita ruokailemassa ja lapsia ja aikuisia pelaamassa monenlaisia pelejä. Katto täynnä punaisia paperipalloja ja muita koristeita. Keskellä alttari ja sen edessä satoja puolentoista metrin mittaisia kynttilöitä, kaikki palamassa ja savuttamassa. Alttarin takana vielä suurempia savutikkuja, joissa palaa muoviin pakattuja hirviöiden naamoja. Myyjiä myymässä vaatteita ja elektroniikkaa, lapsia ampumassa ilmapistoolilla leluja, joita yrittävät voittaa itselleen. Aikuiset miehet pelailevat monimutkaisempia uhkapelejä, ja nauraen kieltävät minua ottamasta heistä valokuvaa.

Läsnä on yhtä aikaa itä ja länsi, pohjoinen ja etelä, historia ja tulevaisuus, arki ja eksotiikka, materialismi ja mystiikka.

Jatkamme matkaamme. Tasasin väliajoin poikkeamme joen rantaan katsomaan, josko jo näkisimme etsimämme. Lopulta se löytyy, sininen puutalo joen rannalla, mutta koputukseen ei vastata. Naapuri osaa pari sanaa englantia ja ymmärtää asiamme. Hän poistuu kymmeneksi minuutiksi ja palasi kertomaan, että meidän pitää tulla huomenna uudestaan.

Kahden päivän kuluttua sama toistuu. Koputukseemme ei vastata ja naapuri lähtee hoitamaan asiaamme. Tällä kertaa hän palaa keski-ikäisen miehen kanssa, jolla on avaimet, mutta joka vakuuttaa, ettei ole omistaja. Hän antaa omistajan puhelinnumeron.

Talo on suuri ja pimeänkö, hiljattain kaakeloituja keittiötä ja vessaa lukuun ottamatta huonossa kunnossa. Sitä vartioi suuri koira, jonka jätöksiä on siellä täällä. Lattialankkujen alla liplattaa vesi. Olohuoneen lisäksi alakerrassa on kaksi huonetta, keittiö ja vessa. Taaimmassa huoneessa on vuokralaisia, jotka yllättyivät tulostamme yhtä paljon kuin me heidän olemassaolostaan. Mies kalastaa ikkunasta, nainen makaa sängyllä. He tervehtivät meitä päätään nyökkäämällä, mutta eivät tule juttelemaan.

Yläkerrassa on olohuone ja kolme huonetta. Kahdesta on upeat näkymät joelle, kolmas on varattuna yövartijalle huone. Yllätän itseni haaveilemasta suurehkosta taloremontista.

Intialaisessa ravintolassa tapaamme bangladeshilaisen yrittäjän, jolla on historian koulutus mutta kokemusta myös kasvatusalalta. Käyntikortissa lukee Md, mikä tarkoittaa Mohammedia.

Mohammed kertoo, kuinka 1947 Pakistan, Intia ja Burma syntyivät Brittiläisen Intian hajotessa. Bangladesh syntyi paljon myöhemmin, erottuaan Pakistanista vuonna 1971. Hän kehuu Bangladeshin nykyistä demokratiaa ja nopeaa kehitystä, mutta haukkuu Pakistanin ja Myanmarin sotilasdiktaattorit. Tarjoilija tuo rotia.

Jään kiinni mutkien suoristelusta kun kerroin epämääräisesti suunnitelmistamme ”muuttaa Myanmariin ja perustaa koulu.” Hän haluaa tietää kaiken järjestöstämme ja tulevasta koulustamme.

– Kaikki on kovasti vasta suunnitteluasteella. Oikeastaan sitä koulu perustaa tämä naisystäväni tässä… tai siis perustamisessa avustaa.

Mohammedkin on kiinnostunut aloittamaan koulun.

– Bangladeshissa tarvitaan kipeästi uusia hyviä kouluja.

Hän pyytää meitä ottamaan yhteyttä jos tulemme joskus Bangladeshiin.

Yöllä Blue Guest House’ssa väittelen kahden kiharatukkaisen, Sarahin ja nuoren brittiläisen Davidin kanssa kohtalosta. Britti on täysin vakuuttunut, ettei hänen elämäänsä viime vuosina heitelleet tapahtumat ole voineet olla sattuman ansiota. Että kaikki tuntuu niin selkeältä.

– Asuin australialaisella farmilla. Olisin voinut jäädä sinne lopun elämäkseni. Tai olisin voinut muuttaa takaisin englantiin ja jatkaa vanhaa työtäni siellä. Mutta sen sijaan tapasin bussissa nämä israelilaiset ja phumps, nyt olen täällä, Bangkokissa, osaan soittaa kitaraa ja minusta on tullut englannin opettaja!

David haluaisi, että nyökkäisin haltioituneena.

– Miksi matkustin juuri sillä bussilla? hän jatkaa. – Miten satuimme istumaan kuuloetäisyydellä, bussihan oli melkein tyhjä? Mikä sai minut kääntymään ja kommentoimaan heidän jutteluaan, vaikka siihen asti olin aina ollut äärimmäisen ujo enkä koskaan puuttunut toisten asioihin?

Hain huoneestamme kynän ja paperia ja piirsin neljä pistettä, yhden ylös ja kolme alas. Ylempään pisteeseen kirjoitin päivämäärän 25.6.2005, jolloin David oli istunut bussissa ja alempiin tämänpäiväisen päiväyksen 4.10.2005.

Paperia hakiessani Sarah ja David innostuvat luettelemaan elämänsä uskomattomimpia sattumuksia. Kieltämättä jutut ovat aika hurjia. Minullakin olisi ollut monta mehukasta juttua muistissa, mutta malttamattomana odotan pääseväni selittämään ajatustani, jota piirustuksen toivon auttavan.

Kun vihdoin saan puheenvuoron, piirrän yläpisteestä mutkaisen viivan alapisteeseen.

– Tämä viiva on elämäsi viimeisen neljän kuukauden ajalta, kerron hänelle.

Kuvioni naurattaa Davidia.

– Tapaaminen australialaisessa bussissa vaikutti suuresti elämääsi ja johti sinut monen mutkan kautta tähän alempaan pisteeseen, tähän hetkeen ja tähän paikkaan, joka olisi tuntunut täysin epärealistiselta vaihtoehdolta, jos ei tuota 25.10. tapaamista olisi tapahtunut.

David nyökkää.

– Kuvitelkaamme nyt, että sitä ei olisi tapahtunut. Olisit palanut Australiasta Englantiin ja jatkanut vanhaa elämääsi siellä.

Näin puhuessani piirrän yläpisteestä mutkaisen viivan keskimmäiseen alapisteeseen.

– Näin olisi tapahtunut, jos olisit mennyt istumaan bussin takaosaan, etkä olisi kuullut, mitä israelilaiset puhuivat. Nyt eläisit englannissa, eikä sinulle olisi tullut mieleenkään pohtia näitä asioita.

Seurasi vastalauseiden myrsky. Puhuimme kaikki kolme yhteen ääneen. Minä en kuunnellut muita, koska vaadin saada selittää ajatukseni loppuun. Hyvin pian David vihelsi pelin poikki kuin oikeudenmukaisinkin tuomari:

– Kuuntele: sinä ajattelet tavallasi ja minä ajattelen tavallani. Se on ihan ok. Tärkeintä on, että voimme keskustella siitä asiallisesti ja silti olla ystäviä. Minä en osaa sitä ymmärrettävästi selittää, eikä minun tarvitsekaan, mutta olen aivan varma – minä tunnen sen – että elämääni johdattelee kohtalo.

Minä protestoin, koska en ollut saanut edes piirtää kuviotani loppuun, saati sitten selittää ajatustani heille ymmärrettävästi. Niinpä he antavat minulle uuden puheenvuoron, mutta koska nyt tiesin, että kuulijoideni mielenkiinto ja keskittyminen herpaantuvat jo kahden ensimmäisen lauseeni aikana, tunsin olevani mahdottoman tehtävän edessä. Hermostuin ja kolmatta mutkittelevaa elämänviivaa piirtäessäni selitin jotain käsittämätöntä poroista, nuotiokahveista ja elämän katselemisesta tapahtumien ketjun loppupäästä. Sain osakseni hyväntahtoista hymyilyä ja hyvin nopeasti puheenaihe vaihtui Pink Floydin musiikkiin.

Yritin selittää Davidille, että kolmas viiva on hänen elämänsä viiva, jos hän olisi myöhästynyt tuosta bussista. Seuraavassa bussissa hän olisi tavannut mustatukkaisen saamelaistytön, jonka vanhemmilla on porofarmi. He olisivat rakastuneet silmittömästi ja nyt, neljää kuukautta myöhemmin, 4.10.2005, hän istuisi Pohjoisruotsalaisella porofarmilla nuotion äärellä kahvia keittäen ja päivittelisi, kuinka monelta kannalta katsottuna hänen ja saamelaistytön tapaaminen oli ollut uskomaton, että kyse ei voinut olla sattumasta, vaan kyse oli kohtalosta.

Davidille tapahtuneet tapahtumat toivat hänet tähän paikkaan ja tähän tilanteeseen, joten totta kai tuo tapahtumien ketju näyttää tästä näkökulmasta käsin katsottuna loogiselta ja tarkoituksenmukaiselta, täysin vieraalta kaaokselle ja sattumalle. Mutta oma uskomukseni on, että muunlaisten tapahtumien ansiosta hän olisi päätynyt jonnekin aivan muualle, ja silti hän tuntisi yhtä lailla olleensa kohtalon johdattelemana. Ja että niin olisi voinut yhtä lailla käydä.

– Niin olisi käynyt, jos se olisi ollut kohtaloni, voin kuvitella Davidin vastaavan. – Mutta kohtaloni oli tämä, ja siksi näin tapahtui.

– Omasta mielestäni niin ei käynyt kohtalon ansiosta, olisin vastannut, – vaan koska sinä päätit mennä bussissa istumaan heidän lähelleen ja sinä päätit puhua heille. Kyse oli omasta päätöksestäsi, ja nyt saisit mielestäni kantaa vastuun ja kunnian päätöksesi seurauksista, sen sijaan että sysäät sen kohtalolle. Puhumalla kohtalosta välttelet vastuuta tekemisistäsi ja ennen kaikkea tekemättömyyksistäsi. On helppo vain ajelehtia elämän virran mukana kun tuudittautuu ajatukseen, että tämä on minun kohtaloni. Tosiasia kuitenkin on, että jokainen yksilö voi vaikuttaa paitsi omaan elämäänsä, myös muiden elämien kulkuun ratkaisevasti.

Miksi antaa muiden ja sattuman johdatella asioiden kulkua, kun meille jokaiselle on suotu ainutlaatuinen mahdollisuus lisätä onnea ja vähentää kärsimystä?

Seuraavana päivänä istun samaisessa olohuoneessa puhtaaksikirjoittamassa syyskuun matkapäiväkirjan Luang Prabangin osuutta. Kirjoitan kahdesta lääketieteen opiskelijasta, siviilipalveluksen suorittaneesta Uvesta ja hänen indonesialaisessa vesivarastossa kylpeneestä tyttöystävästään. Kuulen takavasemmaltani raskaita kitiseviä askeleita.

– Hi Timo, Uve sanoo iloisesti noustessaan puisia portaita painava rinkka selässään.

Angela tulee hänen takanaan, iloisena hänkin, eikä lainkaan yllättyneenä.

Tunnelma on mystinen. Minusta tuntuu, kuin en olisi hereillä. Ei siinä vielä mitään, että tapaan pariskunnan sattumalta kymmenen päivää eromme jälkeen viidensadan kilometrin päässä, kuuden miljoonan asukkaan kaupungissa keskusteltuani edellisyönä sattumasta ja istuessani parhaillaan kirjoittamassa heitä käsittelevää tekstiä, mutta että he suhtautuvat tapaamiseemme kuin mihin tahansa arkipäiväisyyteen. Ja mikä on tuo salamyhkäinen hymy heidän kasvoillaan? En ymmärrä mitään.

