Illalla ovimies pysäyttää minut ja ilmoittaa, että kyseessä on yksityistilaisuus. Minua harmittaa etten ottanut konserttiasiaa esille Stefanin kanssa, hän olisi hyvinkin saattanut kutsua minut paikalle. ”Onko sinut kutsuttu?”, ovimies kysyy, kun en heti poistu paikalta. ”Ikään kuin,” vastaan. ”Tulin kuulemaa tuota bändiä. Kirjoitan kirjaa Sarajevosta ja haluaisin ehdottomasti tavata yhden bändin soittajista.” Ovimies miettii hetken ja ohjaa minut sitten sisälle.
Sisällä pöydät notkuvat ilmaisia ruokia ja juomia. Pienessä kaksikerroksisessa kahvilassa on satakunta ihmistä. Bändi ei ole vielä aloittanut. Minulle myydään viidellä eurolla kalenteri, jossa on syöpään sairastuneen nuoren naisen maalauksia. Kalenterinmyynnillä kerätään rahaa hänen syöpähoitojaan varten. Yritän jututtaa kalenterinmyyjää lisää, mutta keskustelumme keskeytyy jatkuvasti, koska hän kauppaa kalentereita uusille tulokkaille.
Pyrin avaamaan uuden keskustelun vieressäni seisovan nuoren miehen kanssa kysymällä amerikkalaisittain mitä hänelle kuuluu. ”I don’t know, because we don’t use that phrase here in Bosnia,” hän vastaa. Hän tuntuu olevan hiukan humalassa. Saan selville, että kyseessä on Bosnian serbien uuden poliittisen verkkolehden avajaistilaisuus, ja että hän on kyseisen verkkolehden toimittaja. ”Nämä ovat siis minun juhlat,” hän lisää ja kysyy, missä ystäväni ovat. ”En tiedä, todennäköisesti yläkerrassa,” vastaan, ja tämäkin keskustelu lopahtaa pian.
Tunnen oloni kutsumattomaksi vieraaksi, jollainen kieltämättä myös olen. Syön ja juon, odottelen musiikkiesityksen alkamista. Baaritiskillä notkuu pukuun pukeutuneita herroja, todennäköisesti niitä tärkeitä poliitikkoja. Ruokapöytien ääressä on boheemimman näköisiä vierailijoita. Valitsen heistä intellektuellisimman näköisen ja kysyn, puhuuko hän englantia. ”No, I don’t,” hän vastaa ja nauraa.
Siirryn yläkertaan, jossa bändi aloittaa. Stefania ei näy missään. Bändi soittaa amerikkalaisia kovereita. Osa yleisöstä tanssiin, suurin osa nyökyttelee päätään, jotkut lähettelevät tekstiviestejä. Keskusteleminen on melun takia mahdotonta, mikä tällä kertaa tuntuu ihan hyvältä.
Konsertin jälkeen päätän tehdä vielä yhden keskustelunavausyrityksen, ja tutustun joukkoon kansainvälisiä opiskelijoita, Stefanin professorin oppilaita hekin. Yksi on hollantilainen, kolmatta maisteritutkintoaan suorittava nuorimies, jonka paras ystävä oli suomalainen. Toinen on amerikkalainen nainen, kova tanssimaan, ja kolmas on israelilainen… käyntiin lähdettyään esittelykierrokselle ei meinaa tulla loppua. Kaikkien opinnot liittyvät tavalla tai toisella ihmisoikeuksiin.
Yksi mielenkiintoisimmista opiskelijoista oli serbi, joka oli ollut aktiivinen Milosevicin kaatamisessa keskeistä roolia pelanneessa väkivallattomia keinoja käyttäneessä Otpor –liikkeessä. Toivon pääseväni haastattelemaan häntä tarkemmin myöhemmin. Lähden opiskelijaporukan mukana vielä jatkoille, jossa tunnelma ja tapahtumien käänteet ovat kutakuinkin samanlaisia kuin omana opiskeluaikanani Sundsvallissa ja Liverpoolissa: jutellaan, tanssitaan, hypitään, nauretaan ja hoiputaan.
Vastaa