Albert Einsteinin pasifismi

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä teoksessa Puolesta ja vastaan – Esseitä kirjoista ja aatteista, Athanor 2020.

Albert Einstein (1879–1955) piti jo lapsena kaikkea pakkoa vastenmielisenä. Hän ei halunnut sotilaaksi eikä harrastanut sotaleikkejä. Hänen seuratessaan sotilasparaatia perheensä kanssa hänelle sanottiin, että myöhemmin hän saisi itsekin marssia mukana. Sisko muistaa Albertin vastanneen vanhemmilleen: ”Kun minusta aikanaan tulee iso, en halua silloin kuulua noihin ihmisparkoihin.” (Fölsing 2000, 27.)

Neljän maan kansalainen, melkein viidennen presidentti

Kuusitoistavuotiaana Einstein luopui Saksan keisarikuntaan kuuluneen Württembergin kuningaskunnan kansalaisuudesta välttääkseen asepalveluksen suorittamisen (Fölsing 2000, 303). Tämän jälkeen hänen kansalaisuutensa vaihtui tiuhaan. Ensin hän eli nelisen vuotta ilman kansalaisuutta, kunnes haki Sveitsin kansalaisuuden vuonna 1899 ja säilytti sen lopun elämänsä. Vuosina 1911–1912 hän oli myös Itävalta-Unkarin kansalainen, vuosina 1914–1933 uudestaan Saksan kansalainen ja vuodesta 1940 kuolemaansa asti Yhdysvaltain kansalainen. Omien sanojensa mukaan hän piti kansalaisuutta liikeasiana, samaan tapaan kuin henkivakuutusta. Hänen tunne-elämässään sillä ei ollut ”pienintäkään sijaa”. (Fölsing 2000, 322). 

Mainittujen neljän valtion lisäksi hän ehti elämänsa aikana asua myös Italiassa ja Belgiassa. Vuonna 1952 häntä pyydettiin Israelin presidentiksi, vaikka hän ei ollut koskaan edes vieraillut maassa. Hän ehti kieltäytyä pyynnöstä ennen kuin virallinen kirje asiasta ehti edes perille. Hän kertoi olevansa pyynnöstä syvästi liikuttunut, mutta kieltäytyi vedoten sekä soveltumattomuuteensa presidentiksi että kokemattomuuteensa virallisten tehtävien hoidossa. (Haaretz 25.11.2015.)

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen sai Einsteinin tajuamaan, että pasifismi ja kansainvälisyys erottivat hänen oman ajattelunsa useimpien muiden ihmisten poliittisista näkemyksistä. Kirjeessään Romain Rollandille hän kertoi pelkäävänsä, että Euroopan ”kolmensadan vuoden uuttera kulttuurityö on johtanut ainoastaan uskonnollisesta hulluudesta kansalliseen hulluuteen”. (Fölsing 2000, 308.)

”Einsteinin pasifismi oli luonteeltaan paremminkin vaistomaista kuin harkittua tai perittyä”, kirjoittaa Einsteinin elämäkerran laatinut Albrecht Fölsing. ”Hänen inhonsa väkivaltaa ja kaikkea sotilaallista kohtaan ei tarvinnut mitään perusteita, se oli yhtä luonnollista kuin ilma, jota hän hengitti tai ajattelun aiheuttama nautinto.” Tämä inho ei koskenut pelkästään aseita, vaan kaikkea muutakin mihin liittyi valtakamppailua ja kilpailua, kuten urheilua ja shakkia. (Fölsing 2000, 303.)

”En ole vain pasifisti, vaan militantti pasifisti”

Vuonna 1915 kirjoittamaansa ”Näkemykseni sodasta” -artikkeliin Einstein tiivisti sodanvastaiset mielipiteensä. Siinä hän hylkäsi johdonmukaisesti kaikki sodan muodot ja vaati uutta poliittista järjestystä. ”Kaikkien aikojen jaloimmat mielet ovat olleet yhtä mieltä, että sota kuuluu inhimillisen kehityksen pahimpiin vihollisiin ja että sen ehkäisemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen.”

Einsteinin mukaan isänmaallisuus oli kansalaisille jonkinlainen tunteenomainen temppeli, joka ”kätkee sisäänsä eläimellisen vihan ja joukkomurhan moraaliset tarveaineet, jotka hän ottaa sodan syttyessä tottelevaisesti esiin käyttääkseen niitä hyväkseen.” Hän kehotti ihmisiä pystyttämään tämän isänmaallisen alttarin tilalle pianon tai kirjahyllyn. (Fölsing 2000, 322.)

