Oikealla farmin nuori isäntä Kaole, oikealla siskonpojat.
Uskomaton yhteensattuma että satuin kaikista maailman kirjailijoista ottamaan juuri Tolstoita matkalukemiseksi. Tolstoi ylistää puhdasta ja yksinkertaista maaseutuelämää, elämää ilman turhia instituutioita, hierarkioita ja hienouksia, ja täällä olen, sellaisen elämän keskellä, alkutuotannon lähteillä. Täällä ei ole internettiä, puhelinverkkoa, sähköjohtoja, tämä on kännykkäverkkojen ja televisiosignaalien katealueiden ulkopuolella.
Olen ulkona mutta kuitenkin olohuoneessa. Ympärilläni pyörii kanoja ja lapsia. Kukko ajaa kanaa takaa, hiekka pölisee. Nyt viisivuotias Chichi ajaa vuorostaan kukkoa takaa, hiekka pölisee.
Tämän farmin isäntä, James, on yksi paikallisen päällikön pojista. Päällikkyys ei mene isältä pojalle, vaan yleensä, kuten tälläkin kertaa, veljenpojalle. James ei saanut siis päällikkyyttä, mutta sai sentään isältään tämän maatilan. Maata oli niin paljon että hän antoi sitä vähän kaverilleenkin, niin että sai ainakin hyvän naapurin. Lapsia pariskunnalla on kymmenkunta, joista kaikki ovat jo maailmalla, joko Mansassa, Kuparivyöhykkeellä tai Lusakassa. Seppo, Jussin työkaveri, joka minut tänne kutsui ja toi, on naimisissa yhden isännän tyttären, Judien, kanssa. Sepolla ja Judiella on kaksi lasta. Myös Judien veli, Kaole, on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa sattumalta paikalla auttamassa vanhempiaan tilanhoidossa. Kaole harkitsee perheineen tänne jäämistä pysyvästä, joten häntä kai voi kutsua nuoreksi isännäksi.
Täällä viljellään kasavaa, maissia ja fingermilettia. Nuori isäntä kertoi minulle kasavan kasvatusvaiheista: ensin istutetaan, sitten annetaan kasvaa kolme vuotta (keinokastelua ei tarvita vaikka vuodessa saattaa olla kymmenen sateetonta kuukautta), kaadetaan, (istutetaan tilalle maissia) otetaan lehdet talteen (niistä saadaan salaattia), poimitaan juurekset, jotka kuoritaan saman tien jo pellolla, viedään vesittymään jokeen tai ojaan kolmeksi päiväksi, poimitaan ylös, kuivatetaan kolme päivää auringossa, murskataan, jauhetaan, keitetään yhdessä maissijauhon kanssa ja niin saadaan chimaa, pailallista perusruokaa.
Aurinko laskee, Kaole käy nostamassa tikapuut niin että kanat pääsevät koppiinsa. Vanhaemäntä jauhaa fingermilet –hyvistä jauhoja, josta pannaan vieraiden kunniaksi olutta, jotan minä en tosin ehdi juomaan, valmistus kun kestää noin viikon. Olemme yllätysvieraita, aivan kuten kaikki vieraat täällä puhelimen tavoittamattomissa. Nuoriemäntä tuo minulle öljylampun että näen kirjoittaa.
Tunnelma ja puitteet ovat hyvin kesäkotimaiset. On suku, on pieni joki ja on maatila. On eloisaa ja mukavaa. Yksi naapurin äijistä säteili rehellisyyttä ja onnellisuutta enemmän kuin kukaan tapaamani henkilö. Hänellä oli harvat hampaat, huono ryhti, leveä hymy ja hassu pipo.
