(Julkaistu Puoli Kaupunkia –lehdessä (nykyisin Avaa -lehti) 18.11.2004)
Washingtonissa tutustuin Raymondiin, filippiiniläis-ranskalais-amerikkalaiseen, Saksassa asuvaan Yhdysvaltojen armeijan sotilaaseen. Koulutukseltaan hän oli psykologi ja räätäli. Rauhan aikana hän asuu Frankfurtin lähellä ja tekee työkseen pukuja Yhdysvaltain armeijan viihdeyksikön teattereille.
Kolmesti hänet on määrätty sotaan. Kerran Kosovoon ja kahdesti Irakiin. Sodassa hän auttaa sotilaita heidän henkisissä ongelmissaan. Hänellä oli meneillään jälkimmäinen Irakin –komennus, josta hän oli viettämässä kuukauden lomaansa synnyinmaassaan.
Hän antoi itsestään fiksun, suvaitsevan ja avarakatseisen kuvan. Kosovossa hän oli tutustunut paikallisiin, ja samaa linjaa hän jatkoi myös Irakissa.
Hän jopa näytti hiukan irakilaiselta. Ystävänsä Alin luona hän oli kokeillut perinteisiä irakilaisia vaatteita, mikä oli riemastuttanut koko seuruetta. “Ei voi olla totta!”, he olivat sanoneet. “Jos pidät suusi kiinni, kukaan ei tunnistaisi sinua ulkomaalaiseksi.”
Häntä suostuteltiin tekemään pieni kaupunkikierros noissa vaatteissa, mutta siihen hän ei suostunut. Alin ystävät olivat vakuuttuneita, että Raymondissa on myös irakilaista verta.
Läptopistaan, hostellimme ala-aulassa, hän näytti minulle kuvia taistelukentältä. Sellaisia, joita ei lehdissä julkaista.
Näin kuvia räjähtäneestä lentokoneesta, paareilla kannettavasta haavoittuneesta, itkevästä sotilaasta, surevista sotilaista, ampuvasta sotilaasta, miehestä, jolta on ammuttu aivot pihalle, palavasta panssarivaunusta, aavikolla ajavasta panssarivaunusta, ampuvasta panssarivaunusta, antautuvasta irakilaissotilaasta, ojassa makaavasta, kameraan pelokkaasti katsovasta punahuivisesta naisesta, jonka siipien suojissa on kaksi pientä lasta, auton yli ajavasta panssarivaunusta, palavasta pick-upista, panssarivaunun perässä juoksevista karkkia kinuavista lapsista, miehestä, jonka yli on ajettu panssarivaunulla ja kaikkein viimeisenä kaiken edellä mainitun sisälleen piilottavasta uljaasta sotamuistomerkistä.
Minun teki mieli oksentaa. Itkeä. Halata. Juoda giniä vaikka oli aamu. Polttaa tupakkaa vaikka en polta.
Kysyin, missä määrin hänen vastaanotolleen tulleet sotilaat kieltäytyvät. “Eivät he kieltäydy”, hän vastasi. “Jos sinne joutuu, ei siellä enää kieltäydytä.”
“Mutta kaikki tuo raakuus, eikö se saa jotkut miehistä kieltäytymään?”, intin.
“Ei se kannata. He laittavat sinut johonkin paskaduuniin. Polttamaan jätettä tai jotain.”
“Entä jos kieltäytyy siitäkin?”
“Sitten he lopettavat maksamasta palkkaa. Mitä se sitten hyödyttää? Sitten siellä joutuu olemaan ilman palkkaa. Ei se kannata, kaikki tietää sen.”
Vastaa