Uudistumisia

Kuva (cc): sa_ku_ra

Teksti: Michael N. Nagler (johdanto kirjaan The Search for a Nonviolent Future)
Suomennos: Timo Virtala

Paolo Lugari Castrillón istutti unelmansa epätodennäköiseen paikkaan: puuttomalle savannille, kilometrien päähän yhtään mistään. Oli vuosi 1971. Kolumbian itäiseen Ilanosiin, kuudentoista tunnin ajomatkan päästä lähimmästä kaupungista, Castrilló ja hänen idealistiset seuraajansa perustivat Gaviotaksen; kukoistavan, omavaraisen, kestävän ja monella tapaa – sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti – esimerkillisen yhteisön, joka sai kolumbialaisen kirjailija Gabriel García Márquezin nimittämään Lugarin ”maailman keksijäksi.” lapset mekastavat keinuessaan kylän keinulaudoilla, mutta Gaviotaksella he saavat siitä irti tavallistakin enemmän iloa, sillä keinuessaan he myös pumppaavat vettä kylän kastelujärjestelmään. Musiikkitalon kaareva, ruostumattomasta teräksestä valmistettu katto toimii myös tehokkaana vedenlämmitysjärjestelmänä, kuten myös Gaviotaksella suunnitellut aurinkoenergian kerääjät, jotka antavat lämpöä kymmenille tuhansille taloille eri puolilla Bogotáa ja koko Kolumbiaa.

Perusteellisen tutkimuksen, ahkeruuden ja oivallusten kautta gaviotasilaiset havaitsivat, että eräs karibialainen mäntylaji, jota kasvoi viereisessä Ecuadorissa, menestyy myös karussa Ilanossa. Kärsivällisesti he kylvivät siemenet ja hoivasivat taimia, niin että nykyään miljoonat männyt koristavat – ja muuttavat – paikallista ekosysteemiä. Kaikkien yllätykseksi näiden istutusten myötä maan alta on noussut mitä monimuotoisin sademetsä, joka ilmeisesti sai alkunsa siemenistä, jotka olivat piilotelleet karussa maassa, odotelleet kuka tietää kuinka monta ikuisuutta oikeita olosuhteita päästäkseen taas kukoistamaan.

Tämä kirja käsittelee uudistumista, joka onnistuessaan tulee muistuttamaan Gaviotaksen mäntyjen ihmettä, sillä myös tämä uudistuminen herättää voimia, jotka piilevät ohuessa maaperässä – persoonattomassa, tuloskeskeisessä ja väkivaltaan taipuvaisessa sivilisaatiossamme, jossa elämän tarkoitus on hämärtynynyt ja ihmisten väliset siteet yleensä haurastuneita. Aivan kuten Gaviotaksenkin yllättäen heränneessä sademetsässä, tämänkään uudistumisen siemeniä ei tarvitse luoda, vaan ne odottavat olemassaolomme maaperässämme jo valmiina – ne odottavat että loisimme sellaiset olosuhteet, jossa ne heräävät. Aivan kuten Gaviotaksen uuteen kukoistukseen herättäneen siemenet, väittäisin että myös nämä ovat alkuperäisiä: ihmisluonnolle paljon alkuperäisempiä kuin ne raastavat ihmissuhteet, joilla olemme teollistuneella aikakaudella itsemme ympäröineet. Ja – jälleen kuten Gaviotaksen yllättävässä sademetsässä – meidänkään ei tarvitse tietää etukäteen miltä toivomme uudistus näyttää. Ei ainakaan yksityiskohtaisesti. Mutta meidän on oltava hyvin tarkkoja siitä, että luomme oikeat olosuhteet; sen jälkeen voimme antaa luonnon – tässä tapauksessa ihmisluonnon – tehdä loput.

Oma uudistumiseni alkoi syksyllä 1966 paikassa, jossa tuohon aikaan yritettiin monenlaisia uudistumisia, Kalifornian Berkeleyssa. Tuolloin tapasin hengellisen opettajani, Sri Eknath Easwaranin, joka opetti kampuksellani itse kehittämäänsä meditaatiotekniikkaa, tiistaisin puolilta päivin huoneessa, jota tuolloin kutsuttiin opiskelijayhdistyksen meditaatiohuoneeksi. Ystäväni Javier Castillo – joka tiesi että etsin jotain, jonkinlaista vastausta siihen tyhjyyteen, joka jäi moniin meistä suurin odotuksin alkaneen, mutta pettymykseen päättyneen free speech -liikkeen jäljiltä – ehdotti, että kävisimme katsomassa mistä oli kyse. Tarvitsin uudistumista. Javier oli aistunut sisäisen tyhjyyteni ehkä paremmin kuin minä itse. Minut oli juuri ylennetty virkaatekevästä avustavasta professorista tositoimiin, viimeistelemään väitöskirjaani, kutsuttu akatemian eteisestä sisälle saleihin; joten siellä olin, opettamassa Berkeleyssä klassista ja yleistä kirjallisuustiedettä – ura, jonka puolesta moni olisi valmis antamaan kaikkensa. Minulla oli perhe, jossa kaksi enkelimäistä lasta pienessä, kotoisassa talossamme, joka sijaitsi vastapäätä eukalyptuspuita täynnä olevaa paikallista puistoa, jonka lukuisista kiemurtelevista poluista yksi vei alas kuvankauniille järvelle, johon oli hyvä pulahtaa ennen päivällistä, kuuman kalifornialaisen kampuspäivän jälkeen. Kuvittelin olevani maailman huipulla, mutta minne tuo maailma minua oli viemässä?

