Beckley 1.9.2004
Löysin itseni tämän aamun lehden kannesta. Päälläni on sininen kauluspaita, hiukseni ovat kammatut siististi taaksepäin ja kannattelen Kerry – Edwards –plakaattia korkeammalla kuin kukaan muu. Kaulassani roikkuu passi, joka todistaa olevani vapaaehtoistyöntekijä. Rintataskussani törröttää amerikan lippu. Vierelläni intoilevat Bryan, Laura ja Bryanin teatteripuvustajaksi opiskellut sisko. Oikealla edessä, nyrkki taivaisiin kohotettuna, saarnaa John Edwards mikrofoniinsa. Jos oikein tarkkaan katsoo, voi kuulla käheän ääneni: ”The Hope is on the Way!”
Tästä huomionosoituksesta huolimatta samaiseen lehteen lähettämäni yleisönosastokirjoitus odottaa yhä vuoroaan.
Kirjoitin kuinka kotosuomessa yleensä niin amerikkalaisvastaiset oppilaani aidosti järkyttyivät syyskuun yhdennentoista terrorihyökkäyksestä, ja kuinka heidän sympatiansa ja sydämensä olivat tuon tragedian jälkeen aidosti amerikkalaisten puolella.
Huomautin että heidän – ja miljardien muiden samalla tavalla reagoineiden – sympatiat olisi ollut helppo hyödyntää Yhdysvaltojen ja maailmanrauhan hyväksi.
Valitettavasti Bush ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vaan onnistui kääntämään tilanteen täysin päälaelleen. Seuraavien kuukausien aikana hän keräsi ennätysajassa Yhdysvalloille enemmän vastustajia kuin koskaan.
Hän jätti liittymättä kasvihuonekaasujen vähentämistä koskevaan Kioton sopimukseen, kansainväliseen sotaoikeustuomioistuimeen ja jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Hän alkoi suunnitella pienydinaseohjelmaa, joka vei pohjan ydinasevaltojen kymmeniä vuosia kestäneeltä ydinaseiden vähentämistyöltä.
Puheissaan hän jakoi maailman ihmiset, kansat ja valtiot niihin, jotka ovat heidän puolellaan ja niihin, jotka ovat heitä vastaan. Hän alkoi puhua pahan akselista. Enää ei taisteltu ihmisiä, vaan itse pahuutta vastaan. Puheillaan hän herätti vihaa, pelkoa ja aggressioita sekä Amerikassa että niissä maissa, joista hän puhui.
Hän hyökkäsi Irakiin vastoin sekä YK:n enemmistön, että sen turvallisuusneuvoston mielipidettä. Motiiviksi hän sanoi Irakin maailmalle vaaralliset joukkotuhoaseet ja Irakilaisten vapauttaminen. Hänen avustajansa sanoi suoraan, että syyskuun yhdennellätoista ja Saddam Husseinilla on yhteys.
Myöhemmin kävi ilmi, ettei tätä yhteyttä ollut, että Bush oli valehdellut kansalleen niistä varmoista todisteista, joiden mukaan Irakissa olisi joukkotuhoaseita, että amerikkalaiset sotilaat – jotka lähtivät palauttamaan Irakiin ihmisoikeuksia – syyllistyivät itse kiduttamiseen. Kuubaan sijoitetusta sotavankien vankilasta puhumattakaan.
Sisäpolitiikassa ei mennyt sen paremmin. Clintonin aikainen budjettiylijäämä oli kääntynyt kaikkien aikojen suurimmaksi budjettivajeeksi. Patriot Actilla Bush oli rajoittanut perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Tunnelma maassa on kuin pahimpien kommunistivainojen aikana: ihmiset pelkäävät eivätkä uskalla sanoa mielipiteitään.
Ennen tänne tuloani luulin, ettei Bushilla edellä mainittujen johdosta olisi näissä vaaleissa enää mahdollisuuksia. Olin väärässä. Vaalikeskustelua ei käytykään edellä mainituista asioista vaan homoliitoista ja abortista.
Näistä asioista ei pitäisi olla mitään keskusteltavaa, sillä Kerry on kummassakin asiassa nykyisen lainsäädännön kannalla. Bush taas on juuri ollut neljä vuotta vallassa, joten olisi luullut hänen tehneen voitavansa niiden lakien muuttamiseksi, mihin hän on tyytymätön.
Jos hän ei perustuslain takia tai saamattomuuttaan ei vielä ole saanut asiaan muutoksia, mitä muutosta asiaan toisi toiset neljä vuotta?
Vaikka olisikin sitä mieltä, että valtion johtajan tehtävänä on ajaa hinnalla millä hyvänsä oman maansa etua, ei Bushin toiminta ole perusteltua. Nykymaailma on suunnattomien riippuvuussuhteiden verkosto, jossa Bushin suivaantunut ja piittaamaton käytös kääntyy mitä moninaisimmilla tavoilla lopulta Yhdysvaltojen vastaiseksi.
Tämän kaiken pyrin parhaani mukaan tiivistämään lehden vaatimaan kolmeensataan sanaan, ja siinä melkeinpä onnistuinkin. Lopetin kirjoitukseni toivomukseen, että lukijani äänestäisivät tälle kaikelle lopun.
