2005-11: Burma ja Kiina

Yangon, Burma 1.11.2005

Burmese boy

Pyydän lukijoiltani anteeksi epäloogisuutta nimien suhteen. Kutsun Maynmaria Burmaksi, vaikka pääkaupungista käytän nimeä Yangon enkä Rangoon, kuten loogista olisi. Uweniksi nimittämäni saksalaismies on itse asiassa Ruwen ja Kainsa kirjoitetaan oikeasti Khaing Zar. Sarah on tietysti se sama Sally jonka tapasin marraskuussa 2003 Sofiassa ja jonka vanhempien luona seuraavana vuonna vierailin. Jodishin nimi oli alunperin Klaus, sen olen jo maininnut, mutta tänään sain selville, että oikea kirjoitusasu on itse asiassa Jyotish. Ei kuitenkaan Georg Dish, kuten eräs opettajakandidaatti kirjoitti viestilappuunsa.

Burma muuttui monien mielestä Myanmariksi vuoden 1988 vallankaappauksen yhteydessä, kun sotilasjuntta julisti Burma -nimen olleen brittiläisen kolonialismin tuote. Oikeassahan he olivatkin, maan nimi paikallisilla kielillä on ollut vuosisatoja Myanmar ja vasta britit alkoivat kutsua maata Burmaksi. Burma –nimen toinen ongelmana on, että nimi assosioituu helposti burman enemmistöryhmään bamareihin, ja siten ikään kuin pois sulkee muut ryhmät.

Toisaalta päätöstä maan englanninkielisen nimen muuttamisesta Burmasta Myanmariksi ei allekirjoittanut yksikään demokraattisesti valittu elin. Aung San Suu Kyi ja hänen puolueensa käyttävät edelleen englanninkielisissä yhteyksissä yhä mieluummin Burma –nimeä. Myös Yhdysvaltojen ja Ruotsin ulkoministeriöt ovat tällä kannalla, kuten myös uutistoimisto BBC sekä demokraattisen Burman asiaa ajavat, täällä kielletyt kansalaisjärjestöt.

YK:n virallisissa asiakirjoissa puhutaan kuitenkin Myanmarista, mitä ilmeisemmin koska Myanmar sotilasedustajineen on yksi järjestön jäsenmaista. Myös Suomen ulkoministeriö on päätynyt käyttämään Myanmar –nimeä, samoin kuin suurin osa näkemistäni kartoista jättäen Burman yleensä sulkuihin, ikään kuin alanimeksi.

Burma –nimen käyttö on politisoitunut niin, että sitä käyttämällä voi ilmaista olevansa hyväksymättä nykyisen sotilasjuntan oikeutta valtaan. Vuoden 1989 nimenmuutos ei koskenut vain maan nimeä, vaan myös useimpien kaupunkien nimet muutettiin. Pääkaupunki muuttui Rangoonista Yangoniksi. Yangon –nimen suhteen en jaksa kuitenkaan protestoida, koska Rangoon näyttää olevan internetissä ja ihmisten puheissa täysin unohtunut nimitys.

auto

Ruwenia nimitin Uweniksi koska hän lausui nimensä Luang Prabangissa tavatessamme niin epäselvästi. Vasta hänen lähetettyä minulle viime viikolla sähköpostia näin hänen nimensä ensimmäistä kertaa kirjoitettuna. Myös Kainsan oikean kirjoitusasun sain selville vasta hiljattain, mutta jatkan hänen nimensä kirjoittamista niin kuin se lausutaan, yksinkertaisuuden nimissä.

Sallyksi itseään kutsuvaa tyttöystävääni kutsun Sarahiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen oikea nimensä on Sarah. Sarah on kansainvälisempi, helpommin lausuttavampi eikä aiheuta sekaannuksia. Tällainen tapahtui tätini soittaessa tyttärelleen Kanadaan ja kertoessaan, että Timo on alkanut seurustella amerikkalaisen Sallyn kanssa.

No jopa oli uutinen, oli Kanadan-serkkuni ajatellut. Mutta olisihan noita sällejä luullut löytyneen lähempääkin.

Puhelu katkesi ennen kuin hän ehti kysyä tarkemmin asiasta. Viikon hän luuli minun tulleen ulos kaapista, kunnes sai veljeltään asiaa selventävän sähköpostin, jossa Sally mainittiin kirjoitettuna.

Tapahtumasta masentumatta Sarah kutsuu yhä itseään Sallyksi myös suomalaisten keskuudessa. Minä kutsun häntä yleensä Sarahiksi, muut saavat kutsua häntä kummaksi haluavat. Tai sitten Sashiksi, kuten eräät Ananda Marga –lahkolaiset. Sashi on sanskriittia ja tarkoittaa kuuta. Jyotish muuten tarkoittaa samalla kielellä aurinkoa, joten Burman ensimmäisen neo-humanistisen koulun perustivat Sisar Kuu ja Veli Aurinko.


Yangon 10.11.2005

Excuse me, do I disturb you?

Yes.

Are you working?

Yes.

Excuse me, can I ask, how old are you?

30.

Oh, so old. I’m much younger. I’m 24.

Hiljaisuus.

Can I call you my brother?

Sure.

Did you brought that computer from home?

Yes.

Oh Burma, miten minä sinua kuvailisin? Munkit, sateenvarjot ja sotilaat. Yltä päältä pulveroidut lapset. Laulavat katukauppiaat, sikaria polttelevat vanhat naiset, postikortteja myyvät lapset ja vaaleanpunaisiin pukeutuneet nunnat. Temppelille rahaa keräävät vapaaehtoiset, jotka ovat ripustaneet saamansa setelit näyttäviksi muodostelmiksi kärryihinsä. Täyteen ahdetut bussit, astrologiaan uskova hallitus ja kovaäänisiin kailottava lottokuponkien myyjä. Naapurin lapsi, joka purskahtaa itkuun aina punatukkaisen nähdessään. Kaaosta, meteliä, värikkyyttä, hajuja ja kummallista logiikkaa paikoin jopa enemmän kuin Intiassa.

burmese boys

Vegetaristiravintolassa vasten tahtoaan istuvan liharuuan ystävät, jotka keräävät käynnillään hyvää karmaa. Henkeäsalpaavan Shwedagon Payan, sata metriä korkean kultaisen temppelin, edustalla myy mies pikkulintuja. Pienen korvauksen maksamalla temppeliin menijä saa päästää yhden linnun vapaaksi. Saako silloin hyvää karmaa vapautettuaan linnun, vai huonoa tuettuaan lintujen vangitsemista?

Huono koulutus, korkea työttömyys ja olematon sosiaaliturva. Betel –lehden pureskelun jäljiltä punertavat hampaat, ikenet ja huulet. Ostoskeskus länsimaisine tuotteineen, iltapäivän sadekuuro, tulvivat kadut ja jalkakäytävällä ilman housuja makaava mies.

taxi

Taksikuski, jota ei huvita ajaa kaupungin toiselle puolelle ja hedelmänmyyjä, joka ei suostu myymään avokadoja, koska ne ovat vielä raakoja. Karvaton kulkukoira, toinen vasemman etutassunsa satuttanut ja kolmas, jolla on kummatkin takaraajat halvautuneet. Turisti ei meinaa uskoa silmiään kun hän näkee koiran ylittävän tien kahden eturaajansa varassa tasapainoillen. Astetta kivuliaammalta näyttää parittelun jälkeen toisiinsa juuttuneet piskit.

Upea juhlakatu, koristeltu kuin joulun kunniaksi. Katulamppuihin kiinnitetyt megafonit kuin natsisaksassa, onneksi eivät kuitenkaan käytössä. Maailman kaunein kuja. Pieniä puutaloja, kotoisia nurkkauksia, vihreän kasvillisuuden peittämiä parvekkeita, kynttilän valossa illallistavia perheitä. Vierekkäisillä pyörärikshan istuimilla nukkuvat koirat, pöydällä makaava mies. Toisella pöydällä tyhjä olutpullo, jonka etiketissä luvataan ikuista nuoruutta.

