Victoria, Brittiläinen Kolumbia, Kanada 7.2.2006
Taneli Kukkoseen tutustuin hänen suorittaessaan nelisen vuotta sitten siviilipalvelukseen kuuluvaa koulutusjaksoa Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Osoitettuani mielenkiintoani hänen islamilaista filosofiaa käsittelevää väitöskirjaansa kohtaan, hän kutsui minut ystävällisesti väitöstilaisuuteensa.
Väitöstilaisuudessa yliopiston luokkasali oli täynnä islamilaisesta filosofiasta kiinnostuneita. Maallikon korvissa puheet muuttuivat nopeasti niin korkealentoisiksi, että Abu Hamid al-Ghazalin tuhat vuotta vanhojen ajatusten sijaan huomioni kiinnittyi edessäni istuneen Jaakko Hämeen-Anttilan tuhat vuotta sitten muodista poistuneisiin silmälaseihin.
Muutamaa viikkoa myöhemmin istuin Tanelin kanssa oluella. Tanelin jutut olivat mielenkiintoisia ja inspiroivia, mutta puheen vauhti jälleen kerran niin hurjaa, etten meinannut pysyä mukana. Sen verran jäi kuitenkin mieleen, että helmikuussa 2003 pystyin matkapäiväkirjassani pohdiskelemaan al-Ghazalin filosofiaa erilaisten vaihtoehtojen toteutumistodennäköisyyksistä.
Kolmea vuotta myöhemmin mahdollisten tulevaisuuksien loputtomasta kentästä toteutui sellainen vaihtoehto, että päädyin Tanelin kanssa samanaikaisesti lähes viereisiin Pohjois-Amerikkalaisiin kaupunkeihin. Minä turistiksi Seatleen ja Tanelin Kanadan Victorian yliopiston aristoteellisen perinteen tutkijaprofessoriksi.
Edellisestä tamaamisestamme oppineena ostin pienen digitaalisen sanelulaitteen, johon purkitin keskustelumme. Lähdimme liikkeelle profeetta Mohammedista piirretyistä pilakuvista, jotka julkaistiin viime syksynä Jyllands-Postenissa.
Koska kuulit asiasta ensimmäisen kerran ja mikä oli reaktiosi?
Kuten aika moni, kuulin asiasta vasta vuodenvaihteessa, eli kuukausia kuvien alkuperäisen julkaisemisen jälkeen. Ensin sen ohitti yllättävänkin nopeasti. Ajattelin, että johan on, ja toivottavasti eivät Tanskan muslimit sen suuremmin pahoita mieltänsä. Ei tullut mieleenkään, että siitä nousisi tämän mittakaavan kansainvälinen kohu.
Miksi luulet, että tilanne kehittyi näin vakavaksi?
Siitä on esitetty monenlaisia arvioita, ja luultavasti päästään parempaan käsitykseen vasta kun saadaan ajan antamaa perspektiiviä. Se, mitä nyt jo voidaan nähdä, on että molemmin puolin – niin länsimaisessa lehdistössä kun islamilaisessa maailmassa – on kyllä aivan selkeästi tieten tahtoen provosoitu ja pyritty ennemminkin kiihdyttämään kuin hillitsemään tätä kehitystä.
Miksi?
Sen kun tietäisi. Mistä on hiukan helpompi puhua on länsimaiden puoli, koska sen paremmin tuntee. Ja siinä tuo median yleensä tällainen kiihtyvä tahti näyttää johtavan siihen, että monenlaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä pyritään tekemään eräänlaista sirkusta, jossa mahdollisimman jyrkät vastakkainasettelut ja rajut yksinkertaistamiset ikään kuin takaa sen, että mylly pyörii, puhetta riittää ja että puhe on mielenkiintoista. Vähän samalla tavalla kuin noissa tositeeveen erilaisissa muunnelmissa.
Onko näin ollut aina, vai onko kyseessä uusi ilmiö?
