Arun Gandhi Washington D.C:ssä keväällä 2012. Kuva (cc): Jean Song/MEDILL.
Tässä alla Mohandas Gandhin pojanpojan, Arun Gandhin esipuhe Michael Naglerin kirjaan The Search for a Nonviolent Future. Suomennan kirjaa parhaillaan, ja julkaisen ainakin osia käännöksestä tällä sivustolla, niin että kirjan tärkeä sisältö saa mahdollisimman paljon lukijoita, ja että voitte halutessani kommentoida suomennosta ja parantaa siten tulevan julkaisun kieliasua.
Vaikkei kyseessä olekaan täydellinen rinnastus, minusta silti tuntuu, että nykymaailman tila muistuttaa kuolemansairaan potilaan tilaa. No, saatat ajatella, mitä uutta tässä muka on? Siis siinä, että maailma on sairastunut fataalisti väkivaltaan. Kyllähän me sen tiedämme. Mutta samankaltaisuuksien määrä on hullaannuttanut mieleni.
Tämä henkilö on harras polttaja. Hän on täysin tietoinen tupakoinnin vaaroista, mutta jatkaa silti siinä julkeassa uskossa, ettei mitään vakavaa tule tapahtumaan. Hänen on enemmän tai vähemmän pakko uskoa näin, sillä tapa ei ole enää hänen hallinnassaan. (Minulla oli kerran ystävä, joka – kuultuaan lääkäriltä että hänellä on vain muutama vuosi elettävänään, jollei hän lopeta tupakointia – pelästyi niin, että juoksi ulos tupakalle!) Joka tapauksessa, kun tämä ihminen saa keuhkosyövän, hän ryntää lääkärille ja anoo apua. Lääkäri kertoo, että täydellinen parantuminen on mahdollista vain, mikäli kyseinen henkilö muuttaa elintapojaan radikaalisti ja pysyvästi. Ensinnäkin tupakoinnin lopettaminen. Tämmöisenä hetkenä potilas lupaa tehdä kaiken mitä lääkäri pyytää. Aivan kuten mekin peräännymme kauhuissamme heti sodan tai erityisen hirvittävän väkivallanteon jälkeen – hetkellisesti.
Potilas palaa kotiinsa uuden elämänasenteen kanssa. Mutta parannuttuaan hän palaa vanhojen tapojensa pariin, ja löytää itsensä taas tupakoimassa. Kuten tiedämme, tämä tragedia voi päättyä kuolemaan.
Ymmärrättekö nyt, mitä yritän sanoa? Maailma on sairastunut fataalisti väkivaltaan, ja kun tauti saa äärimmäisen muodon, vannomme parannuskeinojen nimiin; mutta parannuttuamme alamme taas toistamaan tuhoisia tapojamme. Aivan kuten yksilötasolla, myös yhteiskunnan tasolla hoitokeinojen tehokkuus riippuu ennen kaikkea potilaan päättäväisyydestä muuttaa elintapojaan.
Vuosisatojen ajan maailma on ollut siinä määrin väkivaltakulttuurin kyllästämä, että se on tihkunut olemassaolomme ytimeen. Tai siltä ainakin vaikuttaa. Mutta väkivalta ei ole sen luonnollisempaa kuin se, että tuhoaa sisäelimensä jatkuvalla tupakoinnilla. Jos haluamme jatkaa elämistä, ajattelemista ja olemista väkivallan kulttuurissa, emme voi löytää siitä tietä ulos; tilkkutäkkiratkaisun löytäminen tähän ongelmaan on lähes yhtä vaikeaa kuin yrittäisi pysyä kuivana uima-altaassa.
Ymmärtääksemme väkivaltakulttuurin kavalan luonteen on tärkeää ymmärtää väkivallan moninaisuuden. Ei ole vain fyysistä väkivaltaa kuten sotia, tappeluita, mellakoita, hakkaamisia, raiskaamisia, murhia jne., mutta vielä näitäkin tuhoisampaa, “passiivista” väkivaltaa, jolloin loukkaamme ihmisiä käyttämättä fyysistä voimaa. Tämä on tuhoisampaa, sillä se on näkymätöntä kuin syöpä. Passiivinen väkivalta tulee esille tuhansin eri tavoin, kuten resurssien tuhlaamisena, ylikulutuksena, vihana, ennakkoluulona, nimittelynä, ja sadoin äkkiseltään katsottuna viattomin teoin, jotka satuttavat ihmisiä jopa alitajuisesti. Passiivinen väkivalta antaa polttoainetta fyysisen väkivallan liekille, joten mikäli haluamme sammuttaa tämän liekin, meidän täytyy lopettaa sen ruokkiminen. Miten? “Meidän on oltava se muutos, jonka toivomme maailmassa näkevämme,” isoisäni Gandhi sanoi.
Palatkaamme vielä analogiaani. Pelottelemalla tupakoitsijan voi saada lopettamaan väliaikaisesti. Nikotiinilaastareiden avulla hänet voi saada lopettamaan hiukan pidemmäksi aikaa, mutta tämäkään keino ei ota huomioon niitä syitä, jotka saivat hänet aloittamaan tupakoinnin. Lopulta, hänelle voi antaa jonkun syyn elää – jonkun korkeamman päämäärän – jonka avulla hän löytää riittävästi pysyvään paranemiseen tarvittavaa tahtoa.
Tämä kirja, jonka on kirjoittanut hyvä ystäväni tohtori Michael Nagler, toimii kaikilla yllä mainituilla tavoilla. Se saa meidät tuntemaan vastenmielisyyttä väkivaltaa kohtaan ja tajuamaan sen turhuuden. Siinä kerrotaan lukuisten esimerkkien avulla kuinka väkivallattomuus toimii, ja käydään läpi lukuisia organisaatioita ja projekteja, joissa on keksitty luovia ja rakentavia vaihtoehtoja erilaisille väkivallan ilmentymille – mukaan lukien niille, joita olemme ehkä tottuneet pitämään väistämättöminä tai “oikeutettuina.” Ja se inspiroi meitä löytämään tien sellaiseen palkitsevaan elämään, joka pysyvästi suojaa meitä, perheitämme ja maailmaamme väkivallan syövältä. Toivon että tätä inspiroivaa kirjaa luetaan ja käytetään eri puolilla maailmaa.
Arun Gandhi
M. K. Gandhi Institutet for Nonviolence -järjestön perustaja ja presidentti
Vastaa