Katuravintolassa kaksitoistavuotias poika sytyttää savutikun, asettelee sen kämmentensä väliin, kumartaa kohti tien toisella puolella olevaa temppeliä, jonka jälkeen työntää tikun kukkaruukkuun ja palaa tarjoilutehtäviinsä.

Meneillään oli samaisen paaston päättyminen, jonka alkamista juhlistin laosilaisessa temppelissä syömällä aamiaisen noviisi Lain ja entisen noviisi Vinain kanssa. Nyt paaston päättymisjuhlaa ihmetellessämme isomahainen mies pyytää meitä istumaan kuistilleen. Hän esittelee isänsä, äitinsä, äitinsä siskon ja kaksi pikkusiskoaan. Olohuoneen ovi on auki, sisällä ja ulkona vilkkuvat neonvalot. Mies ei puhunut englantia ja me emme ymmärrä burmaa, mutta tästä välittämättä mies puhuu taukoamatta.

Taivaalla lentää kaasupallo, joka kantaa pientä tulisuihkua. Seuraamme sen hidasta laskeutumista. Se takertui puuhun ja palaa siinä hiljakseen loppuun.

Keskustan arkkitehtuuri on kaunista, vaihtelevaa, sinistä ja rappeutunutta. Viihdyn, mutta toisinaan väsyn, kuten tämän kappaleen alussa kuvatusta Jyotishin ystävän kanssa käydystä keskustelusta voi rivien välistä lukea. Toisinaan käyttäydyn epäkohteliaasti, töykeästi ja ylimielisesti. Kymmenen samaa pinnallista kaavaa toistaneen tutustumiskeskustelun jälkeen sitä yhtäkkiä kuvittelee tuntevansa jokaisen vastaantulijan ajatukset, motiivit ja taustat.

Markkinoilla minua lähestyi mies, joka oli nostanut silmiinpistävän harmaat hiuksensa lennokkaalle kampaukselle.

Hello, how long have you been here? hän kysyy.

Keskustelunavausyritys on täsmälleen sama kuin kaikilla myyjillä, kengänkiillottajilla ja kerjäläisillä, joten en vastaa mitään, vaan jätän keskustelun Sarahille. Elekielellä annan kuitenkin ymmärtää haluavani päästä miehestä eroon mahdollisimman pian, ja näin myös tapahtuu.

Muutamaa päivää myöhemmin Jyotish kertoo vihdoinkin tavanneensa korkeasti koulutetun burmalaisen, jolla oli riittävästi kielitaitoa ja rohkeutta keskustella maansa kulttuurista ja politiikasta ymmärrettävästi, realistisesti ja mielenkiintoisesti. Kyseessä oli sama mies, sillä kampauksesta ei voi erehtyä.

burmese boys

Ylen ja BBC:n sivuilta saan lukea, että Myanmarin sotilasjuntta siirtää parhaillaan pääkaupunkia Yangonista syrjäiseen vuoristokylään lähelle Pyinmanan kaupunkia. Hallituksen tiedotusministerin mukaan keskeiset virastot halutaan siirtää armeijan kannalta strategisesti keskeisemmälle paikalle.

Länsimaisilla tarkkailijoilla on vaikeuksia ymmärtää sotilasjuntan logiikkaa, onhan valtion keskeisten virastojen ja tuhansien virkamiesten siirtäminen satojen kilometrien päähän on erittäin kallista ja hankalaa.

On totta, että Pyinmana sijaitsee maantieteellisesti keskemmällä Burmaa kuin Yangon, mutta näin puhelinten, internetin, autojen ja lentokoneiden aikana sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Armeijan yksikötkin ovat sitä paitsi jo valmiiksi levittäytyneenä ympäri maata.

Maassa liikkuu huhuja amerikkalaisten hyökkäyksestä, mutta jokainen edes hiukan kansainvälistä politiikkaa seuraava pitää tuota spekulaatiota lähinnä vitsinä. Ja vaikka kaikkien todennäköisyyksien ja terveen järjen vastainen hyökkäys tapahtuisikin, se ei tapahtuisi mereltä käsin vaan ilmasta. Syrjäisen vuoristokylän pommittaminen on sitä paitsi viholliselle huomattavasti helpompaa kuin rannikolla sijaitsevan historiallisen miljoonakaupungin.

Karen National Unionin edustaja Saw Sarki veikkaa, että hallitus pelkää omien kansalaistensa pommihyökkäyksiä vetäytyy uuteen pääkaupunkiinsa kuin rotankoloon. Pommeja täällä räjähtelee aina silloin tällöin. Hallitus yrittää vaieta asiat kuoliaaksi, kuten kävi pari viikkoa sitten, kun keskustassa räjähti pommi, eikä lehdet kirjoittaneet siitä sanaakaan. Kukaan ei kuollut, mutta olisi se silti saattanut ihmisiä kiinnostaa.

Emeritusprofessori, burmaspesialisti Joseph Silversteinin mukaan pääkaupungin siirtämisessä kyse saattaa hyvinkin olla jälleen kerran taikauskosta.

Burmassa kaikki kuuntelevat ennustajia, hän sanoo BBC:n uutisille.

Toisen uutisen mukaan länsimaiset tarkkailijat eivät ole varmoja myöskään siitä, kuka tätä maata varsinaisesti johtaa.

Mahtavatko he tietää itsekään? Ehkä tämän maan todellisuus onkin lähempänä Kafkan kuin Orwellin kirjallista tuotantoa?


Yangon 11.11.2005

Illalla vierailimme Kainsan ja hänen vanhempiensa luona. Asunto oli kutakuinkin samanlainen kuin tavallinen suomalainen rivitalonpätkä, rakenteeltaan tietysti vähemmän tiivis, täällä lämpötila kun ei juuri koskaan laske alle kahdenkymmenen asteen. Etupihalla nuotion ääressä istuessamme varmistin, että Kainsa oli perheen ainoa lapsi.

Kyllä, paitsi että adoptoin vuosi sitten yhden veljen Ruotsista, hän sanoi vieressäni istuvaan Jyotishiin viitaten.

Kaikkien mielestä he eivät ole kuin sisarukset. Puolisen vuotta sitten Kainsalle oltiin järjestämässä avioliittoa, mutta suunnitelmat purkautuivat, koska Kainsa ei pitänyt tulevasta miesehdokkaastaan. Asian teki monimutkaiseksi se, että Kainsan ja miehen vanhemmat olivat jo ostaneet yhdessä riisipellon. Miehen luostarissa munkkina asuva veli syytti Kainsan jääräpäisyydestä Jyotishia, joka hänen mukaansa oli sekoittanut tytön pään. Munkki oli esittänyt epäilyksensä Jyotishille hyvin suoraan ja kiivaaseen sävyyn.

Sisällä talossa oli sohvakalusteet, kirjahylly, alttari ja televisio. Syöminen ja television katselu tapahtuu lattialla istuen, sohvakalusteet olivat tarkoitettu seurustelua varten. Kainsan vanhemmat näyttivät meille uusien munkkien hiustenleikkuujuhlasta otettua videota. Kaikilla videolla esiintyvillä miehillä, myös Jyotishilla, oli päässään valkoinen hattu, josta roikkui sivulle pitkä turkoosi läpyskä. Vakavat miehet näyttivät yksikorvaisilta jäniksiltä.

Ulkoa tuotiin parinkymmenen sentin korkuinen ruokapöytä. Ruoka oli taivaallisen hyvää, ja sitä istuivat syömään Kainsa, Jyotish, Sarah, minä sekä Snow, yksi opettajista ja Catia, Portugalista kotoisin oleva vapaaehtoistyöntekijä. Kainsan englantia osaamattomat vanhemmat ja puhekyvytön kissa eivät osallistuneet illalliselle.