– Minä olin juuri kirjoittamassa teistä, sanon epäuskoisena.

He valitsevat itselleen huoneen, keskustelevat hetken keskenään ja päättävät lopulta jäädä. Vasta sitten he kertovat tavanneensa Sarahin majatalon ulkopuolella vilkkaalla kadulla. Sarah oli tietysti suositellut heille tätä sinistä majataloa ja kertonut, että minä jo siellä heitä odotan.

Yangon, Burma 7.10.2005

(Burman eli Myanmarin, kultaisen maan pääkaupunki, myös Rangoonina tunnettu)

Se vähä, mitä Burmasta tiesin, oli negatiivista. Ihmisoikeusrikkomuksia, köyhyyttä ja käsittämättömiä kieltoja. Olisimme tulleet bussilla, mutta suureen osaan maaseutua on pääsy ulkomaalaisilta kielletty, niin että pääkaupunkiin pääsee vain lentämällä. Myanmarin Bangkokin suurlähetystössä allekirjoitimme sitoumuksen, jossa lupasimme olla puhumatta politiikkaa paikallisten kanssa. Sähköpostia ei saa käyttää, virallinen valuuttakurssi on niin kaukana todellisesta että kukaan ei vaihda rahaa pankeissa, pankkiautomaatteja ei ole ja suuri osa teistä on käyttökelvottomia.

Yangonin lentokentällä meitä odotti hiljaisuus. Käsimatkatavaroitamme ei tarkastettu ja passintarkastus sujui kivuttomasti. Virkailijat olivat asiallisia ja ystävällisiä. Tunnelma oli yhtä rauhallinen kuin Tampere-Pirkkalan lentokentällä, vaikka olimme tulleet viiden miljoonan asukkaan kaupunkiin.

Miehet käyttävät hameita! Laosin syrjäisillä maaseutukylillä olin nähnyt joidenkin miesten kietaisseen pyyhkeen tapaisen lanteilleen, ja sellaisen minäkin sain lahjaksi, mutta se tuntui olevan lähinnä pesunkestävien konservatiivien kotona käytettävä vapaa-ajan asuste. Matkaoppaan mukaan vaatekertaa kutsutaan longyi’ksi ja pääkaupungissa sitä käyttää 90 % miehistä, maaseudulla kaikki paitsi univormupukuiset poliisit. Asuste oli yleinen koko Kaakkois- ja Etelä-Aasiassa aina 1900 –luvun alkuun asti, nykyisin vain Intian syrjäkylissä ja täällä vuosikymmeniä eristetyssä ja eristäytyneessä Burmassa.

Jodish ja Didi eivät olleet vastassa lentokentällä, vaikka olimme ilmoittaneet tulostamme sähköpostitse paria päivää aiemmin. Odottelimme puolisen tuntia, jonka jälkeen otimme kolmen dollarin taksin keskustaan. Kuskimme U Ko Ko Aung puhui taukoamatta ja esitteli lyhyen matkan aikana meille kolme albumillista kuvia hänen Pohjoismyanmarin matkaltaan.

U Ko Ko ja ratti olivat auton oikealla puolella, vaikka liikenne on oikeanpuoleista. Tähän varsinkin mutkissa hyvin jännittävään yhdistelmään päädyttiin kuusikymmentäluvulla Ne Winin ollessa maan johdossa. Hänen astrologinsa neuvoi siirtämään ”maata oikealle.” Sen sijaan että olisi vaihtanut ideologiaansa, sosialistijohtaja määräsi maan vasemmanpuoleisen liikenteen muutettavaksi oikeanpuoleiseksi.

Valokuvakansiot selailtuamme ja keskustaan saavuttuamme U Ko Ko näytti meille Bogyoke Aung Sanin patsaan.

– Independence hero, hän sanoi.

Burman kuuluessa Brittiläiseen Intiaan Bogyoke toimi aktiivisesti itsenäisyysajatusten innostamassa opiskelijapolitiikassa. Kommunistipuolueeseen hetken kuulunut johtajalupaus joutui pakenemaan Japaniin vuonna 1940. Hän palasi kotimaahansa kahta vuotta myöhemmin seuranaan Japanin armeijan joukot. Burman itsenäisyysarmeijan tukemat japanilaiset ottivat maan nopeasti haltuunsa vastaan taistelleilta ja kiinalaisten tukemilta brittiläis-intialaisilta joukoilta.

Japani julisti Burman itsenäiseksi ja antoi Bogyokelle tehtäväksi koota kansallisen armeijan. Boyoge nimitti sen johtoon Ne Winin ja päätyi itse puolustusministeriksi. Pian burmalaiset huomasivat tulleensa kohdelluksi jopa huonommin kuin brittiläisten alaisuudessa. Boyogen ja Ne Winin porukka vaihtoi puolta ja ryhtyi sotimaan nyt japanilaisia vastaan. Kahdensadantuhannen japanilaisen ja kolmenkymmenentuhannen liittoutuneiden joukkoihin kuuluneen miehen kuoltua aloitettiin itsenäisyysneuvottelut brittiläisten kanssa.

Toisen maailmansodan järjettömyyksien keskellä Bogyokesta oli kasvanut vahva demokratian ja brittiläistyylisen kapitalismin kannattaja. Perustuslakivaliokunnan vaaleissa hänen perustamansa AFPFL –puolue voitti selvän enemmistön. Bogyoke Aung San nousi kansallissankarin asemaan ja kiistattomaksi pääministeriehdokkaaksi.

Hän kutsui koolle etnisten vähemmistöjen edustajia ja solmi heidän kanssaan Panglolngin sopimuksen, jossa vähemmistöille myönnettiin oikeus valita heidän oma poliittinen tulevaisuutensa. Kaikki ryhmät eivät olleet neuvotteluissa edustettuna, mutta sopimuksen tulkittiin kattavan myös poissaolleet ryhmät.

Vaatimattomana miehenä Boyoge piti suosionsa huipulla puheen, jossa hän väheksyi asemaansa. ”Kuinka pitkään kansallissankarit kestävät? Ei pitkään tässä maassa; en anna itselleni enempää kuin kahdeksantoista kuukautta elinaikaa.”

Voi olla, että olisi kannattanut jättää sanomatta. Kahdeksantoista kuukautta ja kuusi päivää myöhemmin, heinäkuussa 1947, hän ja hänen kuusi avustajaansa murhattiin. Itsenäisyys saavutettiin puolta vuotta myöhemmin.

– Tiesittekö, kysyi U Ko Ko meiltä, että Nobelin rauhanpalkinnon voittanut Aung San Suu Kyi on hänen tyttärensä?

Kysyimme, mitä hänelle kuuluu nykyisin.

– Well, you know, vastasi U Ko Ko, huokaisi, kohautti harteitaan ja teki kädellään suljettua neliötä kuvaavan liikkeen.

Tulkitsimme hänen tarkoittavan, että nainen on yhä kotiarestissa. Nyökkäsimme hiljaa ja tyytyväisinä siitä, ettei maailmankuvamme ollut järkkynyt. Burmassa ihmiset elävät hirmuhallinnon alla eivätkä saa puhua politiikkaa. Mutta sydämeltään he ovat demokraatteja ja Aung San Suu Kyin kannattajia.

Ensimmäinen rahanvaihtaja tulee puheillemme ennen kuin taksi on edes pysähtynyt. Laukkuja nostaessamme ympärillemme kertyy yhteensä kuusi miestä. Tarjoavat rahanvaihtoa sanovat tietävänsä hyviä hotelleja.

– What ever you need, just ask me, vakuuttelee eräs, jonka toinen silmä on harmaan kalvon peitossa.

Ensimmäinen hotelli on täynnä, toinen sijaitsee kadun toisella puolella.

– I’ll wait you here outside, ilmoittaa yksi heistä.

– Please, don’t do that, vastaan.

Rappukäytävällä istuu suurikokoinen intialaisen näköinen nainen edessään pieni myyntikoju. Sanomalehtien päälle on levitelty vihreitä lehtiä, purkeissa on valkoista tahnaa ja erilaisia pulvereita. Hänen hameensa helmoista kurkistelee pieni tyttö, heidän takanaan makaa mies puutarhatuolissa.

Kuudennessa kerroksessa hotellin omistajaperhe katselee televisiosta jalkapalloa. He ottavat meidät vastaan sydämellisesti ja esittelevät vaatimattoman huoneemme. Muita asiakkaita ei näy eikä kuulu. Käytävän ikkunasta avautuu näkymä takapihalle. Silmänkantamattomiin jatkuva kapea kuja kahden korkean kerrostalon välissä. Kaikki ikkunat ovat auki. Pyykkejä kuivumassa. Punaista, sinistä, harmaata ja ruostunutta aaltopeltiä. Satojen pulujen parvia. Mustia korppeja. Roskia sekä kujalla että katoilla. Viherkasvit ovat karanneet ihmisten parvekkeilta ja valloittavat nyt ison osan seinää.

Olo on pelokas, ahdistunut ja utelias. Minne Sarahkin hävisi? Viitisentoista minuuttia sitten hän meni sisäänkirjoittautumaan, mutta häntä ei ole näkynyt. Miksi lähetin hänet, miksi en mennyt itse? Missä on Jodish ja Didi, miksi he eivät tulleet meitä vastaan? Eivätkö he saaneet Sarahin sähköpostia, tulivatko he lentokentälle myöhässä vai onko heidät vangittu?

Iltapäiväkävelyllä tapaamme kaksi reppumatkaajaa, irlantilaisen Cormacin ja australialaisen, joka ei kerro nimeään. Australialainen antaa ymmärtää olevansa asiantuntia rahanvaihdossa, joten hänen johdollaan lähdemme etsimään parasta vaihtokurssia.

Cormac kertoo olevansa kiinnostunut opettamaan ilmaiseksi koulussa, jota Jodish ja Didi ovat perustamassa. Vaihdamme yhteystietoja. Alkaa sataa ja burmalaiset sateenvarjottomat miehet suojaavat päälakensa kädellään. Minäkin kokeilen, mutta kastun silti.

Tunnin vaelleltuamme palaamme takaisin paikkaan, josta etsintämme aloitimmekin. Minä ja Sarah vaihdamme yhteensä sata dollaria ja saamme vastineeksi satoja tuhansia kyuatteja. Laskemme rahamme hotellimme rappukäytävällä kuin mitkäkin rikolliset. Myös Cormac onnistuu bisneksissään, mutta australialaisen satasta vaihtaja ei hyväksy. Liikkeellä on huhu, jonka mukaan maassa liikkuu väärennettyjä sadan dollarin seteleitä, jotka alkavat samalla kirjainyhdistelmällä kuin australialaisen seteli. Australialainen syyttää liikekumppaniamme hänen aikansa varastamisesta. Hän poistuu hyvästejä sanomatta.

Yangon 8.10.2005

Aamupäivällä teemme pitkän kävelyretken etsiessämme internetkahvilaa, jossa huhujen mukaan verkkopohjaiset sähköpostiohjelmat toimivat hallituksen sensuurista huolimatta.

Kaupungin hermokeskuksena toimii liikenneympyrän keskellä sijaitseva Sule Paya, suuri kultainen buddhalaistemppeli. Sitä ympyröivät toimisto- ja asuinrakennukset, pari hotellia, babtistikirkko, moskeija ja hyvin hoidettu Mahabandoola –puisto.

Keskusta on vilkas, eloisa ja monimuotoinen. Miesten hameet tekevät katuvasta ainutlaatuisen. Kaikki käyttävät äkkiseltään katsottuna samanlaisia longyi’tä, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin virkamiehet, tarjoilijat kuin köyhälistökin. Naiset ja lapset värjäävät kasvonsa paksulla valkoisella pulverilla, joka auttaa suojautumaan auringolta, estää hikoamista ja toimii myös meikkinä. Jotkut värjäävät koko kasvonsa, toiset vain poskipäänsä ja kolmannet taiteilevat pulverista erilaisia kasvomaalauksia. Tämä on valokuvaajan paratiisi.

