Argumentteja orjakaupan puolesta ja vastaan
Kun Iso-Britannian parlementin jäsen William Wilberforce (kuvassa) johti vuosina 1787-1807 parlamentin orjuudenvastaista taistelua ajaen läpi orjakauppaa Brittiläisen imperiumin alueella kieltävää lakia, hänen ja hänen liittolaistensa työtä jarrutettiin kaksi vuosikymmentä ennen kaikkea kolmella argumentilla.
Monet lakialoitteen vastustajista myönsivät Wilberforcen olevan oikeassa siinä, että orjuus on ikävä asia, mutta he muistuttivat, että orjuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toinen argumentti oli taloudellinen. Orjakaupan merkitys Brittiläisen imperiumin taloudelle oli keskeinen, joten lain läpimeno tulisi tavattoman kalliiksi koko yhteiskunnalle. Kolmannekseen he argumentoivat, että orjakaupan kieltäminen Britannian imperiumin alueella ei vähentäisi maailmasta orjuutta, vaan ranskalaiset, joiden orjakauppa oli brittejäkin julmempaa, ottavat vain brittien jättämän markkinatyhjiön haltuunsa.
Olettakaamme, että orjakaupan kannattajat olivat kaikissa argumenteissaan oikeassa. Että orjuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan, että Britannian talous sai kovan kolauksen, ja että orjuus ei lain läpimenon jälkeen välittömästi vähentynyt, koska ranskalaiset ottavat markkinat haltuunsa. En tiedä kävikö näin, mutta leikkikäämme ajatuksella, että näin kävi.
Eikö siitä huolimatta ole päivänselvää, että Wilberforce oli oikeassa, ja lain vastustajat väärässä? Että brittiläisen imperiumin harjoittama orjakauppa oli niin julmaa, etteivät mitkään taloudelliset syyt oikeuta sellaista. Ja että jos jossain joku tekee pahoja tekoja, se ei anna toisille oikeuta toistaa sitä samaa. Ja että tarvitaan suunnannäyttäjiä, jotka viitoittavat tietä ja näyttävät muille kansakunnille, miten rakennetaan inhimillisempää valtiota, imperiumia ja maailmaa.
Asekaupan oikeutuksesta
Voisiko myös meidän aikakaudellamme olla asioita, jotka myönnämme ikäviksi tai jopa moraalittomiksi, mutta joita on toistettu niin monta vuosisataa, ettei niitä vastaan taisteleminen tule edes mieleen?
Kuten nyt esimerkiksi sotatarvikkeiden valmistus ja myynti rikkaista vakavaraisista olosuhteista köyhiin ja epävakaisiin olosuhteisiin.
Asevientiä kannatetaan samoilla argumenteillä kuin orjakauppaakin: ainahan sotia on ollut ja tulee olemaan, ainahan aseita on valmistettu ja tullaan valmistamaan, ja jos niiden valmistus ja myynti lopetettaisiin Suomesta, markkinat kyllä ohjaisivat ostajat Ruotsiin, jolloin aseet eivät tästä maailmasta vähenisi, mutta Suomen valtion tulot kyllä.
Niinpä ei ole yllätys, että asevientiä voi myös vastustaa samoilla argumenteillä, joilla vastustettiin aikoinaan orjakauppaa. Vaikka sotia ei (näyvissä olevassa tulevaisuudessa) voida kokonaan lopettaa, niitä voidaan kuitenkin ennaltaehkäistä ja vähentää. Jos joku toinen tekee jotain moraalitonta, se ei oikeuta meitä tekemään sitä samaa, ja mitkään taloudelliset syyt eivät oikeuta asevarustelukierteiden ruokkimista, saati sitten konfliktien pidentämistä osapuolia aseistamalla.
Minne suomesta vietiin aseita viime vuonna?
Voidaksemme käydä asiallista keskustelua suomalaisen aseviennin moraalisesta oikeutuksesta, on erinomaisen tärkeää tietää, millaisia aseita Suomessa valmistetaan, minne, koska ja millaisia määriä niitä myydään, ja mikä on valtion, EU:n ja YK:n rooli näissä kaupoissa, eli millaisen lupaprosessin nämä kaupat käyvät läpi.