Joitakin vuosia aiemmin olin seissyt Berkeleyn asuntoni olohuoneessa ihailemassa vastasyntynyttä tytärtäni, kun radiouutisissa kerrottiin atomipommin koeräjäytyksessä ilmakehään päässeen strontium 90:n myrkyttäneen kevätsateen ja lisänneen myös maidontuotantoon tätä huonosti tunnettua, näkymätöntä ja kavalaa myrkkyä. Tuona hetkenä tiesin syvällä sisimmässäni, että meidän on ”pysäytettävä koneisto” (kuten Mario Savio myöhemmin sanoisi), mutta miten? Monet ikäluokkani edustajista, jotka olivat kokeneet saman pettymyksen, olivat hypänneet oravanpyörästä ja lähteneet kiertämään Intiaa (tai vähintään New Mexicoa) löytääkseen ulospääsyn painostavasta, ikävystyttävästä ja merkillisellä tavalla elämälle haitallisesta materialismista. Jostain onnekkaasta syystä minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä toimistostani opiskelijayhdistyksen rakennukseen.

Kuva (cc): mardi grass 2011

Jonakin päivänä tulen vielä kirjoittamaan siitä, kuinka tapasin Sri Easwaranin ja mitä se tarkoitti minulle ja niin monille muille; mutta nyt olennaista on se, kuinka tämä tapaaminen muutti tietyn elämäni osa-alueen ahdistavasta turhautumisesta luovaan toimintaan. Olin vihannut väkivaltaa jo kauan ennen tätä kohtalokasta tapaamista, lähes yhtä kauan kuin pystyn muistamaan yhtään mitään itsestäni. Muuttaessani Berkeleyyn – jo valmiiksi rauhanaktivistina, ihmisoikeusliikkeen retoriikka kaikuessa korvissani – olin tietysti kuullut Gandhista, mutta kuten useimmilla amerikkalaisilla, minunkin tietoni hänestä olivat erittäin vähäiset. Joitakin päiviä yhdennentoista syntymäpäiväni jälkeen näin Life-aikakausilehden kannessa kuvan Mahatman krematoinnista ja villisti surevasta saattoväestä, mikä jätti minuun toiseuden, jopa vierauden sävyttämän vaikutelman tästä miehestä ja hänen kulttuuristaan, ja se vähä mitä myöhemmin kuulin – hänen paastoistaan ja asketismistaan – ei juurikaan muuttanut tätä ensivaikutelmaa. Ihailin hänen saavutuksiaan, mutta ne vaikuttivat lähes yli-inhimillisiltä. Ajattelin, että hän oli todennäköisesti mahtava mies, kun taas minä en ollut, joten se siitä.

Mutta kun Sri Easwaran alkoi tuoda inspiroiviin puheisiinsa mukaan omia muistikuviaan Gandhista, paljastaen pikku hiljaa ja monista näkökulmista mitä Gandhi todella oli, kokonaan uusi kuva alkoi ilmaantua. Aloin ymmärtämään, että Gandhi oli samaan aikaan sekä paljon suurempi, mutta myös olennaisempi – jopa omalle pikku elämälleni – kuin olin kuvitellut.

Tämä oli tietenkin vain yksi monista muutoksista, eikä edes syvällisin, joita nuo ensimmäiset puheet saivat aikaan. Sri Easwaran teki minulle pikku hiljaa selväksi, että minua vaivannut henkinen ahdistus ei koskenut vain minua, ja mikä tärkeintä, se voitiin hoitaa, että minun poliittinen tyytymättömyyteni – kaikessa intohimoisessa intensiivisyydessään – oli oikeastaan laadultaan hengellistä, ja että sille oli mahdollista antaa merkityksellisempi suunta. Hänen kokemuksensa, kärsivällisyytensä ja rajaton sitoutuneisuutensa (hän joskus sutkautti, että hänen etukirjaimensa tulevat sanoista ”Endless Enthusiasm,” rajaton innostus) inspiroi minua ottamaan meditaation elämäni tukipilariksi. Arvojensa, myötätuntonsa ja visionsa kautta – yhdistettynä hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa kasvamisesta Gandhin Intiassa – hän auttoi minua ymmärtämään kuka Mahatma oli, ja aistimaan hänen perintönsä käytännöllisen merkityksen.

