Hind Swaraj – vapaudesta

Gandhi vierailemassa pastori J. J. Doken luona Johannesburgissa helmikuussa 1908.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Maan Ystävien lehdessä 1/2011.

Mohandas Karamchand Gandhi, paremmin Mahatma Gandhina tunnettu totuudenetsijä, kirjoitti Hind Swaraj -kirjasen yhdeksässä päivässä marraskuussa 1909 laivamatkallaan Lontoosta Etelä-Afrikkaan. Hän oli nelikymmenvuotias ja asui vaimonsa Kasturban, neljän poikansa ja aateystäviensä kanssa Durbanin lähelle perustamassaan Phoenix -yhteisössä. Hän oli juuri läpikäynyt perustavanlaatuisen elämäntapamuutoksen: entisestä yläluokkaisesta, uskontoihin varauksellisesti suhteutuneesta brittiläistä imperiumia ihailevasta gentlemannista oli tullut syvästi uskonnollista elämää viettävä askeetti, joka teki taukoamatta työtä yhteisönsä hyväksi ja oli valmis uhraamaan omaisuutensa, terveytensä, vapautensa ja jopa henkensä taistelussaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kuvaavaa hänen työtahdilleen on, että tämän yli satasivuisen teoksen lisäksi hän ehti kyseisellä laivamatkalla myös kääntämään englannista gujaratin kielelle Leo Tolstoin Tarak Nath Das’ille kirjoittaman, yli kaksikymmensivuisen kirjeen ”A Letter to a Hindu” ja laatia sen tulevaan julkaisuun esipuheet sekä englanniksi että gujaratiksi. Edes kirjoittamiskäden rasittuminen ei pysäyttänyt hänen työntekoaan, vaan hän jatkoi kirjoittamista vasemmalla kädellään.

Kyse oli tietysti intohimosta ja kurinalaisuudesta, mutta myös pitkälle harjaannutetusta keskittymiskyvystä. Eräs hänet Intiassa tavannut uskonnollinen johtaja sanoi Gandhi suuruuden näkyneen juuri siinä, että hän oli koko vierailunsa ajan sataprosenttisesti läsnä ja keskittyneenä juuri siihen ihmiseen tai siihen asiaan mitä hän kulloinkin teki, oli kyse sitten poliittisesta tai uskonnollisesta keskustelusta, syömisestä tai lasten kanssa leikkimisestä. Gandhi jatkoi samanlaisella työ- ja kirjoitustahdilla läpi koko elämänsä. Hänen kootut kirjoituksensa pitävät sisällään sata keskimäärin viidensadan sivun kirjaa, siis yhteensä yli 50 000 sivua julkaistua tekstiä.

Näistä kirjoituksista Hind Swaraj on yksi tärkeimmistä. Se julkaistiin samana vuonna Gandhin perustamassa ja toimittamassa Indian Opinion -lehdessä Etelä-Afrikassa ja seuraavana vuonna kirjana. Huolimatta kirjan radikaalista sisällöstä – Bombayn osavaltiossa se kiellettiin heti julkaisemisensa jälkeen – ja siitä, että hän oli koko ajan valmis hylkäämään vanhoja ajatuksia ja oppimaan uutta, hän ei vuosikymmenienkään jälkeen katsonut kokeneensa mitään, mikä olisi saanut hänet muuttamaan kirjassa ilmaisemiaan näkemyksiä.

Hind Swaraj -kirjoitus sain inspiraation Gandhin Lontoossa muun muassa intialaistaustaisen ekstremistien kanssa käymistään keskusteluista. Swaraj on hindiä ja tarkoittaa itsehallintoa. Kyseessä on intialaiselle väkivallan koulukunnalle ja sen eteläafrikkalaiselle versiolle suunnattu julistus siitä, miten ja millaisen itsenäisyyden Gandhi haluaa Intialle. Toisin kuin hänen keskustelukumppaninsa – kirja on kirjoitettu kysymys – vastaus -muotoon – Gandhi näkee itsehallinnon nimenomaan velvollisuuksien, ei niinkään oikeuksien näkökulmasta. Hänelle swaraj tarkoittaa moraalista kasvua ennemmin kuin materialistista yltäkylläisyyttä, ja kylien omavaraisuutta ennemmin kuin modernia kaupunkielämää ja kansainvälistä kauppaa.