Juuri näihin kysymyksiin on perehtynyt SaferGloben vuosittain julkaisema asevalvontaraportti. Raportista käy ilmi muun muassa että vaikka viime vuonna suomalaisen aseviennin arvo laski edellisvuoteen verrattuna, se oli silti kaksinkertainen verrattuna vuodesta 2002 alkavan tilaston alkuvuosiin.
Viime vuonna Suomesta vietiin aseita 70 valtioon, joista ylivoimaisesti eniten Yhdysvaltoihin (lähes 30 miljoonalla eurolla), sitten Ruotsiin (n. 17 miljoonalla eurolla), kolmanneksi eniten Itävaltaan (12 miljoonalla euroalla) ja neljänneksi eniten Arabiemiirikuntiin (10 miljoonalla eurolla).
Ongelmallinen asevienti Arabiemiirikuntiin
Kymmenen miljoonan euron toteutunut asevienti Arabiemiirikuntiin on huomionarvoinen, päättihän Juha Sipilän hallitus vuonna 2018 keskeyttää uusien asevientilupien myöntämisen Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin. Syynä keskeytykseen oli Arabiemiirikuntien sotatoimet Jemenin sisällissodassa, jonka YK:n ihmisoikeusneuvosto nimesi vuonna 2019 kirjoittamassaan raportissa ei enempää eikä vähempää kuin maailman pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi.
Näissä viime vuonna toteutuneissa asevienneissä on todennäköisesti kyse ennen lupien lakkauttamispäätöstä myönnettyjen lupien toteuttamisesta. Mutta myöntämällä maaliskuussa 2020 Arabiemiirikuntiin 140 miljoonan euron arvoisia uusia asevientilupia Sanna Marinin hallitus sanoutui viimeistään irti Sipilän hallituksen linjauksesta.
Nämä uuden luvat myönnettiin panssariajoneuvojen akselistoille ja vaihtoeistolle, ja ne ovat voimassa vuosiin 2039 ja 2050 asti. Päätös oli erikoinen, onhan asevienti sotaan käyviin maihin kielletty niin Suomen, EU:n kuin YK:nkin laeissa ja linjauksissa.
Rauhacast kysyi SaferGloben tutkija Kari Paasoselta, miten tämä on mahdollista. Vastauksessaan Paasosen ei nostanut esille selkeää yksittäistä syytä, miksi Suomen hallitus – äänestyksen jälkeen – tämmöisen ratkaisun taakse päätyi.
“Arabiemiirikunnathan ilmoitti vuonna 2019 vetäytyvänsä Jemenistä, mutta sitten helmikuussa 2020 ilmoitti taas jatkavansa ilmaoperaatioitaan Jemenissä. Vuoden 2020 lopulla tuli YK-raportti, jossa todettiin, että Arabiermiirikunnat tuki silloin Jemenissä olevia taistelijoita. Eli toisin sanoen se Arabiemiirikuntien osallisuus Jemenissä on tiettävästi vähentynyt, mutta sillä edelleen on vaikutusta tähän konfliktiin.”
Asevientilupia on perusteltu myös sillä, että kyse ei ole tuhoa tuottavasta materiaalista. “Ajoneuvon osilla ei voi suoranaisesti ampua.”
“Kyse on joka tapauksessa melko arvaamattomasta valtiosta,” jatkaa Paasonen. “Tämän historian perusteella tiedetään, että se voi lähteä sotajalalle myös tulevina vuosikymmeninä. Siinä mielessä tällaista useita vuosikymmeniä voimassa olevien lupien myöntäminen juuri Arabiemiirikuntiin on kyllä riskialtista.”
Arabiemiirikuntien kiistattomien sotatoimien ja potentiaalisten tulevien sotatoimien lisäksi kolmas epävarmuustekijä on, ettei ajoneuvonosat ostavalla Calidus-yrityksellä ole mitään Suomen tai EU:n asettamia rajoituksia sen suhteen, kenelle se valmiit ajoneuvot lopulta myy.
“Kun Suomesta viedään valmiita tuotteita, panssariajoneuvoja, kivääreitä tai muuta, niin silloin siinä luvasta pitää ilmetä, kuka loppukäyttäjä on, ja niitä ei saa eteenpäin viedä. Mutta nyt kun kyse on komponenteista, niin sitä ei tiedätä, kuka se lopullinen ajoneuvojen käyttäjä on.”
Vastaa