Tästä huolimatta näyttää siltä, että kirjoitustani ei julkaista.
Itävaltalaissyntyinen Arnold Schwarzenegger, entinen kehonrakentaja ja näyttelijä, nykyisin myös Kalifornian kuvernööri, sen sijaan pääsee sanomaan sanottavansa. Hän piti puheen republikaanien vuosikokouksessa, Georg I:n ja Barbaran kuunnellessa naama peruslukemilla.
’Jos olet sitä mieltä, että Yhdysvaltojen, ei YK:n, tulisi määritellä maailman kehityssuunta, olet republikaani.’, hän vouhotti.
Eli pahalta näyttää. Kaiken huipuksi Sally sai tänään pitkän kirjeen vanhimmalta, lojaaleimmalta ja luotettavimmalta avustajaltaan. Nainen ilmoitti anteeksi pyydellen, ettei hän enää pysty jatkamaan avustajana. Ilmapiiri on liian aggressiivinen. Hän ei halua menettää enempää ystäviä.
Eräs vanhus, demokraattipuoluetta ikänsä kannattanut, sai kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin, että hänestä on tullut republikaani. Jälkimmäisessä kirjeessä oli myös lukenut, että edellä mainitusta johtuen hänen äänestyspaikkansa on muuttunut. Uudeksi äänestyspaikaksi mainittiin paikka, jota ei ole olemassakaan.
Beckley 8.9.2004
Sally sai tänään lisää tietoa vanhukselle osoitetusta kirjeestä, jonka sanottiin ilmoittaneen äänestyspaikan muuttamisesta. Totuus oli hiukan vähemmän dramaattinen kuin ensin luulimme. Kyseessä oli aavistuksen hämmentävästi muotoiltu republikaanien mainos, mutta ei millään muotoa laiton. Tulkita, jonka mukaan kyseessä oli ilmoitus vaalipiirin muuttamisesta, oli äärimmäisen kaukaa haettu.
Pelästyin – en kirjeen saaneen mummon höperyyttä – vaan omaa reaktiotamme asiaan. Pannukakkuaamiaista syödessämme minä, Bryan ja Laura otimme tiedon kirjeistä vastaan itsestään selvänä totuutena, ja se herätti meissä pitkän keskustelun kaikista niistä kauheuksista, mitä tässä maassa on neljän vuoden aikana tapahtunut, ja mitä saattaa olla edessä, jos Bush jatkaa. Tämä siitä huolimatta ettei Sally, eikä kukaan muukaan alan ihminen, ollut kirjettä vielä nähnyt eikä asiaa kunnolla tutkinut.
Sanotaan, että vuoden 2000 vaaleissa tapahtui tietoista huijaamista. Väitetään, että Bushin hallitus lietsoo tahallaan pelkoa ja vihaa pönkittääkseen valtaansa ja hyödyttääkseen taloudellisia intressejään. Olen myös kuullut kerrottavan, että hallitusta arvostelleita toimittajia on menettänyt työpaikkansa, että valtamedia on täynnä puolueellisia epätotuuksia, että poliisiviranomaiset kuvaavat ja arkistoivat järjestelmällisesti mielenosoituksiin osallistuvia, pidättävät terroristeiksi epäiltyjä antamatta heille oikeutta asianajajaan ja ovat karkottaneet maasta useita lentokoneellisia ulkomaalaisia pikkurikollisia.
Tämä kaikki sen lisäksi, että hallitus kielsi heti terroristihyökkäysten jälkeen soittamasta radiossa sellaisia kappaleita kuin John Lennonin ”Imagine” ja Louis Armstrongin ”What a Wonderful World”. Bush on vähentänyt Yhdysvaltalaisten kansalaisoikeuksia, kieltänyt kondomi –sanan käytön kaikesta seksuaalivalistuksesta ja on toiminut ympäristöasioissa piittaamattomammin kuin kukaan edeltäjistään.
Eräs West Virginialaistyttö pelastettiin näyttävällä sotilasoperaatiolla Irakilaisesta sairaalasta. Tapahtuma kuvattiin ja näytettiin maailmalle. Myöhemmin kävi ilmi, että pelastusoperaatio oli lavastettu. Tytön hakemiseksi sairaalasta ei olisi tarvittu kuin paarit.
Erästä Kerryn kampanjassa työskennellyttä miestä syytettiin kirjastosta varastamisesta. Lehdissä oli tietoja, kuinka hän oli tunkenut sukanvarsiinsa asiakirjoja, ja salakuljettanut ne pois kirjastosta. Nousi suunnaton kohu, jonka seurauksena hän lopulta erosi Kerry –kampanjasta, ettei aiheuttaisi kampanjalle vaikeuksia. Myöhemmin hänet todettiin syyttömäksi, mutta tämä syyttömäksi julkistaminen ilmoitettiin pikku-uutisella lehtien sisäsivuilla.
