Sarajevo 5.12.2009, osa 1

Viidentenä päivänä joulukuuta 2009 vuokrasimme auton ja suuntasimme matkamme kohti Bjelasnica-vuorta tutustuaksemme Sarajevoa ympäröivään luontoon, jota paikalliset niin lämpimästi suosittelevat. Oppaaksemme lähti Etyjillä työskentelevä ja Amerikassa opiskellut Damir, josta olenkin jo aiemminkin kirjoittanut.

Ennen kuin pahamaineiset serbitasavallan poliisit ohjasivat automme tien sivuun, Damir kertoi isästään, joka oli aikoinaan työskennellyt Jugoslavian armeijan Bosnian sotilaspoliisiyksikön johtajana.

Kyseisen aseman saavuttaminen yhdessä maailman suurimmista armeijoista on jo itsessään saavutus, mutta erityisen ainutlaatuista se oli bosniakkitaustaiselle muslimille, olihan armeija käytännössä serbien hallussa.

Jugoslavian hajoaminen oli Damirin isälle suuri pettymys. Hän todella uskoi yhteisbalkanilaiseen projektiin ja oli järkyttynyt siitä, kuinka helposti Jugoslavian armeijan johto antoi tilanteen luisua sotaan.

Damir kertoi ennen sotaa tapahtuneesta operaatiosta, jota hänen isänsä oli ollut johtamassa. Sotilaspoliisit olivat saaneet selville, että kroaatit suunnittelevat laajamittaista sotilaskaluston varastamista. Sotilaspoliisit tiesivät missä ja milloin varkaus tapahtui tulisi tapahtumaan ja mitä reittiä kuorma-autosaattue tulisi kulkemaan.

Damirin isä oli määrännyt miehensä asemiin kulkureitin varrelle, niin että varkaat jäisivät kiinni itse teosta. Armeijan ylin johto kuitenkin peruutti operaation vain minuutteja ennen kuin kuorma-autosaattue ajoi sotilaspoliisien ohi. Syyksi ilmoitettiin, että operaatio oli liian vaarallinen. Damirin isä oli täysin eri mieltä. Hänellä oli ollut käytössään korkeasti koulutettu, oikein varustautunut ja sopivan kokoinen sotilasyksikkö, ja heillä oli vastassaan käytännössä vain kuorma-autonkuljettajia.

Tapahtuma sai Damirin isän vakuuttuneeksi, että serbit halusivat sotaa ja antoivat kroaattien varastaa armeijan kalustoa. Heidän päämääränään oli Serbian ja Kroatian välinen sota jossa mitattaisiin, kuinka suuren osan Bosnian kakusta nämä kaksi uutta valtiota haukkaisivat.

Jugoslavian armeija ei ajanut enää Jugoslavian, vaan Serbian etua. Damirin isä ei tätä voinut hyväksyä. Vaihtamalla lokeroidensa avaimia kroatialaistaustaisen upseeritoverinsa kanssa he onnistuivat keinottelemaan henkilökohtaiset sotilasvarustuksensa pois varuskunnasta. Damirin isä liittyi perustettavissa olevaan Bosnia-Hertsegovinan armeijaan, ja muutti Sarajevoon puolustaakseen tulevan maan pääkaupunkia.

Matkan varrella Damir esitteli meille sekä entisen että nykyisen asuntonsa. Entinen asunto sijaitsi kerrostalossa lähellä Miljanka –jokea, ja uskomattoman sattuman ansiosta sama asunto oli sodan aikana toiminut Damirin isän komentokeskuksena. Asuntoa ostaessaan Damir ei ollut tästä tietoinen, asia oli tullut ilmi vasta hänen isänsä ensimmäisen vierailun yhteydessä.

Damir kertoi, että Serbien näkökulmasta Sarajevon piirityksen alkuviikot olivat sotilasstrateginen katastrofi. Järkevämmällä suunnittelulla ja johdonmukaisemmalla hyökkäyksellä he olisivat helposti saaneet Sarajevon haltuunsa, sillä bosniakeilla ei ollut sodan alussa käytössään minkäänlaista panssaritorjuntakalustoa, eikä juuri muutakaan aseistusta.

Serbisotilaat olivat kuitenkin huonosti motivoituneita laskeutumaan kaupunkia ympäröiviltä rinteiltä alas kaupunkiin, jossa tappiot olisivat kaikesta huolimatta olleet väistämättömät. He tyytyivät tuhoamaan kaupunkia ja tappamaan kaupunkilaisia vuoriston suojista “pehmittääkseen” kaupunkilaisia luovuttamaan.

He eivät ottaneet huomioon, että kotejaan puolustavien taistelumotivaatio on aivan toista luokkaa kuin toiselta puolelta Jugoslaviaa rekrytoitujen miehittäjien. Serbit viivyttelivät järjestelmällisten valloitusyritysten kanssa niin pitkään, että kaupungin puolustajat saivat kuljetettua kaupunkiin panssarintorjuntakalustoa.

