Riika 22.1.2003
Ajan vanhalla mersulla Alavudelta kohti Tamperetta. Oriveden kohdalla pysähdyn, siirrän matkatavarani polkupyörään ja jatkan matkaani sillä. Viinikan risteyksessä poliisi pysäyttää minut ja väittää että olen humalassa. Väitän vastaan ja pyydän että minut puhallutettaisiin. Poliisi ei kuitenkaan tähän suostu, sanoo että se olisi täysin turhaa koska asiasta ei ole mitään epäselvyyttä. Hän pitää minulle kovan puhuttelun mutta ei kuitenkaan kirjoita minulle sakkoja koska oli itsekin rikkonut lakia pysähtyessään eteeni niin varoittamatta.
Poljen risteyksen toiselle puolelle siihen mistä lähtee tie Nekalaan. Päätän jättää polkupyörän ja matkatavarat kävelytielle koska niistä on vain haittaa. Ratkaisu tuntui oikealta ja helpottavalta. Riisun myös vaatteeni ja lähden juoksemaan alasti. Huomaan että matka etenee nopeammin näin. Minulla on kevyt ja vapaa olo.
Hetken matkaa juostuani alan epäröidä. Pysähdyn miettimään kannattiko tämä sittenkään. Palaan takaisin vaatteideni luokse. Tapaan nuoren miehen ja vähän vanhemman naisen jotka näyttävät erittäin tutuilta. En kuitenkaan tunnista heitä. Juttelemme, päättelen että heidän täytyy olla ihmisiä joiden kanssa olisin tullut läheiseksi jos olisin lukion jälkeen jäänyt elämään Tampereelle.
Herään latviankieliseen kuulutukseen josta en ymmärrä sanaakaan. Bussi tyhjenee, poistun muiden mukana. Bussin ulkopuolella seisoo vihreään uniformuun pukeutunut häikäisevän kaunis nainen kasvoillaan tullipoliisin tyly ilme. Hymyilen hänelle mutta hän ei hymyile takaisin. Tunnelma on jotenkin absurdi; uniformut, miljöö ja tullipoliisin käyttäytyminen muistuttavat niin selvästi Neuvostoliittoa että alan epäillä olenko vieläkään hereillä.
Jatkamme matkaa. Ilma on harmaa, pelloilla on vettä, rakennukset ränsistyneitä ja metsät hoitamattomia. Mieleen hiipii ajatus etten taida pitää koko maasta. Yritän muistuttaa itselleni että olen vasta ylittänyt valtion rajan.
Rupean kuuntelemaan takanani istuvien kahden nuoren amerikkalaisen mormoonipojan keskustelua. En tiedä tarkemmin minkälaista heidän elämänsä on, mutta on se ainakin erilaista heidän amerikkalaisiin ikätovereihin verrattuna. Nämä pojat ovat todellisia vaihtoehtoelämän eläjiä. Miksi poroporvarillisen elämän vaihtoedoiksi tarjotaan aina matkustelun ohella huumeita, alkoholia ja vapaata seksiä? Eikö todellisempi vaihtoehto olisi esimerkiksi luostarielämä tai tuollainen mormonien kaltainen lähetystyö. Ainakin se olisi kauempana niin sanotusta tavallisesta elämästä kuin nuo edellämainitut. Kyllä, näin se on, mutta nyt olen liian väsynyt kääntyäkseni ja liittyäkseni heidän seuraan. Käperryn penkilleni ja yritän jatkaa uniani.
Riikassa minulla on kommunikaatio-ongelmia turisti-infon kanssa. Nenää nyrpistellen lähden kävelemään poispäin linja-autoasemalta. Alkaa sataa vettä. Edellytykset että ihastuisin tähän kaupunkiin ovat hyvin huonot, mutta siitä huolimatta se vähä mitä kaupungista näin oli ihan kaunista.
Nyt olen lentokoneessa joka lentää kohta Frankfurttiin. Hyvästi pohjoisen kylmyys, slaavilainen raskasmielisyys, varovaisuus ja harmaus! Olen matkalla vailla matkasuunnitelmaa. Varmaa on vain että suuntana on etelä. Matkalukemisena minulla on Torsti Lehtisen ”Eksistentialismi – vapauden filosofia”.
