Mostarin vanhakaupunki.
Olen suorastaan loukkaantunut puheista, joiden mukaan Mostarin näkemiseen riittää yksi päivä. Mostarin, kuten minkä tahansa kaupungin tai kylän näkemiseen ja kokemiseen, ei riitä edes yksi ihmiselämä.
Mostarissa on kieltämättä vain kaksi turistinähtävyyttä: silta ja vanhakaupunki. Mutta jos nähtävyyksien näkeminen olisi matkustelun tarkoitus, turistin ei kannattaisi lähteä kotoaan minnekään, sillä internetistä löytyy kohteesta kuin kohteesta parempia kuvia ja täsmällisempää tietoa kuin paikan päältä.
Parasta matkustelussa on uuden, oudon ja tuntemattoman kohtaaminen. Sitä riittää joka kodissa, kylässä ja niemen notkossa loputtomasti. Mitä kauemmaksi matkustaa, sitä helpompi se on havaita, mutta taitavimpien uteliaiden ei tarvitse matkustaa kauas.
Meidän taitamattomien sen sijaan oli herättävä aamuviideltä ja raahauduttava ratikkapysäkille, johon ratikka numero yhden oli määrä pysähtyä 20 minuutin välein. Puoli tuntia odoteltuamme ajoimme taksilla rautatieasemalle, ja sieltä Ruotsin rautatieyhtiön lahjoittamalla junalla Hertsegovinan tärkeimpään kaupunkiin Mostariin.
Junareitti on yksi Euroopan kauneimmista, väittävät, eikä minulla ole siihen vastaan sanomista. Aamuauringon valaisimia vuoria, kallioita ja laaksoja. Yksinäisiä kyliä, hylättyjä rautatieasemia ja karhujen asuttama metsä. Pitkiä tunneleita, tiukkoja ja ihmeellisen turkoosi joki.
Juna oli tilava ja lämmin, ihmiset hitaita, hiljaisia ja uneliaita. Konduktööri käveli ohitse kantaen snapseja, jotka eivät maistuneet kenellekään.
Mostarissa eksyimme vähemmän tunnetulle sillalle, jolta eläkkeellä oleva sähkötekniikan professori ohjasi meidät kohti vanhaa kaupunkia ja kuuluisaa siltaa. Professori ehdotti, että yöpyisimme hänen luonaan. Hinnasta sovittuamme hän vei meidät kotiinsa ja tarjosi japanilaisia omenoita, joita kasvoi hänen takapihallaan.
Japanilaiset omenat näyttivät erehdyttävästi appelsiineilta, mutta kuori on ohut, koostumus vetelä ja maku epämiellyttävän makea. Tuntemattoman voi löytää vain eksymällä.
Mohammed ja Oliver.
Ylitettyämme kuuluisan sillan kohtasimme Mohammedin, jonka suku on asunut Mostarissa vuosisatoja. Hän kertoi että Mostar oli aikoinaan Euroopan ensimmäinen siisti kaupunki. ”Mutta katsokaa nyt ympärillenne, minkälainen kaatopaikka tämä nykyään on.” Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt ensimmäistäkään roskaa enkä muutakaan merkkiä epäsiisteydestä.
Hänen mukaansa lähes koko kaupunki lähti sodan aikana pakolaisiksi ja vain harva, hän mukaan luettuna, jäi puolustamaan kaupunkia. Hyvin harva pakolaisiksi lähteneistä on palannut.
Jälleenrakennus on Mohammedin mielestä hoidettu huonosti. Sodan jälkeen uudelleenrakennettu silta on puoli metriä korkeammalla kuin ennen sotaa, eikä mikään muukaan tunnu enää aidolta.
Museossa näimme valokuvia siitä, millaisina raunioina vanhakaupunki oli sodan aikana ja heti sen jälkeen. Mohammedin lähdettyä jäimme pohtimaan, oliko hän mahtanut liioitella, vai oliko jälki tosiaan niin erilaista kun hän väitti. Meidän silmissä vanhakaupunki näytti satoja, jos ei tuhansia vuosia vanhalta.
Aamulla professori tarjosi taas japanilaisia omenoita, ja nyt ne maistuivat jo paremmilta. Päätimme jäädä toiseksikin yöksi.
Edita, Oliver ja Sinita.