Catia ja Sarah olivat tavanneet jo Vientianessa Sunshine –koulussa. Juuri Sarahilta Catia sai herätteen tulla tänne Burmaan. Burmaan tuleminen on useimmalle turistille kovan harkinnan paikka, sillä kaikkien kunnioittama nobelisti Aung San Suu Kyi on kehottanut ihmisiä boikotoimaan tätä maata. Toisaalta houkutus tänne tuloon on suuri juuri siksi, ettei täällä ole muita turisteja. Hinnat ovat ruokottoman alhaalla ja jäljellä on sitä ainutlaatuista, eksoottista, jännittävää ja kuvauksellista alkuperäiskulttuuria.

Catian ja meidän tapaiset reppumatkaajat paikkaavat huonoa omatuntoaan puuhastelemalla matkustelun ohella hyväntekeväisyysprojektien parissa, vaikka käsitykseni mukaan Aung San Suu Kyin boikottikehotus koskee myös tämänkaltaista matkustamista Burmaan.

Mitä enemmän täällä aikaani vietän, sitä enemmän alan olla eri mieltä hänen kanssaan. Tämä maa on ollut eristyksissä ja eristettynä liian pitkään. Juuri eristyneisyys ja sen tuoma köyhyys tekee mahdolliseksi nykyisenkaltaisen orwellilais-kafkamaisen hallinnon.

Aung Sanin mielestä on epärealistista ja holhoavaa ajatella, että turistit opettaisivat paikallisille demokratiaa ja ihmisoikeuksia. On tietysti totta, että keskiverto rantaleijona Thaimaassa tuskin toimii minään demokratian ja ihmisoikeuksien sanansaattajana. Toisaalta jokainen kadulla kävelevä turisti, järjestötyöntekijä ja bisneshenkilö saattaisi pelkällä olemassaolollaan omalta osaltaan ennaltaehkäistä tiettyjä räikeimpiä ihmisoikeusrikkomuksia. Tällä hetkellä, ja varsinkin Pyinmanaan vetäydyttyään, hallitus kun saa tehdä rikkomuksiaan suhteellisen rauhassa.

Snowille en voinut olla mainitsematta thaimaalaisesta Dreamista, jonka tapasimme bussimatkalla Chiang Raista Chiang Maihin. Paitsi nimensä, myös elämäninnostuksensa puolesta Snow ja Dream olisivat lyömätön pari. Ehdotus huvitti kovasti Snowia, joka antoi minulle lahjaksi – vaikka emme olleet tavanneet koskaan aikaisemmin – isänsä ompeleman aamutakin näköisen joulupukinpunaisen juhlavaatteen.

Kainsa puolestaan ojensi minulle ja Sarahille sandaalit ja sanoi, että meidän pitää tulla takaisin Burmaan viimeistään silloin kun ne hajoavat. Päätin olla mainitsematta tuskallisen uusista sandaaleistani, mutta jouduin toteamaan lahjan olevan minulle vähintään kolme kokoa liian pieni. Kainsa lupasi käydä vaihtamassa jalkineet suurempaan.

Snowin lähdettyä Kainsa yllätti meidät kertomalla haluavansa ulkomaille. Kyse ei ollut tällä kertaa mistään epämääräisestä haaveesta, vaan vakavasta suunnitelmasta.

burmese girlParia viikkoa aiemmin Kainsa oli kertonut meille haluavansa adoptoida lapsen. Ilmoitus tuntui käsittämättömältä, olihan kyseessä 24-vuotias vanhempiensa luona asuva seurustelematon nainen, ja asia paljastuikin lopulta jonkinlaiseksi käännösvirheeksi. Itse asiassa hän halusi vanhempiensa adoptoivan lapsen ensinnäkin siksi, että heidän kadullaan oli äiditön kaksivuotias, jonka isä joutuu taloudellisten vaikeuksiensa takia lähtemään pohjoiseen kaivamaan kultaa. Toisekseen Kainsa halusi itselleen pikkusiskon.

Suunnitelma ulkomaille muutosta oli kuitenkin konkreettisempi ja pidemmälle harkittu, ja juuri siksi adoptiosuunnitelmaakin käsittämättömämpi. Kainsa on perheen ainoa, hemmoteltu ja suojassa pidetty tytär. Hän on älykäs, huumorintajuinen ja voimakastahtoinen. Yliopistossa opiskellessaan hän paitsi asui kotonaan, myös tuli aina luentojen jälkeen suorinta tietä kotiin. Growing Together –kouluprojektia lukuun ottamatta hänellä ei ole ollut juurikaan muita harrastuksia.

Sarah on usein muistellut hänen koulun avajaistilaisuudessa pitämäänsä voimakasta puhetta.

Tuosta naisesta tulee vielä jotain suurta, kertoi Sarah ajatelleensa.

Nyt tuo sama tulevaisuudenlupaus kertoi, että hänen vanhempansa ovat valmiita maksamaan yhdeksäntuhatta dollaria saadakseen hänet töihin Japaniin tehtaaseen tai pellolle. Hän joutui kertomaan suunnitelman moneen kertaan ennen kuin uskoimme korviamme.

Yhdeksäntuhatta dollaria on täällä tähtitieteellinen summa rahaa. Hänen isänsä ei ole mikään rivipoliisi, mutta vaikka olettaisimmekin hänen palkkansa olevan kymmenkertainen rivipoliisin palkkaan nähden (62,50 $ / kk), kyse olisi hänen isänsä 12 vuoden palkasta. Kainsan vanhemmilla ja suvulla on ollut jonkin sortin riisibisnes, jonka he ovat hiljattain myyneet, mutta kaiken kaikkiaan kyse on todennäköisesti suvun sukupolvien säästöistä. Nämä rahat perhe on valmis uhraamaan saadakseen japania osaamattoman tyttärensä mahdollisesti töihin japanilaiseen tehtaaseen tai pellolle.

En tiedä burmalaisten japanilaisilla pelloilla työskentelevien siirtolaisten olosuhteita, mutta epäilemättä se on jotain aivan toista kuin Growing Together koulun johtavan opettajan asema.

Kainsa eritteli meille mihin kaikkeen yhdeksäntuhatta dollaria kuluu. Passi, turistiviisumi, yliopisto-opintojen takaisinmaksaminen yliopistolle, syöminen ja majoittuminen Japanissa, mahdollinen työviisumi sekä leijonanosa, välitysfirmalle menevä palkkio.

Projekti kuulosti alusta alkaen epäilyttävältä. Miksi turistiviisumista Japaniin pitäisi maksaa satoja dollareita? Mikä on tämä firma, joka työntekijöitä Japaniin välittää? Lupaavatko he työpaikan, vai lupaavatko he vain yrittää löytää työpaikan? Onko rahoja mahdollista saada takaisin, jos muutto osoittautuukin mahdottomaksi?

Minä, Sarah ja Katya teimme kaikkemme saadaksemme Kainsa ymmärtämään, että kyse on meidän mielestä aivan liian suuresta riskistä. Että olemassa täytyy olla jokin järkevämpi eli halvempi ratkaisu. Jyotish oli jostakin syystä yhtä hiljaa kuin sohvalla maannut kissa.

Poistuimme vierailulta hämmentyneinä. Miten joku Kainsan kaltainen voi olla valmis jättämään perheensä, työpaikkansa ja tulevaisuutensa ja valitsemaan kielitaidottoman siirtolaisen osan? Onko kyseessä halu päästä hinnalla millä hyvänsä länsimaisen korkeamman elintason piiriin, vai halu vapaampaan poliittiseen ilmapiiriin?

Ensimmäisestä ei voi olla kysymys, saisihan Yangonissa yhdeksällätuhannella dollarilla kaiken mitä rahalla voi ostaa. Voiko siis äänestysoikeus olla noin tärkeä? Oikeus kirjoittaa kärkkäitä yleisönosastokirjoituksia? Vai kenties oikeus olla pelkäämättä joutuvansa syyttömänä vankilaan? Oikeus päästä elämään ilman korruptiota, mielivaltaista oikeusjärjestelmää ja pukeutumiseen, musiikinkuunteluun ja huumoriin asti ylettyvää lainsäädäntöä? Oikeus elää ilman pelkoon perustuvaa systeemiä, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä romahtaa väkivaltaisesti?