Rooma 23.1.2003
Aamulla hostellista poistuessani vedin sisääni Rooman lämmintä ilmaa. Katsenin onnellisena ympärilleni: olin keskustassa, ihmisiä ja elämää joka puolella.
Kävelin koko päivän vailla päämäärää, samoilin. Käännyin sinne missä oli vihreä valo, otin metron sinne minne ei ollut liikaa menijöitä ja istuin hetken mielijohteesta parturin penkille. Parturi ei puhunut sanaakaan englantia ja en osaa italiaksi kuin tervehtiä. Tervehdimme. Selitin mitä halusin, ja onnistuin selittelyissäni ihan hyvin. Ainakin veljeäni paremmin. Hänelle jäi kerran Tartossa päähän sen verran hiuksia kuin hän halusi pois.
Ihastuin tähän kaupunkiin heti ensimmäisenä päivänä, kummallisella tavalla tunsin ikään kuin olevani kotona. Tämä on kuin Lontoo mutta puolta pienempi, lämpimämpi, ystävällisempi ja ilman sydäntäriipiviä romanttisia muistoja. Tänne haluan. Täällä olen!
Istun kahvilan ulkoterassilla. Ilma on pilvinen, mutta yhtäkkiä välähtää erittäin kirkkaasti. Katselemme hämmästyneenä toisiamme, minä ja muut terassillaistujat. Sitten seuraa niin voimakas ukkosenjyrinä että autojen varashälyyttimet alkavat soida. Sekunnin murto-osan mielessä kävi jo sota. Onneksi sain niskaani vain vettä.
Rooma 24.1.2003
Kaksi päivää Roomassa ja kolmesti olen jo rakastunut. Ensin erääseen kahvilantarjoilijattareen jonka kanssa minulla synkkasi heti ensi silmäyksestä lähtien. Hänellä oli huomattavan puhelias kollega, kertoi muun muassa vihaavansa kävelyä, mikä ei tehnyt minuun lainkaan hyvää vaikutusta. Miten joku voi vihata kävelyä? Ehkä hän vihaa myös syömistä ja hengittämistä? Hänen kaverinsa oli huomattavasti fiksumpi eikä sanonut mitään typerää, ja siksi häneen heti tykästyin.
Seuraavana päivänä rakastuin erääseen toiseen kahvilantarjoilijaan. Tämä kahvila oli hiukan syrjässä, nainen oli yksin tarjoilemassa ja minä olin ainut asiakas. Espresson juomiseen meni lähes tunti. Pitempiaikaisten suhteiden solmimista haittasi huomattavasti ettei kumpikaan naisista osannut sanaakaan englantia. Minun italiankielitaitoni on toisen päivän aikana moninkertaistunut mutta ei silti vielä yllä henkevän keskustelun tasolle.
Tästä huolimatta kolmas rakastumiseni kehittyy kovaa vauhtia kohti pitempiaikaisen suhteen solmimista. Olen rakastunut Roomaan.
Roomassa Paavalinpäivänä 2003
Tänään osallistuin erääseen suurkaupungin massatapahtumaan. Musiikkitapahtumien ja jalkapallo-otteluiden tapaan pystyin jo metrossa erottamaan tapahtumaan osallistujat muista matkustajista. Metrostan noustuani minun ei tarvinnut miettiä minne mennä vaan seurasin vain kymmenien pappien ja nunnien tasaista virtaa kohti tapahtumapaikkaa.
Kerjäläiset tuskin olivat uskoa silmiään kun näkivät kulkueemme. Monta kättä oli ojossa, ja toki joukostamme jokunen samarialainenkin löytyi niin että eurot vaihtoivat omistajaa.
Ovella järjestysmiehet tarkastivat ettei minulla ollut teräaseita tai omia pulloja. Media oli jo paikalla. Tunnelman ollessa vielä hillitty ihastelin Paavalinkirkon loistetta. Euroopan kaksi vanhinta kristillistä rakennelmaa, tämä ja Pietarinkirkko, ovat niin häkellyttävän suuria ja kauniita että sisälle astuessaan ei voi olla kokematta nöyryyttä tuon kaiken edessä. Mutta kumman edessä sitä itse asiassa nöyrtyy, kumman luomistyötä siinä äimistyneenä kunnioittaa: Jumalan, vaiko ihmisen?