I see trees of green, red roses too
I see them bloom for me and you
And I think to myself, what a wonderful world
I see skies of blue and clouds of white
The bright blessed day, the dark sacred night
And I think to myself, what a wonderful world
The colours of the rainbow, so pretty in the sky
Are also on the faces of people going by
I see friends shakin’ hands, sayin’ ”How do you do?”
They’re really saying ”I love you”
I hear babies cryin’, I watch them grow
They’ll learn much more than I’ll ever know
And I think to myself, what a wonderful world
Yes, I think to myself, what a wonderful world
Minkälainen hallitus kieltää tämän laulun julkisen soittamisen radiossa?
Oliko se varmasti kielletty? Vai oliko hallitus antanut vain suosituksen, ettei näitä kappaleita soitettaisi? Vai oliko kenties tukirahat jäädytetty niiltä radioasemilta, jotka näitä soittaa noina surun päivinä?
Mikä on totuus Bushin hallinnosta? Onko tämä maa todella luisumassa pois demokratiasta, vai onko kyse liioittelusta?
Omin silmin toki näen, että täällä on Amerikan lippuja heilumassa joka toisen talon pihalla, ja yhtä monen auton takapuskurissa. Itse saan seurata fanaattista vihanlietsontaa ja syyllistämistä yleisönosastokirjoituksissa ja radion keskusteluohjelmissa. Kuinka huolissaan nyt pitäisi olla?
Joukkotuhoaseita ei Irakista löytynyt, mikä on todiste paitsi siitä, että niitä todennäköisesti ei ole, myös siitä, että pahimmat salaliittoteoriat Bushista eivät pidä paikkansa. Jos hallitsisi virallista totuutta niin kuin pahimmat huhut väittävät, hän olisi järjestänyt niin, että joukkotuhoaseita olisi löytynyt.
Onneksi näin huonosti ei ole asiat, ja onneksi toisenkinlaisia tekstejä julkaistaan. Lauran artikkeli otsikolla ”George Bush ei käyttäydy kuin kristitty” julkaistiin. Artikkelissaan hän kävi toisaalta läpi kristillisiä arvoja ja toisaalta Bushin tekemisiä. Hän myönsi Clintoninkin valehdelleen, mutta Clinton sentään pyysi jälkeenpäin anteeksi. Tekstin voisi tiivistää tokaisuun ”When Clinton lied, no one died.”
Timothy Stevens puolestaan ihmettelee – myönnettyään ensin itsekin olevansa homojen avioliittoa vastaan – miten kristitty voi olla homoseksuaalisuutta vastaan mutta kannattaa sotaa. ”Eikö Jeesus pyytänyt rakastamaan vihollisia, siunaamaan niitä jotka sinut kiroavat, tekemään hyvää heille jotka sinua vihaavat ja rukoilemaan niiden puolesta, jotka sinua syyttävät?”
”Jos kylvät kuolemaa ja tuhoa Irakissa, kylvät taatusti kuolemaa ja tuhoa myös Amerikassa”, hän lopetti artikkelinsa.
Roscoe K. Plumley puolestaan kertoo olevansa toisen maailmansodan veteraani ja palvelleensa Englannissa, Saksassa, Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Luxenburgissa. ”Kun vanhenen, muistot siitä mitä minulle tapahtui pienenevät niihin muistoihin verrattuna, mitä teimme muille ihmisille. Tapoimme ja silvoimme lapsia, naisia ja muita. Tuhosimme heidän kotejaan, heidän julkisia tilojaan ja elämisen kannalta välttämätöntä infrastruktuuriaan.”
”Yes, we lost thousands of young men and women in the struggle and we honor them and their families. Yes, we won the war and take great pride in that – but to my judgment we have never analyzed the causes of the war and what we could have done to prevent the great atrocity on both sides of the conflict. We never do. We only tell our side of the issue.
President Lyndon B. Johnson said in tears that his generals misled him into the war in Vietnam where we lost over 50,000 soldiers and destroyed a country and its people.
Now we are in Iraq. We were told that Iraq had weapons of mass destruction, was purchasing materials to make atomic bombs and was involved in terrorism. None of that was found.
After our military invaded Iraq and captured Saddam, President Bush put on a uniform and flew out to one of our service ships and announced ”mission accomplished.
Yet, we are still in Iraq. We have lost more than 1,000 service men and women and the destruction of that country and its people continues. Our grandchildren will be burdened with the payment of the cost throughout their lifetime.”
Now we are told that it is all about terrorism. Is that true or are we fighting the Bush family feud?”
Prince Station 15.9.2004
’Minä odotin toisella puolella tietä kun sinä puhuit puhelimeen,’ sanoi vanha vihainen taksikuski. ’En tiennyt minkä näköinen olet.’
’Anteeksi, en huomannut. Minäkään en tiennyt minkä näköistä taksia odottaa,’ vastasin.
Lähdimme liikkeelle. Vanha vihainen taksikuski oli pienikokoinen, kyyryselkäinen, tummaihoinen ja hänellä oli päällään kirkkaanpunainen paita.
’Oletko täältäpäin kotoisin?’ kysyin puheenaihetta vaihtaakseni.