Olimme varmoja asiastamme. Tiesimme, ettei heidän kannata uhrata yhdeksäätuhatta dollaria tuohon epävarmaan projektiin. Sanoimme, että heidän täytyy vain miettiä, kysellä ja etsiä, niin he ehkä löytävät paremman ja halvemman ratkaisun.

Kiitimme sandaaleistamme ja lähdimme. Kahden päivän päästä minä ja Sarah lennämme Bangkokiin ja Catia Bangladeshin pääkaupungin Dhakan kautta New Delhiin. Lentokoneessa toivomme, ettemme vierailumme aikana tehneet paikallisten viranomaisten mielestä mitään laitonta, niin ettei Kainsaa rangaista.


Yangon 12.11.2005

biker

Where I come from… Where I come from…

Harmaaviiksinen mies miettii otsa kurtussa ja silmät suljettuina, sammunut sikari vasemman käden etu- ja keskisormen välissä. Hän on viisikymppinen, naimaton entinen country-kitaristi. Istumme teehuoneessa kuuden hengen seurueessa parin korttelin päässä Jyotishin kämpiltä. Minua vastapäätä istuu Sarah ja kyllästyneen oloinen Mianmia, harmaaviiksisen sisko. Mianmian vieressä istuu hänen hiljainen tyttärensä ja seitsemänvuotias, iloisenoloinen tyttärentyttärensä. Mianmian valkohiuksinen äiti eli tyttärentyttären isoisoäiti on jäänyt kotiin.

Mianmian kyllästymiseen on syynä perhekunnan ainoan miehen, hänen isoveljensä puheinto. Miamia ei ole itsekään mikään hiljainen tapaus, mutta hänen veljensä päästyä vauhtiin filosofis-uskonnollisessa yksinpuhelussaan me muut jouduimme vaikenemaan.

Kitaristin ajatukset ovat viisaita ja suvaitsevaisia, mutta hänen jääräpäisyytensä omien mielipiteidensä esittämisessä on samaa luokkaa kuin imaamin, jonka tapasimme junamatkalla Golmudista Chengduun. Muut eivät saa puheenvuoroa ja jos saavatkin, hän ei kuuntele, vaikka kovasti vakuutteleekin kunnioittavansa kaikkia ihmisiä. Moneen kertaan hän on toistanut, ettei uskonnolla, ihonvärillä ja kulttuuritaustalla ole väliä.

Olemme kaikki ihmisiä, veljiä ja siskoja. Ei sillä ole väliä mistä tulee ja mihin kulttuuriin on kasvanut. Kaikkia ihmisiä täytyy kunnioittaa samalla tavalla.

Hän on paljastanut yleissivistyksensä lukemalla kahteen kertaan Isämeidän -rukouksen ulkomuistista – ensin kahdestaan istuskellessamme ja myöhemmin naisten liityttyä seuraamme. Hän kertoi tavanneensa sveitsiläisiä kristittyjä, jotka eivät käyneet kirkossa eivätkä uskoneet Jumalaan.

Miksi? hän kysyi silmät pyöreinä, ja piti yhden harvoista tauoistaan.

En osannut vastata, koska en tunne kyseisiä sveitsiläisiä kristittyjä.

Monet ulkomaalaiset ovat kristittyjä, mutta eivät usko Jumalaan, hän jatkoi aavistuksen syyttävään sävyyn.

Entä jos kuolet ja pääset Jeesuksen luokse ja Jeesus kysyy sinulta, muistatko minua? Sinä vastaat kyllä, kyllä minä sinut muistan. Sitten hän kysyy, uskotko minuun. Mitä siihen voit vastata? Hän on Jumalan poika, hän tietää kaiken. Ei hänelle kannata valehdella. Mitä sinä vastaisit?

Vaikea tuossa tilanteessa olisi enää olla uskomatta, ajattelin, mutta olin hiljaa ja toivoin kysymyksen olleen retorinen.

Jotkut kristityt uskovat, että jos vastaat uskovasi, pääset taivaaseen, ja jos vastaat ettet usko, joudut helvettiin. Tässä on kristinuskon ja buddhalaisuuden olennaisin ero. Kristityt uskovat, että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen tai joutuu helvettiin. Buddhalaiset uskovat uudelleensyntymään, harmaaviiksinen opetti minua.

Olimme tuolloin kahdestaan ja minua alkoi ärsyttää hänen paasaamisensa. Hän asetteli kysymyksensä niin, ettei niihin voinut vastata mitään järkevää. Hänellä oli kristinuskosta vankka ja minulle jokseenkin vieras ennakkokäsitys, jota hän ei tuntunut haluavan horjutettavan.

Päädyin käyttämään hyökkäystaktiikkaa ja annoin hänen maistaa omaa lääkettään. Keskeytin hänen puheensa ja aloin paasata tolstoilaisia elämäntotuuksia intohimoisesti, kuuluvalla äänellä ja puhettani kertaakaan keskeyttämättä. Pakotin hänet kuuntelmaan.

En tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, sanoin. En tiedä onko taivasta ja helvettiä olemassa, syntyykö ihminen kuolemansa jälkeen uudestaan vai onko ajatukset kuolemanjälkeisestä elämästä vain toiveajattelua. Ehkä tietoisuutemme sammuu kuin kynttilän tuli. Ehkä sielumme kuolee, mutta ruumiimme jatkaa ikuista kiertokulkuaan luonnossa. En tiedä, enkä tiedä tulenko koskaan tietämäänkään. Mutta sen tiedän, että Jeesuksen ja Buddhan elämänohjeet olivat viisaita ja seuraamisen arvoisia. Mitä paremmin seuraamme heidän yksinkertaisia ohjeitaan, sitä parempi paikka tämä maapallo on meille elää. Kuka tietää, ehkä Jeesus tarkoittikin tätä maapalloa taivaasta puhuessaan? Ehkä hän yritti sanoa, että jos seuraamme hänen ohjeitaan, luomme paratiisin tänne meidän keskellemme.

Yllätyksekseni harmaaviiksinen piti kuulemastaan.

Tämä Timo on viisas mies, hän sanoi naisille heidän istuuduttua seuraamme.

Mutta hyvin nopeasti hän menetti mielenkiintonsa viisauksiini ja kertoi naisille jo kertaalleen kuulemani jutun ulkomaalaisista, jotka eivät uskoneet Jumalaan ja sveitsiläisestä kristitystä pariskunnasta, jotka eivät käyneet kirkossa.

Hän on puhunut koko illan ulkomaalaista kuin yhdestä ryhmästä. Ulkomaalainen tarkoittaa hänen kielenkäytössään länsimaista, suvaitsevaa, avarakatseista ja demokraattisia arvoja kunnioittavaa. Hänen isoisänsä oli ulkomaalainen, britti, mutta itse hän ei ole koskaan käynyt ulkomailla.

Man from Rangoon

Meillä on yhteinen suosikkikaupunki: Bangkok. Hän haluaisi muuttaa Bangkokiin ja aloittaa uudestaan muusikon uransa.

Sinun täytyy toteuttaa unelmasi, hän sanoi ensimmäistä kertaa tavatessamme.

Minusta tuntui, että hän puhui enemmän itselleen kuin minulle. Tuolloin hänellä oli pitkä takatukka, mutta nyt kahvilassa istuessamme hiukset ovat huomattavasti lyhyemmät ja olemus hänen ikäiselleen miehelle sopivampi. Meillä on kummallakin päällämme longi-hame ja kauluspaita, jaloissamme sandaalit. Hänen kasvonsa ovat laihat ja kuluneet.

Where I come from, I dont know, hän riimittelee, mutta ei ole vieläkään tyytyväisen näköinen.

Me muut odotamme kärsivällisesti. Aurinko on laskenut, olen viettänyt viimeisen Burman-päiväni keskustassa kierrellen ja käytännön asioita hoidellen. Jalkani ovat verillä toissapäivänä ostamieni sandaalien ansiosta. Kenkäliikkeen ohi kävellessäni annoin henkilökunnalle murhaavan katseen. Jyotishin mielestä minulle oli myyty laadukkaiden taiwanilaisten sandaalien halvat kopiot alkuperäisten hinnalla. Itse en usko rakkojen johtuvan kenkien huonosta laadusta vaan siitä, ettei jalkani ole vielä tottuneet uusiin muotoihin.

