Kysymys elämästä

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos ja kuvat: Timo Virtala

Medialla on omat tarkoitusperänsä; väkivaltaisten tapausten merkityksen ymmärtäminen – saati sitten ihmisten auttaminen löytämään väkivaltaa ennaltaehkäiseviä keinoja – ei tunnu kuuluvan niihin. Kun medialta loppuu pinnalliset vastaukset tämän tai tuon väkivaltaisen tapauksen syihin, heille on tullut tavaksi sanoa, ettei vastausta ole olemassakaan. Mutta kyllä on. Olemme jo nähneet osan siitä: me, kollektiivisesti, olemme luoneet sellaisen väkivallan ja negatiivisuuden ilmapiirin, jossa elämä ei juurikaan tunnu panostamisen arvoiselta – ei omamme, sen enempää kuin toistemmekaan. Samaan aikaan väkivalta alkaa tuntua kiehtovalta, ikään kuin tarkoitukselliselta, jännittävältä ja normaalilta vaihtoehdolta. Itsemurhat sopivat tähän kuvaan eräänlaisena itseään kohti käännettynä väkivaltana – vai ovatko jotkut nuoristamme vieraantuneet niin pahasti itsestään, että heidän omasta itsestään on tullut heille ”toinen”? Joka tapauksessa, juuri nämä teini-itsemurhat ilmiönä pakottavat meidät astumaan ison askeleen taaksepäin katsomaan kokonaiskuvaa. Sallikaa minun selittää tämä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.

Elämällä on tarkoitus. Eläimet voivat elää sitä löytämättä, mutta ihmiset eivät. Historian saatossa sivilisaatiot voivat ajautua sivuraiteille, kiinnostua jostakin epäolennaisesta, ja estyä näkemästä miksi ovat elossa. Kun tämä tapahtuu – ja tätä näyttää tapahtuvan aina silloin tällöin – kokonainen kulttuuri ei enää pysty näkemään, minne se on menossa. Silloin elämä menettää tarkoituksensa (tai tältä vaikuttaa), ja epämääräisen raastavan epätoivon otteessa yksilöt alkavat luopua elämästä itsestään. Silloin näemme teinien tekevän itsemurhia ikään kuin kyseessä olisi muoti-ilmiö, näemme lääkäreitä auttamassa ihmisiä kuolemaan, sen sijaan että he auttaisivat heitä elämään, näemme kuolemanrangaistuksen paluun – kaikki nämä seurausta siitä, mitä paavi kutsui ”kuolemakeskeiseksi” sivilisaatioksi. Sinänsä se ei ole kuolemakeskeinen; se on jätetty kuolemakeskeiseksi. Silloin kun elämä ei näytä antavan meille tarkoitusta jonka puolesta elää, vastenmieliset asiat saattavat näyttää houkuttelevilta, koska ne ovat edes ”jännittäviä.” Kuolemalla ja väkivallalla on šokeeraavaa vetovoimaa. Kuten eräs intialainen klassikkoteos asian ilmaisee, ”Ne, jotka kokevat vetovoimaa elämän varjopuolelle, kävelevät kohti sokeuttavaa pimeyttä.” Ihmisluonnon synkällä puolella leikittely vie ihmisen huomaamatta kohti väkivallan kriisiä.

Se väkivalta, jota ympärillämme nykyisin näemme, on läheisesti tekemisissä ”elämän tarkoituksen kriisin” kanssa, johon tämän kirjan ensimmäisen osion alussa lainattu Positive Futures Networkin mietelause viittaa. Kyseinen verkosto luonnehti sen oireeksi; oman käsitykseni mukaan se kuuluisi näyttämön keskelle. Jos ihmiset eivät tiedä mihin elämän matka heitä kuljettaa, miksi he olisivat innoissaan matkan jatkumisesta? Nuoria on hyvin monenlaisia, ja tässä näyte siitä mitä yksi heistä sanoi, kun presidentti Clinton puhui tupakoinnin vaaroja käsittelevän valistuskampanjan puolesta saadakseen nuoret lopettamaan tupakoinnin:

Oman käsitykseni mukaan ne nuoret, jotka polttavat eivätkä osaa sanoa miksi, ovat alitajuisesti valinneet kuoleman. Joten sen toitottaminen, että tupakka tappaa, ei tule tehoamaan… jos presidentti on tosissaan… hänen tulisi keksiä keinoja auttaa heitä näkemään valoisa tulevaisuus.