’Olen,’ hän vastasi, mutta palasi heti vanhaan keskusteluun: ’Kolmesti ajoin ohitsesi.’
Pyysin toistamiseen anteeksi, josta seurasi puolen tunnin hiljaisuus. Matka oli aurinkoinen, metsäinen ja mutkainen. Pitkään ajoimme maailman toiseksi vanhimman joen – jonka paikalliset ovat hyvällä mielikuvituksella nimittäneet New River Georgiksi – vieressä, kunnes ylitimme sen.
’Täällä on todella kaunista.’, totesin rikkoen hiljaisuuden. Hän oli jo leppynyt ja myönsi minun olevan oikeassa. Perille päästyämme annoin 75 senttiä tippiä.
’75 senttiä tippiä’, hän totesi ääneen.
’Onko se hyvä?’
’Se on hyvä’, hän vastasi, mutta hänen toteamuksestaan ja huvittuneesta ilmeestään päättelin toista.
Rautatieasemalla on viisi matkustajaa, kaikki viisissäkymmenissä. Yksi pariskunta, kaksi toisiinsa aavistuksen flirttaillen tutustuvaa yksinmatkaajaa sekä muista erillään istuva erakon näköinen valkopartainen herra. Hänellä on pitkä valkoinen parta ja harteille ulottuvat valkoiset hiukset. Hän on pukeutunut farkkukankaaseen ja lenkkareihin.
Yksinmatkaajat kertovat toisilleen perhetaustojaan. ’White’, sanoo musta mies nimekseen. ’Hauska tavata’, vastaa nainen.
Juna on parikymmentä minuuttia myöhässä, kertoo ystävällinen lipunmyyjä. Asemalla pysähtyy kaksi junaa päivässä. Lippu maksaa 2 x $32, ei suinkaan $400 kuten Bryan epäili.
Kaksikymmentä minuuttia. Teen kävelyretken joenrantaan, meinaan liukastua mutaan. Sirkat sirisevät, vesi helmeilee, kalastaja kalastaa. Metsä on runsas ja vihreä.
Junassa istun ärtyisän naisen viereen. Konduktööri puolestaan on hiukan yksinkertainen.
’Rivi 16, hmm. Joo, rivi 16… sen täytyy olla täällä jossain. 13, 12, 11… sen täytyy olla täällä jossain.’
Naisen ärtyneisyys saattaa johtua tyhmästä konduktööristä. Konduktööri puolestaan on suorastaan hilpeä.
Nainen saattaa olla matemaattisesti tai vaikka kielellisesti nero. Mutta mitä apua on neroudesta, jos hän on jatkuvasti ärtyisä? Eikö konduktööri ole onnistunut elämässään paljon paremmin, koska hän ei edes ärsyynny, vaikka etsiikin riviä kuusitoista vähän väärästä suunnasta?
Washington DC 15.9.2004
Washingtonissa joka toinen auto ei enää ollut maasturi tai pic-up. Joka toisen talon pihassa ei enää heilunut Amerikan lippua, eikä aggressiivisen mustia Bush/Chainy -tarroja näkynyt juuri missään, Proud American –kasvimaakylteistä puhumattakaan.
Kohtasin tyystin erilaisen Amerikan. Kosmopoliittisen, svengaavan ja jännittävän. Union Stationilta ajoin täyteenahdetussa metrossa Metro Centerille, josta maanpinnalle noustuani tapasin psykologi-ompelija-sotilas Raymondin.
’Satutko tietämään missä päin on 11th Street?’ oli hänen ensimmäinen lauseensa minulle. Hän kysyi oikealta ihmiseltä, se oli suurin piirtein ainoa asia, jonka tästä kaupungista tiesin.
Olimme matkalla samaiseen hostelliin. Sinne kävellessämme, siellä jonottaessamme, illallisravintolaa etsiessämme, syödessämme, hostellille palatessamme ja aamiaista syödessämme kokosin hänen elämästään kertovan palapelin. Pala palalta se hahmottui yhdeksi ihmeellisimmistä koskaan kuulemistani.
Hänen isänsä isä oli kotoisin Ranskasta, isänsä äiti Filippiineiltä. Mikki Hiirelle ja tämän pikku kavereille työkseen pukuja tekevän äidin geenit olivat puolestaan nykyisen Nigerian alueelta. Itse hän on syntynyt Los Angelesissa, jossa hänen äitinsä yhä asuu hänen kahden veljensä kanssa.
Raymondin veljistä sain tietää, että he ovat kovia kalastamaan. Kalat ovat suuria, noin metrin mittaisia, näytti Raymond suurilla käsillään. Hän harmitteli, että ulkomailla asumisensa takia hänelle siunaantuu niin harvoin tilaisuus käydä veljiensä kanssa kalassa.
Alkuviikosta oli tällainen harvinainen retki oli kuitenkin tehty. ’Lahjoitin saamani kalan ystävälleni. Siitä riittää ruokaa koko viikoksi. Veljeni ovat erittäin taitavia fileeraajia.’, sanoi hän ollessamme matkalla Italian Pizza Kitchen –nimiseen ravintolaan.