Harmaaviiksisen jorinoita kuunnellessani olen juonut ainakin sangollisen teetä, niin että kofeiini on saanut käteni hikoamaan ja kehoni vapisemaan. Ranteessani on Mianmian minulle läksiäislahjaksi antama magneettinen rannekoru.

Where I come from… where I come from…

Kaikesta päätellen runonpätkä on hänelle tärkeä. Teehetki venyy tuntien mittaiseksi. Mieleeni tulee Liisa Ihmemaassa -kirjan hullut teekutsut, jossa March Hare, Hatter ja Dormouse jatkavat teekutsujaan ikuisesti, koska kello on pysähtynyt kuuden kohdalle. Alan jo luopua toivosta, kun koko runo pulpahtaa esille yhtäkkiä, täysin varoittamatta.

Where I come from – nobody knows. Where I go – everybody goes. The wind blows, the sea flows – and nobody knows.

Tunnelma vapautuu ja olemme kaikki kiitollisia saatuamme viimein kuulla runon loppuun. Osa pitää itse runosta, osa on tyytyväisiä että pääsemme vihdoin vaihtamaan puheenaihetta.

Kellomme raksuttavat iloisesti eteenpäin ja Mianmian lapsenlapsi kyllästyy seuraamme, vaikka epäilemättä ihmeellisen näköisiä olemmekin. Valittelemme, että meidän täytyy lähteä pakkaamaan.

Burmalaisten kohteliaisuudet ovat kutakuinkin eteläkorealaista tasoa. Ensimmäisen tapaamisemme jälkeen Mianmia lahjoitti meille banaanikakkua ja kielloistamme huolimatta kaksi muovipussillista joulukoristeita. Nyt hyvästellessämme hän antaa Sarahille hameen ja kaksi rannekorua, minulle jo antamansa rannekorun lisäksi. Kitaristi lähtee saattamaan.

America is one of the best countries. One of the very very best, hän kehuu tyttöystäväni kotimaata Jyotishin kämpille päästyämme.

Hän ottaa nurkasta Jyotishin babanamkevalam –kitaran ja esittää meille Creedencen Clearwater Revival sekä muutamia Beatleksen klassikoita. Hän on enemmän kuin innoissaan länsimaisesta ja erityisesti Yhdysvaltalaisesta kulttuurista.

Amerikassa ja Suomessa saa pukeutua miten haluaa ja kukaan ei välitä. Oli mitä etnistä taustaa hyvänsä ja palvoi mitä jumalaa tahansa, kaikilla on ihmisoikeudet ja kaikkia kunnioitetaan. Saa puhua ja tehdä mitä haluaa. Se on hyvä, erittäin hyvä.

Paitsi tyttöystäväni kotimaasta, hän on innoissaan myös itse tyttöystävästäni. Toisinaan hän puhuu hänestä kolmannessa persoonassa, vaikka he ovat käytännössä kahdestaan minun vetäydyttyä tietokoneeni taakse.

Sarah is very much younger than me. But she is very wise.

Toisinaan osoittaa puheensa suoraan Sarahille, sovinnaisuuden rajoja kolkutellen:

You are very attractive. Very very attractive.

Nostamalla tietokoneen takaa kulmakarvojani saan hänet vaihtamaan puheenaiheen edesmenneeseen isäänsä.

Isäni kävi Englannissa, Ranskassa, Intiassa ja Kalkutassa. Hän oli Englannissa kolme vuotta virkamiehenä. Hän tuli takaisin muuttuneena miehenä. Miksi, miksi?

Yksi ensimmäisiä asioita, joita Mianmia meille kertoi, oli että tuo samainen isä kirjoitti kuusikymmenluvulla artikkelin National Geographyyn. Myöhemmin Mianmian äiti kuitenkin kiisti tämän tiedon ihmetellen, mistä tytär oli tällaisen yksityiskohdan saanut päähänsä. Kyse oli hänen mielestään tieteellisestä artikkelista johonkin vähälevikkiseen kirjaan.

The main thing in life, antaa harmaaviiksinen kitaristi ovensuussa meille elämänohjeeksi, is health. Health is wealth.


Bangkok, Thaimaa 14.11.2005

temple

Kello seitsemän aamulla istun Blue Guest Housen sinisellä sohvalla, päälläni shortsit, sylissäni läptop ja ranteessani Mianmian lahjoittama magneettikoru. Ulkona on hento pilvipeite, hiljaista ja lämmintä. Haaveilen aamiaisesta kahvilassa, jossa voi lukea sensuroimatonta sanomalehteä ja juoda paikallista kahvia. Mutta annan Sarahin nyt vielä nukkua vähän aikaa.

Mies Yangonin matkatoimistossa väitti, että Bangkokista pääsemme Air Asian kyydillä kätevästi sadalla dollarilla eteläisen Kiinan Kunmingiin. Heti lentokentällä saimme selville, ettei se pidä paikkansa, ja että suoraan Kunmingiin lentäminen olisi tullut halvemmaksi. Mutta Yangonissa minulla ei ollut Kunmingin lippuun riittävästi käteistä ja minua alkoi huolestuttaa, pääsemmekö maasta viisumimaksujen ja muiden jälkeen ollenkaan pois. Tuossa ihmemaassa kun ei ole lainkaan pankkiautomaatteja, ja luottokortit eivät kelpaa maksuvälineeksi.

Jalat eivät ole vieläkään tottuneet uusiin sandaaleihini. Myöskään Kainsan suurempaan kokoon vaihtamat lahjasandaalit eivät mahtuneet jalkaani. Olen luovuttanut jalkojeni totuttamisyritykset ja alkanut etsiä uusia. Eilen illalla Khao San Roadilta sandaaleja etsiessäni ihmettelimme turistien määrää ja rennosti, paljastavasti ja trendikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Naisia autonratissa, moottoripyörien selässä ja bussikuskeina – jotain, mitä Yangonissa ei koskaan nähnyt.


Kiina: Kunming – Chengdu 15. – 16.11.2005

Driver from Kunming

Burmassa kuumuus ja eksoottisuus, Thaimaassa sivistys ja vapaus, Kiinassa kylmyys ja edistys. Edistys nimen omaan talouden saralla. Kymmenet, sadat… en tiedä kuinka monet tuhannet näissä Kiinan miljoonakaupungeissa elävät korkeampaa elintasoa kuin Euroopassa. Modernit bussit, henkeäsalpaavat pilvenpiirtäjät, siistit kadut ja uudet autot. Samaan aikaan ruokien ja kulutustavaroiden hinnat ovat vain kymmenesosa eurooppalaisista. Mutta kylmä täällä on. Ihmiset katselevat kummastellen uusia sandaalejani.

Kunmingin lentokentältä ei ole bussiyhteyttä keskustaan, valehtelee taksikuski kun kysymme, missä on bussin numero 62 pysäkki.

Muka olemattoman bussipysäkin löydettyämme nousemme bussiin ja matkustamme kaupunkia ristiin rastiin etsien rautatieasemaa, jonka luulimme helposti tunnistavamme. Kerran jäämme pois rautatiemuseon kohdalla, mutta löydämme lopulta perille. Ostamme illaksi menolipun Chengduun ja kiertelemme kaupunkia kameralinssiä ja lämpimämpiä vaatteita etsien.

Uuniperuna maksaa yhden yuenin eli kymmenkunta eurosenttiä, kuten myös pussillinen vesimelonien paloja. Auringon laskeuduttua hämmästelemme valomainosten surrealistista määrää ja niille toiseksi jäävää täysikuuta. Paljon polkupyöräilijöitä, joista joka toisella on yhä käytössään vanhanmallinen kiinalainen polkupyörä. Myös äänettömiä, ilmeisesti sähköllä kulkevia polkumopoja on paljon liikkeellä.