Kun nuori päättää elämänsä eteläisessä Bostonissa, tai kun hän tappaa jonkun Kalifornian moottoritiellä, kun isä hyökkää oman perheensä kimppuun tai kun yhteiskunta tekee ydinräjäytyksiä, kyse ei ole rahasta, mustasukkaisuudesta tai liikenteestä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että he ovat menettäneet elämän tarkoituksen – he eivät pysty näkemään sellaista tulevaisuutta, jolla olisi mitään toivoa tai tarkoitusta. Raha ja nuo muut tekijät voivat johdatella väkivaltaan, mutta vain sellaisia ihmisiä, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan ovat hukanneet elämänsä tarkoituksen – tai täsmällisemmin ilmaistuna, jotka ovat hukanneet näköpiiristään elämän mittaamattoman arvon ja sen, mitä kreikkalainen filosofi kutsui ehtymättömäksi tarkoitukseksi.

Koska media nykyisin niin tehokkaasti hämärtää elämän tarkoituksen, on se mahdollisesti kaikkein tehokkain väline lisääntyvän väkivallan pysäyttämiseksi. Mutta se on kuitenkin vain yksi väline muiden joukossa. Nuori ystäväni Sean osallistuu saksan kielen intensiivikurssille saadakseen tukea runoilija Rilkeä käsittelevälle gradulleen. Autettuani häntä jonkin aikaa sitten päädyimme keskustelemaan hänen ystävistään, jotka opiskelevat luonnontieteitä Berkeleyn ja MIT:in kaltaisissa paikoissa. ”En voi ymmärtää,” sanoi Sean. ”Ikään kuin asiasta ei olisi epäselvyyttä, ikään kuin kaikki olisivat samaa mieltä, että on olemassa vain fyysinen keho, lait ja molekyylit – eivätkö he ole kuulleet sellaisesta asiasta kuin mieli?”

Löysin itseni ajattelemasta artikkelia, jonka olin lukenut edellisenä päivänä kampuksemme uutiskirjeestä, joka käsitteli aidosti uskomatonta läpimurtoa molekyyligenetiikassa. Kollegani olivat onnistuneet ”valokuvaamaan” täsmällisesti paikan, jossa geenit ”sytytetään” ja ”sammutetaan”, jossa DNA saa tehtäväkseen luoda lähetti-RNA:ta ja ruveta valmistamaan jonkun tietyn organismin osaa. Kun luin ja päivittelin, kuinka pitkälle olemme tulleet sitten lääketieteelliseen tiedekuntaan tekemäni lyhyeksi jääneen vierailun (älkää kysykö kuinka kauan siitä on), kirjallisuudentutkijavaistoni hälyttivät. Pysähdyin ja laskin: tässä lyhyessä artikkelissa, jossa oli noin 600 sanaa, sana kone esiintyi kolmetoista kertaa. Kirjallisuuspiireissä tätä kutsutaan subtekstiksi: vaikka kirjoittaja kuvaileekin erästä ihmiskunnan suurta saavutusta, hän kertoo meille myös, niiden lukuisten vihjailujen muodossa jotka juoksevat sanojen kirjaimellisen tarkoituksena alla, ”Sinä olet kone, sinä olet kone, sinä olet kone…”

”Kulttuurissamme ei tule tapahtumaan suuria muutoksia,” Huston Smith huomautti hiljattain, ”ennen kuin selvitämme, keitä me olemme. Totuus on, ettei meillä ole nykyisin hajuakaan keitä me olemme. Länsimaisessa kulttuurissa ei ole yhtenäistä näkemystä ihmisluonteesta.”

”Keitä me olemme” -kysymys leijuu jokaisen tässä kirjassa esitetyn argumentin taustalla. Olemmeko erillisiä, materialistisia olentoja – missä tapauksessa olisi vaikeaa nähdä, miksi emme olisi tuomittuja kilpailemiseen ja konflikteihin – vai olemmeko näkymättömästi yhdistettyjä ”sydänyhteyden” – kuten Mahatma Gandhi sitä kutsui – kautta, joka pohjimmiltaan yhdistää meidät pinnallista eli kehollisista, kulttuurillisista, ideologisista ja muotierilaisuuksista riippumatta. Jälkimmäisessä tapauksessa elämällä saattaa sittenkin olla piilotettu, syvällinen tarkoitus; ja siinä tapauksessa meillä on vielä paljon opittavaa.