Länsimainen käsitys kehityksestä joutuu kirjassa ankaran kritiikin kohteeksi. Kun Gandhilta kysyttiin, mitä mieltä hän on länsimaisesta sivistyksestä, hän vastasi kuolemattomasti: ”Se olisi hyvä idea.” Länsimaalaiset asuvat paremmin rakennetuissa taloissa kuin aikaisemmin, pystyvät matkustamaan paikasta toiseen nopeammin ja valmistamaan entistä tehokkaampia maanviljelyskoneita ja tappavampia aseita. Länsimaalaisilla on enemmän tietoa, ruokaa, vaatteita ja tavaraa kuin koskaan. Mutta orjuus ei ole kadonnut minnekään, kirjoittaa Gandhi, sillä modernin yhteiskunnan kansalaista orjuuttavat rahan ja sillä ostettavan luksuksen houkutukset.

”Jopa lapsi ymmärtää, että kaikki edellä kuvaamani ei mitenkään voi johtaa moraaliseen kehitykseen. Sivilisaatio pyrkii lisäämään vain ruumiillista mukavuutta ja epäonnistuu surkeasti jopa siinä.” Eräs Gandhin tuon ajan esikuvista, Edward Carpenter, tiivisti länsimaalaisen kulttuurin ydinongelman osuvasti: ”Mitä ikinä omistammekaan, haluamme lisää, ja missä ikinä olemmekaan, haluamme jonnekin muualle.”

Brittiläisten tapojen ja arvojen omaksumisen sijaan Intian tulisi kehittyä omista lähtökohdistaan käsin, ilman elämää syövyttävää kilpailujärjestelmää. Hindi tulisi nostaa maan yleiskieleksi. Taloudellisen järjestelmän tulisi rakentua vuosituhansia vanhan mallin, omavaraisten kyläyhteisöjen ympärille. Koulutuksessa eettisen kasvatuksen tulisi olla ensisijaista, ja sen tulisi pitää sisällään myös mielen, tahdon ja halujen koulutuksen. Eri uskontoja ja eri kasteja on kohdeltava tasa-arvoisesti: ”Yksi kansakunta ja yksi uskonto eivät ole synonyymejä missään maailman kolkassa, eikä niin ole koskaan ollut asianlaita myöskään Intiassa.”

Ensi lukemalla kirja saattaa tuntua liian radikaalilta, torjuuhan Gandhi kehitykselle vahingollisina niin rautatiet, länsimaisen oikeusjärjestelmän, lääketieteen kuin koulutusjärjestelmänkin. Radikaalina sitä pidettiin myös sen ilmestymisen aikoihin. Vaikka Gandhia kutsutaankin Intiassa kansakunnan isäksi, ei voi millään muotoa väittää, että hänen visionsa kehityksestä olisi toteutunut. Intia valitsi teollistumisen, modernisaation ja kaupungistumisen tien jo Gandhin elinaikana. Myös Gandhi myöntää, että Intia ei ole vielä kypsä kirjasessa kuvattuun itsehallintoon. Vuoden 1921 painoksen esipuheessa hän kiistää pyrkivänsä tuhoamaan rautateitä, sairaaloita, koneita ja tehtaita, sillä swaraj ”vaatii suurempaa yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kuin mihin kansa on tälle hetkellä valmis. Ohjelman ainoa kohta, jota nyt toteutetaan, on väkivallattomuus.”

Juuri väkivallattomuuden eli satyagrahan näkökulmasta kirjan kieltäminen oli absurdia, olihan kirjan tarkoitus nimenomaan ohjata väkivaltaan uskovien suuttumus rakentavampaan voimankäyttöön. Satyagraha on voima, jossa viha korvataan rakkaudella, väkivalta itsensä uhraamisella ja kosto anteeksiannolla. Gandhi asetti jo Etelä-Afrikassa asuessaan elämäntavoitteekseen antaa Intian itsenäistymisen kautta maailmalle esimerkin siitä, kuinka mahtavasta voimasta on kysymys. Tässä hän myös onnistui.