Viimeisen Amerikan-viikkomme vietimme Victorissa, vuonna 1889 perustetussa idaholaisessa 2 000-asukkaan kunnassa. Kunta sijaitsee aivan Wyoming-osavaltion rajalla, lähes kahden kilometrin korkeudessa. Näillä korkeuksilla talvi on niin raaka, ettei täällä asunut missään vaiheessa vakituista intiaaniasutusta. Mormonit saapuivat reilu sata vuotta sitten, ja olivat enemmistönä aina 2000-luvulle asti. Kuten edellisessä matkapäiväkirjassani tältä samalta alueelta kerroin, viime vuosikymmenten aikana alueelle on muuttanut yhä enemmän nuoria, ulkoilusta kiinnostuneita perheitä, joiden määrä (ainakin poliittisissa vaaleissa demokraatti-republikaani -akselilla mitattuna) ylitti mormonien määrän pari vuotta sitten.
Jalkapallon Brasiliassa pidettävät mm-kisat ovat saaneet yllättävän paljon huomiota myös täällä Yhdysvalloissa. Ystäväperheemme Portlandissa, joiden luona yövyimme viisi yötä, katsoi ja eli tunteella läpi joka ikisen matsin. Tämä on täysin ennenkuulumatonta maassa, jossa jalkapalloksi kutsutaan peliä, jossa pidetään kädessä munanmuotoista pelivälinettä. Tyhjentävää vastausta siihen, miksi sitä ei kutsuta munakädeksi, en ole koskaan löytänyt. Mutta jalkapalloon palatakseni, legendaariseksi muodostunutta Saksa – Brasilia -välieräottelua en kuitenkaan koskaan nähnyt, sillä nykyisessä majapaikassamme ei ole televisiota. Seurasin sosiaalisesta mediasta ällistyneenä Saksan 7-1 -maali-ilottelua, ja päätin, etten jätä enää yhtäkään peliä katsomatta. Seuraava välieräottelu, Argentiina – Hollanti, jota seurasin paikallisessa baarissa, oli kuitenkin niin tylsä, kun tunnin jälkeen en ollut nähnyt yhtäkään laukausta kohti maalia, luovutin.
Illan puutarhajuhlissa tapasin Jim Day’n, Iowan Des Moines -kaupungista tänne Idahon Victoriin pyöräilleen eläkeläisen. Matkaa oli tällä reissulla kertynyt 2 400 km, ja hänen aikomuksenaan oli jatkaa vielä Seattlen kautta aina Kaliforniaan asti. Hän kertoi majoittuvansa netissä huoneitaan ilmaiseksi hänen käyttöönsä tarjoavien ihmisten luona. Mitä enemmän hän matkustaa, hän kertoi, mitä enemmän hän tapaa ihmisiä ja majoittuu heidän kotonaan, sitä vakuuttuneemmaksi hän tulee ihmisten vilpittömästä hyvyydestä ja rajattomasta avuliaisuudesta. Hän ylisti hidasta matkustustapaansa, kotimaansa kauneutta, suuruutta ja ihmisten ystävällisyyttä. Syystäkin.
Siellä alhaalla on Salt Lake City.
Vaeltamassa jossain päin Jacson Hole -seutua.
Poikamme Oliver.
Minä ja vaimoni Sally.
Lisää kuvia löytyy osoitteesta www.flickr.com/photos/timovirtala.
Vastaa