Kuvaajan mahdollisuuksia lisää myös se, että kadulla kävelee etniseltä taustaltaan varsin monenkirjava joukko. Kiinalaisia ja intialaisia kasvonpiirteitä tunnistaa nopeasti, mutta matkaoppaan mukaan täällä on myös bamareita, chin’ejä, shan’eja, rakhaing’eja, kachin’eita, mon’eja, kayah’eja tai karen’ilaisia.

Karenilaisia asuu noin miljoona lähellä Thaimaan rajaa, ja he ovat vaatineet itsenäisyyttä jo yli puolen vuosisadan ajan. Väkivaltaisilta yhteenotoilta ei olla vältytty, käytännössä maa on yhä sotatilassa. Iso osa karenilaisista on kristittyjä. Tuhansia on paennut Thaimaahan ja elää siellä vankilamaisissa olosuhteissa. Suomi on erään uutisen mukaan luvannut heistä 500:lle turvapaikan.

Koko keskusta on kuin yhtä suurta toria. Katuyrittäjät myyvät kankaita, vaatteita, sarjakuvia, hedelmiä, lättyjä, jäätelöä, piirakoita ja kaikenlaista roinaa. Sokeriruo’on puristuskoneita on tiheästi, kuten myös jääkylmän veden myyjiä. Vesilasillisten myyjät ovat asettaneet suuren jääkuution kahvinsuodattimen päälle, josta se sitten sulaa ja ikään kuin muka suodattuu juomavedeksi.

Teehuoneet ovat sosiaalisen elämän keskuksia. Kiinalaista vihreää teetä tarjotaan ilmaiseksi niin paljon kuin jaksaa juoda, mutta burmalaisesta maitoteestä, lahpeq ye’stä, ja pienestä purtavasta joutuu maksamaan symbolisen korvauksen. Asiakkaat istuvat vain parinkymmenen sentin korkuisilla muovipalleilla toistensa kanssa keskustellen, neuvotellen tai vain kadun elämää seuraten.

Kadut ovat kuoppaisia, asfaltti hajalla. Autoja on, toisinaan ruuhkaksikin asti. Ne ovat vanhoja ja ruosteisia. Monien taksien ovissa on jäljellä enää vain ulkopelti. Eräs vanha, leikkiauton näköinen Mazda B 600 ajoi ilman etuikkunaa. Ratissa istui nainen ja repsikan paikalla koira. Moottoripyöriä ja skoottereita ei näy juuri ollenkaan, sillä hallitus on kieltänyt niiden käytön muilta kuin poliiseilta ja virkamiehiltä. Kontrasti moottoripyöriä täynnä oleviin Hanoihin, Vientianeen ja Bangkokiin on tässä suhteessa valtava.

Julkinen liikenne on bussien varassa. Ne on niin täyteen ahdettuja, että iso osa varsinkin pikkubussien asiakkaista joutuu roikkumaan käytännössä bussin ulkopuolella. Keskellä bussia matkustaminen on paljon turvallisempaa jos bussi on liikkeellä, mutta liikennevaloihin tai pysäkille pysähdyttäessä kuumuus ja tunkkaisuus muuttuvat sietämättömäksi. Paita liimautuu ihoon kiinni, happi loppuu ja ahdistaa.

– Anna rahaa, pyytää poika.

Hän on noin yksitoistavuotias, vilkas, puhelias ja jotenkin älykkään tuntuinen. Myy postikortteja, mutta kun ei saanut niitä kaupaksi, pyytää nyt rahaa.

– En, vastaan.

– Sinä olet rikas ja minä olen köyhä, joten sinun täytyy antaa rahaa.

Hänen argumenttinsa on vedenpitävä, mutta en anna silti. Hän sanoo, että hänen isänsä on pyörärikshakuski ja että hän ei ole koulussa, koska on ”saturday-sunday”. Rampa kerjää liikkuen käsiensä varassa kahvila-asiakkaiden välissä. Tyngän jalan reiden päällä on palava kynttilä.

Köyhyys on niin silmiinpistävää, ettei paikallisten elämää pysty tolstoilaisellakaan ajattelulla romantisoimaan yksinkertaiseksi, rehelliseksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Ensimmäistä kertaa matkojeni aikana mieleni tekee kuluttaa. Ei siksi, että tarvitsisin jotain vaan siksi, että nämä ihmiset tarvitsevat turistien dollareita. Eivät pelkästään halua, vaan todella tarvitsevat. Ostamme jäätelöt, mutta asia jää silti vaivaamaan mieltäni.

Planet –internetkahvilan löydettyämme saamme lukea, että Jodish ja Didi ovat kunnossa. Kirjoitamme ylös heidän osoitteensa, puhelinnumeronsa ja ajo-ohjeet. Päätämme muuttaa heti huomenaamulla.

Yangon 9. – 31.10.2005

Koti

Jodishin kämppään muutettuamme elämä löysi nopeasti oman rytminsä. Päivät alkoivat muistuttamaan toisiaan, niin että ajan kulua oli vaikea huomata. Herättiin puoli kuudelta, meditoitiin ja syötiin. Aamiaisen jälkeen Sarah, Jodish ja Didi lähtivät ostamaan koulutarvikkeita, hakemaan lupia ja suosituksia, rekrytoimaan opettajia, neuvottelemaan rahoittajien kanssa, järjestämään koulurakennusta ja lahjomaan virkamiehiä. Minä jäin muurahaisten, torakoiden, hiirien, pikkulintujen ja pulujen kanssa vartioimaan taloa ja kirjoittamaan.

Myymiensä tuotteiden nimiä huutavat tai laulavat katukauppiaat rytmittävät päivät. Yksi myy juomavettä, toinen vesimeloneja, kolmas lättyjä, neljäs leivoksia, viides nuuskaa, kuudes pikkubanaaneja, seitsemäs isoja banaaneja, kahdeksas jäätelöä, yhdeksäs jogurttia ja kymmenes huutaa olevansa tuulettimenkorjaaja.

Monet keräävät jotain, kuten esimerkiksi muovipulloja. Muovipulloja keräävän naisen ääni on kaunis ja kaihoisa, ja hänellä on käytössään kokonainen laulu. Pohjanoteeraus on puolestaan lottokuponkien myyjäporukka sekä luostarille rahaa keräävät, sillä heidän käytössään on kovaääniset.

Edellämainittujen lisäksi viininpunakaapuiset buddhalaismunkit kulkevat katuamme pari kertaa päivässä muuten vain suurta metallikelloa kumautellen. Kellon kantamiseen tarvitaan kaksi munkkia, se roikkuu kepin varassa heidän harteillaan. Jäljempänä kävelevä toimii kumauttelijana. Kumahdukset saavat koirat ulvomaan.

Kaikkien parvekkeilta roikkuu muun muassa ovikellona toimiva naru alas kadulle. Minulta meni monta päivää, ennen kuin opin erottamaan oman kellomme äänen naapurin kellosta, pyörärikshojen kelloista ja joidenkin myyjien käyttämistä kilistimistä.

Koska hallitus on hinnoitellut kännykkäliittymät käytännössä tavallisen kansan ulottumattomiin, ovikellomme toimii myös puhelimena. Puhelun saadessamme kadun toisella puolella asuvan perheenäiti ylittää kadun, vetäisee narustamme, minä menen parvekkeelle, hän näyttää kansainvälisen puhelinta tarkoittavan käsimerkin ja minä kiiruhdan alas suorittamaan tehtävääni Jodishin sihteerinä.

Lähes kaikkien naruissa on myös klipsut, niin että narun avulla voi kuljettaa tavaraa kätevästi ylös ja alas. Toisinaan kaupankäynti katukauppiaiden kanssa suoritetaan kokonaan näiden narujen avulla.

Tämä jokapäiväinen meteli ei tunnu haittaavan muurahaisten keskittymistä. Niiden ansiosta joudumme säilyttämään ruokamme seinällä roikkuvissa tiukasti suljetuissa muovipusseissa. Torakat liikkuvat vain pimeässä, joten niistä ei ole haittaa muuta kuin öisillä juomavedenhakumatkoilla keittiössä. Päälle astuminen paljain jaloin ei ole mikään mieltä ylentävä kokemus puolin eikä toisin. Kattilaa ei kannata jättää yöksi likoamaan, sillä muuten aamupuurokattilassa kelluu pahimmillaan viisikin tulitikkuaskin kokoista hukkunutta torakkaa.

Ikkunat ovat pääsääntöisesti koko ajan auki, niin että pikkulinnut tulevat päivittäin vierailulle. Puluja on valtavasti, ei vähiten siksi, että ihmiset uskovat saavansa hyvää karmaa niiden ruokkimisesta. Nekin eksyvät tänne sisälle silloin tällöin. Hiiret pelästyttävät minut aika ajoin, mutta alan jo tottua niihin.

Sarah, Didi ja Jodish saapuvat yleensä auringon jo laskeuduttua joko keskenään tai nuori opettajalupaus Kainsa mukanaan. Kainsa on kouluprojektin kannalta elintärkeä burmalainen linkki, koska paikalliset viranomaiset suhtautuvat ulkomaalaisiin erittäin epäluuloisesti. Ulkomaalaisten pitempiaikainen asuminen maassa on tiukasti rajoitettua, eikä ulkomaalainen saa omistaa täällä asuntoa, saati sitten perustaa koulua. Kainsan avulla Jodish sai haltuunsa tämän kämpän, kuten myös lopulta luvan koulun perustamiseen.

Vastavuoroisesti Kainsa allekirjoitti paperin, jossa hän suostui rankaistavaksi, mikäli joku meistä ulkomaalaista toimii koulussa tai vapaa-ajallaan poliittisesti tai muulla tavalla rikkoo viranomaisten sääntöjä.

Iltaisin suunnittelemme opetuskokonaisuuksia, laitamme ruokaa, tiskaamme, siivoamme ja joskus harvoin katselemme läptopiltani elokuvia. Jos haluamme oikein hemmotella itseämme, syömme illalliseksi banaaninpaloja kuumaan maitoon sekoitettuna.

Didi Punyashiila on vietnamilaissyntyinen kolmekymppinen Ananda Marga –liikkeen nunna. Hän on rauhallisen, vilpittömän ja iloisen oloinen. Hän on tehnyt lupauksen omistaa elämänsä muiden auttamiselle.

Hän meditoi vähintään neljästi ja harrastaa joogaa kahdesti päivässä, nukkuu kovalla patjalla, kieltäytyy kaikenlaisista tarpeettomista luksustuotteista ja paastoaa neljänä päivänä kuukaudessa. Hän ei syö lihaa, kalaa, munia, sipulia, valkosipulia eikä sieniä. Hän ei käytä alkoholia, kofeiinia eikä polta tupakkaa.

Tämän kaiken näin ja hyvin pitkälle myös koinkin hänen kanssaan asuessani. Liikettä käsittelevästä kirjallisuudesta löysin lisää sääntöjä, jotka hallitsevat hänen elämäänsä. Hän on hiljaa päivittäin vähintään puoli tuntia, jona aikana hän ei myöskään lue, kirjoita eikä ”viihdytä mieltään muullakaan tavalla.” Hän pyrkii harjoittamaan anteeksiantoa. Hän ei kritisoi, tuomitse eikä mustamaalaa muita. Hän välttää kaikenlaista ryhmittymistä. Hän ei kritisoi mitään maata. Hän pyrkii vapauttamaan itsensä vihasta ja olemaan ideaali ja sillä tavalla inspiroimaan muita. Hän pyrkii vähentämään muiden tuskaa. Hän välttelee puhumista omista ongelmistaan.

Hiljaisen äänensä takana Didi on äärimmäisen sitkeä. Siitä oli osoituksena hänen päättäväisyytensä tänne tulemisen ja koulun perustamisen suhteen. Sekä Ananda Marga -liike että Myanmarin viranomaiset olivat ajatusta vastaan.