Mansa 1.9.2002
Tullessamme toimme auton lavalla maissimyllyn, jolla voi jauhaa myös kasavaa ja fingermilettiä. Myllyn saaminen kylälle on suuri edistysaskel, tähän asti kaikki on viety kymmenien kilometrien päähän kylälle jauhettavaksi. Myllyn nähtyään vanhaemäntä laskeutui onnesta hämillään – siltä se näytti, myöhemmin minulle selitettiin että kyseessä on traditionaalinen tapa ilmaista onneaan – maahan makaamaan ja pyörimään. Isäntä oli pidättyväisempi, mutta silmin nähden liikuttunut. Mylly tuo farmille, ja koko kylänperälle, sellaista vaurautta joka saattaa saada Kaolenkin jäämään jatkamaan tilaa.
Ähisten ja puhisten laskimme myllyn alas autonlavalta. Useamman miehen yritettyä saada diselkäyttöistä myllyä pyörimään katseet kääntyivät minuun, ja niinhän siinä siten kävi että minä olin se joka myllyn sain ensimmäisenä käyntiin. Mylly helpottaa hyvin konkreettisesti näiden ihmisten elämää, mutta silti, myllyn nyt jauhaessa, joudun toteamaan särkeneemme idyllin, tuoneemme luonnonrauhan keskelle diselmotorin pärinän.
Tämän inspiroimampaa paikkaa en kehityspohdinnoille voi kuvitella! Mikä kehitysaste on ihmiselle paras? Onko kehityksessä kysymys elämää helpottavien laitteiden lisääntymisestä? Vai yhä monimutkaisemmista ruuista: kasavaa voi syödä myös raakana, ja se on itse asiassa silläkin tavalla ihan hyvää. Kattoa täällä ei tarvitse päänsä päälle kuin sadekautena. Liittyykö kehitys jotenkin tulevaisuudensuunnitteluun, onko kehitys sitä että valmistautuu seuraavan vuoden mahdolliseen katovuoteen, eli siis kuinka oleellista on kehityksen kannalta seuraavan vuoden (sadon) ajattelu? Entä kuinka oleellista on seuraavan tuhannen vuoden (sadon) ajattelu?!
Chici toteaa että “chickens are busy eating” ja minä siihen että “and we are soon busy eating chicken”. Elämä on täällä kadehdittavan yksinkertaista ja tarkoituksenmukaista. Täällä ihmisten ei tarvitse kysellä mikä on elämän tarkoitus, täällä elämän tarkoitus on elämä itse.
Pupuli ja serkkunsa kanssa.
Kasava on niin mainio (ravitseva, helppohoitoinen ja sitkeäeloinen) kasvi että minun on vaikeaa kuvitella täällä nälänhätää. Äkkiseltään, länsimaista käsin nähtynä, kylän tilanne saattaa vaikuttaa kuitenkin huonota: bkt on alhaalla ja sosiaaliturva olematon, valtio ei sinua auta olit sitten laiska, sairas, raskaana, vammainen, tai mitä hyvänsä. Työttömyys on länsimaalaisittain mitattuna päätähuimaava korkea. Ihmisillä ei ole sähköä, suihkua, keittiöitä, saati sitten autoja tai traktoreita. Majat ovat pieniä ja olohuone, keittiö ja kylpyhuone ovat ulkona. Maatalous tehotonta.
Mutta mihinkä nämä ihmiset bkt:tä eli rahaa tarvitsisivat? Täällähän talous pyörii vaihdannaistaloutena, ja hyvin pyöriikin. James ei ole kirjoittanut ensimmäistäkään työsopimusta, mutta joka aamu auringon noustessa pihalle kerääntyy viitisentoista työntekijää, miehiä, naisia, joillakin on pienet vauvat mukana, ja lapsia. Paikallisen kylän asukkaat tietävät farmien “tahdin”, siis milloin on mikäkin työvaihe menossa, ja tietävät kuinka paljon työntekijöitä kukin vaihe suurinpiirtein tarvitsee. Ei tarvitse soitella ja sopia erikseen, vaikka pisimmältä tulleet tulevat kymmenenkin kilometrin päästä kävellen. Palkaksi annetaan pääasiassa ruokaa, rahaa vain niille jotka sitä erityiseti tarvitsevat, vaatteita vaatteita tarvitseville. Työpäivän päätteeksi kaikille tarjotaan kunnon ateria.