Kärjistykset ja yksinkertaistukset ovat aina olleet määrättyjen etupiirien intressissä, mutta kyllä se varmastikin jälleen tämä kehitys on kiihtynyt ja vaikuttaa siltä, että ainakin kaksi ilmiötä tässä kohtaa nimenomaan länsimaisen mediakentän suunnalta. Toinen on se, että kun ihmisten kiinnostus politiikkaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin näyttää yleensä olevan nuutumaan päin. Olen pannut merkille, että Yhdysvalloissa ja Englannissa – siis maissa, jossa on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä ja kaikki voittajalle –vaalijärjestelmä – että niissä kiinnostus politiikkaa kohtaan saadaan syttymään aina vaalien alla juuri sillä, että siellä rajut mustamaalauskampanjat ja rajut vastakkainasettelut aina hetkeksi sytyttävät kiinnostuksen, siinä missä tuollainen sovitteleva ja kompromisseja hakeva suhteellinen vaalitapa vaikuttaa toivottaman tylsältä, hampaattomalta ja harmaalta.
Jos katsotaan vaikka viimeaikaisia presidentinvaaleja Suomessa, niin siinä missä poliitikot itse olisivat valmiita puhumaan aika rauhalliseen sävyyn – sovittelemaan ja hakemaan nimenomaan niitä harmaan sävyjä – niin toimittajat olivat kovin kärkkäästi etsimässä niitä yksinkertaisia vastakkainasetteluja.
Toinen vähän saman suuntainen kehitys on näkyvissä siinä, että kun lehdistö kamppailee näkyvyydestä tässä valtavassa mediamyllyssä, missä ei enää ole pelkästään kyse radiosta ja televisiosta, vaan yhtä lailla verkko kilpailee huomiosta ja ties miten monet muut ilmiöt, niin esimerkiksi sellainen teema kuin lehdistön rikkomaton sananvapaus on mainio keino nostaa omaa profiilia.
Mitä mieltä olet kyseisten pilakuvien julkaisusta?
No se nyt oli yksinkertaisesti typerää ja mautonta. Myöskin loukkaavaa, ja toivoisi tietysti, että sivistysvaltiossa ihmiset tietäisivät mikä rooli Koraanin kuvilla yli päätänsä on islamilaisessa kulttuurissa, että niitä ei ensinnäkään suvaita, ja sitten siihen päälle täysin asiattomia viittauksia islamin perustajan oletettuihin yhteyksiin nykyajan terrorismiin. Mutta tämä ilmeisesti kertoo siitä, että meillä ei huolimatta hyvistä yrityksistä yksinkertaisesti tunneta islamilaista kulttuuria kuin hyvin pintapuolisesti. Että näinkin pienet ja perustavat asiat voivat jäädä näkemättä. Olettaisin, että Jyllands-Postenin pilakuvapiirtäjät ja toimittajat tuskin sitä julkaistessaan vielä edes tiesivät, tai välittivät tietää, että muslimien johtajan kuvaaminen sinänsä on loukkaavaa, siitä puhumattakaan, että miten.
Mutta eikö pilakuvien tehtävä ole juuri provokaatio? Onhan se kritiikin paikka, että terroristit perustelevat toimintaansa islamilla.
Kristillisessähän maailmassahan on esimerkkejä kirjallisuudesta, jossa asetetaan vastakkain Jeesuksen hahmon eittämättömät pasifistiset piirteet kristillisen maailman usein hyvin sotaisan käytännön kanssa. Ja meillä on totuttu ja opittu elämään niiden kanssa ja niitä pidetään tervetulleina muistutuksena tämä tason kysymysten vaikeudesta ja maailman ja evankeliumin vaatimusten mahdollisista ristiriitaisuudesta. Mutta ongelma tulee siitä, että kenen sitä kritiikkiä tulisi esittää. Olisi suotavaa ja toivottavaa, että yhä enemmän nähtäisiin sitä mitä jo tapahtuu, että islamilaisen maailman sisällä erinäiset uskonnolliset tahot pyrkivät arvostelemaan islamin uskonnon sotaisampia tulkintoja. Toisin sanoen olisi toivottavaa, että tällainen kritiikki nousisi islamilaisen maailman sisältä. En ole varma että se ajaa mitään erityisen hyvää asiaa, että ulkopuolelta niin sanotusti, eli kristillisen maailman sisältä, tullaan irvimään.
