Vasemmalta oikealle: voimistelija, professori, tohtori ja isoisä.
Kolmenkymmenenkahden vuoden välein kuusi eri uskonnoissa vietettyä tarkeää juhapyhää osuvat yhden kuukauden sisälle: katolisen ja protestanttien joulu ja uusivuosi, muslimien Id al-Adha ja Hegira sekä ortodoksien viettämä juliaanisen kalenterin mukainen joulu ja uusi vuosi.
Maailmassa on vain yksi paikka, jossa näitä kaikkia juhlitaan yhden neliökilometrin sisällä: Sarajevo. ”Euroopan Jerusalemin” silhuettiin kuuluu olennaisena osana moskeijat, ortodoksikirkot, katoliset kirkot ja synakoogat. Kaupungin kotisivujen mukaan asukkaista puolet on muslimeja, kolmekymmenta prosenttia ortodokseja ja seitseman prosenttia katolilaisia.
Juutalaisten määrästa on vaikeaa loytaa tietoa. He ovat sefardijuutalaisia, eli heidan esi-isansa ovat kotoisin Espanjasta ja Portugalista, josta kristityt karkoittivat heidät vuonna 1492 valloitettuaan alueen muslimeilta.
Kirkonkellot soivat viidentoista minuutin valein, muslimien rukouskutsu viidesti päivässä ja kahviloiden viihdemusiikki taukoamatta. ”Come on, let’s go,” hoputtaa mustaan huiviin pukeutunut mummo aikuista poikaansa rihkamakaupasta. Nuorempi nainen kaivaa huivia käsilaukustaan ja kiirehtii moskeijaan viime tingassa. Viereisessa Club Bill Gates –kahvilassa tyontekijät kertovat kahvilan saaneen nimensa herra Gatesin vierailtua siellä viisi vuotta sitten. Kukaan ei muista mikä kahvilan nimi oli ennen sitä.
Kahviloissa on elämää ja tupakansavua aamusta iltaan, satoi tai paistoi. Kysyn vieressä istuvalta mieheltä puhuuko hän englantia. ”Ne”, on lyhyt ja tyly vastaus. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän haluaa tietää mikä on ”kafa” eli kahvi suomeksi. Sen kerrottuani olemme taas pitkään hiljaa. Lähtöä tehdessani ja laskua maksaessani hän pidättelee minua ja vaatii saada tarjota nämä kahvit minulle.
Ei mene tuntiakaan, niin minulle tarjotaan olut. Tarjoajana on eläkkeellä oleva, Sveitsissä ja Kuwaitissa uransa tehnyt neuroradiologi eli aivojen tutkimiseen erikoistunut lääkäri. Ylpeänä esittelen hänelle päälaellani olevaa arpea, joka jäi kun tamperelainen kirurgi suoritti minulle aivoleikkauksen yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Kiitokseksi henkeni pelastamisesta tarjoaisin mielelläni oluet vaikka koko maailman kaikille neuroradiologille, mutta Sarajevossa vieraana oleminen tuntuu painavan vielä enemmän, ei puhettakaan että saisin maksaa.
Dino on hänen nimensä. Kuwaitissa hänellä oli suomalainen kollega, jota hän muistelee hyvällä. Suomalaiskollega oli tehokas mies, joka ei pitänyt paikallisten tehottomuudesta. Paikalliset luulivat että hän ei pitänyt muslimeista, ja Dino yritti parhaansa olla paikallisten ja suomalaisen väärinymmärrysten selvittelijänä.
Dinolla on kaksi tytärtä, joista toinen asuu perheineen Amerikassa ja joka on juuri saanut lapsen. Toisella on yksityinen gynekologin vastaanotto täällä Sarajevossa.
Sodan aikana Dino asui Kuwaitissa, mikä oli hyvä asia, koska hän siten pystyi taloudellisesti tukemaan sukulaisiaan täällä Sarajevossa. Peruselintarvikkeiden hinnat olivat sodan aikana täysin kohtuuttomia.
Uimahyppääjä ja kirjailija.
Sota johtui Dinon mukaan ”rural mentality” -asenteesta, eli syrjäkylämenttaliteetista. Sarejavo on sodan jäljiltä yhä täynnä ongelmia: työttömyyttä, alkoholismia, huumeiden käyttöä ja huonosti käyttäytyviä nuoria.
Helsingin ja Budapestin kautta tanne tulleena olen alkoholismin suhteen täysin eri mielta: toisin kuin mainituissa kaupungeissa, Sarajevossa en ole nahnyt ensimmaistakaan humalaista. En kuitenkaan keskeyta parhaaseen vauhtiin päässyttä Dinoa.
Han esittelee pöydän ääressä olevia ja ohikulkevia, ja kaikki tuntuvat olevan kuuluisia. Vieressamme istuu kuuluisa voimistelija, sittemmin kuuluisa yliopiston professori. Kuuluisa baarinpitäjä on vapaa-ajallaan kuuluisa judovalmentaja, ja ohi sattumalta kävellyt mies oli aikoinaan kuuluisa – ja komea – uimahyppääjä, nykyisin hän on kuuluisa kirjailija.
Vaivalloisesti puuskuttaen suuri kirjailija nousee terassillemme ja liittyy seuraamme. Hänen nimensä on Envier, hän asuu tässä samaisessa korttelissa ja hän on Dinon ex-vaimon veli. Hän vähättelee kuuluisuuttaan ja kertoo olevansa kuuluisa vain tällä Mis Irbina –kadulla.
Toivon hänen jäävän seuraksemme, mutta rempseään tapaansa Dino paljastaa, että Envierille on aikoinaan maistunut olut vähän liikaakin, eikä hän siten enää juo alkoholia. Vapisevin käsin Envier kirjoittaa nimensä muistilehtiööni ja sanoo, että tällä kadulla hänen kirjojaan on esillä seka kirjakaupan että kirjaston ikkunalla.
Hän valittelee, etta terassimme on liian kylma edes kahvin juomiseen. Ainoa tarina, jonka hänen tarinavarastostaan pääsen kuulemaan on, että sodan aikana hänen ystävänsä hyppäsi viereisen kerrostalon parvekkeelta kadulle ja kuoli.
”Oliko talossa silloin tulipalo?”, kysyn ja toivon, ettei tyhmiä kysymyksiä ihan oikeasti ole olemassa.
”Kyllä”, vastaa suuri kirjailija.
Vastaa