23.8.1989
Arviolta kaksi miljoonaa ihmistä pitää toisiaan kädestä ja muodostaa maailman kaikkien aikojen pisimmän ihmisketjun. Se kulkee Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.
Kyseisenä päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov – Ribbentrop -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan. Siinä Eurooppa jaettiin kahtia Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin.
Seuraavien kuukausien aikana he lähtevät toteuttamaan suunnitelmansa hyökkäämällä mm. Puolan, Tšekkoslovakian, Viron, Latvian, Liettuan ja Suomen kimppuun.
Neuvostomiehityksen jälkeen sopimuksen lisäpöytäkirjan olemassaolosta vaiettiin Baltian maiden kouluissa, lehdissä ja historiankirjoissa. Ihmiset tiesivät siitä, mutta rangaistusten pelossa siitä ei puhuttu.
Kahdeksankymmentäluvun lopussa Neuvostoliiton pääsihteeri Gorbatshevin lanseeraamat uudistusohjelmat perestroika ja glasnost olivat kuitenkin uudistaneet ilmapiiriä. Tallinnassa ja Tartossa laulettiin vironkielisiä isänmaallisia lauluja ja niistä tehtiin popversioita. Latviassa onnistuttiin pysäyttämään Moskovasta johdettu vesivoimalahanke, jota paikalliset vastustivat ympäristösyistä.
Kello seitsemän illalla ihmiset tarttuivat toisiaan kädestä ja seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana iltana julkistettiin vetoomus, jossa kerrottiin maailmalle Baltian maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan. Siinä muistutettiin historian epäoikeudenmukaisuudesta, Baltian maiden olemassaolosta ja keskinäisestä solidaarisuudesta.
Rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva lähestymistapa oli kirjattu keskeiseksi periaatteeksi Baltian kansanrintamien kokouksessa keväällä 1989. Kokouksessa sai kannatusta myös toisenlainen, väkivaltaiseen irrottautumiseen tähdännyt linja, mutta vuoropuheluun perustuva linja voitti.
Onnistuttuaan Baltian ketjun ja koko Laulavan vallankumouksen väkivallaton konfliktinratkaisu sai seuraajia myös muun muassa Tšekkoslovakiassa, Bulgariassa, Unkarissa ja Itä-Saksassa. Se loi uskoa, että muutos on mahdollista saavuttaa väkivallattomasti.
31.7.2009
Klo 9
Pakko syödä purilaista, kun muutakaan ei ole tarjolla. Takana on neljäkymmentä kilometriä polkemista, edessä yhdeksänkymmentä. Olo on erinomainen. Vähän on ripotellut, mutta se on vain raikastanut, ei oikeastaan ollenkaan kastellut.
Tallinnan keskustassa oli helppo ajaa, ainakaan aamuseitsemältä ruuhkat eivät häirinneet. Kaupungista löysi helposti pois Pärnu –viittoja seuraten. Lähiöalueet olivat kauniita, täynnä puisia ja tiilisiä taloja ja bussia odottelevia töihinlähtijöitä. Välillä kuivaa kangasmetsää.
Hyvin pian huomasin olevani kutakuinkin kaikesta eri mieltä kahden suomalaisen nuoren miehen kanssa, jotka kirjoittivat blogikirjoituksen vastaavasta pyöräretkestä joitakin viikkoja aikaisemmin. Sen lukeminen oli ainoa valmistautuminen, jota matkalle tein.
Poikien mielestään pyöräilytilaa oli niukasti, matka oli pelkkää ylämäkeä ja maisemat yksitoikkoiset ja samanlaiset kuin Suomessa.
Tallinnan jälkeen maisemat kieltämättä muuttuivat yksitoikkoisiksi – peltoa, metsää, pelota ja sitten taas metsää – siitä olen samaa mieltä, mutta mielestäni pyöräilytilaa on ollut koko matkan riittävästi, ylämäkeä en ole huomannut ja metsät ovat erilaisia kuin Suomessa.
Klo 11
Mutta se heidän yöpymisjuttunsa oli kyllä kaiken huippu. Suunnilleen näille seuduille, 60 km Tallinnasta etelään, he pystyttivät telttansa, ja alkoivat sen jälkeen pelätä lentokonetta ja paikallisia ”metelöitsijöitä”, jotka olivat autolla ajaneet lähetä. Koiratkin olivat haukkuneet.
Heidän teoriansa oli, että maanomistaja oli tarkkaillut heitä lentokoneesta, jonka jälkeen tullut itse autolla tai lähettänyt väkeä paikalle luvattomia telttailijoita karkottamaan.