Huumori on siis aina tilannesidonnaista ja sovinnaisuus riippuu siitä, kuka kertoo, missä yhteydessä ja millä motiiveilla?
Nimenomaan. Maailmantilanteen ollessa tämä ja monen maan, monen eurooppalaisenkin maan muslimiyhteisöjen kamppaillessa maltillisempien ja vanhakantaisempaa uskontulkintaa edustavien tahojen kanssa sitä toivoisi, että ulkopuoliset tahot eivät liikaa menisi sorkkimaan sitä pesää, vaan pyrkisivät tarjoamaan rakentavassa hengessä tukea niille suuntauksille, joita pitävät arvokkaina.
Tämä pätee molempiin tahoihin, koska samalla tavalla kuin tällaiset modernisoivat kristinuskon edustajat tai maallistuneet länsimaiset haluavat tukea nimen omaan uudistushaluisempaa muslimiyhteisöä, niin samalla lailla nuo fundamentalistikristityt saattavat yllättäen löytää – mitä moraaliopetukseen tulee – yhteyttä ja enemmän yhteistä muslimifundamentalisteilta. Mutta jälleen kerran olisi toivottavaa, että rakennettiin siltoja sitten kuinka tahansa, niin se tehtäisiin nimen omaan vastaanottavan yhteisön kulttuuria kunnioittaen.
Mitä mieltä olet eräiden eurooppalaisten lehtien päätöksestä julkaista pilakuvat uudelleen mielenosoitusten ja vihanpurkausten jo alettua?
Motiiveja on vaikea mennä arvioimaan, mutta minun mielestä se näytti varsinaisen vastuuttomalta toiminnalta. Ajatus, että sananvapauden ehdottomuutta tulee pitää esillä ja sitä tulee puolustaa on sinällään kunnioitettava, mutta se oltaisiin voitu tehdä monella toisellakin tavalla kuin nostamalla itse kuvat yhä suurempiin otsikoihin.
Tämä nimenomaisesti vaikutti tahalliselta provokaatiolta. On vaikea uskoa, etteivät kyseiset julkaisijatahot olisi arvanneet tästä seuraavan lisää jonkunlaista meteliä. En tiedä, osasiko kukaan arvioida kuinka paljon arabimaailman ja islamilaisen maailman sisään patoutuneita turhautumia tähän kanavoituisi, tähän sinällään pieneltä tuntuvaan jupakkaan, mutta varmastikin näiden lehtien julkaisijat arvasivat, että siitä olisi luvassa taas viikko kaupalla otsikoita.
Mistä nämä mainitsemasi patoutumat johtuvat?
Patoutumia on varmaan ollut kertymässä siitä lähtien, kun Napoleon astui jalallaan Egyptiin, eli kaksisataa vuotta toisin sanoen. Kolonialismi ja sen jälkeinen, milloin länsivaltion, milloin itäblokin tukema itsevaltainen hallintomalli, köyhyys, sosiaaliset ongelmat ja tietysti Israelin ja Palestiinan konflikti, kaikki tämä kasaantuu yhdeksi ryppääksi, josta on aika vaikea eritellä enää yhtä lankaa ja käsitellä sitä jollain lailla rauhallisesti.
Mediassa saamme jatkuvasti nähdä kuvia vihaisista mielenosoittajista, mutta kuinka laajamittaista tämä länsiviha on tavallisen kansan keskuudessa?
Länsiviha on luultavasti liian voimakas termi käytettäväksi, mutta nimen omaan periaatteiset turhautumat, suuttumus, jonkunlainen kauna siitä tai tuosta, todellisesta tai kuvitellusta harha-askeleesta länsivaltojen suunnalta, kaikki nämä kertyy jälleen kerran semmoisiksi kerrostumiksi, joista sitten joku yksiselitteisesti kielteinen ilmiö, kuten nyt tämä, on sellainen, joka tiivistyy symboliksi, johon kukin voi ripustaa mitä sitten hampaankoloon onkaan jäänyt. Luultavasti tämmöinen tapaus, sekä esimerkiksi palestiinalaisten kurja kohtalo, on nimen omaan sellaisia kysymyksiä, joista vallitsee melko laaja yksimielisyys ja jossa suuttumus on oikeutettua, vaikka mahdollisesti sitten osaa syntyneistä reaktioista ei allekirjoitettaisikaan.