Erityisesti 1930-luvun alku oli Einsteinille intensiivistä omistautumista pasifismille. Hän vastusti yleistä asevelvollisuutta ja allekirjoitti useita aseistakieltäytyjiä puolustavia kannanottoja, muun muassa Suomen puolustusministeri Juho Niukkaselle osoitetun kirjeen, jossa vaadittiin aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vapauttamista vankilasta (Paasilinna 2010, 71-72). Vuonna 1932 hän pohti sodan ja rauhan kysymyksiä kirjeenvaihdossa Sigmund Freudin kanssa. Kirjeet koottiin vuotta myöhemmin kirjaksi, joka on sittemmin julkaistu myös suomeksi.

Samoilta ajoilta on peräisin hänen kuuluisa kahden prosentin puheensa, jossa hän laskelmoi, että jos kaksikin prosenttia asevelvollisista kieltäytyisivät palveluksesta, järjestelmä kaatuisi, koska valtiot eivät voi laittaa niin isoa joukkoa vankilaan (Tuomikoski 1989, 140). Californian Institute of Tecknologyn opiskelijoille puhuessaan hän määritteli itsensä ei pelkästään pasifistiksi, vaan militantiksi pasifistiksi. “Mikään ei lopeta sotia, elleivät ihmiset itse kieltäydy menemästä sotiin.” (oxfordreference.com, kohta 12)

Oikeutettu sota

Adolf Hitlerin valtaannousu ja natsien häikäilemättömyys vaikuttivat dramaattisesti myös Einsteinin elämään ja mielipiteisiin. Juutalaisena hän joutui pakenemaan Saksasta ja luopumaan, nyt jo toistamiseen, Saksan kansalaisuudesta. Kun hän kolme vuotta aiemmin olisi ”mieluummin antanut hakata itsensä palasiksi” kuin suorittanut asepalveluksen, nyt sävy oli toinen, kun belgialaiset aseistakieltäytyjät pyysivät häneltä moraalista tukea. ”Belgialaisena minä en kieltäytyisi nykyolosuhteissa asepalveluksesta, vaan suostuisin siihen mielelläni uskoen niin auttavani eurooppalaisen kulttuurin pelastumista.” (Fölsing 2000, 588; Oxford Academic 2016.)

Pasifistien keskuudessa kannonotto herätti pettymystä, katkeruutta ja kiivasta kritiikkiä. Maailmanpoliittisen tilanteen muuttumisen kannalta – varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna – Einsteinin lausunto on looginen ja ymmärrettävä. Toisaalta looginen ja ymmärrettävä on myös pasifistien reaktio, jättihän Einstein nyt lausunnollaan pulaan ne, jotka olivat noudattaneet hänen aiempien puheidensa oppeja. 

Mielestään Einstein ei ollut kääntänyt takkiaan, ja hän perusteli puheitaan poliittisen tilanteen muuttumisella. ”Olen nykyisin sama tulisieluinen pasifisti kuin aikaisemminkin”, hän puolustautui. ”Uskon kuitenkin, että aseistakieltäytymistä voi suositella taistelukeinoiksi Euroopassa vasta sitten, kun aggressioon taipuvaisten diktatuurien demokraattisiin maihin kohdistama uhka on kadonnut.” (Fölsing 2000, 588.)

Einstein ja atomipommi

Kovin koettelemus Einsteinin pasifismille oli kuitenkin vielä edessä. Vuoden 1938 lopussa italialaiset ja saksalaiset ydinfyysikot onnistuivat – italialaiset ensin, mutta se jäi heiltä huomaamatta – halkaisemaan uraaniatomin ytimen. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Erityisen huolestuneita asiasta olivat Euroopasta Yhdysvaltoihin paenneet fyysikot sekä tanskalainen fyysikko Nils Bohr. (Fölsing 2000, 616.)

Yhdysvalloissa aktiivisimmin asiassa toimi unkarilaissyntyinen, “alati älyä ja mielikuvitusta säteilevä,” juutalaisvainoja Saksan ja Iso-Britannian kautta Yhdysvaltoihin paennut Leó Szilárd. Hän oli maailman johtavia ydinfyysikoita ja oli tutustunut Einsteiniin jo heidän asuessaan Euroopassa. Kävelyllään syyskuisessa vesisateessa Lontoossa vuonna 1933, odottaessaan liikennevalojen vaihtumista vihreäksi, hän oli keksinyt fissiossa ilmenevän ketjureaktion. Nyt hän pelkäsi saksalaisten kehittävän hänen keksintöönsä perustuvaa ydinasetta.

