Bhagsu, Himachal Pradesh, Intia 2.4.2003
Tänään kävin baban, pyhän miehen, luona. Babat ovat kuin sadhut, mutta vaeltamisen sijaan pysyvät yhdessä paikassa. Kyse on askeetikoista, jotka eivät omista mitään, eivät tee työtä eivätkä perusta perhettä. He keskittyvät valaistumisen tavoittelemiseen, saattavat tehdä mitä kummallisimpia pyhiä lupauksia, kuten lupauksen seistä vuosi kausia yhdellä jalalla, pitää toista kättä kohotettuna tai olla puhumatta. He elävät ihmisten antamilla lahjoituksilla, jota yleensä riitää, koska pyhälle miehelle almun antaminen katsotaan pyhäksi teoksi.
Baba, jonka luona vierailin, ei antanut itsestään kauhean pyhää kuvaa. Myöhemmin sain kuulla, että hänen maineensa sadhujen, babojen ja paikallisten silmissä on huono. En yhtään ihmettele. Enemmän kuin pyhän miehen, näin hänessä rappiolla olevan kuusikymppisen poikamiesnarkomaanin, joka ei ollut vuosi kausiin pessyt hiuksiaan. Huumetokkurassa hän makasi syvällä asuinluolansa perällä, nuotion äärellä. Hänellä oli apuri, joka auttoi häntä selviämään, koska hän oli polttanut pahasti jalkansa.
Minä ja nuori israelilaistyttö osuimme paikalle sattumalta kävelyllä ollessamme. Baba, luki kyltissä luolansuulla, joka oli suurimman koskaan näkemäni kiven alla. Uteliaisuus heräsi, joten kurkkasimme sisään sen näköisinä, että haluamme tulla kutsutuksi teelle. Meidät kutsuttiin teelle.
Meitä pyydettiin riisumaan kenkämme. Istuimme nuotion ääreen risti-istuntaan, baban viereen, ja apuri rupesi keittämään meille teevettä. Baba kertoi elämäntarinaansa. Nyökkäilimme ikään kuin olisimme ymmärtäneet, mutta totuus oli, ettemme juurikaan saaneet selvää hänen puheestaan.
Luola oli kooltaan suunnilleen parinkymmenen neliömetrin suuruinen. Valaistuksen antoivat luolansuulta heikosti kajastava auringonvalo ja nuotion liekit. Yhdessä nurkassa oli ruuanlaittovälineitä, nuotion ympärillä filttejä istumista ja nukkumista varten. Muuta kalustusta tai tavaroita luolassa ei juuri ollut. Seinillä oli hindujumalia esittäviä maalauksia.
Baba näytti palanutta jalkaansa. Näky oli niin hirvittävä, että sen katsomisesta naama peruslukemilla olisi pitänyt irrota vähintään yksi opintoviikko lääketieteen kandiaatin tutkinnosta. Kaikki varpaat olivat palaneet pois, ja siinä kohdalla, missä olisi pitänyt olla isovarvas, paistoi luu. Mitään siteitä tai puhdasta liinaa hänellä ei ollut, jalka oli vain filtin alla. Huonoista hygieniaolosuhteista johtuen annoin hänelle hiljaa mielessäni kaksi viikkoa elinaikaa.
Hän selitti kääntyneensä yöllä niin, että jalka oli mennyt hiilloksen päälle. Terveaistisen olisi luullut herännen aikaisemmin. Kipuun, eikä vasta palaneen lihan käryyn. Menin sanattomaksi. Joimme teemme. Lähtiessämme annoimme runsaat tipit, sanoimme, että jalkaa on syytä puhtaassa paikassa, ja että mielestämme tänne pitäisi kutsua lääkäri. Apuri näytti jotain pientä voidepurkkia, ja sanoi että homma on kyllä hanskassa.
Tapaamani ’pyhä mies’ ei ole ainut, jonka ote elämään on vähemmän pyhä. Uusi naapurini, nelikymppinen brittinainen sanoi, että kaikki kolme sadhua, joiden kanssa hän on jutellut, ovat ehdottaneet hänelle seksiä.
Vaikka Dalai Laman kurssi olikin jo ohi, kävin silti taas kuuntelemassa Dalai Lamaa, tällä kertaa videolta. Elokuvateatterissa oli vähemmän häiritseviä tekijöitä kun tuhansien osallistujien ulkoilmaluennolla, eikä tulkkaustakaan tarvittu, koska hän puhui tällä kertaa englantia. Luennon nimi oli ”Non-Violence for the New Millenium”, ja se oli pidetty Israelissa vähän ennen vuosituhannen vaihdetta.