Pitäisikö matkustusta muslimivaltioihin välttää?
Minä olisin aika hidas laittamaan mitään virallisia varoituksia tai kieltoja. Kaikkeahan maailmassa voi sattua, ja vaikka jonkun yksittäisen mielenosoituksen yhteydessä joku pohjoismaalaiselta epämääräisesti näyttävä ihminen voikin tulla uhatuksi, luulen silti yhä, että auton alle jääminen tai tikapuilta putoaminen kotikeittiössä on se suurempi riski.
Mitä tulee tämän tilanteen purkautumiseen ja jälkihoitoon, niin totta kai enempi yhteydenpito vähemmän sijaan, enemmän matkustelua ja enemmän keskustelua, tarvittaessa kipeitäkin, se on se ainoa tie eteenpäin.
Eli itse olisit valmis matkustamaan?
Toki.
Mitä muuta länsimaat voisivat tehdä kuin lisätä matkustelua? Pitäisikö Tanskan hallituksen pyytää anteeksi?
Se on erittäin hyvä kysymys. Siinä ehkä kristilliseen perinteiseen sitoutunut ihminen voisi soveltaa Paavalin periaatetta heikomman veljen huomioonottamisesta. Että vaikka olisikin niin, että Tanskan hallitus ei koe tarvetta mihinkään anteeksipyyntöön, koska Tanskan hallitus ei mitään tehnyt… Meille on vaikea käsittää näkökulmaa, jossa kansakunta kollektiivisesti olisi vastuussa jonkun yksittäisen yhteisön tai tahon tekemisistä. Jos on niin, että esimerkiksi osassa islamilaista maailmaa tämä tapahtumien käsitys on sillä tavalla kollektiivisempi, niin jos siitä jotain apua olisi, voisi sitä sietäisi harkita.
Voitko tarkentaa mikä oli Paavalin ajatus?
Se löytyy muistaakseni Korintolaiskirjeestä, jommasta kummasta niistä, jossa todetaan, ettei uskossaan vahvalle kovin paljoa mikään välttämättä ole kauhistus, ja sen vuoksi voi olla vaikea niellä sellaisia rajoituksia, joita joku tunnossansa heikompi on asettamassa yhteiselämälle. Se on sama periaate, joka löytyy ihan suomalaisesta kansanperineestä: viisaampi väistää.
Bushin ulkopoliittisia linjauksia on kritisoitu laajalti. Viime kuukausina olemme kuitenkin saaneet seurata suhteellisen demokraattisia vaaleja niin Afganistanissa, Irakissa, Palestiinassa kuin Egyptissäkin. Bushin hallitus pitää näitä epäilemättä omina saavutuksinaan. Mitä mieltä olet tästä?
Olen taipuvainen sille kannalle, että kaikki aito muutos nousee yhteisöjen, maiden, kansakuntien sekä uskonnollisten ryhmittymien sisältäpäin. Ulkoapäin pakotettu muutos, kuten Irakin ja Afganistanin tapauksessa, on usein hyvin vaarallinen ja herkästi pieleen menevä yritys. Tässä mielessä tietysti Palestiinan ja Egyptin tapaukset voidaan nostaa esille esimerkkeinä tilanteista, joissa kenties ilman Afganistanin varoittavaa esimerkkiä – republikaanit voisivat väittää – että näin nopeaa kehitystä tuskin olisi tapahtunut.
Mutta tässä on kysyttävä, onko maksettu hinta aivan liian korkea. Tuhansia ja kymmeniä tuhansia kuolleita, mittaamaton määrä taloudellista kurjuutta, heroiini on jälleen Afganistanin pääelinkeino, päävientituote, ja niin edespäin. Olisiko nuo resurssit, jotka käytettiin ainakin Irakin operaatioon, niin miten paljon muita hankkeita sillä rahamäärällä olisi voitu ajaa, kuinka monta taloa rakentaa palestiinalaisille.