Esimerkiksi Pietarinkirkossa Pietarin haudalle tullessani koin suuren elämyksen jota voi kutsua uskonnolliseksi kokemukseksi, Jumalan läsnäolon havaitsemiseksi. Mutta aloin miettiä johtuuko elämys Jumalasta joka on läsnä, vai taitelijoista, insinööreistä ja rakennusmiehistä jotka ovat rakentaneet niin suuren ja kauniin rakennuksen, että kun sinne astuu sisälle ei voi olla häkeltymättä, kokematta elämystä jota sitten rupeaa kutsumaan uskonnolliseksi.
Mietiskelyni keskeytyivät kun yleisö alkoi kääntyillä hermostuneena pääovelle päin. Tunnelma nousi heti kattoon kun illan kiistaton sankari saapui pääovesta. Yleisö nousi seisomaan ja yllätyksekseni rupesi taputtamaan ja hurraamaan. Jotkut, jopa aikuisetkin, nousivat tuoleille seisomaan. Minäkin nousin tuolille seisomaan. Salamavalot välkehtivät, lapset istuivat isiensä olkapäillä ja kaikkien, paitsi turvamiesten, katse oli suunnattu yhteen kumaraan hahmoon, joka eteni pääovelta hitaasti kohti alttaria.
Vesperi alkoi. Ensin puhetta (en vieläkään ymmärtänyt mitään), sitten pitkään erittäin kaunista ja unettavaa laulua. Tuhansien osallistujien joukosta ainakin kaksi kuukahti tämän esityksen aikana: minä ja paavi. Toinen meistä herätettiin ja hän piti niin pitkän saarnan että minä kuukahdin taas.
Lopuksi Paavi siunasi meidät, johon me vastasimme että totisesti. Sitten hän siirtyi kirkosta pois ja me hurrasimme taas hänen jokaiselle kädenheilautukselleen. Muiden massatapahtumien tapaan tämänkin tilaisuuden jälkeen metron lipunmyynnissä oli niin pitkät jonot että katsoin parhaaksi matkustaa pummilla. En seurannut maksoivatko papit ja nunnat, mutta sen näin että Paavi sai kyydin mustalla mersulla.
Rooma 26.1.2003
Tulin juuri viimeisen päälle minimalistisesta Tuscha –oopperan tulkinnasta. Edellisen kerran kun näin kyseisen oopperan, Liverpoolissa, oopperan työnteijöitä oli varmasti toista sataa kyseisen esityksen kimpussa. Tällä kertaa tulkitsijoita näytti olevan kuusi: pianisti, ohjaaja ja neljä näyttelijää. Tarinaa oli lähes mahdoton tunnistaa samaksi.
Kolme päivää olen samoillut vailla päämäärää, keskimäärin aamukymmenestä puoleenyöhön. Nyt vasempaa polveani särkee niin paljon että minun ei auta kuin levähtää. Istun aika erikoisessa Peugeot –pubissa. Sponsorinsa kunniaksi baarin nurkassa jököttää auto, bändi soittaa katonrajassa jazzia.
Pohjoismaalainen kutsuisi paikallisia pubeja ennemminkin kahviloiksi. Ne ovat valoisia ja tarjoilla on paljon muutakin kuin alkoholia. Suomen ja Italian kulttuurieroja on ehkä tässä tarpeetonta lähteä listaamaan tämän enempää, mutta mainittakoon ilmiö mikä vähän yllätti: trumpetinsoitto ilman sordinoa täydessä metrossa. Tuskin kovin moni Helsingissä lähtisi kokeilemaan.
Edessäni oleva tuhkakuppi haisi joten siirsin sitä syrjään. Peugeot –baarin pöydät ja lattiat ovat mustat joten en nähnyt että kaksi pöytää oli erillään ja täysi tuhkakuppi putosi lattialle. Taisi näyttä aika naurettavalta: mies istuu yksin baarissa ja kirjoittaa. Yhtäkkiä hän keskeyttää kirjoittamisen ja pyyhkäisee edessä olevan tuhkakupin lattialle. Kun mietin tätä rupeaa minuakin naurattamaan. Sitten mietin miltä se näyttää: mies istuu yksin baarissa ja kirjoittaa. Pyykäisee tuhkakupin lattialle ja nauraa. No niin, ehkäpä nyt on aika painua pehkuihin.