· Hän aloitti toteamalla, että jako idän ja lännen välillä on ylikorostettu. Erilaisuus on olemassa, mutta erilaisia piirteitä on liioiteltu. Ulkoiset piirteet ovat saaneet liikaa huomiota. Todellisuudessa kaikilla ihmisillä on hyvin samankaltaisia tunteita. Toiset näyttävät ne ulospäin selkeämmin kuin toiset, mutta tunteet ovat pääpiirteittäin samat. Me siis tunnemme toisemme, ja siinä on hyvä pohja dialogille.
· Joku yleisöstä kysyi häneltä, voiko etiikkaa olla ilman uskontoa, ja Dalai Lama joutui miettimään kysymystä pitkään. Hän sanoin tavanneensa, kommunistisen Kiinan perustamisen alkuvaiheessa, eettisesti ajattelivia kommunistijohtajia. En ole ihan varma lisäsikö hän vielä, että etiikka ilman uskontoa on mahdollista yksittäisille ihmisille, mutta ei yhteiskunnalle.
· Hän korosti yksi totuus, yksi uskonto –periaatteen tärkeyttä yksilölle, mutta monta uskontoa, monta totuutta –periaatteen tärkeyttä maapallolle.
· Ehkä tärkein hänen sanomansa oli se, että toisista välittäminen, yhteisöllisyys on meillä luonnossa. Dalai Lama puhui pitkään ihailemistaa mehiläisistä – koska hän pitää niin paljon hunajasta – kuinka ne tekevät niin saumattoman hyvin yhteistyötä, koska yhteisöllisyys on niiden kaikkien elinehto. Samalla tavalla se on ihmisenkin elinehto.
· Lopuksi Dalai Lama kertoi tutkimuksesta, jonka mukaa ’minä’ –sanaa ja sen johdannaisia paljon käyttävät henkilöt ovat suuremmassa riskissä kuolla sydäninfarktiin kuin muut. Yhteisöllisyys, toisista välittäminen ja toisten kuunteleminen, on siis paitsi luonnollista, myös terveellistä.
Bhagsu on pieni kylä MacLeod Ganjin kyljessä. Olen koko ajan luullut, että edellinen on osa jälkimmistä, mutta tänään sain kuulla, että tämä on oma kylänsä. Bagsussa enemmistö vakituisista asukkaista on etniseltä taustaltaan intialaisia ja uskonnoltaan hinduja, kun MacLeod Ganjissa, jossa kyllä päivittäin käyn, on lähes kaikki asukkaat Tibetistä paenneita buddhalaisia tai heidän jälkeläisiään.
Bhagsu 4.4.2003
Rukouslippu Triund -vuoren huipulla.
Ajoin Hervantaan menevää bussia. Kalevankankaan hautausmaan kohdalla katsoin alas, siellä oli uusi asuntoni. Jäin pois, katselin kuin vieressä pelattiin jalkapalloa. Kävelin kahden naisen kanssa. Joku teki maalin. Minä taputin. Hän tuuletti hassusti, me nauroimme. Olisin halunnut osallistua peliin. Joku intialainen kantoi toisen naisen käsilaukkua.
Minulla meni hetken ennen kuin löysin huoneistoni. Muuttotavaroita minulla oli vain rinkallinen. Katselin tyhjää ja kolkkoa asuntoa. Makuuhuoneen ikkunasta ei näkynyt kuin seuraavan talon betoniseinä. Tunsin oloni ahdistuneksi ja yksinäiseksi. Halusin soittaa jollekkin, mutta minulla ei ollut puhelinta. Mielessä kävi välähdys edellisestä asunnostani, jonka ikkunasta näkyi vuoristoa ja vihreitä puita. Ihmettelin, miksi olin muuttanut tälläiseen paikkaan.
Heräsin linnun lauluun. Vedän verhon sivuun ja näen vuoristoa ja vihreitä puita. Näen myös naapuritalon tiiliseinän, ikkunan ja kivilaatoista tehdyn katon, heidän pihallaan olevan kivetyksen, jossa perheen emäntä tiskaa päivisin. Näen lautakasan, pahvilaatikoita ja metalliromua. Toisen naapurin katto on tasainen, siihen saatetaan joskus rakentaa toinen kerros. Katon betonista törröttää rautakeppejä. Talojen ylitse näen kauas Dharamsalaan ja vieläkin pidemmälle, kymmenien kilometrien päähän vuoristoon. Oikealla näen metsäisen rinteen, jossa on muutamia taloja. Vasemmalla on jyrkkä rinne, niin jyrkkä, ettei siinä kasva edes puita. Aivan ikkunani alla kasvaa iso puu, jolla on pieniä vihreitä lehtiä sekä oksissa että rungossa.
Bhagsu 7.4.2003
Chama Devi, hänen serkku ja viimeisiä hetkiään elävä kana.