Einsteinin hän veti prosessiin mukaan, koska Einsteinin nimellä oli vaikutusvaltaa, ja koska Einstein tunsi Belgian kuningattaren. Suurimmat tuolloin tunnetut uraaniesiintymät sijaitsivat Belgian Kongossa, ja suurin varasto tätä harvinaista metallia oli erään belgialaisen konsernin hallussa. Sen myyminen saksalaisille tulisi estää.

Einstein ei ollut seurannut ydinfysiikan edistysaskeleita, vaan oli uppoutuneena yhtenäisteorian kehittämiseen. Vieraillessaan Einsteinin kotona Long Islandilla Szilárd ja toinen unkarilainen ydinfyysikko, Eugene Wigner, onnistuivat vakuuttamaan Einsteinin tilanteen vakavuudesta. He ryhtyivät luonnostelemaan “rakkaalle kuningattarelle” kirjettä, joka seuraavien päivien ja tapaamisten aikana muotoutui kirjeeksi Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille. 

Kirjeessä kerrottiin, että “alkuaine uraanista saattaa lähitulevaisuudessa tulla uusi ja tärkeä energialähde,” että “on mahdollista saada käyntiin ydinketjureaktio” ja että “tällä tavoin voitaisiin kehittää erittäin tehokkaita uudentyyppisiä pommeja,” ja että “Saksa on lopettanut uraanin viennin valtaamastaan Tšekkoslovakian kaivoksesta.” (Isaksson 2013, 62-64.)

Yleisesti kirjeen tulkitaan tarkoittaneen, että ydinpommin valmistamisen on mahdollista, ja että Yhdysvaltain kannattaisi valmistaa sellainen ennen kuin natsit sen tekevät. Tämä ei liene kaukana totuudesta, vaikkei ydinpommi-sanaa vielä tuolloin ollutkaan olemassa.

Kuinka suuri merkitys kirjeellä oli?

Hyvin usein annetaan ymmärtää, viimeksi Time-aikakausilehti 2.8.2019, että Einsteinin ja Szilárdin kirjeellä olisi ollut ratkaiseva merkitys päätöksessä aloittaa maailman kaikkien aikojen valtavin tieteellis-tekninen hanke, ydinpommin valmistamiseen ja pudottamiseen johtanut Manhattan-projekti. 

Albert Einsteinin elämäkerran kirjoittaja Fölsing on eri mieltä: ”Einsteinin toimilla – ensimmäinen kirje mukaan lukien – ei ollut suurtakaan vaikutusta tapahtumien kulkuun” (Fölsing 2000, 620). Fölsingin mukaan useimmat Manhattan-projektia tutkineet historioitsijat ovat päätyneet samaan tulokseen. Tätä tukee myös aikajana: presidentti luki Einsteinin ja Szilárdin kirjeen 11.10.1939, mutta Manhattan-projekti alkoi vasta kahta vuotta myöhemmin, 6.12.1941. 

Roosevelt pyysi Einsteinia mukaan Manhattan-projektia edeltävän valiokunnan jäseneksi, mutta Einstein kieltäytyi, syytä kertomatta. 

Itse Manhattan-projektiin Einsteinia ei pyydetty mukaan, ennen kaikkea koska FBI ja Armeijan turvallisuuspalvelut katsoivat hänen olevan sosialistina ja pasifistina turvallisuusriski. Fyysikkona häntä tarvittiin siinä vain ohimennen, kun häneltä kysyttiin mielipidettä erään teoreettisen yksityiskohdan ratkaisemisessa. Hän käytti ongelmanratkaisuun kaksi työpäivää. 

Lisäksi Einstein osallistui sotaponnisteluihin auttamalla selvittämään ongelmia, jotka liittyivät torpedojen optimaaliseen räjäytykseen, sekä kirjoittamalla uudestaan käsin vuoden 1905 suhteellisuusteoria-artikkelinsa – jonka alkuperäisen version hän oli heittänyt pois heti kun se julkaistiin lehdessä – ja tarjoamalla käsikirjoituksen huutokaupattavaksi sotaobligaatioiden hyväksi.