Siisti mutta vilpoinen juna. Rauhallista kiinalaista klassista musiikkia. Kolme sänkykerrosta päällekkäin. Matkaseurana kaksi nuorta miestä, sanovat työskentelevänsä kännyköiden parissa.

Riisinviljelyä mäenrinteillä, kastelukanavia, harmaita ja keltaisia ränsistyneitä kerrostaloja. Vihreän eri sävyjä. Vuorenrinteellä seisova suunnattoman suuri, mustaa savua tupruttava tehdas kuin sarjakuvasta. Muovinen vesipullo rutistuu noustessamme yhä ylemmäksi vuoristoon.

Aamulla ravintolavaunussa ei ole kuin junahenkilökunnan jäseniä. Yksi heistä osaa englantia. Valittaa, että on niin paljon työtä, koska matkustajat sotkevat niin paljon. Kuin pisteenä i:n päälle toinen henkilökunnan jäsen sylkäisee ravintolavaunun kokolattiamatolle.

Vaunuumme palatessamme meidät pysäyttää neljän naisen ja yhden lapsen iloinen matkaseurue. Tarjoavat auringonkukansiemeniä syötäväksi. Valokuvia otetaan. Junaemäntä osallistuu keskusteluumme, joka on lähinnä Sarahin kiinankielen varassa. Lopulta myös ravintolavaunussamme tapaama mies liittyy myös seuraamme ja pääsemme kertomaan digikameran toimintaperiaatteesta ja Suomen maantieteellisestä sijainnista. Alitamme satoja tunneleita. Ilma on yhä kylmempää, maisemat yhä harmaampia.


Chengdu 17.11.2005

Hotelli kuin kylmä rotankolo. Ei ikkunaa, suihku alakerrassa, loputtomasti pitkiä labyrinttimaisia käytäviä ja kuselle haiseva vessa. Henkilökunta ei osaa sanaakaan englantia, mutta ovat myös toivottomia myös pantomiimissa. Herättävät meidät kahdesti aamulla oveen koputtamalla, mutta eivät kerro miksi.

Kolkkoudessaan ja laitosmaisuudessaan suihkuhuone muistuttaa armeijaa tai kauhukirjallisuuden lastenkoteja. Sillä erotuksella tosin, että suihkuhuoneessa on kolme työntekijää. Suihkuun mentäessä täytyy jättää huoneen avain pantiksi. Suihkuajat ovat tarkkaan rajattuja. Liian myöhään suihkuttelevalle ei riitä lämmintä vettä.

Itse kaupunki on hyvin samantyyppinen kuin Kunming. Pilvenpiirtäjiä, neonmainoksia, korkeaa elintasoa ja loputtomasti jalankulkijoita, pyöräilijöitä ja mopoilijoita. Jokaisessa risteyksessä on yhdestä kuuteen liikennepoliisia, joita kukaan ei tottele ja joiden työn liikennevalot tekevät tarpeettomaksi. Mutta parempi tämäkin kuin että makaisivat työttöminä kotona laiskistumassa, on hallitus ilmeisesti ajatellut.

Kerjäläisiä ei juuri ole, vaikka Newsweekin artikkelin mukaan tämän päivän Kiinassa on yksi maailman syvimmistä elintasokuiluista. Tämä siitä huolimatta, että koskaan eikä missään ole yhtä monen ihmisen elämä muuttunut yhtä nopeasti ja radikaalisti kuin Kiinassa viime vuosikymmenen aikana.


Chengdu – Ãœrümqi 18. – 20.11.2005

18.11. klo 10.00. Amerikkalaisten loputtomat ja terveen järjen vastaiset oikeudenkäynnit ovat yksi todiste siitä, että individualismi on siellä mennyt liian pitkälle. Vuoden 2003 Euroopan-matkansa aikana Sarah joutui ottamaan kadulla seisovalle autolleen vakuutuksen siltä varalta, että joku liukastuu ja lyö päänsä siihen ja haastaa auton omistajan siitä oikeuteen. Tai jos se vaikka syttyy siinä itsestään tuleen ja aiheuttaa vaaraa ympäristölle.

Toisaalta ei ole epäilystäkään, etteikö kollektivismi olisi täällä Kiinassa yhä liian pitkälle mennyttä. Rautatieasemien turvatarkastuksissa, liikenteessä, jonotuspisteissä ja internetkahviloissa ihmisiä kohdellaan kuin karjalaumaa. Päättäjien perusteet toimilleen ovat epäilemättä vedenpitävät: ihmisethän käyttäytyvät kuin karjalauma. Jonoissa ohittamista, lattialle syljeskelyä ja ohi pöntön paskantamista.

Mutta oppivatko ihmiset kollektiivista vastuuta, jos heille ei anneta vapauksia? Koska ja miksi mahtoi VR:n junista kadota ”Älä sylje lattialle, Spåtta ej på golvet” –kyltit? Täällä sellaisia vielä on.

Internetkahviloissa kukoistaa aivoton massaviihde, mutta se ei tunnu päättäjiä huolestuttavan. Sen sijaan he sensuroivat mediaa minkä ehtivät ja sulkevat liian itsenäisesti ajattelevat vankiloihin.

Länsimainen turisti ei holhousta voi sietää. Saamme ripityksen, kun olemme poistaneet junapöydältämme kauniin kangasliinan peittäneen muovisuojan. Minä puolestaan ripitin Chengdun hotellin suihkutyöntekijät. Suihkuhuoneen oltua aamulla lukittuna etsin heidät käsiini ja imitoin pyyhe kainalossa suihkua. He pyörittelivät päätään, osoittivat kelloaan ja pientä käsienpesuallasta.

Olen maksanut täällä yöpymisestä 60 RMB ja lähden tunnin kuluttua 52 tunnin junamatkalle. Totta kai minun pitää päästä suihkuun, yritin selittää.

Pääsinhän minä lopulta suihkuun. Ihan itse sytytyin valot ja kävin suihkussa jättämättä avaintani pantiksi.

19.11. klo 09.00. Heräämme aavikolla. Ikkunasta näkyy harmaata kivierämaata ja viisi pyramidin muotoista rakennelmaa, joiden alaosa on maalattu punaiseksi, keskiosa keltaiseksi ja yläosa siniseksi. Moskeija, savesta rakennettu matala kylä kuin keskiajalta. Lisää matalia rakennuksia, tällä kertaa tiilestä rakennettua. Yksinkertaista, karua ja kylmää. Muutos on ollut nopeaa, vielä eilen ikkunasta näkyi vihreitä peltoja, metsäisiä rinteitä, jokia, patoja ja syksyn kellertämiä lehtipuita.

Valleja ja puuistutuksia, yrityksiä pysäyttää aavikon kulku. Koripallokenttä, jossa pelaamassa kaksi nuorta miestä. Kilometrien pituinen rakennelma, joka muistuttaa muinaisen Rooman kastelukanavaa. Taloja suorissa riveissä, jokaisen talon katolla parin metrin korkeudella pieni satelliittiantenni. Lisää istutettuja lehdettömiä lehtipuita.

11.00 Nyt taas hiukan vähemmän aavikkoista. Pellolle tulviva joki. Vastaantuleva juna kuljettaa armeijan kalustoa. Pelloille jäätynyttä vettä.

Olemme kuin muurahaisia. Etsijämuurahaisia, jotka kulkevat valtaväylien ulkopuolella paratiisia etsien. Jos löydämme paratiisin, perässämme seuraa tuhansia turistimuurahaisia. Mutta vielä toistaiseksi täällä ei kuhise, eikä taida kuhista vielä vähään aikaan. Paikalliset katsovat meitä kummastellen. Poliisi tulee kysymään passeja ja matkamme tarkoitusta. Mieleeni tulee Namik, jonka tapasin Albaniassa ja joka kertoi käynnistään Intia Kashmirissa vuosikymmeniä sitten. Paikallisviranomaiset eivät voineet uskoa, että joku tulee heidän kyläänsä muuten vaan viettämään aikaa. Epäilivät vakoojiksi. Hiukan samanlainen ilme oli myös tällä poliisilla. Jylhiä vuoria.