Pienessä, suunnilleen neljän neliön hindutemppelissä, oli kaksi miestä ja kana. Ilmestyttyäni ovelle he viittoivat minua riisumaan kengät ja tulemaan sisään. Tottelin ja laskeduin risti-istuntaan toisen miehen viereen, niin että kana jäi keskellämme. Toinen mies seisoi. Alttarilla oli paljon kaikenlaista krääsää, vesilasi, kuva jostakin hindujumalasta ja savuava tikku.
Kana oli kummallisen rauhallinen, se ei tuntunut välittävän savusta, ahtaasta tilasta eikä saapumisestani yhtään. Aivan kun se ei olisi pelkästään tiennyt kohta kuolevansa, vaan myös hyväksynyt sen väistämättömänä kohtalonaan.
Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, katselimme vain kanaa vakavina. Sitten seisova mies kyykistyi, kastoi sormensa vesilasiin roiskutteli sitä kanan päälle. Kana nokki vesipisarat höyhenistään.
Sitten taas pitkä hiljaisuus. Suljin silmäni, mutta en onnistunut suggestoimaan itseäni uskonnolliseen tunnelmaan. Paikka oli liian ahdas, ja edessäni seisoi kana. Jonkin ajan kuluttua istuva mies sanoi jotain seisovalle, joka suoritta taas vesiripotusseremonian.
Minuutit kuluivat, ja miehet pysyivät hiljaa, ja tuijottivat kanaa. Minä tuijotin välillä kanaa, välillä alttaria ja välillä miehiä. Vesiriitti toistettiin muutamia kertoja, kunnen miehet nyökkäsivät toisilleen, ottivat kanan kainaloonsa ja poistuivat.
He kehoittivat minua tulemaan mukaasa ja ottamaan esille kamerani. Arvasin, että saisin nähdä elämäni ensimmäisen teurastuksen. Kana pysyi loppuun asti rauhallisena, mutta lopun jälkeen se rupesi riehumaan kuin hullu. Lentoon se ei kuitenkaan päässyt, temppelissä istunut mies piteli päätöntä kanaa ja esti tätä suorittamasta kuolemanjälkeistä lentoaan. Toimenpide oli suht veretön. Kuolleen kanan rauhoituttua se laitettiin pussiin, jonka jälkeen teurastaja juoksi pussi kädessään kahdesti temppelin ympäri.
Tämän jälkeen istuimme temppelin taakse syömään karkkia ja juomaan rommia viskipullosta. Kieltäydyin juomasta kohteliaasti mutta tuloksettomasti. Temppelissä istunut mies oli ilmeisen vakuuttunut, että kieltäydyn vain kohteliaisuuttani, ja jatkoi rommilasin tyrkyttämistä paljon pidemmälle kuin mitä hyvään käytökseen kuuluu. Päästäkseni kiusallisesta sosiaalisesta tilanteesta joustin periaatteistani (jo toista kertaa, joinhan baban luona teetä), kun kerran romminmaistaminen näytti olevan osa kanantapporituaalia.
Luulin ottaneeni niin pienen huikan kun on mahdollista, mutta huomasin olleeni väärässä. Tyrkyttäjän kaveri osoitti esimerkillään, miten absolutisti selviää näistä tilanteista: hän kostutti etusormensa rommilasiin, ja laittoi sormen suuhunsa. Tyrkyttäjä ei ollut käyttäytymisestämme moksiskaan, hän oli saanut juomaseuraa, ja joi tyytyväisenä lasin tyhjäksi.
Hän sanoi nimekseen Chama Devi, ja esitteli kaverinsa moneen kertaan sanomalla: ”This my brother is my cousin”. Kysyin, oliko pussissa oleva päätön kana ollut jotenkin erikoinen, vai vievätkö he kaikki kanat temppeliin ennen teurastusta. He sanoivat toistavansa rutiinin jokaisen kanan kanssa. Hän antoi osoitteensa, ja pyysi minua lähettämään teurastuskuvan postissa.
Eläimen tappaminen ja alkoholin juominen on useimpien hindujen periaatteita vastaan. Hindulaisuus on kuitenkin suurista uskonnoista joustavin, eikä tiukkoja sääntöjä juuri ole, vaan kukin soveltaa sitä omalla tavallaan. Hindulaisuudella ei ole perustajaa, kasassa pitävää auktoriteettiä tai hierarkiaa. Niinpä Carma Devi saa jatkaa rauhassa kananteurastusriittiään hamaan tulevaisuuteen asti.
Bhagsu 8.4.2003
Bhagsuroadin jäätelönmyyjä.
