Koko junamatkan ajan aurinko paistoi, järvet kimmelsivät, koivut tekivät kesää ja kanssamatkustajat kertoivat yksityisasioitaan muiden kuunnellessa uteliaina, vaitonaisina ja ilmekään värähtämättä.
Perillä Joensuussa meitä odotti vaahtopäinä virtaava Pielisjoki, Ilosaaren perhostaja, luumuviinaa ja lihasoppaa tarjoillut unkarilainen ravintola Astoria sekä eloisa ja meluisa hotelli Karelia. Huonosti nukutun yön jälkeen etsiydyimme kirjastoon, jossa paikallinen rauhanryhmä juhli runonlausunnan ja seminaarin merkeissä suomalaisen rauhanliikkeen satavuotista taivalta.
Seminaarin pääpuhuja oli YK-liittoa lähes kolmekymmentä vuotta johtanut Hilkka Pietilä. Hänen puheenvuoronsa käsitteli muun muassa naisten asemaa ja rauhantyötä, rauhantyön positiivisia symboleja sekä maailman rakenteellista väkivaltaa. Viimeksimainittu on väkivaltaa siinä missä käsiaseen käyttäminen ja sotiminenkin, joten rauhanliikkeen tehtävä on Pietilän mukaan puuttua myös siihen. Rakenteellisesta väkivallasta hän käytti esimerkkinä lapsikuolleisuutta.
Hilkka Pietilä.
Toinen esimerkki voisi olla raskaus- ja synnytyskuolleisuustilastot. Riski kuolla raskauteen tai synnytykseen on Pohjois-Euroopassa 1:10 000, Aasiassa 1:54 ja Afrikassa 1:21. Tämä siitä huolimatta, että maailmassa olisi riittävästi resursseja ja tietämystä korottaa Aasian ja Afrikan terveydenhuolto Pohjois-Eurooppalaiselle tasolle ja lopettaa nämä turhat kuolemat. Mutta valitettavasti ihmiskunnan rahat, aika ja työpanos pyörivät aivan muiden asioiden kuin köyhien auttamisen ympärillä.
Kyse ei ole niinkään auttamishalun, vaan uskon puutteesta. Pelkäämme, että naapuri hyökkää, siksi laitamme rahamme mieluummin asevarusteluun kuin kehitysapuun. Pelkäämme, että auttamisrahamme käytetään väärin, joten panostamme mieluummin oman elintasomme korottamiseen kuin köyhien auttamiseen. Ja ennen kaikkea pelkäämme, että johonkin muuhun kuin itsekkään edun ajamiseen perustuva järjestelmä toimii vielä huonommin kuin tämä nykyinen.
Tämän pelon ja epäuskon keskellä Hilkka Pietilä loi kuulijoihinsa uskoa ja rohkeutta paremman maailman luomiseen. Hänen optimisminsa on oikeutettua, vallankin jos tilannetta katsoo laajalla historiallisella perspektiivissä. Pelättiinhän muutosta esimerkiksi orjakaupan, kolonialismin ja apartheidinkin aikoina. Epäilemättä monissa piireissä oltiin tuolloin yksimielisiä siitä, että järjestelmät olivat epäoikeudenmukaisia ja julmia, mutta ei jaksettu uskoa parempaankaan. Onneksi oli ihmisiä jotka uskoivat. Onneksi heitä on yhä.
Yksi tällainen oli puhujakorokkeelle astellut fyysikko Rauno Hämäläinen, joka kertoi muun muassa maailman ensimmäisen ydinpommin syntyhistoriasta. Natsisaksassa oltiin vuonna 1939 onnistuttu halkaisemaan atomin ydin. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Saksasta paenneet fyysikot olivat erityisen huolestuneita tilanteesta. Kollegojensa painostamana pasifisti Albert Einstein kirjoitti Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille kirjeen, jossa hän kertoi ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että siihen tulisi ryhtyä. Tästä lähti liikkeelle Manhattan projekti, jonka tavoitteena oli ydinpommin valmistaminen ennen natseja.
(Edit 16.5.2020: Tätä toistetaan useissa muissakin lähteissä, mutta mielestäni on tärkeä mainita, että Einsteinin elämänkertakirjoittaja Albrecht Fölsing on asiasta eri mieltä. Hänen mukaansa “Einsteinin toimilla – ensimmäinen kirje mukaan lukien – ei ollut suurtakaan vaikutusta tapahtumien kulkuun.” Fölsingin mukaan useimmat Manhattan-projektia tutkineet historoitsijat ovat päätyneet samaan tulokseen. Yksi todiste tästä on aikajana: presidentti luki Einsteinin–Szilárdin kirjeen 11.10.1939, mutta Manhattan-projekti alkoi vasta kahta vuotta myöhemmin, 6.12.1941. Lisää aiheesta täällä.)
Rauno Hämäläinen.
Vuonna 1944 kaikille osapuolille oli kuitenkin selvää, etteivät natsit ydinpommia ehdi tähän hätään valmistaa. Tässä vaiheessa monet fyysikot irtisanoutuivat projektista (Einsteiniä ei siinä ollut mukana), mutta langat olivat jo poliitikkojen ja sotilaiden käsissä, eikä atomipommin valmistusta pystytty enää pysäyttämään. Sittenmmin fyysikot ovat monella tapaa tehneet työtä ydinaseiden valmistusta, käyttöä ja levittämistä vastaan. Tunnetuin julkilausuma oli Russel-Einstein manifesti vuodelta 1955, jossa maailman johtajia varoitettiin ydinaseiden vaaroista ja kehotettiin ratkaisemaan ongelmansa rauhanomaisesti.