Kadulla tutustuimme Sinita ja Edita –nimisiin sisaruksiin. Sinitalla oli vaaleat hiukset avoimena ja hän puhui koko ajan, Editalla oli tummat hiukset sidottuna ja hän oli pääasiassa hiljaa. Sinita opiskeli lakia ja Edita taloustieteitä. He olivat yllättyneitä, että Bosnia ja Hertsegovina kiinnosti meitä niin suuresti. ”Tämä maahan on niin konservatiivinen,” sanoi Sinita.
Sinita ja Edita opiskelivat bosniakeille (ja myös pienelle serbivähemmistölle) tarkoitetussa yliopistossa. Kroaateilla on Mostarissa oma yliopistonsa. Sodasta toipumisen kannalta vielä tätäkin järkyttävämpi uutinen on, että etnisen taustan mukainen erottelu aloitetaan jo koululapsista: kroaattilapset käyvät tällä viikolla koulussa aamupäivisin ja bosniakkilapset iltapäivisin, mutta ensi viikolla on bosniakkilasten vuoro herätä aikaisin.
Sinita ymmärsi että tämä lisää ryhmien välistä kuilua ja tulevien konfliktien riskiä, ja syytti vahingollisesta toiminnasta poliitikkoja. Vaalit ovat ensi vuonna, mutta hän ei tiedä ketään hyvää ehdokasta tai puoluetta, jota äänestää.
Illalla kahvilassa miehet olivat humalassa. Tarjoilija oli porukan humalaisin eikä ymmärtänyt, että halusin espresson, mutta jos sitä ei ole, myös bosnialainen kahvi kelpaa. Hän oli selvästi harmissaan, että tulin keskeyttämään heidän juominkinsa ja osoitti sekä vasemmalle että oikealle vihjaten, että kahviloita kyllä riittää.
Vaadin kuitenkin saada kahvini koska tiesin, että naapurikahvilat olivat joko täynnä tai suljettuina. En viipyisi kauan, tarvitsin vain tyhjän pöydän Loviisan rauhanfoorumin apurahahakemuksen liitteiden järjestelyyn.
Tulkkinani toiminut vähiten humalainen ymmärsi englantia ja pian kävi ilmi, että myös ruotsia. Hän oli asunut viisitoista vuotta Norjassa ja asui siellä yhä, hän oli tullut Mostariin lomailemaan. Hän ei halua muuttaa takaisin, koska Mostarin taloudellinen tilanne on niin huono, töitä ei täällä ole tarjolla.
Lyhyehkön ruotsinkielisen keskustelumme jälkeen paneuduin paperitöihini ja äijät jatkoivat jorinoitaan. Kaikista maailman keskustelunaiheista humalaiset mostarilaismiehet olivat valinneet aiheekseen Indira Gandhin, jonka sarajevonvierailun ajankohtaa olin edellisenä päivänä yrittänyt huonoin tuloksin löytää netistä.
Mitä sanottavaa heillä oli Indirasta ja miksi he olivat hänestä alkaneet puhua, halusin tietää, mutta norjanhertsegovinalainen huitasi vain kättään ja sanoi, että kunhan puhuvat.
Aamulla jätimme Mostarin taaksemme ja ajoimme bussilla Bosnia-Hertsegovinan ainoaan rannikkokaupunkiin Neumiin. Ilma oli sateinen ja viileä. Söimme pitsat ja laskeuduimme tyhjien hotellien ja kahviloiden lomitse autiolle hiekkarannalle, jossa pulahdin uimaan. Kerroimme Oliverille, että kaksi vuotta sitten Sally kellui Välimeressä, samalla kun oliver kellui Sallyn vatsassa. Silloin oli kuuma loppukesän iltapäivä, ja lämmin Välimeri keinutti Sallya ja Oliveria niin pitkään, että auringonpaahde ajoi minut hiekkarannalta puun varjoon odottamaan.
Kesäsin Neumissa on kuulemma liikaakin turisteja, pääasiassa ulkomailla asuvia bosnialaisia, jotka tulevat synnyinkaupunkiinsa lomailemaan. Nyt kaupunki oli niin autio, kylmä ja märkä, että jatkoimme saman tien matkaa Metkoviciin. Metkocicissa yövyimme palataksemme aamujunalla Sarajevoon.
Mostarin vanha silta.
Vastaa