Ilma on muuttunut kuumaksi. Onneksi lähellä on buddhalaismunkkien suosima uima-allas, jossa käyn päivittäin uimassa. Vesi siihen tulee suoraa vuoristopurosta, joten se on ihanan puhdasta, raikasta ja piristävää. Naisia ei altaassa näy, buddhalaismunkkeja sitäkin enemmän.
Olen siirtänyt akateemisen tutkimukseni syrjään ja keskityn seitsemän tuntia päivässä fiktiivisen romaanin kirjoittamiseen. Nautin kirjailijan työstä enemmän kuin mistään työstä koskaan.
Bhagsu 11.4.2003
Eilen pidin vapaapäivän ja menin katsomaan tibetiläistä oopperaa. Maksoin lipusta kolmekymmentä rupiaa eli 60 senttiä, toisin sanoen tasan sata kertaa vähemmän kuin mitä maksoin Kansallisoopperan lipusta viime syksynä.
Tasoa on mahdoton verrata, haluaisin jopa kyseenalaistaa, voiko ollenkaan puhua samasta taidelajista. Yhteistä oli se, että kummassakin oli soittimia, laulua ja näyttelemistä. Laulu riipi välillä korvia, välillä se taas oli taivaallisen kaunista. Puvut olivat näyttäviä, lavastukset olemattomia ja eläinhamot surkeita (peura muistutti gebardia). Tarina oli mielikuvituksellinen, yllättävä ja mystinen. Mieleeni jäi yksityiskohta, jossa pyhä mies saa lahjaksi vaatteen, kokeilee sitä heti samana iltana, menee se päällään nukkumaan, näkee märkiä unia, menee aamulla pesemään vaatetta joelle, ripustaa sen kuivumaan, tulee peura ja juo joesta, tulee raskaaksi ja synnyttää tyttölapsen!
Lähes yhtä merkillistä kuin se mitä lavalla tapahtui, oli se mitä tapahtui lavan ulkopuolella. Seurasin kumpaakin esitystä mielenkiinnolla. Pienintä meteliä lavan ulkopuolisesta esityksestä pitivät aikuiset ihmiset. He istuivat esiintyjien ympärillä, osa tuoleissa, osa maassa mattojen päällä ja osa erilaisilla korokkeilla. Heitä tuli ja meni miten sattui: he tulivat myöhässä, lähtivät kesken, siirtyi auringosta varjoon, hakivat itselleen syötävää, juttelivat ja lukivat lehtiä. Ajoittain he myös seurasivat esitystä. Esityksen vielä kestäessä yleisölle jaettiin voiteetä, mikä oli sulaisen ja pahan makuista.
Lapset olivat sponttaanimpia ja kovaäänisimpiä. Eräs puhalteli pilliin esityksen tahdissa, mutta kukaan aikuisista ei tehnyt elettäkään estäkseen tätä. Ei kestänyt kauaa kun hän jo kyllästyi konsertoimiseensa. Loppujen lopuksi se vain elävöitti esitystä.
Koirat lököilivät auringonpaisteessa ja linnut lauloivat. Kuorma-autokuski päätti siirtää autoaan, mutta edes siitä ei esiintyjät näyttäneet millään tavalla häiriintyneen.
Yllättävää kyllä, esityksen ulkopuolinen elämä ei haitannut taidekokemuksesta nauttimista. Kyseessä oli kuuden tunnin marathonnäytös, ja välissä oli vain yksi tauko. Seuraaminen kiltisti tuolissa istuen olisi ollut piinaavaa.
Bhagsu 14.4.2003
Eilen heräsin aikaisin, join kuuman inkiväärisitruunahunajajuomani, peseydyin sangollisella kuumaa vettä ja söin puuroni, aivan kuten muinakin aamuina. Olin pirteä, ja valmis lähtemään valloittamaan Triund –vuoren.
Naapurini ei ollut yhtä pirteä. Itse asiassa hän näytti aika huonovointiselta, hän oli yltä päältä tulipunaisten läikkien peittämä. Niitä oli erityisen paljon imusolmukkeiden kohdissa. Hänen esitellessä läikkiään muistin, että olin unohtanut uusia matkavakuutukseni. Koko asuinkerroksen voimin arvailimme läikkien syytä: jonkun eläimen pistos, ruoka-allergia vai joku tauti. Arvelin allergiaa, johon hän kysyi, kuoleeko tähän. En vastannut niin kuin olisi pitänyt, vaan rehellisesti, että en tiedä. Hän lähti lääkäriin, minä patikoimaan.