James tuskin käännyttää ketään pois. Hän ei laskelmoi että raskaanaoleva tekee tohottomammin työtä kuin toinen. Tai ehkäpä hän laskelmoikin: tyytyväiset ja kylläiset työntekijät ja kyläläiset ovat lojaalimpia työntekijöitä kuin tyytymättömät. Sosiaalinen verkosto on näiden ihmisten sosiaaliturva.
Tolstoin esimerkin mukaisesti osallistuin työntekijöiden arikipäiväiseen työskentelyyn, vaikka se oli asemaani – kaukaa tullut valkoihoinen vieras – nähden täysin poikkeuksellista. Olin mukana kokoamassa tiilenpolttokasaa sekä poimimassa, kuorimassa, nostamassa joesta / pesemässä ja asettamassa kuivumaan kasavaa. Kasavoista pestessämme paikalle tuli eräs vanhempi nainen, joka ei nostanu katsettaan pesijöihin vaan tuli vain paikalle keskustellen ja touhuten. Pitkään hän siinä touhusi ennen kuin näki minut. Katse olisi ollut kuvaamisen arvoinen, silmät pullistuivat, hän taisi nähdä valkoisen miehen ensimmäistä kertaa elämässään. Itse olin niin väsynyt etten jaksanut elehtiä enkä vitsailla, katsoin häntä kuin kasavanpesu – joka meni jo rutiinilla – olisi minulle maailman luonnollisinta puuhaa.
Viime viikolla tutustuessani erään Simonin siskon kämppään Lusakalaisessa kombound -lähiössä, tunsin itseni typeräksi ja tunkeilevaksi, kun turistina tulin tuijottamaan hänen köyhää elämäänsä kuin akvaariota. Täällä on ihan eri tilanne, kun saan rauhassa tutustua näihin ihmisiin ja heidän elämäänsä.
Perhe puhuu keskenään bembaa mutta minun ja Sepon kanssa englantia, kieliongelmia ei siis ole. Silti oleminen on raskasta, ilmeisesti uuden kulttuurin oppiminen on yhtä raskasta kuin uuden kielen: samalla tavalla sitä joutuu pinnistämään aistinsa äärimmilleen ymmärtääkseni nonverbaalisen puolen kommunikaatiosta, eli odotukset, kohteliaisuudet, kirjoittamattomat ja ääneensanomattomat säännöt.
Ennen auringonlaskua kävin Kaolen kanssa vielä katsomassa pythoninraatoa, jonka James oli tappanut pari viikkoa sitten, sen jälkeen kun python oli tappanut kaksi kanaa.
Mansa 2.9.2002
Seppo.
Kasavoita kuoriessamme eräs farmin työntekijä kyseli suomalaisten perusruuasta, ja kun kerroin että se on peruna, hän epäili mahtaako siitä tulla kylläiseksi. Oltuamme hetken hiljaa kysyin häneltä oliko hän kuullut eteläisen provinssin nälänhädästä. Hän sanoi kuulleensa. Kysyin pitäisikö hänen mielestään heidän täältä pohjoisesta auttaa maanmiehiään etelässä, täällä kun ei näytä olevan ruuasta pula. Hänen vastauksensa oli kielteinen, ovat siellä etelässä niin itsekkäitä. Varmistin vielä että siis siksikö heitä ei pidä auttaa koska he eivät auttaisi jos tällä sattuisi olemaan nälänhätä. – Niin, vastasi hän.
Kävimme tänään lähimmässä kaupungissa, ehkä kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Mansassa. Sympaattinen pikku kaupunki, jossa omakotitalo maksaa yhtä paljon kuin minun lentoliput tänne Sambiaan. Kerjäläisiä oli muutamia. Heidän edessään tunnen itseni aina yhtä typeräksi, päädyn sitten antamaan rahaa tai olemaan antamatta.