Enemmän kuin äidistään ja veljistään Raymond puhui tyttöystävistään. Hänellä tuntui olleen monia tyttöystäviä, ja hän suhtautui heihin hyvin intohimoisesti ja romanttisesti. Elävimmin mieleeni jäivät kuvaukset serbialaisesta, unkarilaisesta, ja israelilaisesta tyttöystävistä.
Serbialaiseen hän oli tutustunut yhdeksänkymmentäluvun alussa ollessaan sotilaana Saksassa. En malttanut olla kysymättä, miten vuoden 1999 Serbian ja Yhdysvaltojen välinen sota mahtoi vaikuttaa heidän suhteeseensa, mutta hän kertoi suhteen katkenneen jo hyvissä ajoin ennen sotaa. Suhteen katkeamisen jälkeen he eivät olleet enää pitäneet yhteyttä.
Unkarilaiseen hän tutustui kiertäessään lomamatkallaan vuokra-autolla itäistä Eurooppaa. Tuohon aikaan hän työskenteli New Yorkissa, silloinkin armeijalle. Hyvin kunnianhimoisella unkarilaisnaisella on kolme korkeakoulututkintoa, ja hän työskenteli Budapestin Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Realistisena ihmisenä unkarilainen ei ollut uskonut amerikkalaissotilaan enää palaavan.
Mutta Raymond palasi, ja rahasta se ei ollut kiinni: amerikkalaissotilaat matkustavat Atlantin yli kymmenellä dollarilla. Romanssi jatkui, ja Raymond muutti takaisin Eurooppaan. Hän sai unelmatyöpaikan läheltä Frankfurtia Natoarmeijan huviosaston teatteriyksikön ompelijana.
Romanssi unkarilaisen kanssa päättyi syistä joita Raymond ei maininnut. Raymond kotiutui Saksaan ja viihtyi siellä yhä paremmin. Käsky kuitenkin kävi Kosovoon, jossa hän auttoi amerikkalaissotilaita näiden psykologisissa ongelmissa.
Lomiensa aikana Raymond matkusteli alueilla, joista hän ei ollut täysin varma, oliko hänen matkustelunsa amerikkalaisena sotilaana noilla alueilla sopivaa. Hän sanoi Montenegron, Makedonian ja Albanian ihmisineen tehneen häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Hyvin pian armeija antoi hänelle lisää ilmaisia matkustuskokemuksia, sillä hänet määrättiin Irakiin. Siellä aikansa psykologina toimittuaan, muutamia kuukausia ennen sopimuksen päättymistä, hän sai palata Saksaan ompelijan työhönsä.
Olemattoman halpa matkustelu, viisuminsaannin helppous, hyvä toimeentulo ja unelmatyö saivat hänet solmimaan uuden kolmivuotisen sopimuksen armeijan kanssa. Vain muutama päivä sopimuksen allekirjoituksen jälkeen hänet määrättiin uudestaan Irakiin, ja sieltä hän on nyt koko syyskuun kestävällä lomallaan.
Hän oli saapunut tänne Washingtoniin, käynyt ostamassa itselleen puvun, matkustanut ystäviensä kanssa New Yorkiin häihin, lentänyt viikoksi perhettään katsomaan Los Angelesiin – jossa oli sairastunut flunssaan kylmän ilmaston takia – ja aikoi ensi viikolla matkustaa loppulomakseen kotikaupunkiinsa Frankfurtiin.
Puvunostamisen mainitsin erikseen, koska tuolla reissullaan hän tapasi israelilaistytön. Hän omisti puvun jo aikaisemmin, mutta oli unohtanut sen Saksaan. Hänen ystävänsä odottivat autossa, joten hän oli edennyt kohti vaateliikettä puolijuoksua. Kiireestään huolimatta hänet oli pysäyttänyt käsivoidetta kadulla kauppaava nainen.
Niin säteilevä ja eksoottisen kaunis oli tuo nuori nainen ollut, että vaikka Raymond joutui kieltäytymään käsivoide-esittelystä, hän oli kuitenkin ehdottanut tapaamista seuraavana päivänä.
Tapaaminen toteutui, ja ennen kuin Raymond huomasikaan hän oli tytön luona, jossa hänelle esiteltiin toinen toisiaan kauniimpia israelilaistyttöjä. ’Ovatko kaikki israelilaiset näin kauniita?’, oli hän kysynyt ystävättärensä siskolta.
Koska sisarukset suunnittelivat loppukuusta Los Angelesin matkaa, Raymond soitti saman tien äidilleen ja sopi, että tämä hommaisi heille ilmaisliput Disneylandiin ja esittelisi tytöille kaupungin parhaat ostoskadut.
Raymondin suhde israelilaisen kanssa eteni sinäkin lyhyenä aikana, jona minä hänen kanssaan vietin. Raymond soitti tytölle pitkän puhelun Union Stationin puhelinkioskista, jona aikana minä kävelin edes takaisin kädet selän takana suurehkon kirjakaupan näyteikkunaa tutkaillen.