Klo 12.00. Nyt olemme vuorella itsekin. Alhaalla moskeija kuin Disneyland. Sumuista, mutta silti auringonpaiste on ihmeellisen polttavaa. Mutka, jona aikana näemme koko junan. Asutus loppuu äkisti, nyt ikkunasta näkyy pelkkää aavikkoa. Sininen kolmipyöräinen pakettiauto. Asemalta ostan neljä keitettyä kanamunaa, ja vasta vaunuun palattuani muistan, että meidän oli tarkoitus lopettaa lintutuotteiden syönti.

Jos haluaisin tartuttaa itselleni lintuinfluenssan, olisin todennäköisesti tehnyt saman kierroksen: Venäjän ja Mongolian kautta Kiinan keskiosiin, josta Vietnamin, Laosin ja Thaimaan kautta Burmaan ja paluumatka Luoteis-Kiinan ja Kasakstanin läpi. Kaikki tärkeimmät epidemia-alueet on kohta kierretty ja vierailtu myös Burmassa, tuossa lintuinfluenssan kannalta suuressa ja pelottavassa kysymysmerkissä. Pesen munat ja käteni huolellisesti.

Klo 13.00. Pensaat ovat pienentyneet. Kutistuneet kokoon, kuivuneet. Taivas on kirkkaan valkoinen, aurinkopaiste yhä polttavampaa. Etäällä on sumua, mutta muuten maisemaa hallitsevat ruskean eri sävyt.

Klo 14.00. Lisää metsäistutuksia. Pensaat ovat nyt kokonaan hävinneet. Alitamme rautatien.

Klo 19.00. Keski-ikäinen mies istuu seuraksemme ja selailee Newsweekkiamme. Saddam Husseinin kuvan nähdessään hän asettaa etusormensa vierekkäin ja toteaa:

Saddam and Mao, Saddam and Mao.

Kuin kaksi marjaa, tulkitsemme.

Mao bad?

Very bad, vastaa mies.

20.11. klo 09.30. Lunta! En voi uskoa silmiäni: taivas ja maa ovat vitivalkoiset, vaikka vain viikko sitten hikoilimme päivin ja öin. Nyt ulkona ei näy muuta kuin kymmeniä kilometrejä lumista aroa, takana vuoria.

Ennen kuin ehdin edes aamiaista esille ottamaan viereeni istuu vanha mies ja puhuu käsittämättömiä. Hänen silmänsä ovat kuin umpeen muuratut. Metsäinen on adjektiivi, joka tulee hänestä mieleen.

Ting bu dong, toistelen yhtä harvoista kiinankielisistä fraaseista, jonka osaan: Kuulen, mutta en ymmärrä.

Äijä ei meinaa uskoa, vaan puhuu taukoamatta. ”Kaveri” on ainoa sana, jonka Sarah ymmärtää. Hän ottaa meistä kuvan ja näyttää sitä miehelle. Mies kouraisee kameran itselleen ja käsittelee sitä kuin kiveä. Kääntelee sitä ylös alaisin, ei näytä huomaavan tai näkevän kuvaa. Laskee kameran alas pöydälle ja ottaa käsiinsä Sarahin nenäliinan. Kääntelee myös sitä aikansa ennen kuin palauttaa. Puhun hänelle suomea. Joka kerta jotain sanoessani hän kysyy shenme, mitä, ikään kuin varmistaen, josko olisin yhtäkkiä alkanut puhua mandariinikiinaa.

11.00. Öljykenttä keskellä ei mitään. Lumi on sulanut, jäljelle on jäänyt kovaa hiekkaerämaata. Sähkötolppia ja vuoria, lisää öljypumppuja. Työmiehiä keltaisissa liiveissään.

Hautakumpuja. Luulin niitä ensin asumuksiksi savupiippuineen, kunnes näin ristit. Savupiipuksi luulemani olivat kapeita ja korkeita hautakiviä. Kukkia hautakummuilla. Äijä tulee takaisin, nyt hiukan viinalle haiskahtavana. Mahtaako hän nähdä mitään?

Äijän poistuttua keskustelemme tulevaisuudestamme. Lapinjärvi vai Los Angeles? Meksiko, Espanja vai Laos? Yhdessä vai erikseen, lapsien kanssa vai ilman, naimisissa vai avolliitossa. Monenlaisia kombinaatioita on tämän reissun aikana ollut esillä. Nyt haluan, että teemme päätöksen ennen saapumistamme Suomeen. Missä tulemme asumaan, mitä työksemme tekemään ja millä siviilisäädyllä elämään.

Saako sitä mennä naimisiin, jos ei ole rakastunut korviaan myöten? Rakastuuko sitä koskaan sillä tavalla? Kumpaa tässä oikein haetaan, rakastumista vai rakastamista? Miksi olla menemättä naimisiin, jos kerran kumpikin nauttii yhdessäolosta?

Elämän suurimpia päätöksiä. Olen epävarma, mutta silti en pelkää. Tiedän, että meillä on valittavanamme vain hyviä vaihtoehtoja, että tulen sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen.

12.00. Maisemat kuin toiselta planeetalta. Maasta tupruttaa savua. En tiedä polttavatko roskia, onko kyseessä lämmin lähde vai höyryääkö käymistilassa oleva komposti noin voimakkaasti? Ajatus, että meidän pitäisi saapua tunnin kuluttua miljoonakaupunkiin, tuntuu täysin käsittämättömältä.

13.00. Lumisia vuoria, kaksikaistainen moottoritie, koulu ja koripallokenttä. Auringonvalossa on liian kuuma, mutta varjossa liian kylmä. Lunta, lehdettömiä lehtipuita ja jurtta-asumuksia. Samanlaisia pyramidinmuotoisia kivikasoja joilla mongolialaiset osoittivat kunnioitustaan äiti maalle. Vankila. Äijä tulee taas istumaan viereeni, epämiellyttävän lähelle. Hänen vaimonsa toppuuttelee, pelkää miehensä nolaavan itsensä. Kymmeniä valkoisia tuulivoimaloita. Moskeijoita, savuavia tehtaita, nelikerroksisia tiilitaloja kuin Tampereella. Ränsistyneitä, kalteroituja kerrostaloja jyrkän mäenrinteen juurella. Harmaa on hallitseva väri.


Ãœrümqi 21.11.2005

reader

Nukumme kymmeneen. Ikkuna on kostea ja rautatieaseman aukio valkoisen lumen peitossa. Ajamme bussilla numero kaksi kohti Kasakstanin konsulaattia. Ãœrümqissä kohtaavat venäläis-, kiinalais-, kasakstanilais- ja muslimivaikutteet. Kauemmaksi merestä ei voi päästä, hehkuttaa hotellin esittely. Julkiset kyltit on kaikki kiinaksi ja arabiaksi. Oli kylmää, lumista, harmaata ja tasokasta. En lakkaa hämmästelemästä tämän kehitysmaan tasoa: julkiset rakennukset, puistot ja tiet ovat täälläkin tip top kunnossa.

Konsulaatissa saamme tietää, että turistiviisumeja myönnetään vaalien takia seuraavan kerran vasta tammikuun puolenvälin jälkeen. Vaalien! Pelkäävätkö he, että turistit sabotoivat heidän vapaita vaalejaan? Vai että turistit paljastavat, että heidän vaalinsa eivät ole vapaita? Kumpikin vaihtoehto tuntuu kaukaa haetulta. On vaikea kuvitella, että länsimaiset olisivat liian kiinnostuneita Kasakstanin vaaleista. Jos joku niin se, ettei maahan päästetä vierailijoita, herättää epäluuloa vaalien demokraattisuudesta.

Kasakstanin kiertäminen vaatisi Kyrgistanin, Uzbekistanin ja Turkmenistanin ylittämistä, olettaen että Kaspianmerellä on laivaliikennettä Turkmenistanista Venäjälle. Toinen vaihtoehto on palata Pekingiin, anoa uudestaan mongolianviisumia ja palata samaa reittiä kuin tulimmekin. Tuolloin suomenvierailu jäisi auttamattoman lyhyeksi, koska tavoitteenamme on viettää joulu Yhdysvalloissa.