Ehkäpä ongelmat tulevat siinä vaiheessa kun ihmiset matkustavat niin sanotun kehityksen perässä kaupunkiin, siinä vaiheessa kun luopuvat traditionaalisesta järjestelmästään. Ehkä sekä traditionaalinen että länsimainen järjestelmä on toimivia, mutta siirtymävaihe vain vähän tökkii, ja ihmisiä kuolee nälkään.
Traditionaalista yhteiskuntaa vastaan puhuu tietysti tietämättömyys, taikauskoisuus ja naisten huono asema, jotka aiheuttavat inhimillistä kärsimystä. Nyt en ajattele pelkästään tätä paikkaa täällä Sambian puskassa, vaan myös Suomea viisikymmentä vuotta sitten. Parempaanhan suuntaan siitä ollaan tultu.
Mutta uudestaan ja uudestaan nousee esille kysymys: kumpi on onnellisempi, kumpi pystyy paremmin toteuttamaan elämäntarkoitustaan, minä vai se harvahampainen hassupipoinen naurava veikko? Toisella meistä kun se taitaa välillä olla vähän hukassa.
Lusaka 7.9.2002
Judie.
Paljon olen kirjoittanut mutta vielä enemmän on jäänyt kiroittamatta. Luin Lasse Marjokorven kirjoittaman kirjan Luuloista puhdistava Lusaka, joka on kirjoitettu kymmenisen vuotta sitten tässä samaisessa talossa tästä samaisesta aiheesta, siis siitä millaista on olla länsimaalaisena Lusakassa.
Mielenkiintoisinta minulle kyseisessä kirjassa oli tämän talon ja sen entisten asukkaiden historia. Muuten kirja oli huono, käytännössä luettelo niistä byrokraattisista ongelmista joihin Marjokorven perhe täällä törmäsi. Paljon on kymmenessä vuodessa muuttunut, tai sitten minun ja herra Marjokorven asenne on hyvin erilainen. Todennäköisimmin sekä että.
Tokihan minäkin olen täällä joutunut odottamaan ja jonottamaan, ajamaan huonokuntoisilla takseilla ja näkemään likaa ja pölyä, mutta jotenkin osasin sitä odottaa enkä ole kokenut sitä kirjoittamisen arvoiseksi.
Paitsi ehkä eräs reissu, se melkein saattaisi olla kirjoittamisen arvoinen. Lähdin aamupäivällä postiin, syömään, pankkiin ja ostamaan bussilipun seuraavaksi päiväksi Livingstoneen. Postissa kaikki meni hyvin, hain kirjeitä ja kaksi pakettia, joista toinen mahtui reppuun ja toista kuljetin kädessäni. Ruokailukin sujui ongelmitta, söin kolmella eurolla kiinalaisessa ravintolassa riisiä ja kanaa. Pankissa jouduin jonottamaan vajaan tunnin, saadakseni tietää että kansainväliset nostot tapahtuvat Money exchange –tiskiltä. Jonotin kansainvälisessä jonossa noin puoli tuntia, jonka jälkeen hoidin asiaani noin vartin, lähteäkseni tyytyväisenä pankista rahojen kanssa mutta ilman sitä isompaa pakettia.
Bussiasemalle ajoin taksilla, koska en tiennyt missä se oli, ja sain huomata että se oli ihan vieressä. Kuski suostui odottamaan, sanoin että jatkaisin tästä eteenpäin. Tällä kertaa varmistin jonosta että he varmasti jonottavat bussilippuja, ei bussia, ja myönteisen vastauksen saatuani jonotin reilun tunnin auringonpaisteessa. Juuri ennen vuoroani tuli lipunmyyjien kahvitaukoaika. Nyökkäsin “tässä sitä taas ollaan” -ilmeelä taksikuskille, joka nyökkäsi takaisin “minkäs teet, tämä on vain työtäni” -ilmeellä. Vartin kuluttua myynti jatkui, ja tuli vihdoin minun vuoroni, saadakseni vain kuulla että Livingstoneen myydään lippuja rakennuksen toiselta puolelta.