Jodish ja Didi tapasivat Vietnamissa Jodishin ollessa siellä muutama vuosi sitten vuoden kestävällä itsepuolustuskurssilla. Jodish syntyi Ruotsissa vuonna 1978 ja hänet nimettiin Klausiksi, mutta jo usean vuoden hän on käyttänyt sanskriittiperäistä Jodish –nimeään. Hän kasvoi ja kehittyi tuiki tavallisessa ruotsalaisperheessä isänsä, äitinsä ja siskonsa kanssa. Uskonnosta kotona ei juurikaan puhuttu eikä harjoitettu.

Armeijassa palvellessaan hän tutustui kasvissyöntiä käsittelevään kirjallisuuteen. Argumentit kasvissyönnin puolesta olivat hänen mielestään niin loogisia ja kiistämättömiä, että hän jätti lihan pois ruokavaliostaan saman tien. Hän palveli tuolloin sotalaivassa, jossa oli seitsemän hengen miehistö.

– Oletko nyt aivan varma, oli kokki kysynyt. Laivan koko muu miehistö oli lihansyöjiä.

– Olen, oli Jodish vastannut.

– Hyväksyn päätöksesi sillä ehdolla, että sinä sitten pysyt siinä, oli laivan upseeri vaatinut.

– Kyllä minä pysyn, oli Jodish luvannut.

Ja onhan hän pysynyt, siitä päivästä lähtien. Yhtenä ensimmäisistä kasvisaterioistaan hänelle tarjoiltiin marinoitua sukkaa, mutta pikku hiljaa myös kokki tottui ajatukseen kahden ruokalajin valmistamisesta.

Armeijan jälkeen Klaus päätyi opiskelemaan lääketiedettä. Pari vuotta opiskeltuaan hän päätti pitää välivuoden ja muutti Vietnamiin harjoittelemaan Ju-Jitsua. Siellä hän tutustui Ananda Marga –nimiseen henkiseen polkuun ja innostunut heidän hyväntekeväisyystyöstään, meditaatiostaan ja liikkeen perustajan P. R. Sarkarin ajatuksista.

Vuotta myöhemmin hän matkusti Koillis-Intiaan Ananda Margan keskuspaikalle, joka oli tuolloin kommunistien väkivaltaisuuksien takia suljettu ulkomaalaisilta. Kasvojaan ja pitkiä vaaleita hiuksiaan peitellen hän vietti joitakin kuukausia, kunnes siirtyi tänne Burmaan, asui luostarissa, opiskeli meditaatiota ja etsiskeli paikallista, jonka kanssa voisi perustaa P. R. Sarkarin neo-humanistiselle ideologialle perustuvan koulun. Kajsan löydettyään asiat lähtivät sujumaan omalla painollaan, ja hän otti yhteyttä Didiin ja pyysi häntä avuksi.

Suureksi avuksi Didi onkin ollut, mutta viisumilainsäädännöstä johtuen hän joutui lähtemään kesken kaiken kuukaudeksi Bangkokiin. Sattumalta Bangkokissa järjestetään hänen vierailunsa aikana viikon kestävä koulutustilaisuus Steiner-opettajille. Jäljelle jäävät viikot hän työskentelee paikallisessa orpokodissa.

Jodishin isä Staffan saapui pari päivää ennen kuin Didi joutui lähtemään. Didi käyttäytyi Staffanin läsnäollessa oudon hermostuneesti ja välttelevästi, ikään kuin tuntisi huonoa omaatuntoa jostain. Mieleeni tuli, että hän käyttäytyy kuin poikaystävänsä isän ensimmäistä kertaa tapaava teinityttö. Muistin, kuinka Didin tutorit olivat olleet haluttomia päästämään Didin ja Jodishin tänne kahdestaan. Oliko minulta jäänyt jotain huomaamatta?

Muistin tapauksen, kun Didi ojensi Sarahille ja Jodishille kirjoituspaperia. Paperien toista puolta oli aiemmin käytetty ranskankielen opiskeluun. Heti laput annettuaan Didi punastui ja vaihtoi salamannopeasti Sarahin ja Jodishin laput keskenään. Jodish ei hitaana ja hajamielisenä miehenä huomannut mitään, mutta Sarahin uteliaisuus tietysti heräsi. Hän käänsi uuden lappunsa ja löysi siitä pienellä kirjoitetun tekstin ”Je T’aime,” minä rakastan sinua.

Myöhemmin sain kuulla toisenlaisenkin, todennäköisesti oikeamman selityksen Didin ujolle ja välttelevälle käytökselle. Didin omat vanhemmat olivat aikoinaan kohdelleet hänen Ananda Marga -ystäviään kuin pahimpia vihollisiaan. He katsoivat – ja ilmeisesti katsovat vieläkin – menettäneensä tyttärensä tällä porukalle, ja syyttivät siitä hänen ystäviään.

Staffankaan ei ole mitenkään innoissaan poikansa kytköksistä Ananda Margaan, mutta ei häntä silti pelätä tarvitse. Hän on Jörn Donnerin näköinen perusruotsalainen, leppoisa, oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen. Hän nauttii metsässä istuskelusta ja Arto Paasilinnan romaaneista. Hän puhuu englantia vahvalla aksentilla ääntäen just –sanan jastiksi.

Didin lähdettyä Staffan ei yrittänytkään astua Didin saappaisiin, vaikka tekikin paljon työtä koulun hyväksi. Hän auttoi koulurakennuksen huollossa, osti koululle puutyöpenkin, puutyövälineet ja valmisti fläppitaululle pidikkeen. Useimpina päivinä hän kierteli kaupungilla vailla sen kummempaa päämäärää, niin kuin kunnon turistin kuuluukin.

Pariin kertaan olen päässyt todistamaan Staffan ja Jodishin väittelyä uskonnoista ja lahkoista.

– Kaikki on yhtä ja samaa, on Staffanin vankka mielipide. – Ananda Marga on sama ilmiö kuin vapaakirkotkin. Heillä on yksi johtaja, jolla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja kysymyksiin, ja kaikki kunnioittavat häntä kritiikittömästi.

Staffan kertoi lukeneensa intialaisesta uskonlahkosta, jonka jäsenet meditoivat kymmenen tuntia päivässä.

– Mikä järki siinä nyt sitten on? hän kysyi.

– Se on täysin normaalia, vastasi Jodish.

Eräänä iltapäivän ilman Jodishia syödessämme Staffan kertoi Jodishin tarinan omasta näkökulmastaan.

Jodish on sanonut, ettei enää tule takaisin Ruotsiin. Hän oli siellä viimeksi kolme vuotta sitten. Staffan muistaa, kuinka Jodish istui Staffanin äidin vuoteen äärellä ja selitti Nanda Margan periaatteita. Mummo makasi vuoteellaan silmät kiinni, keskittyi ja yritti ymmärtää.

Intiaan lähdettyään Jodish kirjoitteli sähköposteja silloin tällöin, mutta jossain vaiheessa hänestä ei kuulunut kolmeen kuukauteen mitään. Staffan huolestui ja alkoi suunnitella Intian-matkaa. Kun yhteys lopulta saatiin, oli Jodish muuttanut Burmaan. Hän oli ollut hyvin sairas, mutta ei suostunut menemään lääkärille. Jodish oli ollut vakuuttunut, että sairaus johtui veren epäpuhtauksista, ja että se olisi parannettavissa oikealla ruokavaliolla. Mutta ruoka ei maistunut. Juuri ennen Staffanin saapumista Burmaan oli Jodishin terveys alkanut pikku hiljaa parantumaan.

Ruotsiin palattuaan Staffan oli ottanut yhteyttä järjestöön, joka auttaa vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa uskonnollisille lahkoille. Kerroin minäkin soittaneeni vuosia sitten vastaavanlaiselle järjestölle Tukholmassa. Olin tekemässä pientä tutkimusta, tai oikeastaan kyse oli vain tutkimussuunnitelman tekemisen harjoittelusta. Tutkimuskysymyksenäni oli, ovatko tietyt uskonlahkot ”vaarallisia yhteiskunnalle.” Saadakseni selville, oliko kysymykseni ollenkaan relevantti, soitin tukholmalaiselle Fri-järjestölle, jonka tehtävänä on auttaa uskonnollisista ääriliikkeistä irrottautuneita.

– Eivät ne yhteiskunnalle vaarallisia ole, muistan järjestön edustajan vastanneen.

Hän kuitenkin lisäsi, että toisinaan mainitsemani järjestöt ovat vaarallisia yksilöille itselleen, ennen kaikkea jos yksilö haluaa irrottautua niistä. Tuolloin yksilöt ovat hyvin usein katkaisseet kaikki suhteensa perheeseensä, sukulaisiinsa ja ystäviinsä, niin että tavallisen elämän aloittaminen hyvin vaikeaa. Staffan nyökkäili innoissaan juttua kertoessani.

Parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä keskustasta, vain parin kilometrin päässä 98 metrisestä kultaisesta Shwedagon Payasta, Ahlone Lan –nimisellä kadulla, polkee pyörärikshan kuljettaja.

Kyydissä hänellä on kolme naista ja yksi vauva. Vanhin naisista istuu kuskin vieressä, oikealla puolella, kasvot menosuuntaan päin. Suomessa on joskus ollut käytössä vastaavan mallisia moottoripyöriä, mutta ne kiellettiin hengenvaarallisina ”akantappovehkeinä”.
Toinen nuoremmista naisista istuu äitinsä takana, selkä menosuuntaan päin, vauva sylissään. Toinen tyttäristä istuu kuskin takana, kylki menosuuntaan, jalat vasemmalla roikkuen. Naisten kasvot ja vauvan koko keho on värjätty samalla valkoisella pulverilla. Vauva syntyi keisarileikkauksella, kuten kaikki burmalaiset nykyisin.

Lisää voimaa saadakseen kuski polkee seisaaltaan. Hän kääntyy vasemmalle tietäen, että matkaa ei ole enää pitkälti. He ajavat ohi sikaria polttavan punapaitaisen vanhan naisen. He ohittavat aamutorin, jonka biojätteet ovat levinneet kadulle. Haju on voimakas, mutta he ovat liian tottuneita kiinnittääkseen siihen huomiota.

Parin minuutin matkan aikana he ohittavat viisi teehuonetta ja kymmeniä myyntikojuja. Eräässä myyntikojussa myyjä pilkkoo vesimeloninpaloja muovipussiin ja ojentaa pussin asiakkaalle oikealla kädellään, koskettaen samalla varovasti vasentaan. Asiakas ojentaa kahdensadan kyatin setelin samalla tavalla. Toisessa myyntikojussa myydään kevätrullia, kolmannessa lättyjä ja neljännessä banaanikakkua. Ohi kävelee mies sekajätettä kahdessa lastukorissa kantaen. Korit roikkuvat miehen olkapään varassa tasapainottelevan kepin päissä.

Naiset jäävät pois pienen temppelin kohdalla. Temppelistä munkin taukoamaton puhe kaikuu kovaäänisistä yli koko korttelin. He maksavat kuskille, kokoavat tavaransa ja katoavat ihmisvilinään.

Asuinalueella on paljon puita, muun muassa palmuja. Yksi- ja kaksikerroksisia puutaloja joissa ruostuneita peltikattoja. Kolmi- ja nelikerroksisia sementtikerrostaloja. Lähes kaikki ikkunat ja monet parvekkeet ovat peitetty kaltereilla. Parvekkeilla on paljon viherkasveja. Niissä on pyykkejä kuivumassa, lapsia leikkimässä ja aikuisia istuskelemassa, makaamassa, seisoskelemassa ja polttamassa tupakkaa.

Eräältä parvekkeelta pääsee hämärään, lähes kalustamattomaan huoneistoon. Vaaleansiniset seinät, puulattian päälle levitetty muovinen kokolattiamatto. Kirjahylly, kirjoituspöytä ja pari muovijakkaraa. Ruokapöytänä toimii puinen trukkilastausteline, sen päälle on levitetty oranssinen pöytäliina. Olohuoneessa ja parvekkeella on lakanoita, kauluspaitoja, alushousuja ja pyyhe kuivumassa. Pulut kopistelevat välikaton sisällä.

