Sarajevotunnelmia.
Alla oleva teksti on Berkeleyn yliopiston emeritusprofessorin ja rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen perustajan Michael N. Naglerin American Book Award -palkinnon saaneesta kirjasta The Search for a Nonviolent Future. Kyseessä on suomennoprosessin ensimmäinen vedos, johon otan mielelläni vastaan kommentteja ja parannusehdotuksia. Aiemmat kappaleet löytyvät täältä.
Tällä puolen rautaesiriippua oli maa nimeltä Jugoslavia, jossa ihmiset eri kulttuureista ja eri etnisistä taustoista elivät rinnakkain. Ajoittaisista jännitteistä huolimatta jännitteistä he työskentelivät yhdessä. He menivät kouluihin yhdessä. He riitelivät – ja menivät naimisiin. Tätä jatkui vuosisatoja. Sitten eräänä päivänä, sosialistisen keskushallinnon korkin irrottua, kolme suurinta kulttuurista ryhmää (ne eivät ole etnisiä ryhmiä) lennähtivät erilleen. Tämän tuloksena oli Euroopan, ehkä koko maailman tyrmistyttävin väkivalta sitten toisen maailmansodan. Moni kysyi miksi. Miten on mahdollista että, jälleen kerran ihmisiä pistetään karjavaunuihin?
Kuten tavallista, tälläkin kertaa löytyi niitä, joiden mielestä ”vastauksia ei ole.” Toiset syyttivät ”historiaa,” aivan kuin vuoden 1389 tapahtumat pitäisi kostaa, vaikka tuosta taistelusta vastuulliset poliitikot ja tuossa taistelussa taistelleet sotilaat olivat olleet kuolleina jo 500 vuotta.
Mutta kaiken tämän keskellä yksi arkinen tekijä on jäänyt huomiotta: myrkyllinen voima nimeltä propaganda. Entisen kommunistisen Itä-Euroopan maista Jugoslavian pohjoispuolella elävät unkarilaiset ja romanialaiset suhtautuivat terveellä skeptisyydellä siihen, mitä näkivät valtio-omisteisesta televisiosta ja mitä lukivat hallituksen sanomalehdistä. Jostakin syystä tämän kaltainen varauksellisuus tukahtui Jugoslaviassa, jos sitä siellä oli koskaan ollutkaan. Ihmiset täällä ovat aina uskoneet, ja yhä uskovat, mitä näkevät ja kuulevat televisiossa.
Tietyllä tapaa tässä ei ole mitään uutta; me kaikki tiedämme kuinka ’keltainen lehdistö’ aiheutti sodan Yhdyslvaltojen ja Espanjan välille vuonna 1898. Silloin kyse oli pääasiassa painetusta uutisista; nyt se on televisio (tai, kuten Ruandan tapauksessa, radio). Mutta ero nykyisyyden ja menneisyyden välillä ei ole vain teknologiassa, tai edes politiikassa: erona on puoli vuosisataa vyörytystä erillisyydestä ja väkivallasta, kasautuvaa henkistä myrkkyä, joka tekee meidät yhä ärtyisämmiksi, apeammiksi ja alttiimmiksi reagoimaan mihin tahansa eteemme tulevaan ongelmaan väkivallalla, oli kyse sitten kulttuuriryhmien välisestä kohtaamisesta aiemmin elinvoimaisessa yhteisössä tai kahden auton kohtaamisesta ruuhkaisella moottoritiellä. Lontoon tutkimus, johon aiemmin viittasin, osoittaa tähän suuntaan; niin osoittavat myös Daniel Schorrin viisaat sanat; ja niin osoittavat myös tämän 12-vuotiaan koulutytön sanat Santa Rosasta, Kaliforniasta.
Jos televisiosta ei näytettäisi väkivaltaa, kaduilla olisi vähemmän väkivaltaa. Uskon myös, että yhä harvempi ihminen ampuisi, murhaisi, kidnappaisi tai muuta sellaista.