Ei siis aikaakaan, kun olin saanut jalkani ”tikapuille” (mikä on akateemista jargonia ja tarkoittaa opettajanvirkaa), kun aloin asetella niitä uudelleen – mikä on aika vaikeaa, jos seisot jo ensimmäisellä askelmalla! Järjestin uuden opettajani kokeellisen kurssin ”Meditaation teoria ja käytäntö” -vetäjäksi. Kyseessä oli suuren luokan kokeilu, joka veti yli tuhat opiskelijaa, mutta jolle ei siitä huolimatta löytynyt pysyvää kotia yliopiston muodollisessa struktuurissa, ja se lopetettiin kahden lukukauden jälkeen. Kokeilin olla uskontotieteellisen tiedekunnan hallituksen puheenjohtajana jonkun aikaa, mutta se oli tuhoon tuomittu yritys – akateeminen lähestymistapa uskontoon oli aivan toiselta planeetalta kuin omani. Ja lopulta aloitin opettamaan kurssiani väkivallattomuudesta ja Gandhista. Se toimi. Sen johdosta syntyi lukuisia artikkeleita, Berkeleyn rauhantutkimulaitos, ja tämä kirja – kokonainen ura. Ennen kaikkea siitä alkoi elinikäinen ystävyyteni erinomaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka ovat osallistuneet tälle kurssille lähes neljännesvuosisadan ajan. Voi olla, että vain opettajana toimineet saattavat ymmärtää, kuinka paljon nämä oppilaat ovat minua innostaneet, haastaneet intellektuaalisesti ja ennen kaikkea, inspiroineet minua vaatiessaan parempaa maailmaa.

Edellä esitetty on se tausta, ja tämä on se vakaumus, joka johti minut tämän kirjan kirjoittamiseen: vuosikymmenten väkivallattomuuskokeilujen jälkeen minulla ei ole epäilystäkään, ettemmekö pystyisi synnyttämään rakastavaa yhteisöä tästä maailmanlaajuisesta kriisistä, jota parhaillaan käymme läpi. Toistaiseksi on vaikeaa määritellä, millaiselta se tulevaisuus tarkalleen ottaen näyttäisi, eikä meidän ehkä tarvitsekaan sitä vielä sanoa, mutta kaksi asiaa on varmaa. Ensinnäkin, kuten Gaviotaksen ”ihme,” tämäkin tulee vaatimaan todella paljon työtä. Useimmat ihmeet vaativat. Miljoonan puun istuttaminen saattaa näyttää helpolta tähän verrattuna.

Toisekseen, gaviotasilaiset näyttivät meille esimerkkiä muutenkin kuin vain vertauskuvallisesti. Vaikka toimiemme tulokset siintävätkin vain tulevaisuuden usvan takana, tiedämme, että saavuttaaksemme tavoitteemme meidän tulee tehdä hyvin samanlainen päätös kuin se, jonka gaviotasilaiset tekivät: valita rakentava toiminta hallitsevan negatiivisuuden sijaan (ja sen keskellä). Paolo Lugari valitsi yhteisönsä paikaksi jumalan selän takana sijaitsevan Ilanoksen, sillä hän ajatteli, että ”jos pystymme tekemään tämän Kolumbiassa… ihmiset voivat tehdä tämän missä vaan.” Tällä samalla asenteella voimme luoda turvallisuuteen ja elinvoimaisuuteen perustuvan kulttuurin jopa sellaisiin paikkoihin, ja ehkä nimenomaan sellaisiin paikkoihin, joissa väkivallan kulttuuri näyttää hallitsevan. Tämä ei ole taistelua tuulimyllyjä vastaan. Yllättävän moni näillä sivuilla esitetyistä projekteista on johtanut tuloksiin – hyviin tuloksiin – parempiin, kuin mitä toimijat saattoivat odottaa. Usein heidän parhaat välittömät tuloksensa eivät olleet juuri sitä mitä he tarkoittivat; toisinaan he epäonnistuivat siinä mihin he pyrkivät. Mutta jokaisessa tapauksessa he tekivät yhden oikean ratkaisun: he valitsivat suostuttelun ja vastapuolen mukaan ottamisen pakkovallan, vihan ja hallitsemisen sijaan. He valitsivat väkivallattomuuden.