Myöskään matkakumppanini, suomalainen freelancer –toimittajanainen, ei ollut yhtä pirteä kuin minä, mutta saavutimme kuitenkin iltapäivän kuluessa Magic View Cafeeseen. Siellä meidän oli tarkotus yöpyä, mutta majatalossa ei ollut sijaa, joten riskanalyysipalaverin jälkeen päätimme jatkaa patikoimistamme yhä ylemmäs. Vastaan tuli lauantain kunniaksi epätavallisen paljon intialaisia turisteja. Myös japanilaisia oli liikkeellä.
Saavutimme Triundin, ja onneksemme saimme sieltä huoneen. Ilma oli raikas, olo raukea ja maisemat taivaalliset. Olimme kumpikin haltioissamme ja tyytyväisiä, että olimme jatkaneet ylös asti. Nuotiopaikalla istuskelimme intialaisten insinööriopiskelijoiden kanssa.
Huoneessa oli neljä seinää, ikkuna, ovi ja puulattia. Sisustusta ei ollut, mutta se oli silti paljon enemmän kun olimme odottaneet. Olimme pelänneet joutuvamme yöpymään luolassa tai majataloissa, jossa oli sementtilattia. Puurakennuksessa meillä ei olisi hätää, se on paljon lämpimämpi. Hiirikysymystäkin olin miettinyt jo aiemmin, ja tullut siihen tulokseen, että koska ulkona on vihreää, siellä on myös ruokaa hiirille, joten niillä ei ole mitään syytä tulla sisälle.
Lähdin kävelemään yksin metsään. Japanilaisten turistien ja intialaisten teekkareiden puheensorina jäi taakse. Kaukaisen kaupungin valot kimaltelevat kuin tähdet, tähdet kimaltelivat kuin kaukaisen kaupungin valot. Himalajan lumihuiput loistavat majesteellisesti puolikuun valossa. Nautin täysin rinnoin öisestä rauhasta. Kapusin yhä ylemmäksi, rinne oli jyrkkä, jouduin tarkasti katsomaan mihin astun, kun yhtäkkiä tunsin kovan iskun päässäni.
En tiedä mitä tapahtui, mutta luulen että puu löi minua. Olen nähnyt Taru sormusten herrasta –elokuvan, ja tiedän, että puutkin voivat suuttua.
Ehkä se oli suuttunut meihin turisteihin. Meihin, jotka pidämme itseämme niin ympäristötietoisina – kauhistelemme paikallisten asennoitumista luontoon – emmekä myönnä itse olevamme pahin uhka luonnolle. Ensinnäkin nuo iänikuiset vesipullot. Pöpöjen pelossa suuri osa ostaa pullotettua vettä. Näppituntumani on, että juomme keskimäärin kolme litraa vettä päivässä, ja että meitä on Dharamsalan alueella tuhansia. Saatamme siis hyvinkin tuottaa kymmenen tuhatta pulloa päivässä, pelkästään tällä pienellä alueella. Pulloja ei kierrätetä, roskiksia on harvassa, joten niitä lojuu joka puolella missä meitä turisteja on käynyt. Muovipullon maantuminen takaisin luonnon kiertokulkuun kestää neljäsataa vuotta, mietti puu, ja löi minua oksalla päähän.
Sitten tuo lentomatkustelu, tuhahti puu, niin että lehdet varisivat. Lentäminen on kaikkein saastuttavin matkustusmuoto. Jos joskus sattuukin käydä niin, että myötätuulten ansiosta polttoöljyä säästyy, se ammutaan juuri ennen laskeutumista taivaan tuuliin, koska laskeutuminen tapahtuu turvallisuussyistä aina lähes tyhjällä tankilla. Vain harva tulee tänne polkupyörällä. Niitäkin toki on, eräskin itävaltalaispariskunta, joka ajoi tänne Unkarin, Romaanian, Bulgarian, Turkin, Iranin ja Pakistanin kautta. Iranissa he totesivat, että nainen oli raskaana, mutta jatkoivat silti Intiaan asti.
Tässä yhteydessä täytynee mainita myös ne kolme ranskalaispoikaa, jonka pyöräilevä pariskunta ohitti Pakistanissa. Pojat olivat matkalla Ranskasta Intian kautta Kiinaan. Traktorilla. Voi olla, että traktorilla ajaminen on vielä saastuttavampaa kuin lentäminen, mutta antaa olla, en halua moralisoida ketään, jolla on noin hyvä huumorintaju.
Kaiken huippu on paikallisten elintason nostaminen, ja siitä me turistit olemme vieläpä ylpeitä. Tänne tuomillamme rahoilla paikalliset saavat käyttöönsä enemmän sähköä, valoa, länsimaista terveydenhoitoa, vessoja ja koulutusta. Parhaassa tapauksessa yhteiskunnan taikausko vähenee ja suvaitsevaisuus ja tasa-arvo lisääntyy.
