Vahvuus on vahvuutta

Nelson Mandela ja F. W. DeKlerk kättelevät World Economic Forumissa Davosissa vuonna 1992. Kuva (cc): www.weforum.org

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Tehdessään yhteenvetoa toisen kristillisen vuosituhannen tapahtumista, Time-aikakausilehti esitteli sadan sellaisen ihmisen henkilökuvan, joiden he katsoivat jättäneen suurimmat jäljet vuosituhannen viimeiselle, vaikeuksien vuosisadalle. Se ei ollut inspiroivaa luettavaa. Gandhia he käsittelivät järkyttävän huonosti, mutta Nelson Mandelasta he onnistuivat kertomaan silmiä avaavan tapauksen. Kun nuori Mandela astui vankeja kuljettaneesta laivasta laiturille pahamaineisella Robben-saarella, jossa hän tulisi viettämään seuraavat kaksikymmentä vuotta elämästään, vartijat karjuivat ”Huck! Huck!” yrittäessään laiduntaa uusia tulokkaita kuin karjaa, pakottaessaan heidät laukkaamaan ylös vankilaan, jossa heihin kohdistettaisiin lisää nöyryytystä; mutta Mandela ja hänen ystävänsä kieltäytyivät tottelemasta ja kävelivät rauhallisesti, vaikka vartijat uhkasivat tappaa heidät. Sisällä vankilassa päävartija, kapteeni Gericke, meni liian pitkälle kutsumalla Mandelaa ”pojaksi.” ”Katsohan,” oli Mandela vastannut rauhallisena vauhkoontuneelle Gerickelle, ”Minun täytyy varoittaa sinua. Aion viedä sinut korkeimman auktoriteetin eteen, ja tulet olemaan köyhä kuin kirkonrotta kun se prosessi on ohi.”

”Uskomatonta kyllä,” Time raportoi, ”Gericke perääntyi.”

Mutta onko tämä niin uskomatonta? Eivätkö kiusaajat, kohdatessaan yllättävää vastarintaa, yleensä luhistu? Olemme kaikki nähneet tästä esimerkkejä, ja seuraavien kappaleiden aikana emme pelkästään tarkastele muutamia lisää, vaan alamme myös etsimään ilmiölle tieteellistä selitystä.

Seuratkaamme johtolankaa, jonka Time-lehden kirjoittajat hukkasivat. Ensimmäinen yhteys: intuitio vie meidät kuuluisaan tapaukseen neljäsosavuosisataa myöhemmin, kun valta oli Mandelan käsissä, hänen ollessaan Etelä-Afrikan presidentti. Kuten useimmat meistä muistavat, hän pysähtyi kesken virkaanastujaispuheensa, kääntyi arkkivihollisensa, F. W. De Klerkin puoleen, tarttui häntä kädestä ja sanoi ”Olen ylpeä pitäessäni sinua kädestä – että saamme mennä yhdessä eteenpäin… Työskennelkäämme yhdessä lopettaaksemme tämä kahtiajakautuneisuus.”

Mikä on kytkös näiden kahden tapahtuman välillä? Tavalliseen tapaan ajateltuna, kytköstä ei ole. Tavalliseen tapaan ajateltuna jokaisessa konfliktissa, ellei jopa jokaisessa yksittäisessä kanssakäymisessä, tulee olla ”voittaja” ja ”häviäjä.” Voittiko vai hävisikö de Klerk, kun Mandela teki sovinnon eleen? Absurdi kysymys. Entä Mandela? Voi olla, että Nelson Mandela ei pitänyt F. W. De Klerkistä henkilökohtaisella tasolla, mutta luonteenlujuutensa avulla hän pääsi ennakkoluulojensa yli; ja tämän roolinvaihdoksen myötä pystymme helposti näkemään, mikä yhdistää hänen vahvuuttaan Robben-saarella ja hänen vahvuuttaan presidenttinä Johannesburgissa. Tätä kiehtovaa yhteyttä ei huomaa, jos konfliktia ja ihmissuhteita tarkastelee tavalliseen tapaan, mutta uudessa, yleistyvässä tavassa tarkastella konflikteja ja ihmissuhteita se näkyy selvästi: kyky vastustaa kiusaajaa ja kyky antaa kiusaajalle anteeksi – kyky nousta vihan yläpuolelle, vaikka viha olisi täysin oikeutettua – ovat läheisesti kytköksissä. Nämä luonteenpiirteet eivät vain elä rinnakkain, vaan ne myös selittävät toisensa: vahvuus on vahvuutta.

