Vuoden 1984 olympialaisten rattikelkkailurataan tehty ampuma-aukko.
Kiertoajelulla Harris, parikymppinen sarajevolaissyntyinen bosniakki, esittelee meille lentokentän alittanutta tunnelia, joka oli Sarajevon piirityksen aikana kaupungin ainoa yhteys ulkomaailmaan.
Laskeudumme alas kellariin: minä ja pari päivää sitten lentämällä Sarajevoon tulleet vaimoni ja lapseni, maailmanympärysmatkalla oleva parikymppinen kanadalaispariskunta ja Eurooppaa ja Afrikkaa kahdeksan kuukautta kiertävä nelikymppinen australialaispariskunta.
Kellarissa meille näytetään sodasta kertova sanaton dokumentti. Pommien ja kranaattien räjähdellessä, kirjastojen, kotien, toimistojen ja hallintorakennusten palaessa, ihmisten pelätessä, paetessa ja puolustaessa kaupunkiaan, Euroopan lähihistorian julmuuksille selkänsä kääntänyt Oliver nukahtaa rauhallisesti syliini. Pakolaiset pakenevat ahdasta tunnelia pitkin tähän samaan taloon, jossa nyt viisitoista vuotta myöhemmin istumme.
Tunneli oli yli 700 metriä pitkä, noin metrin levyinen ja parin metrin korkuinen. Tätä kautta kaupunkiin tuotiin ruoka, aseet, ammukset ja sotilaat, tätä kautta kulkivat tärkeimmät kaasu-, sähkö- ja puhelinlinjat, ja tätä kautta poistuivat kaupungista lähtevät kymmenettuhannet pakolaiset.
Nousemme ylös raikkaaseen syysilmaan, jossa Harris kertoo meille sodan taustoja. Kommunismin luhistuttua Jugoslaviassa Slovenia, Kroatia ja Makedonia julistautuivat itsenäiseksi vuonna 1991 ja Bosnia Hertsegovina vuonna 1992. Serbia jäi Montenegron, Kosovon ja Vojvodinan kanssa niin sanotuksi tynkäjugoslaviaksi.
Virallisesti tynkäjugoslaviakaa kutsuttiin vuosina 1992 – 2003 Jugoslavian liittotasavallaksi ja vuosina 2003 – 2006 Serbian ja Montenegron valtioliitoksi. Vuonna 2006 se hajosi Serbiaksi ja Montenegroksi kun Montenegro itsenäistyi. Selkeyden vuoksi kutsun näita kaikkia (paitsi itsenäista Montenegroa) jatkossa Serbiaksi.
Bosnian serbit eivät Bosnia Hertsegovinan itsenäisyyttä hyväksyneet, vaan julistivat Bosniaan oman itsenäisen Serbitasavallan. He saivat määräyksiä, sotilaita, aseita ja ammuksia Serbialta.
Kommunistisessa Jugoslaviassa oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin armeija, joka jäi nyt pääosin Serbien haltuun. Itsenäiseksi julistautuneella Bosnia Hertsegovinalla ei ollut käytännössä armeijaa ollenkaan. Tätä taustaa vasten itsenäisyyden säilyttäminen oli ihme, ja Harriksen mukaan se johtui bosnialaisten vahvasta motiivista. Aseita ostettiin Kroatiasta ja varastettiin sotasaaliina serbeiltä, mutta iso osa valmistettiin itse.
Sarajevon piiritys oli Euroopan modernin historian pisimpään kestänyt piiritys. Kolmen vuoden ajan tunneli oli 300 000 asukkaalle ainut yhteys ulkomaailmaan.
Kaupunkia piirittäneet Bosnian serbit ovat lähinnä maaseudulla asuvia köyhiä ortodokseja, kun taas kaupunkia puolustivat rikkaammat islaminuskoiset bosniakit ja katoliset kroaatit, mutta myös osa kaupungin monikulttuurisuutta arvostavista serbeistä.
Seuraamme liittyy Harriksen kaveri, joka osallistui seitsemäntoistavuotiaana Sarajevon sotilaalliseen puolustamiseen. He kumpikin vaikuttavat katkerilta, pessimistisiltä ja vihaisilta kansainvälisen yhteisön saamattomuuteen sodan aikana.
Harriksen kaverin mukaan keinot sodan lopettamiselle olivat alusta alkaen olemassa. Ratkaisevaa oli YK-sotilaiden valtuudet. Sodan alussa YK-sotilailla ei ollut valtuutuksia voimankäyttöön, mutta hyvin nopeasti niiden myöntämisen jälkeen sota saatiin päättymään.
Kysyn, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, ettei tällaista enää tapahtuisi.
”Sotarikollisia pitäisi rankaista ankarammin,” vastaa Harriksen kaveri. ”Nyt vain jotkut johtajista ovat saaneet tuomioita. Rangaistuksiahan annetaan sen takia että ne estäisivät tällaisia tekoja tapahtumasta tulevaisuudessa. Miksei tavallisia sotilaista, sotarikosten toteuttajia, ole rangaistu?”
Vastaa