Mikä on todennäköisyys, että Saksa hyökkää sotavoimillaan Ranskaan? Entä toisinpäin? Entä mikä on EU:n ja Yhdysvaltojen sodan välinen todennäköisyys? Entä USA:n ja Japanin, Japanin ja EU:n tai EU:n ja Venäjän?
Hyvin pieni, uskallan väittää, lähes olematon. Entä miten tästä todennäköisyydestä on tullut niin pieni? Onko tämä tilanne saavutettu asevarustelulla, voimapolitiikalla, diplomatialla, taloudellisella yhdentymisellä, kansainvälisillä sopimuksilla, kansojen välisen vuoropuhelun lisääntymisellä, matkustelun helpottumisella, tiedonkulun paranemisella vai onko kyseessä luonnollinen elintason kohoamisen mukanaan tuoma ilmiö?
Kysymys on vaikea, itse saattaisin näin äkkiseltään katsottuna valita listasta taloudellisen yhdentymisen, sen, että eri valtiot ja maanosat ovat tulleet toisistaan taloudellisesti riippuvaisiksi. Yhdessä matkustamisen helpottamisen ja suhteellisen vapaan tiedonvälityksen kanssa taloudellinen yhdentyminen on omalta osaltaan lisännyt kansojen välistä kanssakäymistä, vuoropuhelua ja verkostoitumista.
Tätä on syytä pohtia ja tutkia, ja tästä on syytä keskustella, mutta siitä olen hyvin vakuuttunut, ettei ensimmäisenä vaihtoehtona mainitsemani asevarustelu ole syy nykyiseen, historiallisesti katsottuna erinomaiseen tilanteeseen.
Todennäköisyys sodalle on niin pieni, ettei siihen ole tarvetta tässä vaiheessa varautua, on useimpien EU-maiden poliitikkojen näkemys. Suomi on yksi harvoja maita EU:ssa, joka yhä varustaa armeijaansa täysimittaisen sodankäynnin varalle. Muualla Euroopassa armeijoista kehitetään lähinnä kriisinhallintaoperaatioita silmällä pitäen.
Suomella on läntisen Euroopan suurin tykistö ja Suomen armeijan liikekannallepanovahvuus on kutakuinkin yhtä paljon kuin muiden Pohjoismaiden ja Leningradin sotilaspiirin yhteenlaskettu liikekannallepanovahvuus (lähde). Varusmiespalveluksen suorittavien miesten osuus on yksi maailman korkeimpia.
Ranskalaisen aikakausilehti Le Pointin mukaan Suomea vaivaa vainoharhaisuus suhteessa Venäjään. Historian painolasti on tehnyt suomalaiset ylivarovaisiksi.
Mitä järkeä on tällaisella varustelulla diplomatian ja kansainvälisen riippuvuuden aikana? Oman näkemykseni mukaan pienintä, mitä Suomi voi tässä vaiheessa tehdä, olisi luopua rypäleaseista.
Ensi kuun alussa ulkoministeri Stubbille luovutetaan rypäleaseista luopumista vaativa addressi. Addressin perusteluissa sanotaan seuraavaa:
Human Rights Watch -järjestön mukaan tänä päivänä mikään tavanomainen ase ei muodosta yhtä suurta vaaraa siviileille kun rypälepommit. Mm. Libanonin sodan yhteydessä Israel kylvi ennätysmäärän rypäleammuksia Libanonin alueelle. Osa niistä on edelleen räjähtämättöminä maastossa aiheuttaen vaaraa siviileille.
Marraskuussa Norjan hallitus ilmoitti kutsuvansa koolle kokouksen rypälepommien kieltämiseksi. Suomi osallistui Oslon kokoukseen 22. – 23.2.2007 mutta ei sitoutunut rypälepommien täyskieltoon. Sen sijaan Suomi on juuri hankkinut raketinheittimiä, joilla pommeja voisi levittää ja puolustusministeriön mukaan harkitsee uusien rypälepommien hankkimista.
On hienoa että Norja on nyt tehnyt avauksen rypälepommien kieltämiseksi. Myös Suomen tulee liittyä rypälepommikieltoa ajavien valtioiden joukkoon, eikä hankkia uusia rypälepommeja!
Lisää nimiä kaivataan kipeästi, sillä adressi luovutetaan ulkoministeri Stubbille 29.10.2008, paria päivää ennen kuin hallitus tekee asiasta päätöksen.
Vastaa