Kumpi seuraavista väitteistä pitää paikansa?
Väite 1: Asevarustelu on turvallisuudestamme huolehtimista, sillä uskottava puolustus tekee tänne hyökkäämisestä kannattamatonta ja siten estää sodan.
Väite 2: Viime vuonna toteutettu maailmanlaajuinen 2,5 biljoonan euron satsaus asevarusteluun oli katastrofaalinen ihmiskunnan kollektiivinen epäonnistuminen. Samaan aikaan kun 28 % maailman ihmisistä eli ruokaturvalttomuudessa, lähes viisi miljardia lasta kuoli aliravitsemukseen, ja ilmastonmuutoksen torujunta, luontokadon pysäyttäminen, tutkimus, koulutus, tasa-arvo ja sosiaali- ja terveydenhuoltosektori kärsivät vakavista alirahoituksesta, ihmiskunta satsasi 2 455 000 000 000 €, toisin sanoen 78 000 euroa joka ikinen sekunti, aseisiin ja armeijoihin.
Mielestäni kumpikin – paradoksaalisesti – pitää paikkansa yhtä aikaa. Eikä tilanne, jossa yksittäisen toimijan etu on ristiriidassa suuremman kokonaisuuden, johon tämä toimija kuuluu, edun kanssa, ole edes mitenkään ainutlaatuinen.
Mielestäni on mahdollista ottaa vastuuta ja lähteä ratkaisemaan kumpaakin ongelmaa – siis sekä Suomeen kohdistuvaa sotilaallista turvallisuusuhkaa, että globaalien asevarustelumenojen aiheuttamaa vahingollista rajallisten resurssien suuntautumista sotateolliselle kompleksille – yhtä aikaa.
Ensimmäinen askel tällä tiellä on tarkastella Suomen ja maailman asevarustelumenoja ja sotilaallisen uhan suuruutta objektiivisesti. Tarkoitan tällä sen itsenstäänselvyyden ottamista mukaan keskusteluun, että sotilaallisen uhan olemassaolon tunnustamisen ei tarkoita kaikkien muiden yhteiskunnallisten ja globaalien ongelmien unohtamista. Hoitokoteja, kouluja ja sairaaloita ei pidä sulkea säästääksemme rahaa maanpuolustukseen. On olemassa rajat sille, kuinka paljon asevaraiseen turvallisuuteen on järkevää satsata.
Missä tämä raja menee?
Venäjän hyökättyä täysmittaisesti Ukrainaan helmikuussa 2022 olemme 1) katkaisseet puheyhteytemme Venäjään, 2) sulkeneet itärajamme, 3) tuplanneet asevarustelumenomme, 4) liittyneet Natoon, 5) irtautuneet jalkaväkimiinasopimuksesta, 6) luovuttaneet puolustusyhteistyösopimuksessa (DCA-sopimus) suomalaisten päätäntävaltaa yhdysvaltalaisille sotilas- ja oikeusviranomaisille ja 7) parhaillaan ydinenergialaista ollaan poistamassa kohtaa, joka kieltää ydinaseiden maahantuonnin, hallussapidon ja räjäyttämisen.
Mutta ehkä kaikkein tuhoisinta on se, että olemme 8) Nato-sopimuksella sitoneet asevarustelumenomme kansantalouden kehitykseen. Eli asevarustelumenot nousevat tai laskevat tulevaisuudessa sen mukaan miten kansantaloutemme kehittyy. Ei siis sen mukaan miten puolustuskykymme tai Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne kehittyy.
Olivatko kaikki nämä askeleet tarpeellisia, järkeviä ja hyödyllisiä?
Tällainen politiikka ei ole pelkästään johtamassa, vaan on jo johtanut juurikin mainitsemaani epätoivottavaan tilanteeseen, jossa hoitokotien, koulujen ja sairaaloiden menoja leikataan maanpuolustuksen kustannuksella.
