Kahdentoista tunnin junamatkaan mahtuu kaikenlaista, tällä kertaa jopa puolentunnin bussimatka. Jossain vaiheessa vähän ennen Kroatian rajan ylittämästä koko juna tyhjennettiin ja meidät siirrettiin busseihin, joka vei meidät seuraavalle asemalle, josta taas jatkoimme junamatkaa.
Bosnian puolella Tuslassa Velid jäi pois. Kuulin käytävällä puhuttavan englantia, ja arvasin että jollain muullakin Sarajevoon matkaavalla oli nälkä. Käytävällä selviteltiin, ehtiikö tällä pysähdyksellä käydä ostamassa asemalta ruokaa.
Konduktööri näytti minulle, australialaiselle Adamille ja australialaiselle, Euroopan suurimmassa kaupungissa Lontoossa asuvalle Amylle kaikki kymmenen sormeaan vakuuttaen, että aikaa ostoksien tekemiseen oli riittävästi.
Juostessamme kaupoille aloin kertomaan kuinka huonosti minulle meinasi käydä edellisellä Sarajevon vierailullani, häämatkamme paluumatkalla, kun kävin Banja Lukan asemalla ostamassa kahvia, ja kun palattuani juna oli kadonnut tuoreen vaimoni, matkatavaroideni, rahapussini ja passini kanssa.
Tilanne oli liian hektinen noin pitkän jutun kertomiselle. Amy oli, kuten sanottu, lontoolainen, ja Adamkin oli asunut siellä vuosia. Lontoo on aivan liian iso kaupunki että kukaan siellä asuva olisi kiinnostunut salamyhkäisyydestäsi tai arvoituksellisuudestasi. Jos et heti mene asiaan, menetät kuulijasi, olisihan se minun kerran kauan sitten Lontooseen rakastuneena pitänyt tietää.
Mutta jos he olisivat malttaneet kuunnella, olisin kertonut tarinani loppuun, että se vaimoni vienyt juna oli vain käynyt kääntymässä, ja häämatkamme sai jatkua sulhasen muutamien minuuttien hermoilun jälkeen kahvin kanssa ja ilman ongelmia.
Toisin kuin tällä kertaa. Lähimmällä myyntikojulla myytiin pelkkiä juomia, joten siirryin seuraavalle, ja ostin siivun valkoista leipää ja aivan liian suuren palan balkanilaista makkaraa. Vegetaristina Amy katosi jonnekin etsimään itselleen sopivampaa ruokaa. Ostokset tehtyämme minä ja Adam juoksimme takaisin junaan luullen Amien olevan jo siellä, ja juna lähti saman tien.
Kyse ei ollut heidän häämatkastaan, itse asiassa he eivät edes seurustelleet, mutta niin hyviä kämppikisiä olivat, että tämä oli heille jo kolmas yhteinen lomamatka.
Joka tapauksessa sinne Amy jäi, Tuzlan asemalaiturille itkemään. Kun Adam sai häneen lopulta yhteyden kännykällään, Amy kertoi nähneensä junan lähtevän, juosseensa sen perässä, ja kertoi jopa aseman työntekijöidenkin soittaneen radioillaan junan perään, mutta mikään ei ollut auttanut. Toisin kuin eräs, Amy oli kaukaa viisas, ja hänellä oli mukanaan kännykkä, rahat ja passi.
Eminan tulkkausapua ja paikallistietoutta hyväksi käyttäen saimme selville, että seuraavalle asemalle oli matkaa puolisen tuntia, Sarajevoon useampi tunti ja taksilla Tuzlasta 90 euron arvoinen matka.
Niinpä tapasimme Amyn uudestaan vasta monen tunnin, useiden (huonon kentän ansiosta) katkenneiden puheluiden ja hermostuksissa tehtyjen huonojen päätösten jälkeen Sarajevon asemalla.
Perillä, huokaisin ihastuksissani, ja vedin sisääni Sarajevon vuodenaikaan nähden yllättävän lämmintä ilmaa. Muiden tarjoilla olevien vaihtoehtojen puuttuessa lyöttäydyin Amyn ja Adamin seuraan ja seurasin heitä Hostelli Enjoy’hyn, jonne Adam oli varannut heille yksityishuoneen, tosin epähuomiossaan huomiseksi.
Varauksen puuttuminen ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä sikafluenssan takia koko kaupunki (koko maanosa, koko maailma?) kärsii turistipulasta.
Vastaa