Tähän lopuksi vielä pari kysymystä sinusta itsestäsi. Mitä tarkemmin ottaen opetat?
Toimin kolmatta vuotta niin kutsuttuna aristoteelisen perinteen tutkijaprofessorina Victorian yliopistossa Kanadassa filosofian laitoksella, toisin sanoen opetan antiikin ja keskiajan filosofiaa pitkin ja poikin sekä lisäksi teen tutkimusta samalta alalta, erityisesti arabifilosofian roolista länsimaisen filosofian historiassa.
Mitä teoksia olet kääntänyt?
Tähän mennessä isoin urakka on ollut kääntää Abu Hamid al-Ghazalin teos Jumalan 99 kaunista nimeä arabiasta suomeksi. Kyseessä on hieno islamilaisen filosofian yleisesitys ja samalla parhaita islamilaisen hartauskirjallisuuden esimerkeistä. Tämän lisäksi Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa suomensimme Avicennan ja al-Ghazalin omaelämänkerrat otsakkeella ”Kaksi filosofia.”
Minkälainen tutkimusprojekti sinulla on tällä hetkellä käynnissä?
Tällä hetkellä yksittäisesti suurin hanke työpöydällä on laatia perustava selvitys andalusialaisen filosofin ja lainoppineen Averoeksen 1100-luvulla muotoilemaan käsitykseen Jumalan ja maailman suhteesta. Averos oli paitsi aikansa kunnioitetuimpia muslimioppineita, myös suunnattoman vaikutusvaltainen hahmo keskiajan kristillisessä maailmassa. Hänen selitysteoksensa Aristoteleen teksteihin käännettiin latinaksi 1200-luvulla ja niitä pidettiin arvovaltaisena tulkintana kreikkalaisen filosofin perusteoksista.
Eli jo silloin oli akateemista kanssakäymistä kristillisen ja muslimimaailman välillä. Oliko kanssakäymistä ehkä enemmän kuin nykyään?
Tietyissä määrin voisi sanoa että kyllä. Vaikutti siltä, että siihen aikaan – johtuen siitä, että kreikkalainen filosofia tarjosi eräänlaisen yhteisen käsitteiden kielen – korkeakulttuurien piirissä vaikuttajat ottivat toistensa teokset todesta ja pyrkivät ottamaan huomioon kaiken sen oppineisuuden, jota Välimeren toiselta puolen tuli.
Suoritit maisterintutkintosi nimen omaan teologian puolelta. Miten teologian tutkinto istuu islamilaiseen tutkimukseen?
Suomessa ollaan valmiita ottamaan vastaan ajatus, että joka puolella maailmaa – meistä riippumatta ja hienoista eurooppalalisista ajatteluperineestä itsenäisesti – on muotoiltu hienoja, vaikeaselkoisia ja hienojakoisia ajatuksia esimerkiksi siitä, miten luonnon, Jumalan ja ihmisen välinen suhde olisi käsittelvä. Teologinen tiedekunta Helsingissä on kykenevä käsittelemään näitä asioita. Jos ajatellaan kristikansan palvelemista, niin tuottaahan se parempia ja rikkaampia selvityksiä siitä, miten tätä kirjoa olisi lähestyttävä, ja tuottaa esimerkiksi käännöksiä maailman uskontoperinteen koko kirjosta kaikille luettavaksi.
Oliko tutkijan ura ollut sinulle aina selvillä?
Ei tokikaan. Kun opintoni alkoivat vuonna 1993, Suomen talous oli niin syvässä lamassa että luulen, että aika moni henkitieteilijöiden opiskelija ajatteli olevansa kouluttautumassa suoraan kortistoon. Tietyllä tavalla tämä tilanne tarjosi ajattelun vapautta: kun uranäkymistä ei ollut tietoa, sai opiskella niitä asioita mistä on todella kiinnostunut ja toivoa, että työtä jollakin tapaa löytyy.
