Serkukset Muharem ja Emin Fatic.
Bosnialainen vuoristokylä selvisi läpi valloitukset, kurjuuden ja kylmyyden – vasta modernin elämän helppous tyhjensi kylän.
Sarajevoa ympäröivillä vuorilla on asunut ihmisiä illyyrialaisten ajoista lähtien – satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Täältä ihmiset ovat löytäneet rauhan, täällä he ovat saaneet asua parhaaksi katsomallaan tavalla, viranomaisilta piilossa. ”Uskonnokseen isovanhempamme valitsivat islamin, mutta yhtä hyvin he olisivat voineet valita jotain muutakin”, pohtii Umajani –kylässä koko elämänsä asunut Muharem Fatic. Selviytyminen on näin karuissa olosuhteissa tärkeintä – uskonnot ja ideologiat ovat siihen nähden toissijaisia.
Kylän läpi on pyyhkinyt kaksi Balkanin sotaa, kaksi maailmansotaa ja Bosnian sota. Roomalaiset, itävalta-unkarilaiset, ottomaanit, natsit, partisaanit ja kommunistit ovat vuoroillaan tulleet, tuhonneet ja käännyttäneet, mutta kauaa kukaan ulkopuolinen ei näissä karuissa olosuhteissa ole viihtynyt, vaan heidän lähdettyään paikalliset ovat päässeet jatkamaan elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla.
Muharem Faticin ja hänen serkkunsa Emin Fatic istuvat Muharemin omistaman Mountain Hut Umajani -majatalon alakerrassa ja tupakoivat. Vanhoista ajoista puhuminen saa miehet innostumaan. He elävöityvät, alkavat puhua yhtä aikaa ja käsillään viittoen, vaikka olivat ensin antaneet itsestään hiljaisen ja vaatimattoman kuvan. Heidän nuoruudessa Umajanissa asui yli viisisataa ihmistä, he kertovat. Kylä oli omavarainen kahvia, suolaa ja sokeria lukuun ottamatta. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli vaikeakulkuinen vuoristopolku. Seitsemänkymmentäluvulle asti Umajanissa asui ihmisiä, jotka eivät koko elämänsä aikana nähneet ensimmäistäkään autoa, puhelinta tai sanomalehteä.
”Jos nuo ihmiset pääsisivät katsomaan nykymenoa, he haluaisivat mennä takaisin hautoihinsa”, arvelee Muharem. On kännyköitä, autoja, televisioita ja ruokaakin tänne saa mitä ikinä vain haluaa, mutta nyt kun elämä on muuttunut helpoksi, ihmiset ovat lähteneet. Taloja on jäljellä enää kymmenkunta, ja niistäkin suurin osa kesäasuntoina. Bosnian sodan jälkeen alueen kolmessatoista kylässä on syntynyt ainoastaan yksi lapsi.
”Ennen vanhaan oli paljon ihmisiä, mutta he tulivat toimeen keskenään. Nykyisin talossa saattaa olla vain kaksi ihmistä, mutta silti he riitelevät,” päivittelee Muharem. ”Ihmiset eivät arvosta asioita”, hän jatkaa. ”Ennen vanhaan leipää arvostettiin, sitä tuotiin lahjaksi jos perheeseen syntyi lapsi. Nykyisin voi tuoda vaikka viisi kiloa suklaata, mutta kukaan ei välitä. Hedelmät olivat ennen vanhaan niin arvostettuja, että niitä annettiin lahjaksi ystävältä ystävälle niin monta kertaa, että ne menivät huonoksi ennen kuin kukaan ehti niitä syödä. Vieraita arvostettiin kuin pyhiä ihmisiä.”
Tie Umajani -kylään valmistui vuonna 1975 ja sähköt saatiin 1977. Vuoden 1984 talviolympialaiset muuttivat kaiken lopullisesti. Infrastruktuuria rakennettiin lisää, materiaalinen elintaso kohosi ja ihmiset lähtivät.
Aiemmin meteorologina toiminut Muharem on ylläpitänyt Mountain Hut -majataloa poikansa kanssa kolmen vuoden ajan. He tarjoavat asiakkailleen paikallista luomuruokaa ja pyrkivät säilyttämään majatalonsa ja koko kylän alkuperäistä tunnelmaa. Idean ja tuen projektiinsa he saivat sarajevolaiselta luomumatkailuun keskittyneeltä matkailuyritykseltä.
”Tällä alueella on kolmetoista kuolevaa kylää, mutta niiden elvyttämisen sijaan matkailuyrittäjät ovat rakentaneet pelkästään matkailijoita varten tarkoitetun keinotekoisen kylän”, päivittelee Muharem. Nopeita voittoja tavoitellessaan matkailubisnes voi tuhota alueen kulttuurin, mutta oikein hallittuna siitä hyötyisivät kaikki. Muharem on tulevaisuuden suhteen positiivinen, mutta pelkää menettävänsä poikansa kaupunkiin ennemmin tai myöhemmin. Lähikylissä ei yksinkertaisesti ole ensimmäistäkään naimaikäistä naimatonta naista.
(Kirjoitus on osa Sarajevon matkaopasta, jonka Savukeidas julkaisee loppuvuodesta.)
Vastaa