Langan toisessa päässä ollut vasta kaksikymmentäyksivuotias tyttö oli sukulaistensa luona juhlimassa juutalaisten uutta vuotta, Rosh Hashanaa. Juutalaiset siirtyivät vuoteen 5765, ja juhlinta jatkuu aina perjantai-iltaan asti.
Ravintolasta palatessamme pysähdyimme ihastelemaan erään kaupan näyteikkunassa olleita naisten iltapukuja. Raymond selitti yksityiskohtaisesti, kuinka taitavasti saumat oli tehty. Tämä sotilas kertoi menneensä New Yorkissa sekaisin, kun näyteikkunoissa oli ollut esillä niin paljon upeita naisten iltapukuja ja hienoja kankaita.
Washington DC 16.9.2004
Aamulla puhuimme sodasta. Hostellin ala-aulassa Raymond näytti minulle kannettavasta tietokoneestaan kuvia hikisistä sotilaista varuskunta-alueella, helikoptereista laskeutumassa, vartiotorneista, sotilaista istumassa luokkahuoneissa, sotilaista poseeraamassa aseidensa kanssa, sotilaista pelaamassa koripalloa, Saddam Husseinin kuvalla koristellusta kultaisesta vaunusta, naisesta ja kahdestakymmenestä kamelista, miinoitetusta tiestä, paareilla kannettavasta haavoittuneesta, räjähtäneestä lentokoneesta, itkevästä sotilaasta, surevista sotilaista, ampuvasta sotilaasta, miehestä, jolta on ammuttu aivot pihalle, palavasta panssarivaunusta, aavikolla ajavasta panssarivaunusta, moskeijasta, ampuvasta panssarivaunusta, antautuvasta irakilaissotilaasta, amerikkalaissotilasta suutelevasta irakilaismiehestä, ojassa makaavasta, kameraan pelokkaasti katsovasta punahuivisesta naisesta, jonka siipien suojissa on kaksi pientä lasta, auton yli ajavasta panssarivaunusta, palavasta pic-upista, panssarivaunun perässä juoksevista karkkia kinuavista lapsista, miehestä, jonka yli on ajettu panssarivaunulla, räjähtäneistä autoista, epämääräisestä tulipaloista, Saddamin piilokuopasta, Saddamin piilokuopan edessä ylpeänä seisovasta kenraalista ja lopuksi kahta miekkaa esittävästä sotamuistomerkistä, jonka kaltaisten taakse kaikki edellä mainittu on tapana piilottaa.
Hän näytti lämpökameralla kuvatun videonpätkän rekka-autosta ja kolmesta irakilaismiehestä. Video oli kuvattu helikopterista, joka pörräsi ilmassa paikallaan niin kaukana miehistä, etteivät he sen ääntä kuulleet.
Kaksi miehistä puuhaili jotain jonkun putken, mitä ilmeisemmin ilmatorjunta-aseen, kanssa. Helikopterissa olevat sotilaat soittivat komentokeskukseen ja kuvailivat tilanteen. Komentokeskuksesta annettiin määräys ampua miehet. Muutama laukaus ammuttiin, mutta mitään ei tapahtunut. Irakilaismiehet eivät edes kuulleet sitä.
Amerikkalaiset laittoivat automaattiohjauksen päälle ja ampuivat ensin kaksi miehistä ja sitten sarjatulta kohti rekka-autoa. Hetken kuluttua rekka-auton ovi aukesi, ja maahan putosi yksi mies, joka raahautui eteenpäin. He ampuivat myös hänet. Aivan kuin tietokonepelissä.
Raymond kertoi miehistä, jotka tulevat hänen luokseen, koska eivät pysty suorittamaan tehtäväänsä. Hän kertoi kuinka he yhdessä sitten miettivät ratkaisun ongelmaan, pohtivat millä tavalla mies jatkaa palveluaan.
’Kieltäytyykö moni palveluksesta,’ kysyin.
’Ei. Jos sinne joutuu, ei siellä enää kieltäydytä.’
’Mutta kaikki tuo raakuus, eikö se saa jotkut miehistä kieltäytymään?’
’Ei se kannata. He laittavat sinut johonkin paskaduuniin. Polttamaan jätettä tai jotain.’
’Entä jos kieltäytyy siitäkin?’
’Sitten he lopettavat maksamasta palkkaa. Mitä se sitten hyödyttää? Sitten siellä joutuu olemaan ilman palkkaa. Ei se kannata, kaikki tietää sen.’
En inttänyt enempää. Olisin voinut kertoa Tolstoista, Gandhista, Pekurisesta ja Frommista ja väittää, että kieltäytyminen on aina mahdollista, että yksilö vain uskottelee itselleen ettei hänellä tietyissä tilanteissa ole valinnanvapautta. Sitä saattaa menettää työnsä, rahansa, vapautensa, terveytensä tai henkensä, mutta mahdollista se silti on.
Raymond vaikutti erittäin fiksulta ja avarakatseiselta mieheltä. Kosovossa ollessaan hän oli tutustunut paikallisiin, ja samaa linjaa hän jatkoi myös Irakissa. Itse asiassa hän itsekin näytti hyvin irakilaiselta. Ystävänsä Alin luona hän oli kokeillut perinteisiä irakilaisia vaatteita, mikä riemastutti koko porukkaa.