Lontoo, Iso-Britannia 17.2.2006
Bussia odotellessa kookas nainen repii taskustaan löytämänsä paperin pienikisi palasiksi ja heittää palaset kadulle tuulen vietäväksi. Turbaanipäinen herra korjaa lippuautomaattia. Rattaissa istuva lapsi pyytää äidiltään keksiä oikealla kädellään, vaikka vasemmassa on jo yksi. Uneliaasti äiti kieltäytyy antamasta lisää ja osoittaa lapsen vasenta kättä, mutta lapsi ei tajua, vaan jatkaa kinuamista, jotenkin uneliaasti hänkin.
Bussissa turkkia puhuva mies nousee ja antaa istumapaikan vanhemmalle ystävälleen. Vanha mies kieltäytyy, mutta nuorempi on jääräpäinen. Vanhempi istuu alas, naurahtaa ja alkaa ahmia hampurilaista. Hänen jokaisessa eleessään on jotain machoa.
– Allahu akbar, Allah on suurin, tervehtii hän myös vieressäni seisovaa poikaa.
Poika vastaa tervehdykseen, mutta silmin nähden vastahakoisesti, ikään kuin aavistuksen nolona.
Poistun kyydistä Liverpool Stationin kohdalla. Juttelen hetken Unisefille rahaa keräävän intialaisnaisen kanssa. Hän on juuri valmistunut insinööriksi. Hänellä on ikävä kotimaahansa, mutta hän aikoo työskennellä Lontoossa vielä pari kuukautta ennen paluutaan.
Torilla pysähdyn katselemaan t-paitoja, joissa on Mahatma Gandhin, Martin Luther Kingin, Nelson Mandelan, J. F. Kennedyn ja Mohammed Alin kuvia. Tekstinä on kaikissa ”Believe.”
– Minulla on ollut juuri tuollaiset housut! huudahtaa myyjä, kuusissakymmenissään oleva mies minut nähtyään. – Täsmälleen samanlaiset. Siitä on niin kauan… ehkä joskus 70-luvulla. Kiitos että toit mieleeni muistoja.
– Eipä kestä, vastaan.
Kerron saaneeni ne tyttöystäväni isältä hänen huomattua – kahden viikon vierailun jälkeen – että käytän jatkuvasti samoja vaatteita. Myyjä nauraa ja kertoo nimekseen Mal. Hän kysyy mistä olen kotoisin, ja hyvin pian puhe kääntyy matkusteluuni. Myös hän sanoo matkustelleensa paljon, erityisesti ollessaan 80-luvun lopulla Suomessakin tunnetun Transvision Vamp -yhtyeen keikkarumpali. Hän sanoo konsertoineensa ympäri maailmaa – Suomessakin – ja oppineensa paljon elämästä.
Haen torikahvilasta kupin kahvia, mutta palaan jututtamaan Malia. T-paitojen myymisen lisäksi hän keskittyy lähinnä Aids –työhön ja syrjäytyneiden lontoolaisnuorten itsetunnoon parantamiseen. Myynnissä olevat paidat liittyvät tähän projektiin.
– Köyhät tekevät lapsensa niin nuorena. Miten siinä muka pystyy kasvattamaan, kun ei itsekään tiedä elämästä mitään.
Hän innostuu.
– Tietokonepelit vievät lasten kaikki ajat. Miten lapset voivat oppia toimimaan yhteiskunnassa, kun he eivät muuta kuin pelaa sotapelejä!
Sitten puhe kääntyy taas nuorten kadotettuun itsetuntoon.
– Heidän vanhempansa vakuuttelevat heille, että he eivät ole mitään. Myös opettajat viestittävät, että he ovat luusereita ja päätyvät kadulle. Poliitikot, poliisi, sosiaaliviranomaiset – kaikki vaan toistavat sitä samaa, että teistä ei ole mihinkään. Miten he voisivat saavuttaa jotain tällaisessa ympäristössä?
Siksi Mal kiertelee kouluja ja rohkaisee ja kehuu lapsia ja antaa heille ideoita ja esikuvia elämässään menestymiseen. Siksi hän myy Believe –paitojaan.