Mikä ettei: Virohan on kuuluisa ökyrikkaista maanviljelijöistään, joilla ei ole muuta tekemistä kuin lennellä yksityiskoneella tilustensa yllä tarkistamassa, ettei heidän pelloilleen ja metsiin vaan ole leiriytynyt ketään tallaamaan nurmikkoa?
Eikö aikuistumisprosessiin kuuluu olennaisena sen oivaltaminen, ettei asiat pyöri sinun ympärilläsi, vaan maailma on täynnä itsenäisiä toimijoita, jotka toimivat sinusta riippumatta.
No mitäpä minä heistä. Raplamaa ja puoliväli, eikä kello ole vielä edes puoltapäivää. Juhlistan asiaa lounaalla. Pieni poika, joka hädin tuskin osaa kävellä, ravaa keittiön ja baarin väliä. Äiti tulee keittiön puolelta heiluriovesta, jolloin se, mikä ei olisi voinut jäädä tapahtumatta, tapahtuu, ja lapsi saa heiluriovesta naamaansa. Itkun jälkeen minulle tarjoillaan kalaa, ranskalaisia ja kahvia.
Klo 15
Sataa kaatamalla, on satanut jo tunnin. Vain kolmekymmentä kilometriä jäljellä. Kun taukopaikka lopulta löytyy, lämmittelen kunnolla, juon kahvia ja syön välipalaa. Harkitsen vaatteiden vaihtamista, mutta luovun ajatuksesta koska se johtaisi vain siihen, että toisen sijaan kumpikin vaatekertani olisi märkä.
Kolmisensataa metriä jatkettuani palelen vielä enemmän kuin ennen taukoa. Motellin kyltti tien oikealla puolella houkuttelee saunaan. Luovuttaminen ei tunnu mukavalta, mutta ei tunnu kyllä paleleminenkaan.
Motellin omistaja on suomalainen lakimies. Pääsen kuumaan suihkuun ja vaihdan kuivat vaatteet päälleni. Soitan motellin puhelimesta siskolleni, joka on perheensä kanssa matkalla samaa tietä samaan päämäärään. Suihkun ja puhelun korvauksesta on puhetta vain sen verran, että minä ehdotan sitä, mutta motellinomistaja kieltäytyy.
Parikymmentä minuuttia lehtiä selailtuani Toomen perhe saapuu ja hyppään kyytiin. Pyörä ei mahdu autoon, joten jätän sen Motellin varastoon hakeakseni sen paluumatkalla.
7.11.2009
Makaan kuin raato Tallinna – Vilnus -bussin peräpenkillä. Takana on edellisenä päivänä pakkaamista ja asioiden järjestelyä aamuneljään, herääminen aamukuudelta, epätoivoista passinetsintää (se löytyi lopulta kopiokoneessa), Helsinkiin kiirehtimistä ja Loviisan rauhanfoorumin neuvottelukunnan pitkäaikaisen jäsenen, Göran von Bonsdorffin hautajaiset Johanneksenkirkossa.
Hautajaisten jälkeen veli tarjosi oluen ja sitten syötiin. Veljen vaimokekin siinä oli, puhuttiin sukunimistä, parisuhteista, tallinnanristeilyistä, tsekkiläisistä kirjailijoista, valehtelusta, sotilasmenoista, ilmastonmuutoksesta, maailmanlopusta ja vaikka mistä. Miten sitä ehtiikään niin monesta asiasta puhua?
Tsekkiläisen päivällisen jälkeen kävelin Makasiiniterminaalille, koska se oli lähimpänä. Puolentoista tunnin odottelun (nukkumisen) ja puolentoista tunnin laivamatkan (nukkumisen) jälkeen olin yhä väsynyt, joten ratikan sijaan tilasin taksin linja-autoasemalle.
Autobussijaamilla aikani käyskenneltyäni ja aikatauluja mitään niistä ymmärtämättä lueskeltuani näin laiturilla seisovan Eurolines –bussin. Kysyin kuskilta kohdetta, hintaa ja lähtöaikaa. Suomea, viroa, englantia ja venäjää sisältäneen keskustelun jälkeen sain selville, että bussi lähteen Liettuan pääkaupunki Vilnaan tänään klo 21.00, ja pääsen kyytiin jos maksan heille 400 kroornia.
Diili kuulosti hyvältä. Katsoin bussin kelloa, jossa luki punaisin kirjaimin 21.04, mikä sopi aikatauluihini paremmin kuin hyvin.
Nukuin koko matkan, katkonaisesti mutta kuitenkin. Henkilöllisyystodistus tarkastettiin Latvian, mutta ei Liettuan rajalla. Ajokorttini ei kelvannut, pyysivät passia.
Vastaa