Keittiön seinällä on muovitauluja, joissa burmankieliset pyöreät aakkoset ja hedelmien nimiä englanniksi ja burmaksi. Kaksi kahdenkymmenen litran juomavesikanisteria. Makuuhuoneeseen levitetty pari onnetonta patjaa lattialle, niiden päällä valkoinen moskiittoverkko. Lattialla on sekaisin rinkkoja, reppuja, vaatteita, kirjoja ja lehtiä. Muovipullojenkerääjä kävelee ohi laulaen kauniin kaihoisasti.

Olohuoneen kirjahylly täynnä P. R. Sarkarin ja Shri Shri Anandamutrin kirjoja. Mies oli niin kova kirjoittamaan, että tarvitsi kaksi nimeä. Yksi tieteellisille, toinen uskonnollisille teoksille. Julkaistuaan yli kaksisataa kirjaa hän kuoli vuonna 1990. Tai niin kuin hänen seuraajansa sanovat, ”jätti ruumiinsa.”

Vähemmän pyhä mies kylpyhuoneen ovensuussa alasti ja vettä valuvana, taas kerran hämillään. Ei sytytä valoja, nauttii hämärän tunnelmasta ja iltapäivän lämmöstä. Miettii, miten kummassa hän on tänne päätynyt.

Uskonto

Kaikki alkoi junamatkalla Nauchkista Ulaan Bataariin, kun junaemäntä riuhtaisi hyttimme oven auki koputtamatta ja näki sen, mitä hänen on aina täytynyt toivoa tai pelätä. Luulisi ainakin, jos hän on monenakin yönä riuhtonut asiakkaidensa hyttien ovia auki koputtamatta. Hyppäsin omaan punkkaani salamaa nopeammin. Junaemäntä sulki oven ja antoi meille parikymmentä sekuntia aikaa toipua hepulistamme.

Sisään astui Radigan, nuori parrakas amerikkalainen, päässään cowboy-hattu, harteillaan pitkä, polviin asti ulottuva takki ja jaloissaan bootsit. Hän oli kastunut yöllisessä sateessa ja näytti mieheltä, joka oli viettänyt viimeiset kolme kuukautta autiomaassa ratsastaen ja leirinuotioilla yöpyen.

Sarah purki nolostuksensa puhumalla, minä teeskentelin nukkuvaa. Jälleen kerran jouduin toteamaan amerikkalaisen taktiikan paremmaksi. Pieni jutustelu rentoutti hetkessä tunnelman, joka olisi muuten saattanut jäädä jokseenkin jännittyneeksi.

Radigan ei ollut miehen alkuperäinen nimi, vaan hän oli ottanut sen käyttöönsä Mongoliaan muutettuaan. Omaperäisen nimi-idean hän oli saanut hömppäkirjailija Louis L’Amourin romaanista. L’Amour kirjoittaa romanttisia lännenkirjoja, joita lukemattomat amerikkalaiset hamuavat kirjahyllyihinsä kuin oopiumia.

Radigan ei olisi koskenut niihin tikullakaan, johtuen L’Amourin maineesta itseään toistavana, aivotonta massakirjallisuutta tuottavana miljonäärikirjailijana. Joku hänen ystävistään kuitenkin suositteli lämpimästi kirjailijan elämänkertaa. Louis osoittautui paljon matkustelleeksi ja avarakatseiseksi seikkailijaksi, josta Radigan löysi heti itselleen uuden idolin.

Radigan kertoi olevansa kotoisin Montanasta.

– It’s a beautiful place, sanoi Sarah, niin kuin hän sanoo aina tavattuaan uuden amerikkalaisen ja kysyttyään, mistä osavaltiosta tämä on kotoisin.

Radigan sanoi epämääräisesti matkustelleensa Etelä-Amerikassa ja Aasiassa jo ”vuosia” ja puhuvansa sekä venäjää että mongoliaa. Nyt hän oli palaamassa kotiinsa Ulaan Bataariin vietettyään viikonlopun australialaisen ystävänsä farmilla.

Mielenkiintoni heräsi, joten katsoin parhaaksi itsekin ”herätä” ja osallistua keskusteluun. Mies antoi ymmärtää asuneensa eri puolilla maailmaa useampia vuosia kuin oli elänytkään. Hän kertoi meille monta hyödyllistä tietoa maan valuutasta, parhaasta majapaikasta, paikallisista tavoista, kielestä ja matkustuskohteista.

Valvottuamme monta tuntia niitä näitä jutellen Sarah viimein esitti kysymyksen, jonka ansiosta voin nyt väittää, että istun (tai seison alasti, vettä valuvana, hämärän tunnelmasta ja iltapäivän kuumuudesta nauttien) tämän boikotin kohteena olevan maan pääkaupungissa, koska mongolialainen junaemäntä riuhtaisi junahyttimme oven auki koputtamatta.

”Miksi riuhtaisi?” on kielletty kysymys, koska se johtaisi meidät pohtimaan vastauksia muun muassa kysymyksiin, miksi Radigan nousi juuri tuohon junaan, miksi Radigan vieraili ystävänsä luona juuri tuona viikonloppuna ja miksi, koska ja missä he aikoinaan ystävystyivät. Tällä tavalla kysymysten ja vastausten polkuja seuraamalla pääsisimme kieltämättä lopulta meitä kaikkia vaivaavan, kaikkein tärkeimmän primäärikysymyksen äärelle: miksi Radigan yli päätään vaihtoi nimeään.

Mutta vastausta siihen ei tiedä kuin Prabhat Rainjan Sarkar, tuo Shri Shri Anandamurtijina ja myös Babana tunnettu, jos hänkään.

– Satutko tietämään jotain paikkaa, jossa voisin toimia vapaaehtoisena Ulaan Bataarissa, kysyi Sarah Radiganilta.

Radigan vastasi tuntevansa Lotus Children’s Center –orpokodin perustajan ja johtajan, australialaissyntyisen Ananda Marga –lahkoon kuuluvan nunnan nimeltä Didi Kalika. Työskenneltyään pari viikkoa Didi Kalikan orpokodissa Sarah kysyi puolestaan häneltä, josko hän tietäisi vastaavia projekteja Kaakkois-Aasiassa.

Didi Kalika kertoi tuntevansa Laosin pääkaupungissa Vientianessa Sunshine -koulun johtajana toimivan japanilais-australialaisen nunnan Didi Gaorii’n. Niinpä muutimme sinne. Vientianessa pari kuukautta asuttuamme tutustuimme Didi Gaorii’n koulutuksessa olleeseen vietnamilaissyntyiseen Didi Punyashiilaan, joka kertoi aikomuksistaan muuttaa Burman Yangoniin auttamaan Jodishia koulun perustamisessa.

Tuolloin mietimme kuumeisesti, pysyisimmekö Vientianessa vai lähtisimmekö Burmaan, Thaimaaseen vai Malesiaan. Yksi keskeisimpiä motiiveitani tulla tänne oli Didi Punyashiilan idealismi ja naiivi innostus. Hänellä ei ollut alkeellisintakaan tietoa käytännön puolesta. Onko koululla viranomaisten lupaa? Kuka projektin rahoittaa? Onko kummallakaan projektin vetäjistä alkeellisintakaan koulutusta tai kokemusta kasvatusalalta? Miten on mahdollista, että nuori, lääketieteen opiskelunsa keskeyttänyt ruotsalaismies ”rakentaa Yangonissa yksin koulua”?

Didi ei tiennyt, mutta antoi ymmärtää uskovansa, että asioilla on taipumus järjestyä. Ajattelin, että oli tuo ruotsalainen kuinka kyvykäs tahansa, tämä projekti kaipaa kipeästi Sarahin kasvatustieteellistä koulutusta ja minun typeriä kysymyksiäni.

Nyt Baba hymyilee minulle kirjahyllyltä teostensa keskeltä. Hän on noin seitsemänkymmentävuotias ja hänellä on päällään valkoinen paita, jonka rintataskusta törröttää kynä. Hänellä on kalju päälaki, mustat, paksusankaiset silmälasit, suuret korvat ja huulet kuin naisella. Aasialaiseen tapaan valokuva raameineen on yhä muovipäällysteessä. Hänellä on huvittunut ilme.

Nauraako hän sähläyksillemme? Sille, että Didillä ja Jodishilla ei todellakaan ollut kokemusta tai koulutusta kasvatusalalta, ei rahaa, ei lupaa, ei budjettia, eikä tarkkaa suunnitelmaa.

Vai nauraako hän sille, että kukaan ei olisi voinut olla oikeammassa kuin Didi Punyashiila naiivin optimisminsa suhteen. Tänään oli koulun ensimmäinen päivä. Se oli täynnä sähläystä, virheitä ja kaaosta, mutta siitä huolimatta se oli koulun ensimmäinen päivä. Huomenna on uusi päivä, jolloin moni tänään tehty virhe voidaan korjata. Siitä se lähtee.

Baban kuvan yläpuolellaan on toinen samanlaisissa raameissa oleva kuva. Oranssilla pohjalla on kuusikulmainen tähti, jonka sisällä aurinko ja hakaristi. Hakaristi on muinainen hindulainen hyvyyden symboli, jonka käytössä Suomen ilmavoimat ja natsisaksa eivät olleet ensimmäiset, viimeiset eivätkä globaalilla perspektiivillä katsottuna edes kuuluisimmat.

Näiden kuvien edessä Didi ja Jodish tanssivat, soittavat kitaraa, meditoivat, rukoilevat ja kumartelevat päivittäin. He sanovat, että kyseessä ei ole uskonto, vaan henkinen polku. Mikä ero näiden kahden välillä on, sitä en ole vielä saanut selville.

Ananda Margan jäsenten eli margien elämässä Baban kirjoituksilla on pyhää kirjaa vastaava rooli. Asioita harvoin kyseenalaistetaan sen jälkeen, kun joku keskustelijoista mainitsee, että Baba kirjoitti sitä tai tätä.

Baban kirjoituksissa olevat – ja ennen kaikkea baban kirjoituksista tulkitut – elämänohjeet ovat pääsääntöisesti järkeviä, humaaneja ja terveellisiä, mutta toisinaan niiden yksityiskohtaisuus on hupaisaa.

Suihkussa pitää käydä joogaa ennen, ei koskaan sen jälkeen. Hiuksia ja partaa ei saa leikata liian lyhyeksi, eikä kainalo- eikä muita karvoja saa leikata ollenkaan, sillä karvattomat pelkäävät enemmän kuin karvaiset. Peseytyä tulisi aina istualtaan. Alapää pitää pestä aina jos mahdollista vedellä, ei koskaan paperilla, ja toimituksessa tulisi käyttää vasemman käden keskisormea. Aamuisin on noustava ennen auringonnousua. Haukotellessa tulisi napsautella sormiaan suunsa edessä, sillä tällä tavalla estää haukottelun tarttumasta ja väsyneen ilmapiirin leviämisen.

– Vitlök! huudahti Jodish kauhuissaan, nostaessani esille matkamme varrella kertyneitä ruuantähteitä.

– Se ei ole hyväksi meditaatiolle, hän sanoi. – Se vaikeuttaa keskittymistä.

Sarah ja minä noudatamme heidän elämänrytmiään, ruokatapojaan ja riittejään tasapainoillen omien uskomustemme, tottumustemme, periaatteittemme, laiskuutemme, ruumiillisten halujemme ja kohteliaan käytöksen välillä.

Minä esimerkiksi herään mielelläni puoli kuudelta meditoimaan, sillä en epäile hetkeäkään, etteikö se olisi terveellistä, parantaisi keskittymiskykyäni ja nopeuttaisi kirjani valmistumista. Mutta kädet ylhäällä Babanamkevalamin tanssiminen on minulle liian vierasta, enkä suostu kumartelemaan kuin kristillisille symboleille.