Lapinjärvi, Suomi 27.2.2006
Maailman ympäri kierrettyäni vaihdoin kotisivuni nimeksi ”Eksyneen turistin muistiinpanoja.” Nimi summaa mielestäni hyvin mistä matkusteluissani neljän vuoden ajalta on ollut kysymys: samoilusta, haahuilusta – matkustelusta vailla päämäärää.
Ikään kuin olisin ollut matkalla jonnekin, mutta eksynyt, myöhästynyt, luovuttanut – ja vasta sitten pysähtynyt ja katsellut ympärilleni. Ihmetellyt, hämmästellyt ja nauttinut sattuman eteeni tuomista tilanteista.
Eksyvä löytää. Hän löytää asioita, joita etsivä ei huomaa. Etsivä tietää mitä etsii, joten hän torjuu kaikki muut eteen tulevat mahdollisuudet. Etsivällä on mielessään yksi päämäärä, kun taas eksyvällä mahdollisia päämääriä on loputtomasti. Tarkat suunnitelmat ja suuret odotukset ovat onnistuneen matkan vihollisia.
Ensimmäisen kerran matkalle vailla matkasuunnitelmaa lähdin Sambian Lusakasta neljä ja puoli vuotta sitten. Istuin tunkkaiseen ja kuumaan bussiin, joka vei minut Zimbabwen rajalle Livingstone –nimiseen kaupunkiin. Moneen päivään kukaan ei odottanut minua misään, eikä odottanut minulta mitään. Ei matkaraporttia, ei saapumista eikä muistoesinettä. Vapaudentunne oli käsin kosketeltava.
Myös karttaa katsomalla voi tulla vakuuttuneeksi, että olin pahasti eksyksissä. Itä-Euroopan matkallani matkustin Ljublijanasta Zagrebin, Budvan ja Tiranan kautta Ateenaan, josta Sofian ja Belgradin kautta takaisin Ljubljanaan, josta lähes kolmenkymmenen tunnin junamatkalla takaisin Ateenaan.
Kaakkois-Aasiassa matkustin Sallyn kanssa Rangoonista lentämällä Bangkokiin, josta parin päivän päästä edelleen Kunmingiin, vaikka suoraankin olisi päässyt. Kunmingista Kiinan luoteisosaan, josta yllättävä suunnanmuutos Pekingiin ja Tyynen valtameren ja Alaskan yli New Yorkiin. Sieltä junalla länsirannikolle, josta lento takaisin yli mantereen ja edelleen Atlantin valtameren yli tänne kotoeurooppaan, Suomeen, Lapinjärvelle ja Pentinkulmaan kollegani kämppään, jonka seinällä roikkuu 33 kitaraa.
Filosofiassa pätenee sama kuin matkustelussakin. Ennalta suunnitellulta tieltä eksynyt löytää asioita, joita hän ei olisi osannut edes etsiä. Jossain määrin kaikki filosofit ovat eksyksissä, sillä jos ajattelija tietäisi mitä etsii, olisi hän sen jo löytänyt.
Entä toimiiko metaforani uskonnollisesti? Uskonnollisesta kehityksestäni huolehtivat, Jeesuksen lammasvertauksia kuunnelleet epäilemättä kauhistuvat, uskonnollisesti eri mieltä kanssani olevat riemastuvat ja potentiaaliset seuraajani kaikkoavat, kun kutsun itseäni eksyneeksi jo otsikossa.
Mutta mikä minä olen sanomaan, että olisin löytänyt totuuden ja muut olisivat väärässä? En kannata kaikki arvot tasapäistävää kulttuurirelativismia, mutta pyrin nöyryyteen elämän mysteerin edessä. Haahuilen maailmassa – niin fyysisesti, filosofisesti kuin uskonnollisestikin – eri ilmiöitä katsellen, kuunnellen, tunnustellen, ihmetellen ja hämmästellen, kuin maailmaan eksynyt… turisti. Kiitoksia Sinulle, rakas lukijani, matkaseurasta.