Sarajevon vanhan kaupungin basaaritunnelmasta nauttiessani näen lapsen ujuttautuneena kahden mainostelineen väliin. Laskevan auringon valo osuu hänen kasvoilleen ja tajuan, että hyvän kuvan ottamiseen tarvitaan nyt sekä nopeutta että sosiaalista silmää. Lasta silmistäni päästämättä kaivan laukustani kameran, laskeudun kyykkyyn, etsin katseellani äidin tai isän kysyäkseni lupaa silmäkulmiani kysyvästi nostamalla ja kameraa hiukan kohottamalla. Ystävällisen nyökkäyksen sijaan saan tällä kertaa tylyn päänpudistuksen ja rahaa vaativan kädenojennuksen.
Sarajevossa riittää nähtävää: illyrialaisten ja roomalaisten muinaismuistoja, Bosnian keskiaikaisen kirkon arvoituksellisia hautakivikirjoituksia, ottomaanien ja Itävalta-Unkarin aikojen arkkitehtuuria, sefardijuutalaisten kulttuuria, moskeijoita, kirkkoja, synagogia, ja ennen kaikkea Euroopassa ainutlaatuinen turkkilaistyyppinen basaari kahviloineen ja kulta-, kupari-, vaate-, ja mattokauppoineen.
Tämä kaikki jää saksalaiselta hostellinaapuriltani näkemättä, sillä kaupungin kiertämisen sijaan hän istuu huoneessaan ja katselee televisiota. Hän on viisissäkymmenissään oleva sairaalloisen epävarman oloinen nainen. Syy hänen hostelliinlinnoittautumiseensa on, että hän pelkää romanikerjäläisten varastavan hänen lompakkonsa.
Jos saksankielentaitoni riittäisi, kertoisin hänelle, että matkaoppaani mukaan Bosnia-Hertsegovina on yksi Euroopan turvallisimmista paikoista, ja että eurooppalaisiin suurkaupunkeihin verrattuna Sarajevossa on myös suhteellisesti vain vähän kerjäläisiä. Ennen kaikkea haluaisin kertoa, että hänen lompakkonsa ei ole yhtä arvokas kuin se elämä, jonka hän lompakkonsa menettämisen pelossa menettää.
Mutta ei kerjäläisten kohtaaminen ole helppoa kenellekään. Kuten nyt esimerkiksi tuossa yllä kuvailemassani tilanteessa: tunsin syyllisyyttä, sääliä ja epäilystä sellaisena yhdistelmänä, että päällimmäiseksi tunteeksi nousi hämmennys. Kuvaa ottamatta annoin lapsen äidille puolitoista euroa. Hän laittoi rahat taskuunsa, kaappasi lapset kainaloonsa ja häipyi paikalta sanaakaan sanomatta ja katsettaan nostamatta. Minä jäin tuntemaan katumusta siitä että olin antanut liikaa rahaa.
Mutta ongelman ratkaisemisen kannalta ylös, alas ja ympäri pyörivillä tunteillani ei oikeastaan ole suurtakaan merkitystä. Olennaisinta ei myöskään ole se paljon puitu kysymys, huijaako kerjäläinen, teeskenteleekö hän olevansa köyhempi ja kurjempi kuin mitä hän oikeasti on, ja meneekö rahat hänelle itselleen vai rikollisjengille. Oleellisinta on, että hän joutuu kerjäämään.
Mitä minä voin tehdä asian parantamiseksi? Antaa rahaa ojennettuun käteen? Vaatia kerjäämisen kieltämistä? Auttaa kansalaisjärjestöjä ja vaatia parempaa sosiaaliturvaa Euroopan heikompiosaisille? Epäilemättä viimeinen, mutta kumpi ensin mainituista: antaako rahaa vai ei?
Kosovon romanipakolaisten säätiön puheenjohtaja Paul Polanskyn oli Helsingin Sanomien Vieraskynä –kirjoituksessaan sitä mieltä, että kerjääminen tulisi kieltää lailla koko EU:n alueella. Hän perusteli kantansa sillä, että kerjääminen on isoa bisnestä, ja rahat jäävät tuskin koskaan kerjäläisille itselleen. Hän kuvaili lapsia, joiden luita rikotaan, että he herättäisivät enemmän sääliä ja keräisivät suuremmat rahat rikollisliigojen taskuihin.
Polansky on työskennellyt romanien hyväksi ja asunut romanien parissa viisitoista vuotta. Kerjäläiskysymyksen vaikeutta kuvaa hyvin se, että myös hän on epäröinyt asian suhteen. Hän oli aiemmin kerjäämiskieltoa vastaan, mutta on sittemmin muuttanut mielipiteensä.
Olen kallistuvainen Polanskyn kannalle sillä pelkään, että rahan antaminen kerjäläisille ylläpitää kerjäystä enemmän kuin se poistaa köyhyyttä. Mutta myönnän kyllä kysymyksen olevan äärimmäisen vaikea. Niin tai näin, varmaa on joka tapauksessa se, ettei huoneeseen sulkeutuminen ratkaise tätäkään ongelmaa.
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 12.7.2011.
Vastaa