Ei sillä, että ne olisivat ainoita oikeita uskonnollisia symboleja, vaan sillä, että ne nyt vain sattuvat olemaan minun uskontoni symboleja. Kristittyjen ja Ananda Margalaisten yhteistyö sujui mutkattomasti myös Vientianessa, jossa Udamphonen Development Center –projekti on Christian Wold Service’n alullepanema, kun taas Sunshine School on Ananda Margan koulu. Projektit toimivat läheisessä yhteistyössä ja ovat avoimia kaikkien uskontojen edustajille. Tavoitteena ei ole ihmisten käännyttäminen vaan paremman maailman luominen.

Meidän Growing Together –koulumme lapset ovat buddhalaisia, joten myös koulun siunaustilaisuus oli buddhalainen. Munkkeja ei tarvinnut hakea kaukaa, koska koulu sijaitsee luostarin naapurissa. Koska munkkien ”päivä”rytmin mukaisesti tilaisuus alkaa aamuneljältä ja jatkuu keskipäivään asti, ilmoitin osallistuvani vain kahdelle viimeiselle tunnille.

Siunaustilaisuutta edeltävänä aamuna Sarah, Didi ja Jodish menivät koululla valmistautumaan juhlaan tarkoituksenaan myös yöpyä siellä. Staffan lähti kaupunkikierrokselleen ja minä jäin kämpille, nautiskelin yksinäisyydestä ja tein kaikenlaista kiellettyä. Aamiaiseksi kävin ostamassa kupillisen kahvia ja raa’an kanamunan. Illalla join purkillisen olutta ja seuraavana aamuna jätin aamumeditaation väliin. Ennen siunaustilaisuuteen lähtöäni muistin pestä kattilan huolellisesti ja viedä kanamunankuoret ja olutpurkin sisältävän roskapussin ulos.

Isänmaa

Itsenäisyys saavutettiin vuoden 1948 neljäntenä päivänä ja pääministeriksi nousi Bogyoge Aung San’in seuraaja U Nu. Itsenäisyys, demokratia ja etnisten vähemmistöjen oikeuksien takaaminen eivät kuitenkaan tuoneet maahan paljon kaivattua rauhaa eikä edistystä.

Vuoristoheimolaiset olivat epäluottavaisia bamaarienemmistöä kohtaan ja ryhtyivät aseelliseen vastarintaan. Kommunistit vetäytyivät hallituksesta ja hyökkäsivät sitä vastaan. Rakhaing –alueen muslimit ilmoittivat vastustavansa uutta hallitusta. Mon-vähemmistön edustajat, joiden oli luultu jo integroituneen täysin bamaarienemmistön kanssa, nousivat kapinaan. Myös muita epämääräisempiä yksityisarmeijoita ja kapinaryhmiä ilmestyi näyttämölle.

Vuoden itsenäisyyden jälkeen lähes koko maa oli eri kapinaryhmien hallussa. Myös Yangonissa taisteltiin ja kommunistivallankumouksen uhka oli todellinen. Kahta vuotta myöhemmin hallitus sai eräiden vuoristoheimojen avustuksella maan edes jonkinasteiseen kontrolliin.

Silloin saapuivat amerikkalaisten aseistamat kiinalaiset, jotka Mao Zedongin armeija oli ajanut pois maastaan. He valloittivat Pohjois-Burmasta itselleen elintilaa ja rahoittivat toimintaansa muun muassa viljelemällä oopiumia ja myymällä heroiinia. Hallitus soti vastaan minkä pystyi ja ylläpiti samalla muodollisesti hyviä diplomaattisuhteita Yhdysvaltojen kanssa.

Vaikka sisällissotatilanne pikku hiljaa rauhoittui, maan taloudellinen tilanne vain huononi. Kunnianhimoiset kehitysapuprojektit seurasivat toisiaan, mutta eivät onnistuneet rikastuttamaan kuin ulkomaisia neuvonantajia. Vuonna 1953 burmalaiset olivat saaneet kerättyä riittävästi itseluottamusta julistaakseen, etteivät enää ottaisi vastaan apua Yhdysvalloilta niin kauan kuin Yhdysvaltojen aseistamat kiinalaiset oleskelivat maassa.

Julistukset eivät tilannetta auttaneet. Viittä vuotta myöhemmin, vuonna 1958, kiinalaiset olivat yhä maassa ja maa näytti olevan taas luisumassa aseelliseen kaaokseen. U Nu yllätti ja luovutti vallan kenraalilleen Ne Winille.

Ne Win julisti poikkeustilan ja palautti maahan lain ja järjestyksen rautaisella otteella. Vuoden 1960 demokraattisissa vaaleissa U Nu palautettiin pääministeriksi. Kahta vuotta myöhemmin Ne Win oli asioiden tilaan tyytymätön. Hän perusti vallankumouskomitean ja julisti, että Burma tulee marssimaan sosialismiin omaa tietään. Tällä kertaa Ne Winille ei annettu valtaa, joten hän päätti sen ottaa sen väkisin. Vallankumousjoukot vangitsivat U Nun ja hänen ministerinsä.

Burma siirtyi kommunismiin ja eristäytyi käytännössä kokonaan muusta maailmasta. Maassa alkoi mittava kaiken kokoisten yritysten kansallistamisohjelma, jonka seurauksena jokapäiväiset tuotteet siirtyivät pimeille markkinoille. Rikkaita rokotettiin nerokkaasti poistamalla käytöstä kaksi suurinta seteliä ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Vuonna 1967 kansalaiset tappoivat satoja kiinalaisia, koska pelkäsivät kiinalaisten tuovan maahan kulttuurivallankumouksen. Vuonna 1974, YK:n entisen pääministerin U Thantin hautajaisten yhteydessä, opiskelijat hiukan mellakoivat, mutta kaiken kaikkiaan kommunistit saivat yrittää toteuttaa utopiaansa suurin piirtein rauhassa.

Vuonna 1988, talouden oltua taas kerran vuosia alamäessä, burmalaiset saivat tarpeekseen. Opiskelijat, munkit ja tavalliset ihmiset marssivat kadulle ja vaativat Ne Winin eroa ja demokratiaa. Numerologiasta innostuneita kansalaisia villitsi ennustus, jonka mukaan Burma vapautuisi 8.8.1988. Kuukautta ennen maagista päivämäärää Ne Win erosi, mutta koska kommunistinen diktatuuri jatkui käytännössä samanlaisena, kansalaiset eivät lopettaneet mielenosoituksiaan. Seurasi armeijan ja mielenosoittajien yhteenottoja, joissa kuuden viikon aikana kuoli yli 3 000 ihmistä.

Kommunistihallitus tajusi menettäneensä viimeisetkin uskottavuuden rippeet ja järjesti armeijan kanssa teatterivallankumouksen. ”Uudet” vallanpitäjät julistivat hätätilan ja lupasivat pitää demokraattiset vaalit toukokuussa 1989.

Oppositio perusti koalitiopuolueen nimeltä National League for Democracy (NLD) ja valitsi johtajakseen Aung San Suu Kyin, joka puhui sujuvasti burmaa, japania, ranskaa ja englantia ja joka oli naimisissa Oxfordin yliopiston professorin kanssa.

Sotilasjuntta teki kaikkensa voittaakseen vaalit. He julistivat kannattavansa kapitalismiä, vaihtoivat maan nimen Burmasta Myanmariksi, pääkaupungin nimen Rangoonista Yangoniksi, aloittivat mittavia tienrakennus- ja maalausprojekteja, siirsivät kyliä paikasta toiseen, lykkäsivät vaaleja ja sulkivat Aung San Suu Kyin kotiarestiin.

Näistä tempuista huolimatta NLD sai vuoden 1990 vaaleissa 85 % äänistä. Sotilaat eivät kuitenkaan suostuneet luopumaan vallasta, vaan pidättivät NLD –puolueen johtajiston. Ulkomaalaisten sympatiat olivat tietysti NLD:n puolella. Aung San Suu Kyi’lle myönnettiin useita palkintoja, muun muassa Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1991. Sotilasjuntta vapautti hänet kotiarestista vuonna 1995, vangitsi uudestaan vuonna 2000, vapautti vuonna 2002 ja vangitsi taas vuonna 2003.

Lonely Planetin mukaan sotilasjuntta on viidentoista vuoden vallassaolonsa aikana muun muassa järjestelmällisesti sensuroinut mediaa, pidättänyt hallitusta kritisoivia kansalaisia, kiduttanut rikoksista epäiltyjä, harjoittanut pakkoväestönsiirtoja, pakottanut kadulta sattumanvaraisesti valitsemiaan kansalaisia sotilaiksi ja tie-, maalaus-, ojankaivuu- ja miinanraivaustyöhön.

Amnesty Internationalin 7.9.2005 julkaiseman raportin (Myanmar: Leaving Home) mukaan Myanmarin sotilasjuntta syyllistyy yhä muun muassa seuraaviin ihmisoikeusrikkomuksiin:

Laajamittaista miesten, naisten ja lasten pakkotyöllistämistä kantajina, rakennustyömiehinä ja maanviljelijöinä; Ihmisten karkotuksia kodeista, maan pakkohaltuunottoja ja kotien tuhoamisia ilman korvausta; Armeijaa muonittamaan tai varustamaan pakotettujen siviilien pahoinpitelyitä ja tappoja, mikäli he eivät pysty pitämään yllä heiltä vaadittua työvauhtia; Upseerien siviileihin kohdistamia säännöllisiä loukkauksia, väärinkäyttöjä ja vangitsemisia ilman syytä; Armeijan maaseudun väestöön kohdistamaa viljatuotteiden, farmieläinten, kodin irtaimiston ja rahan varastamista, tuhansien ihmisten jättämistä ilman kunnon suojaa ja ruokaa; YK:n ja muiden järjestöjen humanitaarista työtä haittaavia rajoituksia, kuten kulkuluparajoituksia maaseudulle ja erityisesti raja-alueille, jossa asuu etnisiä vähemmistöjä.

Jodish kertoi nuoresta burmalaisesta, joka halusi muuttaa pääkaupunkiin, opiskella englantia ja tienata rahaa. Mahdollisuudet tähän olivat kuitenkin huonot, sillä hän asui köyhässä perheessä maaseudulla. Hän kirjoittautui armeijaan toivoen ratkaisun löytyvän ennemmin tai myöhemmin sieltä. Hänen palvellessaan laivastossa armeijan sääntöjä muutettiin niin, että jokainen sillä hetkellä armeijassa kirjoilla olevat joutuu palvelemaan siellä lopun elämäänsä.

Mies ei ollut missään vaiheessa viihtynyt armeijassa, joten hän kauhistui kuulemastaan. Hän näki tulevan elämänsä pitkänä vankilatuomiona. Pääkaupungissa käydessään hän sai puhuttua itselleen kolmen tunnin loman, jona aikana hän kävi katsomassa luostarissa asuvaa veljeään. Veli keräsi joukon ystäviään, he kirjoittivat vetoomuksen pikkuveljen vapauttamiseksi ja menivät puhumaan asiasta päättäville upseereille. Munkeilla on suuri vaikutusvalta burmalaisiin, joten heidän vetoomuksensa hyväksyttiin. Jodish tapasi miehen useita kertoja, koska hän asui tuolloin samassa luostarissa kuin miehen veli.

Sarah tapasi internetkahvilassa burmankanadalaisen kuusikymppisen miehen, jolla on kummankin maan passit. Hän haluaisi mieluummin asua Kanadassa, mutta hänen vaimonsa haluaa asua täällä. Heillä on menestyvä yritys, joka huolehtii satamaan ankkuroituneista veneistä. Pari kuukautta sitten hän joutui viideksi päiväksi pidätetyksi ja intensiivisiin kuulusteluihin. Syynä oli viranomaisten epäluuloisuus hänen firmaansa kohtaan. Miehen itsensä mukaan firmassa ei ole muuta kummallista kuin että se on taloudellisesti menestyvä. Hän epäili, että viranomaiset suhtautuvat häneen epäillen, koska hän osaa englantia ja on Kanadan kansalainen.