Emme pysty näkemään tätä mielenkiintoista yhteyttä jos ajattelemme, että voima ja vahvuus tarkoittavat vain kykyä voittaa ja hallita. Mandelan suurella roolimallilla, Gandhilla, oli tapana tunnustaa kömmähdyksensä julkisesti; työtovereiden hämmästykseksi hän vaikutti suorastaan nauttivan siitä. Kerran hänen siskonsa oli erityisen huolestunut tunnustuksesta, jonka hän katsoi olevan erityisen vahingollinen. Gandhi pyysi kertomaan siskolleen, että ”omien virheidensä tunnustaminen ei ole tappio. Tunnustus itsessään on voitto.”

Se, että todellinen voima on jotain paljon enemmän kuin toisen hallintaa, selittää ne kummalliset kääntymykset, kun rauhankirjoihin ilmaantuu aiemmin niin vihaisia ja väkivaltaisia yksilöitä. Kun rotuerottelun kannattaja George Wallacesta tuli Alabaman kuvernööri, hän piti kampanjalupauksensa ja kirjaimellisesti ”seisoi koulun ovella” estämässä tummaihoisia opiskelijoita astumasta sisään Alabaman yliopistoon kesäkuussa 1963, tehden itsestään kansallisen rotuerottelun sitkeyden symbolin. Mutta ajan myötä jotain ilmeisesti tapahtui, joka nosti vihan sumuverhon hänen silmiltään, ja maaliskuun 11. päivänä vuonna 1995 hän tuli pyörätuolillaan Selmasta Montgomeryyn suuntautuneen kansalaisoikeusmarssin vuosijuhlaan pyytämään anteeksi marssijoilta, niin tumma- kuin vaaleaihoisiltakin, joita hänen poliisinsa olivat pamputtaneet ja ampuneet vesitykeillä kolmekymmentä vuotta aiemmin. Se vaati rohkeutta – mutta niin vaati myös se, kun hän, eri tavalla ajatellessaan, uhmasi koko maata vuosikymmeniä aiemmin. Life-lehden kannessa olleesta rotuerottelun ikonista tuli sovinnon ikoni. Ei ihme, että Gandhi usein sanoi, että väkivaltaisesta henkilöstä voi tulla väkivallaton, mutta ei pelkurista. Väkivallattomuuden logiikalla tämä on loogista: näemme saman lujuuden ja rohkeuden, mutta paremmassa käytössä.

Toinen yhteys: Yhdistäkäämme nyt aiemmin esitellyt Mandelan elämän tapahtumat, uhmakkuuden ja anteliaisuuden, hänen vaikuttaviin johtamiskykyihinsä – kykyyn luotsata uutta, mitä hirvittävimmistä olosuhteista ilmaantunutta valtiota, jolla oli yhä pelottavan mittaluokan ratkaisemattomia jännitteitä. Tämä on vähän hienosyisempää kuin rohkeus uhmata ja/tai antaa anteeksi: onko johtaja, joka antaa julkisesti anteeksi vihollisilleen, hyvä johtaja? Tietysti on. Se todistaa, että hänellä on valmiuksia ylläpitää järjestystä luovuuden avulla – ilmiö, jota pääsemme tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin myöhemmin (erityisesti tämän kirjan kappaleissa viisi ja kuusi). Mutta käsitelkäämme nyt erästä väkivallatonta tapausta, joka ymmärrettiin väärin, ja tällä kertaa ei vain lehdistön toimesta.

Boris Jeltsin panssarivaunun päällä Moskovassa lokakuussa 1991. Kuva (cc): Wikipedia.