Ensimmäiset elintärkeät singot olivat vähällä jäädä YK:n viranomaisten haltuun. Isänsä upseeritoverin muistelmakirjan mukaan singot kuljetettiin Sarajevon lentokentän yli. Sotilaat kantoivat sinkoja täkeillä ja lakanoilla peitellyissä paareissa, toivoen YK –sotilaiden luulevan niitä ruumiiksi.

YK:n tarkastusauto kuitenkin lähestyi lentokenttää ylittävää saattuetta. Bosniakkisotilaat tiesivät, että kaupungin puolustaminen ilman sinkoja ei olisi enää pitkään mahdollista. Jos he eivät saa aseita perille, serbit valloittavat kaupungin ja koko Bosnia Hertsegovinan itsenäistyminen loppuisi ennen kuin oli edes kunnolla alkanut. He laskivat taakkansa alas, suorittivat suureleisesti muslimien kuolemaan valmistavan rituaalipesun, latasivat singot ja nostivat ne henkensä uhalla olalleen osoittaen niillä YK-sotilaiden autosaattuetta. Autosaattue kääntyi ja antoi bosniakkien viedä aseet kaupunkiin. Tapahtumaa ei mainittu YK:n julkisissa raporteissa eikä siitä kerrottu lehdistölle, koska hiljaisuus oli sekä YK:n että bosniakkien edun mukaista.

Damir puhui taukoamatta ja niin kiinnostavia kertomuksia, etten halunnut keskeyttää häntä kysyäkseni, mikä alueella mahtaa olla nopeusrajoitus. Tie oli leveä, suoria ja autio. Kuuntelin Damirin juttuja tarkasti, mutta koska meillä ei ollut kiirettä minnekään, ajoin mielestäni kohtuullista seitsemän- tai kahdeksankympin nopeutta.

Serbitasavallan liikennepoliisi oli eri mieltä ja ohjasi automme tien sivuun. Hän kysyi ajokorttia ja rekisteriotetta, ja kun huomasi minun olevan ulkomaalainen, siirtyi kommunikoimaan Damirin kanssa. Hän pyysi Damiria nousemaan autosta ensin tien sivuun, ja sitten poliisiautoon. He juttelivat poliisiautossa pitkään, jonka jälkeen Damir palasi autollemme vakavan näköisenä. Hän kertoi että asia on nyt hoidossa ja voimme jatkaa matkaa.

Liikennepoliisin mukaan olin ajanut kahdeksankymmentäneljä kilometriä tunnissa seitsemänkymmenen nopeusrajoitusalueella. Rike oli pieni, mutta ulkomaalaisena minut olisi pitänyt viedä kaupunkiin oikeusistuimen eteen sakotettavaksi. Damir oli kysynyt, eikö asia voisi hoitaa jollakin muulla tavalla. Poliisi oli vastannut, ettei hän voinut ottaa vastaan lahjuksia, mutta että syömisestä hän kyllä pitää. Hän oli luvannut jättää asian sikseen, jos Damir puolestaan lupaa jättää kymmentä euroa vastaavan summan läheisen kylän ravintolan tiskille.

“Idiootti,” tuhahti Damir autoon palattuaan. “Miten joku voi olla niin tyhmä että luulee meidän jättävän lahjusrahoja ravintolan tiskille?” Minä ja Sally olimme yllättyneitä. Ensinnäkään emme olisi kuuna päivänä uskaltaneet lähteä lahjomaan poliiseja ja toisekseen, jos tilanne kuitenkin olisi johtanut lahjomiseen, emme olisi uskaltaneet pettää poliisille antamaa lupausta.

“Mitä hän muka voi asialle tehdä?” kysyi Damir. “Ensinnäkään hän ei kirjoittanut minun eikä sinun nimeä ylös. Toisekseen, kun käännymme seuraavasta risteyksestä oikealle, päädymme federaation puolelle, jossa serbitasavallan poliiseilla ei ole mitään oikeuksia. Kolmannekseen, mistä he voivat meitä syyttää. Siitäkö, että me emme antaneet lahjuksia? Lahjuksia vaatiessaanhan poliisi teki huomattavasti vakavamman rikoksen kuin sinun pieni ylinopeutesi.”

Pari kilometriä ajettuamme käännyimme oikealle, ja ilman maastossa näkyviä merkkejä Bosnia-Hertsegovinan federaation puolelle. Damir kertoi, että varmuuden vuoksi voimme iltapäivällä palata kotiimme toista reittiä välttääksemme liikennepoliisit. Tie nousi ylös vuoristoon ja Damir siirtyi kertomaan alueen eläimistä, sääoloista ja alueen mainioista laskettelu- ja retkeilymahdollisuuksista. Vajaan tunnin ajettuamme saavuimme perille laskettelukeskukseen, jonka maisemista emme sumun takia kuitenkaan päässeet nauttimaan. Päätimme jatkaa syvemmälle vuoristoon vieraillaksemme syrjäisessä, parinkymmenen asukkaan vuoristokylässä.

(Juttu jatkuu osalla Helppo elämä kävi kohtalokkaaksi)


Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.