Juuri näin. Väkivaltaa sisään, väkivaltaa ulos. Tämä lopputulema on itsestäänselvyys niin tieteelle, terveelle järjelle kuin henkilökohtaiselle kokemuksellemmekin, ja kuitenkin me joissain piireissä katsomme sen olevan kiistanalainen. Sitä se ei ole. Jos korostamme väkivaltaa, meillä on enemmän väkivaltaa; jos korostamme rahaa ja ahneutta, meillä on enemmän ryöstöjä; ja kuten eräs toinen viisas kaksitoistavuotias sanoi: ”Ihmiset saavat paljon ideoita seksistä [televisiossa] ja kuvittelevat, että on ok raiskata ihmisiä.” Useammat kirjoittavat ovat viime aikoina huomauttaneet, että nuorisomme – mukaan lukien ne, jotka jättivät meille yhden Yhdysvaltojen kipeimmän muiston eli Columbinen kouluampujat – pelaavat samoja tietokonepelejä, joita armeija käyttää valmentaakseen sotilaita taistelutilanteisiin.
Tämä, mitä teemme itsellemme, vaikuttaa niin – sanotaanko nyt suoraan – typerältä, että meidän on helppo ymmärtää sen katkeruuden, joka on näiden Wendell Berryn sanojen takana:
Yhä uudestaan oletamme, että voimme päästää demonit vapaaksi ja sitten, jollakin ihmeellisellä tavalla, tulla riittävän fiksuiksi kontrolloidaksemme niitä. Tämä ei ole lapsellisuutta. Tämä ei ole edes ”ihmiskunnan heikkoutta.” Tämä on sen luokan idiotismia, että voi olla, ettemme ehdi pelastaa itseämme ja selvitä tästä sotkusta, ennen kuin tajuamme kutsua sitä pahuudeksi.
Jos siitä on apua, voimme kutsua sitä pahuudeksi. Mutta tässä kohtaa on syytä olla varovainen: on eri asia kutsua jotakin asiaa pahuudeksi, kuin kutsua jotakuta henkilöä pahaksi. Ensimmäinen strategia mobilisoi resursseja ongelmaa vastaan, jälkimmäinen laittaa ongelman todellisen syyn kiertämään, eli levittää ympärilleen pahantahtoisuutta, katkeruutta, empatian puutetta ja ennen kaikkea vihaa.
Kun Jugoslavian raunioille ommeltiin ’rauha’ vuonna 1998, ulkopuolisten avainvaltioiden edustajat eivät asettaneet mitään ehtoja koulutuksen uudistamisesta; ja uskomatonta kyllä, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota valtio-omisteisiin televisiokanaviin, jotka jatkoivat sen saman vihan lietsomista, joka oli aloittanut väkivallan, erityisesti Serbiassa. Kuten eräs kollegani kertoi minulle apeana: ”Useimmille ihmisille ruokitaan tulevaisuudessakin sama päivittäis-annos nationalismia ja propagandaa, vihaa, puolitotuuksia ja ennakkoluuloja.” Pian tämän jälkeen alkoi Kosovon sota.
Kun näemme jonkun levittävän vihaa tällä tavalla, meidän tulee tuntea niin suurta kipua, ettemme voi levätä tekemättä asialle jotain – mutta sen kutsumisella ”pahuudeksi” on tiettyjä ongelmia. Siellä missä on pahuutta, täytyy olla myös pahantekijä – eli joku muu kuin me. Hyvin paljon joku muu. Mutta tosiasia on, että media on meidän mediamme; me ohjaamme ja tuemme heitä. Tämä prosessi on toki molemminpuolinen: he ruokkivat meitä väkivallalla ja karkeuksilla, joita maistettuamme vaadimme niitä lisää, jota he tunnollisesti tuottavat – todellinen noidankehä, mutta kehen syyttävän sormin tulisi osua?
Kokonaisuutta ajatellen näkemykseni on, että päästämme nämä demonit vapaaksi traagisesti vaurioituneen näkökykymme takia (jota Berry kutsuu ”idiotismiksi”). Tämäkään ei ole kovin mairitteleva, mutta kuitenkin astetta käytännöllisempi lähestymistapa, kuten tulemme näkemään tämän kirjan toisessa kappaleessa.
Vastaa