Elintason nouseminen on ainakin tähän asti tuonut aina mukanaan itämaisen henkisyyden muuttuminen länsimaiseksi materialismiksi. Ennemmin kuin he huomaavatkaan, he eivät enää usko pärjäävänsä ilman radiota, televisiota, puhelinta, tietokonetta, tiskikonetta ja pesukonetta. Pikku hiljaa myös heistä tulee turisteja, ja he vuorostaan lähtevät levittämään edistyksen sanomaa kyliin, jonne se ei vielä ole ehtinyt.
Näin mietti puu, ja eräänä keväänä kun se heräsi, se päätti kostaa, odotti että sopiva turisti tulee kohdalle, ja löi.
Aamyöllä heräsin siihen, että leipäpussimme rapisi. Hypähdin seisomaan ja pelästytin hiiren takaisin koloonsa. Matkakumppanini kysyi unisena, että olinko kenties hiirikammoinen. Sanoin halunneni vain katsoa, minne se meni. En saanut pitkään aikaan nukuttua, nopea nouseminen kesken unien varmaan nosti liikaa adrenaliiniä.
Aamulla tutustuin ranskalaiseen ekonomiin, jonka kanssa lähdin kapuamaan yhä ylemmäs, aina lumirajalle asti. Sieltä näin kauneimman vuorijonon minkä olen koskaan nähnyt. Aurinko paistoi ja vuorijonon lumihuiput tuntuivat olevan kosketusetäisyydellä. Lumi niissä näytti puhtaan valkoiselta, vaikka omalla vuorellamme se oli likaista. Leppäkerttuja, satoja tuhansia leppäkerttuja, jokaisessa lumettomassa paikassa, kivien, puiden, lehtien ja oksen päällä. Söimme hedelmiä, otimme valokuvia ja keskustelimme Gandhista.
Takaisin Triundiin päästyämme alkoi sataa rakeita. Ahtauduin muiden vaeltajien kanssa kahvilatelttaan, joka oli oikeastaan tarkoitettu vain myyjälle. Siellä istuimme tiiviisti kuin sillit purkissa, ranskalainen, suomalainen, itävaltalainen, irlantilainen, tibetiläinen, kolme englantilaista ja kaksi intialaista.
Sateen lakattua lyöttäydyimme yhteen ruotsalais-itävaltalais-belgialais-brittiläisen-amerikkalainen seurueen kanssa, ja lähdimme laskeutumaan. Seurueeseen kuului myös yksi MacLeod Ganjista kotoisin oleva kulkukoira, joka oli lähtenyt seuraamaan kulkuetta aamuvarhain, ja tullut koko päivämatkan ylös. Ylhäällä se odotti kiltisti, kunnes taas lähti saman seurueen mukana alas. Se ei ollut tullut mukaan ruuan toivossa, sille ei kelvannut edes vesi. Ilmeisesti se vain kaipasi seuraa, vaihtelua kaupungin meluista ja raitista ilmaa.
Kotiin päästyäni sain kuulla, että naapurini läikissä oli kyse allergisesta reaktiosta eräänlaisen tuhatjalkaisen levittämään myrkkyyn. Ötökkä ei ilmeisesti ollut edes pistänyt, vaan vain kävellyt yöllä hänen päällään. Niitä veitikoita on vieraillut minunkin huoneessa. Allergiareaktio oli ohi muutamassa tunnissa, pojan saatua siihen vastalääkettä.
Bhagsu 15.4.2003
Eilen tapasin iranilaisnaisen, joka harmitteli, etteivät Yhdysvallat oleet hyökänneet myös Iraniin.
Iranissa on kyllä demokratia, hän sanoi, yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä äänesti nykyisen presidentin valtaan. Presidentti on uudistusmielinen, lahjomaton ja rehellinen. Ongelmana on, että hänellä ei ole käytännössä minkäänlaista valtaa. Valtaa käyttää Iranissa papisto, Ajatollah Khomeinin seuraajat. Naisia ja vähemmistöjä sorretaan, toisinajattelijoita tapetaan ja mielipiteenvapaus on olematonta. Kyse on hirmuhallinnosta, aivan samantasoisesta kuin Irakissa.
Iranialaisnaisen kanssa päivällistettyäni menin internetkahvilaan lukemaan sähköpostin. Siellä minua odotti Loppu sodalle –uutiskirje 11.04.03. Sen mukaan uutisissa nähty Husseinin patsaan kaataminen oli ”tarkkaan suunniteltu draamanäytös.”
Suora lainaus uutiskirjeestä: ”Kun Yhdysvaltojen joukot pommittivat Bagdadia viikkoja on tuhansia kuollut ja kymmeniä tuhansia loukkaantunut. Sairaalat ovat täynnä loukkaantuneita ja mm. nukutuslääkkeet ovat loppuneet. Avustusjärjestöjen mukaan pommitusten aikaan tuotiin sairaaloihin tuhat henkilöä joka tunti.
