Alex Fems, Daniel Bruhl ja Guillaume Canet elokuvassa Päivä ilman sotaa. Kuvalähde.
Lyhyen ajan sisällä olen nähnyt kaksi hyvää pasifistista elokuvaa. Toissaviikolla näin Roman Polanskin Pianistin (The Pianist) vuodelta 2002, ja eilen Christian Carionin vuonna 2005 valmistuneen Päivä ilman sotaa (Joyeux Noel). Kumpikin perustuu tositapahtumiin.
Päivä ilman sotaa -elokuva kertoo ensimmäisen maailmansodan ensimmäisen joulun spontaanista tulitauosta saksalaisten ja heitä vastaan sotivien ranskalaisten ja skottien välillä. Elokuvan mukaan juoksuhaudoissa lauletut joululaulut ja saksalaisten esille nostamat joulukuuset saivat aikaan luottamuksen ilmapiirin, jonka ansiosta eri puolilla taistelleet sotilaat uskaltautuivat ei -kenenkään maalle toivottamaan toisilleen hyvää joulua, tutustumaan, vaihtamaan joululahjoja, nostamaan maljoja, hautaamaan ruumiit, pitämään yhteisen hartaustilaisuuden ja pelaamaan joulupäivänä jopa jalkapalloa (Saksa voitti 3 – 2).
Brittiläisen historoitsija Malcom Brownin mukaan näin pääpiirteittäin todella tapahtui. Sodan ylimän johdon käskemättä ja tietämättä tuhannet – pääasiassa brittiläiset ja saksalaiset, mutta myös ranskalaiset ja belgialaiset – eturintaman sotilaat viettivät Belgiassa 1914 rauhallisen ja elämänsä ikimuistoisimman joulun. Joillakin taistelukentillä tulitauko kesti joulupäivän, toisaalla aina uudenvuodenpäivään asti. Eräs brittisotilas kirjoitti kotiinsa: ”Just you think, while you were eating your turkey, etc, I was out talking and shaking hands with the very men I had been trying to kill a few hours before! It was astounding!”
Elokuvassa kuvataan hyvin se ristiriita, joka kotirintaman ja sodassa taitelevien sotilaiden todellisuuden välillä on. Sotilaat elävät keskellä järjetöntä pelkoa, kylmyyttä, sairautta, nälkää ja kuolemaa, samaan aikaan kun kotirintamalla pidetään maljapuheita, heilutetaan lippuja ja huudetaan hurraata. Media kaataa lisää vettä myllyyn ihannoimalla sotaa ja hehkuttamalla menestystä. Tästä näkökulmasta katsottuna sotilaan pahin vihollinen ei ole hänen kanssaan samaan tilanteeseen joutunut vastakkaisen poteron äijä, vaan kotirintaman mielet myrkyttävä, sodan jatkumisen mahdollistava propaganda.
Sotilaat joutuvat arjessaan epäinhimillisten valintojen eteen. Säilyttääkseen henkensä veli täytyy jättää kuolemaan ja silmät täytyy sulkea vierustoverin typeryydestä johtuvilta julmuuksilta. Kuolemanpelko, nälkä, väsymys ja raakuus kolkuttelevat mielenterveyden rajoja. Velvollisuudentunto ja keinotekoinen hierarkia pakottavat hiljaiseksi sekä järjen että tunteet, omastatunnosta puhumattakaan. Sodan julmuus tulee selväksi, vaikka tyylilajiltaan kyseinen elokuva on suorastaan naiivin romanttinen. Tämä on epäilemättä elokuvan suurin haitta. Hiukset on kammattu, nainen meikattu, pakkasessa nukutaan paljain päin ja roolihahmot ovat toisinaan turhan yksipuolisia. Suosittelen silti lämpimästi.
Adrien Brody näyttelee pianisti-säveltäjä Wladyslaw Szpilmania. Kuvalähde.
Pianistissa ei naivius-ongelmaa ole. On vaikea kuvitella realistisempaa kuvausta vuosien 1939 – 1945 Varsovasta. Natsit eivät olleet petoja, vaan pelkureita. Suurin rikos ihmisyyttä vastaan tehtiin jo vuosia ennen polttouuneja, silloin kun kaiken pysäyttäminen oli vielä mahdollista menettämättä omaa ja vieressä seisovien henkeä. Kuka sanoi, on tapana kysyä, ettei ravintoloihin saa päästää juutalaisia? Kuka kielsi juutalaisilta puistonpenkeillä istumisen, tiettyjen ammattien harjoittamisen, kävelyteiden käyttämisen ja iltaisin kadulla kulkemisen? Kuka käski polttaa kirjat, töhriä seinät ja hajottaa ikkunat? Kuka käski ja kuka totteli, on tapana kysyä, mutta tärkeämpi kysymys kuuluu: kuka seurasi tätä mielipuolisuutta sivusta, omaan elämäänsä keskittyen, muiden asioihin puuttumatta, joukosta erottumatta. Uskaltamatta sanoa ääneen, mitä todella ajatteli ja tunsi.
Lokakuussa 1940 Varsovan juutalaiset, eli kolmasosa kaupungin ihmisistä, ahdettiin alueelle, jotka vastasi 2,5% kaupungin koosta. Ammattien harjoittamista, ruuan tuontia ja terveyspalveluja rajoitettiin asteittain niin, että alueesta tuli käytännössä elinkelvoton. Koulunkäynti kiellettiin ja niin sanotun järjestyksen ylläpitämiseksi ihmisiä alettiin teloittaa summittaisesti. Kesällä 1942 alkoivat kuljetukset keskitysleireille, jonne kuljetettiin tapettavaksi pahimmillaan 6 000 ihmistä päivässä. Seuraavana vuonna, kuljetusten lopullisen määränpään selvittyä, alkoi kapina. 40 – 50 000 juutalaista taistelivat sitkeästi toukokuuhun 1943 asti.
Pianisti -elokuva perustuu kuuluisan puolalaisjuutalaisen pianistin ja säveltäjän Wladyslaw Szpilmanin omaelämänkertaan. Hän oli soittamassa Chopinin Nocturnea Puolan radion suorassa lähetyksessä saksalaisten pommien keskeyttäessä lähetyksen 23. syyskuussa 1939. Sodan päätyttyä vuonna 1945 hän jatkoi samalla kappaleella. Se, mitä siinä välissä tapahtui, on uskomattomin koskaan kuulemani selviämistarina.
Linkkejä:
- Historoitsija Malcom Brownin kirjoitus joulun 1914 aselevosta BBC:n sivulla: Christmas truce
- Wikipedia: Christmas truce
- Wikipedia: Varsovan ghetto
- Wikipedia: Warsaw Ghetto Uprising
Vastaa