’Ei voi olla totta! Jos pidät suusi kiinni, kukaan ei tunnistaisi sinua ulkomaalaiseksi. Sinussa on taatusti irakilaista verta.’, olivat he intoilleet. Häntä suostuteltiin tekemään pieni kaupunkikierros noissa vaatteissa, mutta siihen hän ei suostunut.
Ali elätti perheensä pesemällä armeijan pyykkiä. Raymond valitteli, että hänen armeijakaverinsa suhtautuivat Aliin kuin johonkin pikkupoikaan, vaikka hän oli aikuinen mies ja hänellä oli maisterintutkinto paikallisesta yliopistosta.
’Sellaisia me amerikkalaiset olemme, emme välitä mistään, emme kunnioita muita.’
Psykologin ja ompelijan lisäksi hän oli kuitenkin sotilas, kyseenalaistamaton tottelija, se ei jäänyt epäselväksi. Olin kertonut omasta ja tyttöystäväni työstä ja yrittänyt varovasti saada selville, mitä hän ajatteli George W. Bushista, sodista ylipäätään ja tästä sodasta erityisesti.
Järjestelmällisesti hän karttoi näitä aiheita. Kysymykseeni, ’Miksi luulet, että te menitte sinne?’, hän vastasi vain lyhyesti ettei tiedä, ja että todellisia motiiveja on vaikea saada selville.
Raymond lähti armeijan toimistoon keskustelemaan toimenkuvastaan ja siitä, olisiko hänellä mahdollisuutta saada siirtoa takaisin Saksaan. Minä lähdin muistomerkki- ja museokierrokselle.
Kävellessäni pitkin National Mall –puistoa kohti Washington monumenttia pysähdyin. Edessäni törrötti kuvista ja televisiosta tuttu lyijykynältä näyttävä suuri valkoinen torni. Miksi olen kävelemässä tuon hökötyksen juurelle? Miksi ottaisin siitä kuvan?
Istuin puistonpenkille ja voin pahoin. Pahoinvointini aiheuttaneet kuvat olivat taskussani, ladattuna data travellerilleni. Mietin, voinko näyttää niitä oppilailleni. Parhaimmillaan kuvat järkyttäisivät juuri sopivasti, niin että ihmiset heräisivät animaatio-, tietokone-, elokuva- ja pelihorroksestaan ja tajuaisivat, mistä sodassa todella on kysymys.
Pahimmillaan kuvien näyttäminen olisi vainajien häpäisemistä, tirkistelyvietin tyydyttämistä ja raaoilla kuvilla mässäilyä.
Amerikkalaisen käytännön mukaan jo pelkkien arkkujen kuvaaminen on kielletty. Tuo kielto tuli voimaan vuonna 1991, joten kyse ei ole nykyisen Bushin aikaansaannoksista.
Kuvauskiellon ansiosta tämän sodan uhrien todellinen lukumäärä ei ole julkisen sanan tiedossa. Tuhanteen kuolleeseen amerikkalaissotilaaseen ei sisälly lukuja Irakissa haavoittuneista, jotka ovat kuolleet Irakin ulkopuolella, esimerkiksi saksalaisissa sotilassairaaloissa, eikä myöskään armeijan alihankijoille työskennelleitä.
Ohitseni käveli puluja ja turisteja. Otin kuvan arvomerkkiensä kanssa kulkevasta toisen maailmansodan veteraanista. Siirryin tyhjään baariin. Radiosärinän seasta huutava ääni ja tyrkytti minulle talolainaa. Myös televisio oli päällä, siellä toimittaja yritti pysytellä pystyssä hurrikaani Ivanin pyörteissä. Aasialainen tarjoilija toi minulle englantilaisen kuivan ginin, vaikka oli vasta aamupäivä.
’Me noudatamme Geneven sopimusta’, sanoi Raymond. ’He eivät sitä tee. Ovat pommittaneet moskeijoita.’ Hän sanoi tienanneensa 35 000$ viime vuoden aikana Irakissa, ja lähes kaikki on jäänyt säästöön, siellä kun ei ole paikkaa minne rahansa sijoittaa.
Paikallisten pitkistä ja komeista nahkatakeista hän puhui, ja siitä, kuinka hän oli itsekin ostanut ison kasan mustaa nahkaa, kaksi nahkaompelukonetta ja monta paria kenkiä. Kotiin päästyään hän aikoi ommella itselleen komean nahkatakin.
Minulta meni koko päivä kuvista toipumiseen. Kiertelin kaupunkia, katselin sotamuistomerkkejä ja pistäydyin kahdessa taidemuseossa. Illalla kävin elokuvateatterissa katsomassa kolumbialaisesta huumekuriirista kertovan elokuvan. Elokuvateatterista poistuttuani seisoin elokuvateatterin edessä enkä tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Käännyin ympäri ja kävin vielä katsomassa amerikkalaisen komedian, jossa päähenkilö söi liikaa rauhoittavia lääkkeitä.