Rooma 27.1.2003
Olen kurkkani myöten täyttän turisteja ja heitä rahaa lypsäviä ammattilaisia. Vaikka tammikuu ei ole mikään turistisesonki, silti turisteja on monessa paikassa enemmän kuin paikallisia. Yksi turistien lypsämisen huippu on rautatieaseman vesikauppa. Vesikauppa kaupungissa, joka on kuuluista siitä että tänne on jo yli kahden tuhannen vuoden ajan johdettu nerokkaasti lähdevettä! Sitä juoksee vapaasti kenen tahansa juotavana monissa kadunkulmissa olevissa vesipisteissä.
Paitsi vanhojen rakennusten ja vesipisteiden, tämä on myös kissojen kaupunki. Niitä on kaikkialla: Koloseumissa, hautausmalla, työmailla ja raunioissa.
Suuntaan samoiluni syrjäisimpiin paikkoihin, jonne ei muut turistit löydä. Pääkirjaston kohdalla muistuu mieleeni kuinka kätevä Tampereen pääkirjasto Metsossa on käydä vessassa herättämättä mitään huomiota, verrattuna esimerkiksi kahvilaan josta et osta mitään. Naulakoiden jälkeen suunnattoman suuressa kirastossa on sisäänkäynti josta minua ei päästetä sisälle, vaan ohjataan takahuoneeseen ja annetaan lappu ja kynä käteen. Huomautan virkailijalle että tulin vain katsomaan mutta hän ei ilemisesti osaa englantia, nyökkäilee vain.
Paremman tekemisen puutteessa täytän lappuun päiväyksen, nimeni, syntymäaikani, osoitteeni, allekirjoitukseni ja nimenselvennykseni ja palautan lapun tiskille. Siellä sanotaan että se on puutteellisesti täytetty. Kerron syyksi että kun en ymmärrä mitä siinä kysytään. Niinpä minua neuvotaan täyttämään vielä kohta jossa kysytään millä dokumentilla todistan henkilöllisyyteni (EU -ajokortti), missä ja milloin se on myönnetty (Lapinjärvellä 11.11.02) ja kuka sen on myöntänyt (Loviisan poliisilaitos). Seuraavaksi minua pyydetään istumaan kameran eteen, minusta otetaan digikuva, ja sitten pyydetään odottamaan. Parin minuutin odottelun jälkeen käteeni ojennetaan Biblioteca nazionale centrale di Roman kirjastokortti joka on voimassa viisi vuotta ja pääsen vihdoinkin vessaan.
Rooma 28.1.2003
Roma Termini. Rakastan suurkaupunkien rautatieasemien tunnelmaa. Elämä näyttäytyy niissä koko komeudessaan ja kovuudessaan: matkustajia, kerjäläisiä, rakastavaisia, siivoojia, myyjiä, huijareita, työhön kiirehtiviä, työn etsijöitä, hulluja ja äimistelijöitä. Kaikkia riittää, kaikki liikkuu ristiin rastiin: tutut kohtaa ja tuntemattomat tutustuu. Tutut eivät löydä toisiaan ja tuntemattomat pysyvät tuntemattomina.
Hostellielämä oli oma lukunsa. Aluksi tunsi oloni epämukavaksi, olinhan samassa huoneessa kuusi tuntematonta. Pikku hiljaa tutustuin ihmisiin ja päivien kuluessa huomasin kuinka mielenkiintoisella tavalla yteisö muuttuu kun sen jäsenistö yksi kerrallaan vaihtuu. Kuka ottaa minkäkin roolin ja miten se vaikuttaa ilmapiiriin. Aluksi tunnelma oli kireämpi, mutta kun ihmiset vaihtuivat niin lopulta meille syntyi oikein hyvä ryhmähenki. Italianopiskeluitani haittasi että jotkut opiskelivat innokkaasti espanjaa. Pää siitä menee sekaisin.