Syyksi sotaponnistelujen tukemiseen Einstein mainitsi, että saksalaiset olivat tietoisesti käyttäneet hyväkseen muiden inhimillisyyttä valmistellakseen viimeisintä ja raskainta rikostaan ihmiskuntaa vastaan. Hän ei nähnyt aihetta katua tukeaan, mitä hän perusteli toistuvasti. Kertomansa mukaan hän ei olisi ”osallistunut Pandoran lippaan avaamiseen” jos olisi tiennyt, että saksalaiset eivät ehtisi valmistaa ydinpommia. (Fölsing 2000, 623-629.)

Tavoitteena sotien lopettaminen, keinona maailmanhallitus

Sodan jälkeen Einstein julisti tavoitteenaan olevan sotien täydellinen lopettaminen. The New York Timesin haastattelussa 15.9.1945 hän totesi: ”kulttuuri ja ihmisrotu voidaan pelastaa ainoastaan luomalla maailmanhallitus, jonka lait takaavat kansakuntien turvallisuuden. Uudet sodat ovat väistämättömiä niin kauan kuin itsenäiset valtiota jatkavat varusteluaan ja pitävät varustelun salassa.” Hän jatkoi, että vain maailmanhallituksella tulisi olla oikeus aseiden käyttöön, ydinaseet mukaan lukien. (Fölsing 2000, 626-627.)

Kun Yhdysvaltain presidentti ilmoitti vetypommin kehittelyn onnistumisesta, Einstein kritisoi projektia vahvoin sanakääntein ensimmäisessä televisioesiintymisessään. The New York Post julkaisi seuraavana päivänä koko sivun laajuisen otsikon: ”Einstein varoittaa maailmaa: kieltäkää vetypommi tai tuhoudutte!”

Maailmanlaajuinen lehdistö seurasi esimerkkiä, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kilpavarustelu jatkui ”ilmeisen pakonomaiseen” tapaansa, kuten Einstein oli uumoillut.

Einstein jatkoi ydinvarustelun vastaista taisteluaan kuolemaansa asti, yhtä sitkeästi kuin tieteellisiä ponnistelujaan. Helmikuussa 1955 brittiläinen filosofi, matemaatikko ja pasifisti Bertrand Russell pyysi Einsteinia tekemään selväksi suurelle yleisölle ja maailman hallituksille, ettei ydinsodassa olisi enää voittajia ja voitettuja, vaan seurauksena olisi täydellinen katastrofi. Miehet päättivät laatia vetoomuksen, joka tunnetaan nykyisin nimellä Russellin ja Einsteinin manifesti. 

Einstein allekirjoitti vetoomuksen 11.4.1955 ja lähetti sen Russelille. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Russellin saadessa kirjeen Einstein oli jo kuollut.

Timo Virtala

Kuva: hlhprototypes.com

Kirjalähteet

Einstein, Albert & Freud, Sigmund 2003. Miksi sotaa? Kirjeenvaihto. Helsinki: Bazar.

Fölsing, Albrecht 2000. Albert Einstein – Elämänkerta. Suom. Seppo Hyrkäs. Helsinki: Terra Cognita. 

Isaksson, Eva (toim.) 2013. Maailma Albert Einsteinin silmin – Kirjoituksia rauhasta, tieteestä ja yhteiskunnasta. Riika: Into.

Paasilinna, Erno 2010. Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Helsinki: Otava.

Tuomikoski, Juha 1989. Aseistakieltäytyjän maailma. Helsinki: Aseistakieltäytyjäliitto.

Muut lähteet

Haaretz-sanomalehden artikkeli “8 Jewish Factoids About Albert Einstein” 25.11.2015 osoitteessa https://www.haaretz.com/jewish/8-jewish-factoids-about-albert-einstein-1.5426720 

Long, Doug. Albert Einstein and the Atomic Bomb -kirjoitus osoitteessa http://www.doug-long.com/einstein.htm 

Oxford Academic (Oxford University Press) 2.11.2016. Was Einstein a Pacifist? -YouTube-video. Haastateltavana “Einstein and Twentieth-Century Politics – A Salutary Moral Influence” -kirjan kirjoittanut Amerikan historian emeritusprofessori Richard Crockatt. Osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=NpAEySU5Oi4 

Time-aikakausilehti 2.8.2019. Einstein Feared a Nazi Atom Bomb – But Immigrants Made Sure the U.S. Got There First osoitteessa https://time.com/5641891/einstein-szilard-letter/