Toisella puolella jono oli hyvin lyhyt, ja sain lippuni. Pitkään minua odotellut taksikuski oli hyvin tiukan oloinen mies, haukkui pimeät taksit, taskuvarkaat, katukauppiaat ja zairelaiset pakolaiset selkärangattomiksi ja muistutti vielä zimbabwelaisten, toisin kuin sambialaisten, vihaavan länsimaalaisia. Taksikin oli keskimääräistä siistimmässä kunnossa. Siksi yllätyinkin suuresti kuin puolimatkassa hän yllättäen kaarsi entiseltä Great North Roadilta, nykyiseltä North Roadilta, vasemmalle, vaikka määrämpää oli noin kilometrin verran edessäpäin. “What is wrong?” –kysymykseeni sain vasaukseksi arkipäiväisen toteamuksen “Polis”. Kuski kertoi että hänellä ei ole vararengasta, joten hän ei halua joutua ratsiaan.
Myös tiellä jolle olimme kääntyneet ratsiaa pakoon oli ratsia, joten jouduimme kääntymään tiukasti oikealle, erään teollisuualueen pihaan, jossa meitä odotti hupaisa näky: kymmenittäin poliisiratsiaa vältteleviä autoja, suurin osa oli virallisia takseja ja pikkubusseja, kaarteli teollisuushallien ja asuinrakennusten välistä koittaen löytää ratsiatonta reittiä keskustaan tai keskustasta. Pikkubussit saattoivat olla täynnä asiakkaita. Kuskit näyttelivät toisilleen monimutkaisia käsimerkkejä, kertoen mitkä tiet olivat vapaita ja missä oli ratsioita.
Mutkittelujen jälkeen päädyimme nelikaistaisen tien risteykseen josta ei päässyt kääntymään oikealle (täällä on vasemmanpuoleinen liikenne) ja vasemmalla oli ratsia. Edessämme ajanut pikkubussi, täynnä asiakkaita, päätyi kääntymään oikealle kävelytielle – liikennemerkkejä raapien. Kuskini mietti hetken ja päätyi kokeilemaan toista keinoa, ajaen suoraan rotvallien yli toiselle puolelle ja sitä kautta oikealle. Näin pääsin lopulta hyvin uupuneena asumukselleni, vain todetakseni olevani vailla sitä mitä lähdin aamulla hakemaan.
Tässä vaiheessa tutuksi tullut kuskini ei ollut vielä ehtinyt lähteä portilta, joten pysäytin hänet ja pidin minuutin hiljaisen hetken miettien läpi päivän tapahtumia paketilla ja ilman, ja todeten lopulta että paketti jäi Kairo –roadin Barkleys –pankkiin. Ei muuta kuin samaa teollisuusalueen kautta mutkittelevaa reittiä takaisin.
Barkleys –pankki oli jo suljettu, mutta kiväärillä aseistautunut vartija lupasi käydä kysymässä sisältä asiaa. Pitkän ajan kuluttua tuli hän takaisin yhä pelkkää kivääriä kantaen, kysyäkseen mikä oli nimeni ja mitä paketissa oli sisällä. Tässä vaiheessa uskoni paketin takaisinsaamiseen hiipui, eihän paketti ollut osoitettu minulle vaan Jussille ja enkä tiennyt mitä siellä oli sisällä. Kiväärimies puhu jotain pommista ja ohjeesta jonka mukaan rakennus olisi oikeastaan pitänyt tyhjentää. Minä vuorostani kerroin hänelle serkkuni miehestä ja kevyestä paketista, jonka sisältönä oli mitä luultavimmin ei-niin-kauhean räjähdysherkkiä vaatteita. Hän talutti minut sisälle pankkiin, jossa tapasin tutun pankkiirin, joka ojensi minulle Jussin paketin. Kiitin kohteliaasti ja poistuin nöyränä.
Matka loppuu, matka jatkuu.