Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 29.10.2010.
Epätäydellisestä kielitaidosta on myös hyötyä. Tulee mietittyä tarkemmin mitä suustaan päästää. Tulee tiivistettyä sanomansa ja sanottua asiat suorempaan. Keskustelukumppanikin arvostaa, kun häntä kuunnellaan ja tarkkaillaan intensiivisesti. Parasta siinä on kuitenkin nöyryys sanallisen kommunikaation edessä. Äidinkielellä puhuessa sitä kun helposti unohtaa, ettei täydellisimmälläkään sanojen asettelulla pysty kuvaamaan todellisuudesta kuin heijastuksen.
Entä totaalinen kielitaidottomuus, voiko siitä olla hyötyä? Katsoin joitakin päivä sitten Dine Mustafican bosniankielisen elokuvan Remake. Tekstitystä ei ollut saatavilla, joten en ymmärtänyt tositapahtumiin perustuvasta kahden tunnin pätkästä kuin pari sanaa. Silti se oli kokemisen arvoinen elokuvaelämys. Tapahtumia, ilmeitä ja eleitä tarkkailemalla, äänensävyjä, ääniä ja musiikkia kuuntelemalla koin iloa ja surua, toivoa ja epätoivoa, empatiaa ja antipatiaa. Kielitaidottomuuden takia moni juonen käänne jäi epäselväksi, mutta toisaalta se vapautti keskittymään tunnelmaan ja yksityiskohtiin, jotka muuten olisivat jääneet huomiotta.
Elokuvan tapahtumapaikkana on Pariisi ja Sarajevo 1990-luvun alussa sekä Sarajevo toisen maailmansodan kynnyksellä. Sodan runtelema, huolettomasta elämästä lopullisesti vieraantunut kirjailija vierailee pariisilaisilla cocktailkutsuilla, mahdottomana tehtävänään kertoa parin tuhannen kilometrin päässä riehuvasta sodasta. Joitakin vuosia aikaisemmin elämä Sarajevossa pyörii perhe- ja ystävyyssuhteiden ympärillä. Kirjailija ja hänen veljenpoikansa kohtaavat kadulla. Baarissa tyttöystävä kyllästyy kirjailijan kaverin vitseihin. Katukoripallo-ottelu ja perhepäivällinen. Ohi marssiva mielenosoitus ahdistaa katsojaa, antaa aavistaa tulevaa, vaikkei tiedä keitä he ovat ja mitä he vaativat.
Sota ja kaaos alkavat. Koteja tuhotaan, ihmisiä kuulustellaan, arki hajotetaan. Perheenjäsenet kadottavat toisensa, kaverukset päätyivät vastakkain taisteleviin armeijoihin. Veljenpoika päättyy kuolleena setänsä syliin. Kirjailija joutuu keskitysleirille, kaivaa vihollisille juoksuhautaa, YK-sotilaat ajavat ohi. Alastomia miehiä jonossa odottamassa teloitustaan. Teloitus toteutetaan moukarilla päähän lyömällä. Teloitetut kierivät rantapengertä pitkin jokeen. Ihmepelastus ja turvapaikka Pariisista, jossa ihmiset siemailevat viiniä ja odottelevat bosnialaispakolaisen puheenvuoron alkamista.
Kontrasti Sarajevon ja Pariisin todellisuuksien välillä on liian suuri. ”Stop the war in Bosnia” on ainoat sanat, jotka sanojen ammattilainen pystyy siinä tilanteessa lausumaan.
Sotaelokuvat ahdistavat, ymmärsi kieltä tai ei, enkä suosittele niiden katsomista, ainakaan suurissa määrin, kenellekään. Toisaalta ne myös muistuttavat meitä rauhan keskellä eläviä siitä, millaiseksi yhteiskunta voi epäonnistuneimmillaan muuttua. Elokuvan kansanmurhakohtauksella viitattiin todennäköisesti Srebrenicaan, jossa heinäkuussa 1995 murhattiin yli 8 000 bosniakkia. Kyseessä oli Euroopan suurin joukkomurha ja raskain rikos sitten toisen maailmansodan.
Kulttuurit eivät kohdanneet sopuisasti, vaan törmäsivät pahimmalla mahdollisella tavalla, etnisen puhdistuksen muodossa. Kielimuuria ei tästä törmäyksestä voi syyttää. Bosniakit, serbit ja kroaatit puhuvat käytännössä samaa kieltä, eroavaisuudet ovat verrattavissa murteisiin. Mitä enemmän Balkanilla matkustan ja mitä enemmän asiasta luen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen, ettei kyseisten ryhmien välillä ollut myöskään kommunismin alleen jäädyttämää, kansan syvien rivien etnistä vihanpitoa. Tällaisesta ei ollut viitteitä myöskään Remake -elokuvassa. Ihmiset lähtivät vihanpitoon ja hirmutekoihin ennen kaikkea ekspansiivisen nationalistisen propagandan saastuttamina, yhteisön paineesta ja henkilökohtaisesta pelosta.
Loviisan rauhanpalkinnon tänä vuonna saaneen tohtori Arnon Gruenin palkintopuhe, joka on luettavissa rauhanfoorumin sivuilla, käsitteli näitä samoja teemoja: yhteistyön, empatian ja itseluottamuksen merkitystä. Päämääränä tulisi olla yhteiskunta, jossa elää itseensä luottavia ja itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, jotka eivät ole auktoriteettien vietävissä ja jotka pystyvät kohtaamaan erilaisuuden suhteellisuudentajuaan menettämättä. Tällä tiellä vieraiden kielten hallinta ja harrastaminen on mitä parhain, vaikkakaan ei välttämätön apuväline.
Vastaa