Tuhansien kodit on pommitettu maan tasalle ”täsmäpommeilla”, sähkö ei toimi ja vettä ei saa. Avustusjärjestöjen on vaikea tuoda apua kaupunkeihin kun siellä ei ole enää minkäänlaista hallintoa joka pitäisi järjestystä.
Sodan luonteesta kertoo se, että Yhdysvallat on valmis valvomaan maan öljykenttiä mutta ei halua edes puolustaa sairaaloita ryöstelyltä.”
Bhagsu 19.4.2003
Viime aikoina olen viettänyt paljon aikaani ruotsia puhuvien kanssa. Ruotsin- ja englanninkielentaitoni ovat kutakuinkin samalla tasolla, mikä aiheuttaa toisinaan sekaannuksia. Yhden, kahden sanan erehdyksiä tapahtuu paljon, mutta tänään puhuin belgialaiselle lause tolkulla ruotsia. Selitin, kuinka olin tavannut Georg Bushin henkilötodistusta jonottaessani. Aloitin jutun englanniksi, mutta kesken lauseen olin huomaamattani vaihtanut kielen ruotsiksi.
Seurueessa oli kolme ruotsia puhuvaa, jotka katsoivat minua epäuskoisina, tietämättä pilailenko belgialaisen kustannuksella vai mitä oikein ajattelen. Kummallisinta tässä oli, että belgialainen – saksaa äidinkielenään puhuvana – ymmärsi jutun, eikä huomannut että olin puhunut ruotsia.
Bhagsu 20.4.2003
Naapurin vintiö.
Kirjoittamista häiritsee naapurista jo pitkään kuulunut lapsen vollotus. Kysyin vuokraisännältäni Bholalta, mitä lapsi oikein huutaa. Hän ei ollut kuullut, mistä äidin ja nelivuotiaan riita oli alkanut, mutta lapsen asemia tuskin oli parantanut parvekkeelta äidille huudettu lause: ”Anna ruokaa, sinä vanha koira”. Siitä oli seurannut luonnollisesti korvapuusti, josta toivuttuaan poika oli huutanut parvekkeelta, niin että naapuritkin varmasti kuulee: ”Minä olen sinua nuorempi, miksi sinä lyöt minua?”, ja ”Kätesi on painava, et saa lyödä minua.”
Sympatiani ovat äidin puolella. Muistan elävästi, kuinka jouduin vastaavanlaiseen tilanteeseen kymmenen vuotta sitten, lapsenvahtina ollessani. Erään kiukuttelukohtauksen päätteeksi toinen vastuulleni luotetuista lapsista soitti äidilleen. Itkien hän kertoi, että ”Timo hakkaa meitä täällä”.
Olin nuori, ujo ja kauhuissani lapsenvahtimaineeni menettämisestä. Ensimmäisenä mieleeni tuli itseni puolustaminen, mutta pian tajusin, että se tuskin parantaisi tilannetta. Vetäydyin sivuhuoneeseen, istuin sängylle ja mietin, että kaikenlaisiin tilanteisiin sitä elämä ihmistä vie.
Bhagsu 25.4.2003
Naapurini Tristian, joka on syntynyt Jamaikalla, asuu Englannissa ja suunnittelee muuttavansa Espanjaan.
Vuonon toisella puolella oli koko viime yön rave –party. Musiikki valvotti minua aamuneljään. Toisaalta kiinnosti mennä katsomaan minkälaista menoa siellä on, toisaalta mieli teki boikotoida koko touhua. Ei ole mielestäni kauhean kohteliasta tulla tänne toiselle puolelle maapalloa – kuvankauniiseen vuoristomaisemaan – ja soittaa noin rumaa musiikkia noin lujalla noin kauan. Saastetta se on se äänisaastekkin.
Bhagsu 26.4.2003
Heräsin riitelyn ääniin. Katson pihalle, ja näen että naapurin isännällä on kiivassävyinen väittely jonkun naisen kanssa, jota en ikkunastani näe, mutta jonka kälätyksen kuulen kyllä valitettavan hyvin. Naapurin isäntä odottaa hermostuneena vuoroaan, toinen käsi selän takana, toisella kädellä tupakkaa intialaisittain polttaen.
Intialaisittain tupakkaa poltetaan niin, että käsi on nyrkissä, ja tupakka on nimettömän ja pikkusormen välissä. Savua imetään etusormen muodostamasta reiästä. Nyt on isännän vuoro kälättää. Kälättäessään hän osoittelee tupakkakädellään pihan eri suuntiin.