Washington – Charleston 16.9.2006
Juna pysähtyi raiteille tulvaveden takia. Lauhtuneen hirmumyrsky Iivanin aikaansaannoksia tämäkin. Ihmiset, varsinkin tupakoivat, hermostuivat. ’Yhdelläkin naisella on äiti kuollut tai jotain.’, sanoi vierustoverini tuohtuneena. ’Hänellä olisi muistotilaisuus – tai jotain – josta hän nyt tämän takia myöhästyy.’
Vierustoverini ei aio äänestää, koska ei pidä kummastakaan ehdokkaasta. ’Aina ne lupailevat kaikkea, mutta eivät koskaan pidä lupauksiaan.’
Eikö tässä maassa muka ole todellisia ongelmia. Miksi ihmiset hermostuvat mitättömistä pikkuseikoista? Mitä väliä sillä on, tuleeko vierustoverini perille aamukolmelta vai aamuviideltä?
’Otatko kanaa?’, kysyi myyjä kreikkalaisen salaatin tilattuani. ’En’, vastasin, koska jokaisessa täällä tilaamassani liha-annoksessa on ollut liikaa lihaa. ’Eikö siis kanaa?’, hän varmisti.
’Ei.’ Pienen hetken hän kauhoo salaattia muovilautaselleni, ja kysyy sitten taas: ’Oletko varma?’
’No jos ihan pikkuisen’, myönnyin, ja näytin vieläpä sormillanikin kansainväliseen merkin, joka tarkoittaa ”pikkuisen”. Hän pyöritti päätään ja kauhoi ison kauhallisen. ’Tuo riittää, kiitos, tuo riittää’, sanoi kuuluvasti, mutta tästä huolimatta hän kauhoi vielä toisen. Jälleen kerran minulla oli liikaa kanaa.
Jälkiruokakaakaotani varten sain kolme paperia, tarjottimen, mukin, kannen ja paperiin käärityn puutikun sekoittamista varten. Minun jälkeen tullut mies tilasi oluen ja sanoi, ettei tarvitse mukia eikä serviettiä. Hän sai ne silti, joten hän pisti ne suoraan viereiseen roskapönttöön.
Beckley 18.8.2004
Kaikille West Virginian äänestäjille on lähetetty kirje, jossa kuvituksena oli raamattu, jonka päällä teksti ”hylätty”. Toisessa kuvassa oli kaksi miestä laittamassa sormusta toistensa sormeen, sen päällä oli teksti ”sallittu.”
Kirje ei tullut miltään marginaaliryhmältä vaan suoraan republikaanien puoluetoimistosta. Siinä varoitetaan ”liberaaleista poliitikoista”, jotka vaarantavat perinteiset arvomme. ”Tämä tulee olemaan West Virginia, jos et äänestä.”, lukee otsikossa kuviin viitaten.
Vaikka kirjeessä ei mainitakaan Kerryn nimeä, kenellekään tuskin jää kuitenkaan epäselväksi, mihin äänestykseen tässä viitataan. Kyseessä on puhdasoppinen käsitteiden kavallus, jossa kristittyä väitetään ei-kristityksi ja homoavioliittojen vastustajaa niiden kannattajaksi.
Mutta valitettavasti juuri tällainen uppoaa yleisöön. ”Propagandaan ei tarvitse uskoa”, George Wilmers on kerran sanonut, ”ja se voi silti olla tehokasta.”
Tämä maa on kulutushysterian ja ennakkoluulojen riivaama, enkä aina tunne oloani täällä kotoisaksi. Eläimet ovat viisaampia kuin ihmiset, koska eivät kahmi itselleen enempää kuin tarvitsevat, on joku viisas joskus sanonut. Ihmiset kahmivat, vaikka eivät edes tiedä mitä tarvitsevat.
Silti voisin kuvitella asuvani täälläkin. Ihmisten ystävällisyys yllättää uudestaan ja uudestaan. Se on joka paikassa erilaista, täällä se on kannustavaa.
Viime yönä lensin Sallyn vanhempien kanssa raketilla kuuhun. Lento epäonnistui, pitkä raketti tipahti lappeelleen keskelle Amerikkaa.
Pelästyimme, mutta säilyimme vahingoittumattomina. Nousimme raketista ja tapasimme Armbrechtien perhetuttuja, joiden kanssa lounastimme. Terassilla syödessämme sivariposteljooni toi viereiseen taloon kirjalähetyksen. Hän ei osannut käsitellä kirjaa kirjan vaatimalla kunnioitukselle, joten huomautin siitä hänelle. Kirjan alta paljastui käsiase.
Luulin hänen ryöstävän viereisen talon, joten en välittänyt, vaan jatkoin nuoren miehen ojentelua. Hän ei pitänyt siitä, vaan kääntyi meitä kohti ja ampui. Siirryin auton repsikan penkille ja kyyristyin alas suojaan. Se ei auttanut, sain useita osumia kylkeeni. Totesin, että enää ei ole mitään tehtävissä. Luovutin, kuolin ja heräsin.
Miksi heräsin? Eikö mielikuvitukseni parempaan pystynyt?