Helsinkiin lentäminen puolestaan maksaa lähes yhtä paljon kuin New Yorkiinkiin lentäminen. Itse asiassa Los Angelesiin lentäminen – selvitimme myöhemmin internetistä – on jopa Helsinkiä halvempi vaihtoehto.

Kävimme suuressa kirjakaupassa, suklaakaupassa kaakaolla ja syömässä hiljaisessa ravintolassa, jossa henkilökunta pelasi korttia. Puut olivat lumessa ja me palelimme. Sarah osti itselleen punaisen päähineen, minä uuden kameralinssin.


Ãœrümqi 24.11.2005

Street in Urumqi

Kahdeksalta aamulla on vielä täysin pimeää. Sarah on sikeässä unessa. Keitän teevettä, tunnelma oli kuin aamuyöllä. Pimeys masentaa täälläkin, vaikka se ei johdukaan Urumqin maantieteellisestä sijainnista vaan siitä, että koko Kiina elää Pekingin aikaa.

Nousemme kaupungin kalleimman hotellin 27:een kerrokseen ja tilaamme oluet. Sarah ehdottaa maljan kaikille asioille, joista hän on kiitollinen. Listasta tulee pitkä. Hetken hiljaisuuden jälkeen minä ehdotan maljaa intiaaneille, koska intiaanien ja uudisraivaajien yhteistyön kunniaksihan kiitospäivää alunperin alettiin viettää. Hymyilen nokkeluudelleni, mutta Sarah vain tuhahtaa.

Joo, lahjoitettiinhan me heille kaikenlaista. Kulkutaudeilla saastutettuja lakanoita ja muuta.

view to urumqi

Aukaisen ikkunan ottaakseni valokuvan sumuisesta kaupungista. Yllätyksekseni ulkona onkin täysin lämmintä. Kylmä, kostea ja saastunut ilma on jäänyt loukkuun kaupungin ylle, aivan kuin Salt Lake Cityssä.

Stereoista soi Paul MacCartneyn Yesterday uudestaan ja uudestaan. Olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, mitä amritsarilainen hotellin manageri herra Singh tarkoitti sanoessaan, että länsimaalaiset ovat niin sensitiivisiä. Hän tarkoitti juuri tätä, että paikallinen henkilökunta ei tunnu asiasta välittävän, vaikka yksi ja sama kappale on soinut stereoissa todennäköisesti koko päivän.

Samantyyppinen tapaus tapahtui yangonilaisessa pitseriassa. Levy juuttui paikoilleen ja toisti rakkauslaulun loppua uudestaan ja uudestaan. Jokaisella toistokerralla toivoin stereoiden vieressä seisovan tarjoilijan vihdoin tekevän asialle jotain, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta jouduin huomauttamaan asiasta. Tarjoilija sai kappaleen alkamaan alusta, mutta laulun päättyessä levy jumiutui uudestaan samasta kohtaa. Tälläkään kertaa tarjoilija ei huomannut mitään, vaikka hän seisoi stereoiden vieressä toimettomana.

Smiling man

Iltapäivällä palasimme samaisen hotellin toisen kerroksen turkkilaisravintolaan amerikkalaisille niin tärkeälle kiitospäivän aterialle. Aavistelin pahinta, sillä korkea hinta saa aina aikaiseksi korkeat odotukset, mutta vain harvoin nuo odotukset täyttävän aterian.

Vierailu oli alusta alkaen fiasko. Pyysimme saada nähdä menua ennen istumistamme pöytään. Hovimestari pyysi meitä istumaan ainakin viiteen kertaan, ja neljään kertaan kieltäydyimme jääräpäisesti. Ympärillämme hyöri hovimestarin lisäksi myös ovimies ja kaksi tarjoilijaa. Lopulta päätimme istua saatuamme vilkaista menua ja todettuamme, että sieltä löytyy inhimillisiäkin hintoja. Aasialaiseen tapaan tarjoilija seisoi vieressämme koko ajan menua lukiessamme. Myös ravintolan johtaja tuotiin jostain syystä paikalle, ikään kuin sählinkiä ei jo olisi tarpeeksi. Meitä ei jätetty hetkeksikään rauhaan. Meitä mielisteltiin, hämmästeltiin, häirittiin ja mikä pahinta, meidän vuoksi juostiin ja meidän vuoksi hierarkian alimmille tasoille äksyiltiin.

Jälkiruuan päätimme syödä muualla. Ensimmäisenä eksyimme karaokebaariin, jossa illan yksi kymmenistä emännistä valitteli, että vapaita huoneita ei valitettavasti ole. Kurkistimme kuitenkin yhteen huoneeseen, jonne 3 – 10 hengen seurueet ahtautuvat laulamaan.

Selitettyämme, ettemme halua laulaa vaan istua vain johonkin kahvilaan tai kuppilaan, karaokebaarin emäntä vaati saada saattaa meidät naapurin yökerhoon.

Järkytykseksemme yökerhon eteisaulaa vartioi maastopukuinen sotilas kypärineen kaikkineen, mutta päätimme olla reagoimatta sen kummemmin asiaan. Oven takana oli vielä kaksi samanlaista ja hovimestari oli pukeutunut korkea-arvoiseksi upseeriksi. Tarjoilijat olivat alokkaita. Lasia, värivaloja, laseria, peilejä, savusumua, kultaa, hopeaa ja meteliä enemmän kuin muistan aikoihin nähneeni ja kuulleeni. Tietyllä tapaa vaikuttavaa, kuten myös tämä teemapukeutuminen, jota en tajunnut teatteriksi kuin vasta pöytään istuttuani. Menuun tutustuessani laskin, että pöytämme ympärillä seisoi seitsemän tarjoiluvalmista henkilökunnan jäsentä.


Peking 30.11.2005

Man reading newspapper

Taivaallisen rauhan aukiolla meitä tulee jututtamaan Xi’anista kotoisin oleva opiskelija, joka esittää kysymykset Where are you from? How long you have been here? First time in Beijing? Are you married? sekä Do you have children? Tutustumisen alku olisi kaikessa kliseydessäänkin saattanut olla siedettävä, jos näitä Xi’anista kotoisin olevia opiskelijoita olisi pyrkinyt juttusillemme kaksi tai kolme. Mutta kun kesäkuun vierailu mukaan laskettuna heidän lukumääränsä lähentelee kymmentä, emme voineet enää peitellä tuhahteluamme.

Miten he kaikki voivat olla kotoisin juuri Xi’ningistä? Miksi he kaikki ovat, tai heillä on vähintään läheinen suhde taideopiskelijoihin? Ensimmäiset Xi’ningistä kotoisin olevat taideopiskelijat esittelivät meille maailman suurimman aukion laidalla olevan taidenäyttelyn. Ostimme heiltä parinkymmenen yuenin arvoisen kaligrafipiirrustuksen.

Tuntuu uskomattomalta, että olemme huomenna Yhdysvalloissa. Länteen paluun kunniaksi ajoin pois onnettoman partani, ostin uudet housut ja uuden rinkan. Jätän jälkeeni Burmasta lahjaksi saamani joulukoristeet, pari kirjaa, laosilaisen hameen ja burmalaisen Snowilta saamani juhlavaatteen. Onhan se tietysti äärimmäisen epäkohteliasta lahjan antajia kohtaan, mutta koska matkaa on edessä vielä kolmisen kuukautta, en kaipaa rinkkaani lisäpainoa.

Istun Leon –hostellin huoneessa numero 105 kirjoituspöydän ääressä. On viileää, kello lähestyy iltakymmentä. Etäältä kuuluu turkkilaisvaikutteista musiikkia. Sarah katselee hostellihenkilökunnan kanssa aulassa Island –nimistä elokuvaa. Huomisesta tulee elämäni pisin päivä, neljänkymmenenkahdeksan tunnin mittainen.