Itse en ole omin silmin nähnyt juuri muuta totalitaariseen valtioon viittaavaa kuin yhdet keskustassa järjestetyt parinkymmenen miehen kiväärisulkeiset. Näin myös kuinka kolme poliisia suoritti katukauppiaiden luvantarkastuksen varastelemalla heiltä niin paljon tavaraa kuin ehtivät, ennen kuin katukauppiaat pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja juoksivat pois.

Joidenkin ihmisten katseessa on niin syvää epäluottamusta, että se panee miettimään, minkälaista ulkomaalaisten vastaista propagandaa on heille mahdettu syöttää. Mutta yhtä lailla kyse voi olla vain yllättyneisyydestä, ihmetyksestä ja erilaisuudenpelosta.

Internetin sensuroimisen kanssa olen joutunut täälläkin tekemisiin, enkä näe siinä juuri logiikkaa. Miksi internetpohjaisten sähköpostiohjelmien käyttö on niin tiukasti rajattua, mutta BBC:n ja CIA:n sivuilla voi vapaasti käydä etsimässä faktatietoa Myanmarin ihmisoikeusrikkomuksista? Free Burma –tyyppiset sivustot on tietysti sensuroitu, mutta miksi minua ei haluta päästää varaamaan lentolippua eikä päivittämään kotisivuani.

Kaikista lähteistä luotettavin on kuitenkin Kainsa, jonka kyyneleet luparuljanssin keskellä puhuvat omaa surulista kieltään siitä, miten viranomaiset täällä kansalaisia kohtelevat.

Kainsa kertoi, että käytössä on yhä kommunistiajoilta peräisin oleva tapa, että jokaisella kadulla on oma edustajansa, jonka tehtävä on valvoa että kadulla noudatetaan lakia ja järjestystä. Kadulla on myös saman tyyppisiä kovaäänisiä kuin natsisaksassa, mutta en ole onneksi kuullut niiden olevan käytössä.

Lonely Planetin mukaan ”[k]aikki valtion työntekijät – postimiehistä yliopiston professoreihin – joutuvat allekirjoittamaan lupauksen olla puhumatta keskenään hallituksesta.” Hallituksesta puhuminen johtaa automaattisesti irtisanomiseen.

”Armeija työllistää laajan verkoston tiedottajia, jotka kiertelevät elokuvateattereissa, teehuoneissa, toimistoissa ja yksityisissä kodeissa etsien ’kolonialismin kätyreitä’ – toisin sanoen niitä, jotka kritisoivat hallitusta. Kansallinen pukeutumiskoodi vaatii kansalaisia pukeutumaan burmalaisittain. Housut (miehillä ja naisilla), esimerkiksi, ovat epäsovinnaisia, mikäli ne eivät ole ammatin takia välttämättömiä. Radiossa ei saa soittaa musiikkia, jossa on ulkomaankieliset sanat.”

Saman lähteen mukaan yliopistot suljettiin vuonna 1996, mutta käytännössä ne siirtyivät pieniin yksikköihin haja-asutusalueille, tehden opiskelusta hankalaa ja aikaa vievää, mutta ei mahdotonta.

Georg Orwell olisi tuskin voinut aavistaa, kuinka orwellimainen systeemi tänne hänen nuoruutensa maahan eräänä päivänä vielä nousee.

Koulu

Koska nämä ensimmäisen vuoden lapset ovat alle kuusivuotiaita, on kyseessä oikeastaan päiväkoti. Ensimmäinen luokka alkaa ensi vuonna, ja toimintaa on tarkoitus laajentaa yhdellä luokalla joka vuosi.

Koulurakennus sijaitsee kaupungin laidalla lähes maaseutumaisissa olosuhteissa. Lähistöllä on paitsi luostari, asuinalue, peltoja ja järvi. Tunnelma on huomattavasti rauhallisempi, vihreämpi ja puhtaampi kuin muualla Yangonissa.

Siunaustilaisuuteen saavuin Staffanin kanssa viitisentoista minuuttia liian aikaisin, sillä tarkoituksenamme oli tulla vasta, kun kaupunginosavirkamiehet olivat jo poistuneet. He kun haluavat koulun olevan ennen kaikkea burmalainen projekti.

– Keitä olivat nuo muut ulkomaalaiset, oli Kainsalta kysytty illalla.

Kainsa oli kertonut meidän olleen vieraita ja että hän ei ollut kertonut mahdollisesta tulostamme, koska hän oli kutsunut paikalle paljon länsimaalaisia ystäviään, eikä voinut etuketeen tietää, ketkä ilmestyvät paikalle ja ketkä eivät.

Koulurakennus on yksinkertaisen kaunis. Yksi suuri luokkahuone, jonka ystäväni olivat koristelleet maalauksilla, ja toinen pieni toimistohuone. Vessat ja keittiö sijaitsevat paikallisen tavan mukaan takapihalla.

Jäykkäniskaisista viranomaisista huolimatta tunnelma oli kuin kesäkutsuilla. Naapuriperheen laittama ruoka oli hyvää ja kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Ryhmäkuvia otettiin ja lämpimikseen keskusteltiin. Tarjottiin makeaa maitoteetä, jota paikalliset nimittivät tällä kertaa kahviksi.

Kasvomaalattuja lapsia juoksenteli sikin sokin, mutta he eivät aiheuttaneet suurempaa järjestyshäiriötä. Kaisan vanhemmat olivat sivistyneen ja rikkaan oloisia, vaikka eivät puhuneetkaan englantia. Kainsan isä on poliisi, ja hänen asemaansa, diplomatiaansa, joustavuuttaan ja jääräpäisyyttään saadaan kiittää siitä, että kouluprojekti on ylittänyt monituisia vastaan tullutta estettä.

Mitä tällainen mies tekee totalitaarisen valtion poliisina? Totalitaristisen valtion yksi monista tragedioista on, että vaihtoehtojen vähyyden vuoksi myös tällaiset hyvää tarkoittavat ihmiset joutuvat työskentelemään järjestelmän hyväksi. Vai onko tämä juuri se ongelma? Me kirjaviisaathan tiedetään, että pieni vähemmistö pelokkaita egoisteja ei pystyisi pyörittämään pelottelulle perustuvaa järjestelmää ilman suurten massojen edes jonkinasteista hyväksyntää.

Suostumalla koneiston yhdeksi rattaaksi Kainsan isä on mukana pyörittämässä tuota pahan koneistoa. Myös Jodish ja Didi, nuo aiemmin niin viimeisenpäälle idealisteiksi luulemani, päätyivät jossain määrin tanssimaan Myanmarin sotilasjuntan pillin mukaan. Tarkoitan nyt tuota pienten lahjojen – suklaan, naistenvaatteiden ja leivosten – ostamista virkamiehille.

Syynä heidän toimintaan oli tietysti kaksi asiaa ylitse muiden: realismi ja hyvä motiivi. Realismi sen suhteen, että jääräpäisellä joustamattomuudella lupaa koulun perustamiseen ei yksinkertaisesti olisi saatu. Hyvä motiivi sen suhteen, että koulun tavoitteenahan on kasvattaa puhdassydämisiä, korruptiosta kieltäytyviä lapsia.

Mutta käsi sydämelle: onko mahdollista kasvattaa korruptiosta kieltäytyviä lapsia korruptoimalla viranomaisia saadakseen tähän luvan?

Myöhemmin Sarah kertoi mitä koululla oli tapahtunut ennen minun ja Staffanin tuloa. Töitä oli tietysti paiskittu koko edellisen päivän. Naapurit olivat osallistuneet juhlajärjestelyihin niin, että paikka oli ollut koko päivän kuin muurahaiskeko. Kymmenen aikaan illalla kaikki oli valmista munkkien aamuöistä tulemista silmälläpitäen. Jodish, Sarah, Didi ja Kainsa olivat istuneet lattialla illallista syöden ja seuraavan aamun ohjelmanumeroita läpikäyden. Kainsan vanhemmat tulivat yllätyskäynnille, joten myös heille tarjottiin purtavaa.

Puolta tuntia myöhemmin yllätysvierailulle tulvat myös vähemmän toivotut vieraat: paikallisviranomaiset. Lyhyin mies, porukan johtaja, oli kävellyt sisään ensimmäisenä, seitsemän muuta hänen perässään kuin ankanpoikaset. Johtaja oli hoitanut kaiken puhumisen.

Heidän tultua sisään Sarah kiirehti siistimään paikkoja. Hänen ollessa keittiössä tiskaamassa Kainsa kävi ovensuussa vihjaamassa, että koulun perustajien neuvotteluasemaa parantaakseen Sarahin olisi parasta pysytellä siellä ulkopuolella. Kyse oli surullisen tavallisesta läpinäkyvästä epärehellisyydestä, sillä näkiväthän viranomaiset Sarahin jo sisään tullessaan, joten täytyihän heidän tietää, että hän nyt ”piilottelee” keittiössä.

Näissä neuvotteluissa, joissa symbolit ja mielikuvat merkitsevät enemmän kuin sanat ja asioiden todellinen laita, oli Kainsan vanhempien sattumanvarainen läsnäolo enemmän kuin siunaus. Nelikymppinen korkeassa asemassa oleva poliisivirkamies kun on paikallisviranomaisia vastaan vahvemmilla kuin hänen naimaton 24-vuotias opiskelijatyttärensä.

Käytännössä puhumisen hoiti vain paikallisviranomaisten lyhyt johtaja ja Kainsan isä. Muut yksitoista läsnäolijaa istuivat hiljaa luokkahuoneen lattialla. Sarah seisoskeli keittiössä ja seurasi keskustelujen kulkua keittiön ikkunan heijastuksen kautta.

Mitään täysin varmaa keskusteluiden sisällöstä ei voi sanoa, sillä Kainsa ei suostu kääntämään näitä asioita suoraan, vaan aasialaiseen tapaan sanoo kaiken epäsuorasti. Käsitykseni mukaan paikallisviranomaiset ovat alusta lähtien toistaneet yhtä ja samaa: onko projekti varmasti burmalaisten käsissä ja onko varmaa, että ulkomaalaiset avustajat eivät tule puhumaan koulussa politiikkaa.

Vaikka heidän pahimmat pelkonsa osuisivatkin oikeaan minua ihmetyttää, millä tavalla Sarah, Jodish ja Didi voisivat edes periaatteessa yllyttää kuusivuotiaita kielitaidottomia tenavia hallituksenvastaisiin toimiin.

Paljon tupakkaa kului pitkien intensiivisten neuvotteluiden aikana. Kumpikin puhuja piti pitkiä tunteellisia puheenvuoroja. Lyhyen johtajan puhuessa Kainsan isä nyökytteli hiljaa päätään, nöyrästi alaviistoon katsoen. Neuvotteluiden lopputuloksena oli, että paikallisviranomaiset myönsivät luvan huomiselle seremonialle yhdellä ehdolla: ulkomaalaiset eivät saa esiintyä.

Kainsan vanhempien lähdettyä nelikko jäi pohtimaan, miten suhtautua viranomaisten ultimaatumiin. Seurasi keskustelu, jonka olisin olettanut käytävän jo päätettäessä ensimmäisestä viranomaislahjuksesta.

Didi oli sitä mieltä, ettei heidän pitäisi suostua tanssimaan viranomaisten pillin mukaan. ”Onhan se nyt naurettavaa,” oli Didin argumentti, ”että viranomaiset katsovat tässä olevan jotain poliittista ja vaarallista, kun me olemme suunnitelleet laulavamme ja esittävämme nukketeatteria alle kuusivuotiaille lapsille! Me olemme täällä auttamassa, ja näyttäkäämme huomenna koko kyläyhteisölle, kuinka rehellisiä ja hyväätarkoittavia me olemme. Emme saa joustaa periaatteistamme.”

