Nenolla on missio. Hän haluaa parantaa Sarajevon maineen. Hän haluaa esitellä modernin Sarajevon, jolla on tarjottavanaan paljon muutakin kuin vain kertomuksia 90-luvun sodasta. Nenon unelma tulee toteutumaan. Ei hänen sitkeytensä ansiosta, vaan koska se Sarajevo, josta hän puhuu, on todellisuutta. Sarajevo on moderni eurooppalainen pääkaupunki, jonka kulttuurielämä on monipuolista, historia henkeäsalpaavaa ja arkkitehtuuri upeaa. Sarajevon tarjoamat mahdollisuudet shoppailuun, yöelämään, urheiluun ja rentoutumiseen ovat kuin missä tahansa eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Olennaisena erona on vain, että hinnat ovat täällä huomattavasti halvemmat.
Mutta eurooppalaiset eivät tätä tiedä. Sarajevon nimi yhdistetään yhä vain kolmeen asiaan: Sarajevon laukauksiin, Sarajevon olympialaisiin ja Sarajevon piiritykseen. Matkustelukohteena Sarajevo on toistaiseksi tuntemattomampi, ja tämän Neno haluaa muuttaa.
Ei sillä, etteikö sodasta saisi puhua. Päinvastoin, Nenokin puhuu sodasta, ja paljon. Hän oli sodan alkaessa seitsemänvuotias ja kävi koulua kellarissa. Yhdessä kroaatti-, serbi- ja bosniakkitaustaisten lasten kanssa, kuten hän joka kerta muistaa painottaa. Hänen isänsä, etniseltä taustaltaan serbi ja uskonnoltaan ortodoksi, puolusti kaupunkia serbien valloitusyritystä vastaan.
Hänen äitinsä, etniseltä taustaltaan bosniakki ja uskonnoltaan muslimi, kävi töissä yleisradiolla vaarantaen päivittäin henkensä kävellessään kuuden kilometrin matkan työpaikalleen ja takaisin. Hän ei saanut työstään palkkaa. Hän teki sen tehdäkseen oman osuutensa hajoamaisillaan olevan yhteiskunnan koossa pitämiseksi, mutta myös saadakseen pitää työpaikkansa sodan jälkeen. Vain kerran, vuoristoista tulevien pommitusten kiihdyttyä sietämättömiin mittasuhteisiin, hän jäi kellariin lastensa ja naapureidensa kanssa. Hän eli kellarissa kuukauden, ahdistui, pelkäsi mielenterveytensä horjuvan, ja palasi töihin.
Sotaturismi, jota suurin osa Sarajevon turismista yhä on, on Nenon mielestä täysin hyväksyttävää ja kannatettavaa. On tärkeää kertoa koko Euroopalle ja muulle maailmalle mitä täällä tapahtui. Neno kävi hiljattain Berliinissä ja näki, että siellä tehdään yhä Hitler -kierroksia, 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Turistiryhmät koululaisista eläkeläisiin käyvät vuosittain Auswitzchissä, vähintäänkin oppiakseen mitä toisen maailmansodan aikana tapahtui ja toivottavasti myös miettiäkseen, miten välttää vastaava tulevaisuudessa. Miksei sitten myös Sarajevossa ja Srebrenicassa?
Bosnian sodan aikana kuoli 100 000 bosnialaista, joista 10 000 oli sarajevolaista, ja joista 1 500 oli lapsia. Miksi täällä olleita YK:n sotilaita nimitettiin rauhanturvaajiksi? Neno kysyy. Turvasivatko he rauhan? Piiritys jatkui kolme ja puoli vuotta. Avustusruoka oli surkeaa. Neno kuuli jälkeenpäin, että brittiläiset ja tanskalaiset lapset olivat tehneet ja lähettäneet avustuspaketteja sarajevolaisille lapsille. Hän ei sellaisia saanut, eikä tiedä ketään muutakaan, joka olisi niitä edes nähnyt.
Neno sanoo antaneensa anteeksi, ennen kaikkea koska ei itse halua elää vihassa. Hän ymmärtää että anteeksi antamien ei ole yhtä helppoa niille, jotka menettivät sodissa perheenjäseniään. Hänelle näin ei onneksi käynyt. Pitää antaa anteeksi, mutta ei saa unohtaa, hän korostaa. Tärkeintä on estää tällaisen toistuminen. ”Historiaa on tärkeää opettaa, mutta historianopetuksella ei saa myrkyttää lapsia. Virheet tulee tunnustaa.”
Taloudellinen kehitys on Nenon mielestä tärkeää. EU -jäsenyys on Bosnialle välttämätön. Neno ymmärtää, että se ei ole välttämätöntä Norjalle tai Sveitsille, mutta Bosnialle se toisi paljon kaivattua vakautta. Lisäksi tarvitaan lisää integraatiota kahden entiteetin välillä. Nykyinen järjestelmä on liian monimutkainen.