Aika moinen matkatavaroiden ja kielen sekamelska se oli. Eilen aamulla ulos lähtiessäni otin belgialaisen viihdetaiteilijan oikean kengän ja oman vasempani ja lähdin päivittäiselle pitkälle kierrokselleni. Stivenin herättyä asia tietysti huomattiin, mikä oli herättänyt saksalaistytössä ja tanskalaispariskunnassa kovasti hilpeyttä. Varsinkin ajatus siitä että olisin saattanut lähteä jo Intiaan. Stiven oli koko päivän häpeillyt toisparisia jalkojaan, ajatellut että kaikki varmasti tuijottaa. Minä en huomannut mitään koko päivänä.
Olen matkalla lentoasemalla. Olo on yllättävän neutraali, lähes välinpitämätön. Ikään kuin vain konemaisesti tottelisin aiemmin tekemääni päätöstä, itseeni, omaan aiempaan päätökseeni, luottaen. Juuri nyt en pystisi sanomaan mitä haluan, lähteä vai jäädä. Olo on tyhjä.
Saudi-Arabian yläpuolella 28.1.2006
Olen Saudi-Arabian yläpuolella, kartalta katsottuna vain kivenheiton päässä Kuwaitista. The Gulf Todayn mukaan Yhdysvallat odottaa turvallisuusneuvoston muiden jäsenten tekevään päätöksen voimankäytön suhteen Irakia vastaan lähipäivinä. Eniten tulevassa sodassa pelkään sitä, että tällä kertaa USA on hyökkäävä osapuoli, toisin kuin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten Irak oli se, joka ensimmäisenä ylitti vieraan valtion rajat. Tällä kertaa se olisi USA, josta sen militantit vastustajat saavat ylivertaisen argumentin: te ette pysyneet omalla puolellanne, emme pysy siis mekään.
Dubai 29.1.2003
Nyt matkalukemisena minulla on Milan Kunderan ”Elämä on toisaalla”. Matkalukemiseni kirjojen nimet eivät ole sattumia vaan valittuja. Sen sijaan tämän Kunderan kirjan kansikuva on sattuma. Kannessa on iso kuva suurehkosta naisen rinnasta. En tiedä miten paikalliset moista kirjallisuutta lukevaan suhtautuvat, enkä aio ottaa selvääkään. Luen kyllä, mutta yritän olla näyttämättä kantta.
On kieltämättä typerää ihastua lentokentän perusteella johonkin maahan mutta onhan se nyt käsittämätöntä etten edes kysynyt mahdollisuutta pysähtyä tänne pidemmäksi aikaa. Arabimaathan olivat oikeastaan se ensimmäinen kohde mitä tälle vuodelle suunnittelin. Nyt olen täällä vain viisi tuntia. Mitä oikein kuvittelin toissapäivänä kuin ostin menopaluulipun Roomasta? Viimeiseen asti mietin josko jäisin Roomaa ja jättäisin koko Aasian väliin. Kuvittelin että ensimmäinen kaupunki-ihastukseni jäisi viimeiseksi! Kaupunki-ihastumisten kanssa pätenee sama sääntö jonka Tove Jansson sanoi rakastumiseista. Tyttö kysyy naiselta: ”Mitä eroa on ensirakkaudella ja viimeisellä rakkaudella?” Nainen vastaa: ”Ensirakkaus on se jota luulet viimeiseksi ja viimeinen se jota luulet ensimmäiseksi”.
Delhin yläpuolella 29.1.2003
Vielä joskus haluaisin asua Espanjassa, Englannissa, Latinalaisessa Amerikassa, jossain Arabivaltiossa ja tietysti Italiassa. En tiedä mikä minua näissä maailmoissa kiehtoo. Joku kumma niissä vetää puoleensa ja tuntuu jopa kotoisalta. Kyse on ennen kaikkea tunteesta, ei niinkään tiedosta. Tietyt kulttuurit vain tuntuvat hyviltä. Parhaiten asian paradoksaalisuutta kuvaa se että kaipaan lähes poikkeuksetta johonkin muuhun kulttuuriin kuin siihe missä olen. Ikään kuin elämä todella olisi toisaalla. Nyt en kaipaa Intiaan, koska olen sinne juuri laskeutumassa. Dubai sen sijaan jäin harmittamaan, sinne olisin halunnut jäädä ainakin muutamaksi päiväksi. Tuhtaahan tuota harmitella, tiedän sen. Nyt Intiaan, tuhansien kulttuurien maahan.