Hämäläinen puhui myös Nobel-palkittujen tiedemiesten aseistariisuntaa ajavasta Pugwash -liikkeestä, entisestä työnantajastaan IAEA:sta sekä Ronald Reaganin lanseeraaman tähtien sodan suuruudenhullusta epärealistisuudesta.
Itse olin tilaisuuden toiseksi viimeinen puhuja. Puheenvuoroni käsitteli siviilipalvelusmiesten työtä koulujen väkivaltaongelmien torjumiseksi.
Seminaarin jälkeen eräs Joensuun rauhanryhmäläisistä, tolstoipartainen Pjotor Houtbeckers, kutsui meidät vierailemaan luomutilalleen. Kieltäytyminen ei käynyt edes mielessä. Puolisen tuntia Joensuusta Vaivion kylään ajettuamme saavuimme mustan mullan maahan, pienen lammen äärelle, kauniiden koivujen ympäröimään idylliin, joka koostui tuvasta, saunasta, vajasta, perunakellarista ja kasvihuoneesta.
Sauna oli rakennettu ensimmäisenä, yli kuusikymmentä vuotta sitten, esitteli Pjotor tilaansa, sitten aitta, ja vasta viimeisenä tupa. Saatuaan pellot raivattua ja rakennukset rakennettua oli ensimmäisen isännän terveys pettänyt, ja heidän oli täytynyt myydä tila. Seuraava isäntä oli viljellyt tilaa kolmisenkymmentä vuotta, ennen kuin myi sen kahdeksankymmentäluvulla Pjotorille ja tämän vaimolle Cathylle.
Naapurit olivat olleet alusta asti auttavaisia ja ystävällisiä, joskin epäileväisiä luomuviljelyn onnistumisen suhteen. Pjotoria heidän pelkonsa ihmetyttävät.
– Heidän isovanhempansahan ovat harjoittaneet luomuviljelyä satoja vuosia, ja elättäneet sillä perheensä! Miksei sama onnistuisi meiltäkin, kun tietämyksemme maanviljelyksestä on paljon laajempaa?
Cathyn laittamia uskomattoman maukkaita kasvisruokia syödessämme saimme pikku hiljaa selville, miten tämä amerikkalais-hollantilainen pariskunta oli päätynyt Pohjois-Karjalaan perustamaan tämän Pikkunuppu-farmin.
Pjotor syntyi hollantilaiseen kymmenlapsiseen perheeseen vuonna 1948. Aikuistuttuaan hän ehti toimia hetken maalarina, ennen kuin armeijapalvelus sai hänet tajuamaan elämän ainutkertaisuuden, haurauden ja arvokkuuden. Hän ei palannut entiseen työhönsä, vaan lähti kiertämään Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa. Hän kokeili nukketaiteilijan uraa Skotlannissa, työskenteli vuosia ruokapalkalla Etelä-Euroopan ja Lähi-idän maatiloilla ja taivalsi jalkaisin afrikkalaisista kylistä kyliin.
Vuonna 1970 Pjotorin tie vei Helsinkiin, jossa hän tapasi myös kymmenhenkisestä perheestä lähtöisin olevan amerikkalaisen Cathyn. Cathy oli päätynyt kylmään pohjolaan isänsä vaihtoprofessuurin takia. Nuoret tutustuivat, mutta eivät vielä lyöttäytyneet yhteen. Se tapahtui vasta neljä vuotta myöhemmin Amerikassa, jossa he päättivät perustaa luomutilan Pohjois-Karjalaan.
Pjotor oli tässä vaiheessa elänyt viisi vuotta ilman suunnitelmaa seuraavasta päivästä. Nyt hän ja Cathy aloittivat kymmenen vuoden projektin. Ensin he asuivat neljä vuotta Hollannissa työskennellen ja säästäen rahaa oman maatilan ostoa varten. Sen jälkeen he muuttivat Suomeen, jossa heidän täytyi elää kuusi vuotta saadakseen Suomen kansalaisuuden ja tilanosto-oikeuden. He opiskelivat luomumaanviljelystä, työskentelivät eri luomutiloilla, saivat lapsia ja päätyivät lopulta vuosiksi Viittakiven opistoon, jossa Pjotor työskenteli puutarhurina.
Suomen kanalaisuuden saatuaan he laittoivat Karjalaiseen ostetaan maatila -ilmoituksen, saivat sata vastausta ja valitsivat niiden joukosta Pikkunupun kodikseen. He kasvattivat kolme lasta, opettelivat luomuviljelyn, suomen kielen ja suomalaisen maaseutukulttuurin perusteet.
Ja siinä me sitten oltiin. Kaksi amerikkalaista, yksi hollantilainen ja yksi suomalainen sanomassa karjalalaisten evakkojen yli kuusikymmentä vuotta sitten rakentamassa saunassa. Kesän ensimmäinen vihta tuoksui. Puhuimme kulttuurieroista, muistelimme koettuja seikkauluja ja ihastelimme maaseudun rauhaa. Kävimme uimassa, joimme katajateetä ja nukuimme makeasti kuin oravaiset.
Kirjoittaja: Outi Juurikainen
Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Ilias Oy
ISBN: 978-952-5679-12-0
Pikkunupun luomuopas on hyväntuulinen kirja. Se on toisaalta tarkka opas puutarhapuolen luomutuotantoon ja samalla lämmin kertomus Houtbeckersin luomuperheen juurtumisesta Suomeen sekä kasvamisesta puutarhatuotannosta elantonsa saaviksi idealisteiksi. (Iliaksen sivuilta.)
Vastaa