Lokakuussa 1991 vastavallankumouksellinen kaappaus, joka olisi työntänyt Venäjän takaisin stalinismiin, estettiin laajan kansannousun avulla. Eräs keskeinen aikakausilehti kuvaili tapahtunutta seuraavasti: ”Vallankaappaus epäonnistui. Hallitus kaatui. Maailma oli kerrankin onnekas.” Mutta elokuun onnistunut kansalaisten vastarinta ei johtunut onnesta; se oli rohkeiden väkivallattomuusaktivistien määrätietoisen toiminnan tulos. Kyseiset henkilöt olivat systemaattisesti opiskelleet väkivallattomia taktiikoita jo kuukausien ajan. Osa heistä oli saanut koulutuksensa workshoppien kautta, joita veti kokeneet amerikkalaiset kouluttajat (joista eräs, ystäväni, oli tehnyt eri puolilla Venäjää keskimäärin kaksi tällaista workshoppia päivässä koko kesän ajan). Kaikki tämä oli tyystin tuntematonta lehdistölle. ”Elokuun vallankaappaus ei tullut yllätyksenä,” kirjoitti aseistakieltäytyjä Alexander Pronozin pian tapahtumien jälkeen. ”Todellinen yllätys oli, kuinka nopeasti vallankumousyritys tukahdutettiin ja että ’aseena’ tuona päivänä käytettiin väkivallatonta puolustusta.”

Käsittelen myöhemmin lisää tätä erinomaista puolustuskeinoa (kappaleissa 4 ja 8), ja kun sen teen, toivon tekeväni selväksi mitä se voisi tarkoittaa enemmistölle meistä, joille osallistuminen ”people power” -vastarintaan on epätodennäköistä. Tässä vaiheessa haluan korostaa, että vallankumouksen nopea kaataminen, joka vaikutti uutismedian mielestä niin selittämättömältä, niin ”onnekkaalta” – kuten myös, en epäile hetkeäkään, tuon ajan poliittiselle johdolle – ei ollut kumpaakaan. Se oli kovan työn ja uhrautumisen tulos; se noudatti pelin sääntöjä täydellisellä ennustettavuudella. Ei tarvitse olla väkivallattomuusasiantuntija ollakseen tietoinen näistä säännöistä; riittää jos aavistaa, että elämä ei ole niin sattumanvaraista kuin miltä se ensi alkuun näyttää, ja että jokainen ihminen reagoi heille tarjottuun rakkauteen tai vihaan.

Kollegani ja ystäväni Sergei Plekhanov, joka tuolloin työskenteli Neuvostoliiton Pohjois-Amerikan tutkimusinstituutin apulaisjohtajana, ei ollut Moskovassa tuona kriittisenä päivänä kun vallankumous estettiin. Vuotta myöhemmin kuulin hänen kertovan miltä hänestä oli tuntunut katsellessaan televisiokuvia yhtäältä harmaiden muurien ja aseistettujen ajoneuvojen ympäröimästä Kremlinistä, ja toisaalta Venäjän parlamentin valkoisesta marmorista ja lasista tehtyä rakennuksesta, jota vartioivat vain aseettomat ihmiset – mistä muodostui lähes myyttinen kuva siviiliauktoriteettiä vastaan tehtävästä väkivaltaisesta hyökkäyksestä. Muistan yhä hänen äänensä hiljaisen intohimon, joka tarttui hänen ympärillään olleeseen kansainväliseen tutkijaryhmään: ”Ja mitä varusteita heillä oli?” hän kysyi. Mitä heillä oli käytössään puolustautuessaan noita panssarivaunuja ja aseistettuja miehistönkuljetusajeneuvoja vastaan? ”Ei mitään. Ei mitään, paitsi kiihko, legitimiteetin tunne, ja joidenkin ihmisten valmius uhrata oma henkensä.” Toivon, ettei kollegoiltani jäänyt huomaamatta hänen käyttämä ironia, sillä tämä ”ei mitään” on menestyksekkään väkivallattomuuden klassinen resepti: oikea henki, tunne legitimiteetistä (tunne siitä, että tavoitteesi on oikeutettu), ja valmius uhrata – jos tarpeellista, oma henkensä. Nämä ovat juurikin ne kolme asiaa, joiden avulla vastarinta epäoikeudenmukaista hallintoa vastaan onnistuu. Väkivallattomuuden ABC. Ilman tämän ymmärtämistä on mahdotonta selittää mitkä voimat ottivat yhteen elokuussa 1991 – ja miksi ihmiset voittivat.