Isännällä on tukenaan vaimo ja tytär. Vaimolla on kyykyssä ja tiskaa. Hänellä on yllään viininpunainen pitkä hame ja samanvärinen iso huivi, jonka hän on kietonut päänsä ympärille. Tytär on pitkä, hoikka ja kaunis, ja hänellä on yllään kirkkaansininen pitkä hame.
Kömmin vuoteestani ja menen kysymään Bholalta, mistä oikein on kysymys. Bhola kertoo, että naapuritalosta – siitä samasta josta kuoli vanhaisäntä, ja jonka lapsi sanoi äitiänsä vanhaksi koiraksi, ja jonka lehmä on sairas – on varastettu viime yönä iso kasa puita. Nyt perheen anoppi syyttää siitä kumpiakin naapureita, eli edellä kuvaamaani perhettä ja Bholaa.
Huuto on hirvittävän lujaa, ja on jatkunut jo kymmeniä minuutteja. Bhola oli pyytänyt eukkoa takapihalleen ja sisälle katsomaan, että puita ei täältä löydy. En ymmärrä, miksi toiset naapurit eivät tee samaa temppua. Bholan mielestä eukko on seonnut.
Bhola ja naapurinisäntä ovat pukeutuneet täysin länsimaalaisittain. Tämä on normaalia, täällä Intialaiset ja tibetiläiset miehet pukeutuvat yleensä länsimaalaisittain. Intialaiset naiset pukeutuvat intialaisittain, tibetiläiset naiset tibetiläisittäin ja selkärepputuristit kummallisiin röyhelöihin ja shaaliin.
Bhagsu 29.4.2003
Eilen söin ensimmäisen kunnollisen liha-ateriani Intiassa, lammasta kiinalaisittain. Puoli tuntia aterian jälkeen vatsaani rupesi kivistämään, mikä jatkui koko illan. Tunsin kuinka se teki täysillä töitä. Yö oli tuskallinen, valvoin paljon.
Tänään nousi kova kuume. Se kesti koko päivän, välillä kovempana ja välillä heikompana. Pää oli kipeä, minua oksetti ja ruokahalu oli poissa. Nyt, yhden aikaa aamuyöllä, tunnen taas palanneeni elävien kirjoihin.
Intia on kasvissyöjien paratiisi, jossa myös monet lihasyöjät jättävät lihan suosiolla sivuun. Toiset eivät syö sitä, koska se ei yksinkertaisesti ole kovin hyvää. Hindulaisten että budhalaisten keskuudessa suuri enemmistö on vegetaristeja. Lihanlaittotaito ei ole kovin kummoita edes turistialueilla.
Toiset turistit taas eivät uskalla syödä lihaa, koska sen tiedetään yleisesti olevan epäpuhdasta. Syynä tähän on vähäinen kysyntä ja päivittäiset sähkökatkokset, jotka haittaavat kylmäsäilytystä. Minä kuulun tästä päivästä lähtien tähän pelkääjien ryhmään.
Willy itse saapui tänään. Kalju ranskalaismies, joka oli kolme vuotta sitten tämän majatalon esimmäinen asiakas. Bhola oli kysynyt Willyltä majatalolle nimiehdotusta, ja Willy oli luvannut keksiä sellaisen unessaan. Willy ei kuitenkaan muistanut uniaan kolmeen yöhön, ja Bhola rupesi olemaan sitä mieltä, ettei majatalo voinut enää olla pidenpään vailla nimeä. Niinpä nimeksi pistettiin Willy’s Dream. Uni, jota Willy ei muistanut.
Willy tulee tänne joka vuosi. Hänellä on tapana ottaa tämä minun huoneeni, joka on majatalon seitsemästä huoneesta paras. Olen hiukan ajatellut kunnioittaa nimenantajaa ja siirtyä. Olen ollut Dharamsalan alueella jo puolitoista kuukautta, tämä rupeaa jo riittämään.
Bhagsu 30.4.2003
Olen rakastunut itävaltalaiseen Claudiaan. Olemme päättäneet siirtyä muutaman päivän sisällä Rishikeshiin, Gangesin pyhän joen varrelle. Suhteen ensimmäisen matkan suhteen meille tuli kuitenkin heti erimielisyys matkareitistä. Minä haluan ensin käydä Amritsarissa katsomassa sikhien kultaista temppeliä. Claudia ei sinne uskalla, koska siellä on yksi SARS –tartunnan saanut. Minä uskallan, koska siellä on 999 999 ihmistä, jolla sitä ei ole.
Yksi todellisuus, kaksi todellisuuskäsitystä, kummatkin yhtä oikeassa. Ratkaisimme todellisuuskäsiysristiriidan niin, että matustamme Rishikeshiin sulassa sovussa. Eri reittiä, tosin.