Pohtiessamme millainen panostus aseelliseen maanpuolustukseen on oikein mitoitettua ja milloin militarismissa mennään meillä ja muualla liian pitkälle, Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutti SIPRI:n jokakeväinen raportti antaa hyvää pohjaa keskustelulle.
Viime maanantaina julkaistusta raportista käy ilmi, että kansainväliset asevarustelumenot jatkoivat nousuaan jo 11 vuotta peräkkäin, ja ylsivät tänä vuonna SIPRI:n mittaushistorian korkeimmalle tasolle. Asevarustelumenot nousivat sekä rahamääräisesti että suhteessa maailman bruttokansantuotteeseen.
Nousua tapahtui Euroopassa, Lähi-idässä, Aasiassa ja Afrikassa. Amerikoissa asevarustelumenot laskivat.
Euroopan asevarustelumenot nousivat edellisvuodesta 14%:lla. Kymmenessä vuodessa Euroopan asevarustelumenot ovat kaksinkertaistuneet.
USA:n asevarustelumenot kattoivat maailman asevarustelumenoista kolmanneksen. Nato-maiden asevarustelumenot kattoivat maailman asevarustelumenoista 55%.
Sotilaallista kyvykkyyttä toki voi ja myös tulee mitata monilla erilaisilla mittareilla, mutta tuskin kukaan kiistää että tämä yksi mittari, asevarustelumenoihin käytetyt varat, on yksi tärkeimmistä.
Kun sotilaallinen ylivertaisuus on tätä luokkaa, herää kysymys, mistä kumpuaa se puhe, että sotilaallisen turvallisuuden varmistamiseksi Nato-maiden täytyy pumpata lisää rahaa puolustusteollisuudelle?
Voiko aseilla luoda turvallisuutta? Jos kyllä, koska sellainen asevarustelun taso on saavutettu, jossa ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi? Jos kyllä, eikö luulisi että sellainen taso olisi saavutettu nyt, kun sotilasliitollamme on rahassa mitattuna hallussaan 55% maailman aseista ja armeijoista?
Tähän karttaan on nimetty kymmenen valtiota, jonka militarisaation taakka on kaikkein suurin. Tässä kategoriassa Ukraina on aivan omaa luokkaansa, sen militarisaation taakka on 40%. Seuraavana tulevat Algeria, Israel ja Venäjä, joista kukin panostavat asevarusteluun alle 10% bkt:stä.
SIPRI:n raportin lyhennelmää pääsee lukemaan kolmea yllä olevaa kuvaa klikkaamalla.
Lopuksi vielä kuvio, joka ei ole Siprin raportissa, ja jonka julkaisen nyt päivitettynä, koska sen antama informaatio on kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta tärkeä.
Siinä kansainväliset asevarustelumenot esitetään suhteessa maailman bruttokansantuotteeseen vuosikymmenten perspektiivillä. Siitä käy ilmi, että vaikka militarisaatio on nousussa, olemme ainakin vielä toistaiseksi kuitenkin kaukana 1960- ja 1980-lukujen militarisaation taakasta.
Luennoidessani eilen siviilipalvelusvelvollisille kysyin heidän mielipidettään alussa esittämääni kysymykseen. Vain noin puolet läsnäolijoista vastasi (epäilemättä koska unohdin ”En osaa sanoa” -vaihtoehdon).
Yllättävän moni, reilusti yli puolet, valitsi ’jääräpäisesti’ jomman kumman vaihtoehdoista, vaikka paljastin oman kantani (kumpikin pitää paikkansa) ennen kysymyksen esittämistä.
Se todistaa yhtäältä että yleisöni ei ole helpolla johdateltavissa, mikä toki on hyvä asia.
Toiseksi se todistaa kuinka sitkeänä dualistinen ajattelu elää. Sen näkeminen, että joskus äkkiseltään vastakkaisilta tuntuvista argumenteistä kumpikin voi pitää paikkansa, on vaikeaa.
Vastaa