Kainsa oli realistisempi. ”Jos emme tee tässä asiassa niin kuin viranomaiset määräävät, emme saa avata koulua.”

Kainsan ja Didin keskustelu oli pitkä ja tunteikas ennen kaikkea siksi, että keskustelua ei käyty noilla sanoilla, vaan vietnamilainen ja burmalainen kiertelivät ja kaartelivat ja piilottivat argumenttinsa mitä monimutkaisimpien pehmennysten ja kohteliaisuuksien taakse.

Päädyttiin kompromissiin, niin että mitään puheita, teattereita eikä avajaissanoja sanota, mutta munkkien siunauksen, viranomaisten puheiden ja Kainsan puheen jälkeen seuraa yhteislaulu, johon ulkomaalaisetkin osallistuvat, mahdollisesti jopa yleisöön päin kääntyneenä.

Näin tapahtui. Parin tunnin unen jälkeen saapuivat punakaapuiset munkit, joiden monotoninen rukouslaulu täytti luokkahuoneen pariksi tunniksi. Munkit osallistuivat myös yhteiselle aamiaiselle, jonka jälkeen saapuivat naapurit ja asiakasperheet. Tulevat koululapset olivat juurikin niin pelokkaan näköisiä kuin ensimmäistä kertaa koulussaan vierailevat lapset ovat. Eivät toki kaikki. Jotkut olivat innoissaan heti ensi hetkestä lähtien.

Paikallisviranomaisille varattiin eturiviin oma pöytä, johon aseteltiin valmiiksi pöytäliina, tuhkakuppeja, virvoitusjuomia ja irtotupakkaa.

Avajais- ja siunaustilaisuuden jälkeen viranomaiset siirsivät koulun aloituspäivää vielä viikolla, mutta tästä ja lukuisista muista mutkista ja esteistä huolimatta koulu on saatiin lopulta otettua käyttöön. Ensimmäisenä koulupäivänä paikalle ilmestyi myös paikallisviranomainen joka väitti, että koulun aloituspäiväksi oli sovittu ti 1.11, ei suinkaan ma 31.10.

– Katselkaa olkanne yli, oikealle ja vasemmalle. Älkääkä tehkö virheitä, oli viranomainen uhannut.

Toinen päivä sujui huomattavasti ensimmäistä paremmin, niin että Jodishin ja Sarahin tultua koulusta he hymyilivät innoissaan kuin ekaluokkalaiset.

Edessäni on valokuvat kustakin oppilaasta. Heillä on päällään vaaleanpunainen paita, kaulassaan musta solmio, tytöillä hiukan erilainen kuin pojilla. Ilman tuota solmiota en voisi tyttöjä pojista erottaa. Lapset ovat hupaisan näköisiä. Joka ikisellä on kasvomaalaus.

Pari viikkoa sitten Jodishilla ei ollut muuta toimintasuunnitelmaa kuin epämääräinen aavistus tulevasta omassa päässään. Hän ei ollut tehnyt budjettia, hänellä ei ollut tietoa opettajista, oppilaista, avustajista eikä rahoittajista.

Mutta näiden viikkojen aikana olen saanut nähdä käytännössä sen vanhan viisauden, että jokainen suuri projekti ei koostu sen kummemmista asioista kuin monesta pienestä askeleesta. Ottaa vaan ja tekee. Ja jos tekee jotain niin hullua, että perustaa koulun Burman pääkaupunkiin Yangoniin, niin sympatisoijia, apureita ja avustajia kyllä ilmaantuu. Olen nähnyt ympärilläni uskomattoman paljon hyvää tahtoa ja uhrautumishalua.

Kuolema

Auringon laskeuduttua Sarah toi viestin Sonja-tätini kuolemasta. Oltuani muutaman minuutin jotenkin tunteeton, tulin hyvin väsyneeksi ja surulliseksi. Kerroin Sallylle mitä Sonjasta tiesin. Kerroin kuinka tärkeä ja läheinen koko suku oli minulle ollessani lapsi, ja kuinka tärkeä se on vieläkin, vaikka en heitä kovin usein näekään. Käänsin äidin lähettämän runon hänelle englanniksi. Halasimme ja itkimme. Hiukan toivuttuamme Sarah kertoi saaneensa tänään hyviäkin uutisia, hänen hyvä ystävänsä oli synnyttänyt poikalapsen.

Sarah jäi laittamaan ruokaa, minä lähdin kävelylle. Olisin halunnut olla yksin, mutta eihän se tällaisessa kuuden miljoonan kaupungissa ole mahdollista. Kuljin pää painuksissa ja varovaisin askelin. Pyysin lättyjenmyyjältä yhden lätyn, mutta jääräpäisesti hän vaati minua ostamaan koko rahalla. En jaksanut väittää vastaankaan. Viisi lättyä kädessäni ylitin rautatiesillan. Radan toisella puolella oli pimeää ja pölyistä, piti varoa astumasta kulkukoirien päälle. Auton ajaessa ohi sen valot valaisevat koko tien.

Kävely tuntui hyvältä, tajusin olleeni koko päivän sisällä. Lättyjä syöden ajauduin markkinoille, jossa myytiin lähinnä hameita ja kankaita. Hajamielisenä katselin ympärilleni, josko joku myisi pyyhkeitä, koska unohdin omani Vientianeen.

Nälkääni söin kaikki lätyt, vaikka hyvin tiesin ettei se ollut kovin järkevää. Ylitin rautatien eri kohdasta kuin tullessa. Neonvalot vilkkuivat. Miehet pelasivat biljardia. Talot ovat kovin avonaisia, näin ihmisten huoneistoihin sisälle. Televisiota pääasiassa katselivat lattialla istuen, joku tiskasi ja toinen suoritti iltapesuaan talonsa edustalla. Joku oli ajanut auton sisälle olohuoneeseen, se vei melkein kaiken tilan. Vatsa oli epämukavan täysi. En meinannut löytää takaisin kämpille.

Staffan oli jo mennyt nukkumaan ja Jodish opetti yhä jossain luostarikoulussa. Sarahin meksikolainen ruoka oli papuja vaille valmis. Hän ei ollut onnistunut saamaan purkkia auki. Laskeuduin kerrosta alemmas ja kysyin naapureiltamme, olisiko heillä avaajaa. Heidän lapset häiritsevät rauhaamme päivisin oveen koputtelemalla, parvekkeeltamme roikkuvaa kellonarua vetämällä ja päivittäin pikaisesti luonamme vierailemalla. Eihän se nyt kauheasti haittaa, mutta ajattelin, että ovat meille palveluksen velkaa. Mutta ei. Heillä on viisi lasta, mutta ei ensimmäistäkään purkinavaajaa.

Laskeuduin kerrosta alemmaksi, jossa asustaa nuori perhe. Perheen äiti tuli avaamaan pojan ja tyttären kurkkiessa hänen takaansa. Ojensi purkin miehelleen joka ryhtyi aukaisemaan sitä puukolla. Pyysi minua istumaan olohuoneen ainoaan tuoliin. Poistui itsekin keittiöön lapset kintereillään.

Jäin kahdestaan lattialla makaavan vauvan kanssa. Vauva katseli minua tyynenä. Tuuletin hurisi. Televisiossa toimittaja luki uutisia suoraan paperista. Seinällä oli buddhalainen alttari vilkkuvien eri väristen neonvalojen ympyröimänä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin yläkerrassa Sarah toi pöytään pehmeitä tacoja, johon käärittiin kaalia, avokadoa, juustoa ja papuja. Tacot olivat suurin piirtein samanlaisia kuin lätyt, joita vatsassani oli jo liikaa. En kuitenkaan maininnut asiasta.

Väsymykseni ei hellittänyt seuraavanakaan päivänä. Tunsin oloni kyllästyneeksi ja alakuloiseksi. Kyllästyneeksi erityisesti ainaisen huomion keskipisteenä olemiseen ja kaduilla oleviin roskiin. Sairastuin viikon kestävään flunssaan. Työkyvyttömänä, lievässä kuumeessa ja nenä tukossa lähes neljänkymmenen asteen lämmössä makaaminen turhautti ennestään. Jodis sai saman taudin lievempänä ja Sarah sairastui vatsatautiin, joten tunnelma oli kuin sairaalassa.

Raha

En ole koskaan täysin ymmärtänyt YK:n paljon käyttämää absoluuttinen köyhyysraja –käsitettä. He voivottelevat, että puolet maailman ihmisistä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Viime talvena Changemaker -verkosto järjesti mielenilmauksen Kiasman edessä. He vaativat, että hallitus nostaisi kehitysyhteistyömäärärahat 0,3 %:sta lupaamaansa 0,7 %:iin. Huomiota herättääkseen he asuivat muutamia päivä teltassa Helsingin keskustassa ja yrittivät tulla toimeen tuolla kahden dollarin summalla.

Mutta kahdella dollarillahan saa ihan eri määrän tavaroita Suomessa kuin täällä. Tilastoja vääristää edelleen se, että esimerkiksi Burman ja Sambian maaseuduilla elämä pyörii etupäässä vaihtotalouden, ei rahatalouden, varassa.

Täällä Yangonissa bussimatka maksaa 40 kyatia eli 0,025 euroa. Ruoka katuravintolassa maksaa neljäsosaeuron ja perushygieniavaatimukset täyttävässä ravintolassa euron, joten köyhimmilläkin luulisi olevan varaa matkustaa ja syödä.

Oleellista ei ole, kuinka paljon joku tienaa dollareissa tai euroissa laskettuna, vaan oleellista on, pystyykö hän tyydyttämään tienaamillaan rahoilla perustarpeensa.

Saadaksemme siis selville, onko puheet pohjoisen ja etelän välisestä elintasokuilusta puppua, täytyy meidän verrata paikallisten palkkoja paikallisiin hintoihin. Valtionkoulussa työskentelevän opettajan keskipalkka on Burmassa 10 000 K kuukaudessa, eli reilu kuusi euroa. Poliisit tienaavat yhtä paljon, kun taas yksityisessä koulussa opettavat saavat kolme kertaa enemmän. Baarinpitäjä tienaa 7 000 K kuukaudessa, baarin työntekijä 4 000 K.

Ottakaamme vertailukohdaksi muutamat minulle täällä arkipäiväiset tuotteet. Ensinnäkin jo nuo mainitsemani bussimatka ja riisi-curry-kana-ateria katuravintolassa. Mainittakoon, että katuravintoloiden keittiöt ovat ulkona, vilkasliikenteisten katujen varsilla, joten ruoka on vaarallisen alttiina katupölylle, pakokaasuille ja muille epäpuhtauksille.

Perushygieniavaatimukset täyttävissä ruokapaikoissa ateria maksaa keskimäärin reilun euron. Kaupungista löytyy myös hienostoravintoloita, joissa on paitsi länsimaiset hinnat, myös länsimainen taso. Tunti internettiä maksaa reilun puoli euroa, mutta kotiin ostettuna uudet elektroniikkatuotteet ovat hinnoiteltuja kutakuinkin samoin kuin lännessä.

Jos jakaa burmalaisen peruskoulunopettajan palkan (10 000 K = 6,25 €) edellä mainittujen tuotteiden hinnoilla, saa vertailuluvun, joka kertoo, kuinka mones osa palkasta tuon tuotteen arvo on. Vertailun vuoksi olen jakanut oman viime vuoden kuukausinettopalkkani, 1550 €, samalla suhdeluvulla.

Tällä tavalla pääsemme katsomaan bussimatkan, ravintola-aterian, internetin ja kameran hintoja burmalaisen peruskouluopettajan näkökulmasta. Eli jos palkka / hintasuhde olisi Suomessa yhtä viturallaan kuin Burmassa, maksaisivat edellä mainitut tuotteet minulle seuraavasti:

Bussimatka: 6 e

Ruoka I: 62 e

Ruoka II: 248 e

Ruoka III: 1 240 e

1h internettiä: 155 e

Kamera: 124 000 e