”Ihmisten pitäisi tajuta, että olemme rikas maa. Erilaisuudesta on syytä olla ylpeä. Se on rikkaus, ei ongelma. Ei vain muille, vaan myös meille. Täällä asuvien muslimien, ortodoksien, katolisten, juutalaisten ja romanien pitäisi tietää enemmän toistemme traditioista.”
Neno on nyt kaksikymmentäkuusivuotias ja opiskelee Sarajevon yliopistossa valtiotieteitä. Kolme kertaa viikossa hän vetää ilmaisia kaupunkikierroksia turisteille. Bosnian saatua viisumivapauden Schengen -maihin hän on matkustanut paljon eri puolilla Eurooppaa ja osallistunut vastaaviin ilmaisiin kaupunkikierroksiin.
Hänen unelmanaan on valmistumisensa jälkeen nähdä kaikki maailman maat. Hän haluaa ehdottomasti matkustaa Afrikkaan, hän tunnustautuu National Geography -ohjelman suureksi faniksi. Hän haluaa jatkaa kaupunkikierrosten tekemistä ja kertoa turisteille, että hänen kotimaansa on turvallinen, että täällä kannattaa vierailla ja että on väärin yhdistää tämä maa vain viime sotaan.
”Ihmiset ovat yllättyneitä kun näkevät, että tällä kaupungilla on muutakin tarjottavaa. Hyvää ruokaa, hyvää yöelämää, Ottomaaninen historiaa ja Itävalta-Unkarin historiaa. Merenrantaan on vain kaksi tuntia. Talviturismi kymmenen kertaa halvempaa kuin Sveitsissä tai itävallassa.”
Kysyn varovasti Bosnian etnisistä ryhmistä, että onko niitä oikeastaan ollenkaan olemassa. Joudun muotoilemaan kysymykseni uudestaan, ennen kuin tulen ymmärretyksi. Kerron että Bosnia – a short history -kirjan mukaan serbit ja kroaatit ovat olleet Balkanilla niin pitkään ja sekoittuneet paitsi keskenään myös jo täällä ennen heitä olleisiin ryhmiin niin suuressa määrin, että oikeastaan heitä ei voi enää erottaa toisistaan. Ja että bosniakit ovat samaa porukkaa, ainoana erona on, että he kääntyivät muslimeiksi 1500-luvulla. Niin että onko täällä erillisiä etnisiä ryhmiä ollenkaan? Minä en ainakaan pysty esimerkiksi kasvonpiirteiden perusteella erottamaan kuka on bosniakki, serbi tai kroaatti.
En saa kysymykseeni suoraa vastausta, vaikka saankin sen käsityksen, että hän on samaa mieltä. ”Olen oikeassa, eroa ei pysty näkemään. Uskonto ja nationalismi ovat täällä kytköksissä.”
Kuten niin monet muutkin, myös Nenon vanhemmat kaipaavat kommunistiaikoja. Se on hänen mielestään ymmärrettävää, jos vertaa kommunismiajan taloudellista tilannetta nykyiseen. ”Täällä oli sitä paitsi erilainen kommunismi kuin muissa Itä-Euroopan maissa. Jugoslavia ei ollut Moskovan käskyn alla. Oikeastaan täällä ei ollut kommunismia ollenkaan, ehkä sosialismia. Tämä oli avoin valtio, meillä oli hyvät suhteet sekä itään että länteen. Mutta jokaisella systeemillä on hyvät ja huonot puolensa. Jugoslavian sosialismi oli kaikesta huolimatta kuitenkin yksipuoluejärjestelmä.”
Yksipuoluejärjestelmäpä hyvinkin, ja historiankirjojen mukaan pelkästään toisen maailmansodan loppuvuosien Titon määräämissä joukkoteloituksissa, ”kuolemanmarsseissa” ja keskitysleirillä kuoli jopa 250 000 toisinajattelijaa.
Muistelen kaupungin natsismilta vapauttaneiden partisaanisankareiden kunniaksi sytytettyä ikuista tulta Ferhadijan ja Marsalkka Titon mukaan nimetyn tien, Marsala Titan, kulmalla. Mietin, pitäisikö partisaanien uhreille sytyttää toinen tuli sen viereen. Ainoa lohtu tässä tragiikassa on, että edistystä on kuitenkin viimein tapahtunut. Korkeasta työttömyydestä, tehottomasta ja korruptoituneesta poliittisesta järjestelmästä huolimatta ketään ei nykybosniassa kuitenkaan vangita, saati sitten teloiteta mielipiteidensä vuoksi.
Kirjoitus on osa Savukeitaan Sarajevon matkaopasta, joka tullaan julkaisemaan tänä vuonna. Kuva: Josip Broz Tito LIFE -lehden kannessa 12.9.1948.
Vastaa