Modernin tieteen pimeä puoli – valitettavasti sillä on sellainen – ei nouse tieteestä itsestään, ja vielä vähemmän mistään luonnonilmiöstä. Se nousee siitä vaikutelmasta, jonka annamme tieteen antaa itsellemme: vaikutelmasta, että olemme vain biologisia koneita tarkoituksettomassa materialistisessa universumissa, mikä on omiaan lisäämään monien modernien ihmisten tuntemaa ahdistusta siitä, ettei heidän elämällään ole päämäärää. Tieteellä on täysi oikeus kohdistaa huomionsa fyysiseen maailmaan; mutta sen tehtyään sillä ei ole oikeutta sanoa, että se on kertonut meille koko tarinan.

Kun tiedemiehet, jotkut heistä, puhuvat ”väkivallan biologisista perusteista,” he ovat alueensa ulkopuolella. Tiede, ainakin siten kun he sitä harjoittavat, voi tutkia äärettömiä alueita ulkoavaruudessa, mutta ihmisen sisäisiin ulottuvuuksia sen on vaikeampi tavoittaa. Ne ihmiset, jotka kääntyvät tieteen puoleen etsiessään vastauksia elämälleen, alkavat tämän johdosta ennemmin tai myöhemmin tuntea, ettei heillä ole lainkaan sisäisiä ulottuvuuksia. He tuntevat olonsa tyhjäksi. Ihmisen tahto, jalous, kauneus ja elämän ensisijainen tarkoitus ovat kaikki asioita, joita tiede ei tutki, ja jotkut ovat alkaneet uskoa, ilman perusteellista syytä, ettei niitä ole olemassakaan.

Maallikoiden mielissä tieteen pyrkimys tällaiseen reduktionismiin saa helposti vääristyneet mittasuhteet, varsinkin kun valtamedia korostaa sitä huomattavissa määrin. Uusista ”löydöistä” materialistisen determinismin alalta raportoidaan mediassa suunnilleen yhden geenin päivävauhdilla: liikalihavuus, seksuaalisuus, älykkyys, seksuaalinen vetovoima, ja maapähkinävoista tykkääminen – hiljattain on löytynyt geeni tai hormonin tai mikä tahansa muu mikä sinulla on, joka ”aiheuttaa” sen. Yksikään vastuullinen tutkija ei väittäisi, että voisimme tosissamme jäljittää jotain niin monimutkaista ja hienovaraista kuin viha, himo tai asenne yksittäiseen geeniin tai hormoniin, mutta suren yleisön korviin tällaiset nyanssit eivät kantaudu. Alamme uskoa, ettei meillä ole tahtoa, ettei meissä ole meneillään mitään pelastavaa draamaa, ettei meillä ole tarkoitusta eikä suuntaa, joten me, kuten Dostojevski ilmaisi asian romaanissaan Riivaajat, kuolemme epätoivoon.

Yksi ihmiselämän eksistenssin ehdoista on, että hänellä täyty aina olla jokin ääretön, jonka edessä polvistua. Mikäli ihmisiltä otetaan pois tämä äärettömän mahtava, hän ei pysty elämään, vaan kuolee epätoivoonsa.

Tämän kirjan alussa mainitut kuusi eteläisen Bostonin teinit ovat tästä esimerkkejä, ja heitä on paljon, paljon enemmän.

Kun perhe muuttuu toimintakyvyttömäksi (mikä on kiertoilmaisu tragedialle), lapset kasvavat vailla riittävää turvaa ja itsetuntoa, ja ovat helppoa saalista sivilisaatiomme nykyiselle vaiheelle, jota Positive Futures Network kutsuu ”materialismin yliarvostamisesta johtuvaksi elämän sisällön kriisiksi ja tyhjyyden tunteeksi.” Heistä tuntuu erittäin vaikealta hahmottaa elämän tarkoitusta, tai uskoa yli päätään että sellainen on olemassa, ja he alkavat ”kuolla epätoivossa” tuhansin eri keinoin – vaikka eivät olisi koskaan edes nähneet televisiota.

Kun ajattelen valtamedian uutta maailmaa, mieleeni tulee huomio, jonka eräs sosiaalityöntekijä teki hiljattain lasten kasvattamisesta: ”Meillä ei ole mitään käsitystä kuinka tuhoisan tilanteen olemme luoneet. Meneillään on suuren mittaluokan sosiaalinen koe, joka ei käytännöllisesti katsoen ole kenenkään kontrollissa.”

Mutta tämä kirja käsittelee ratkaisuja, ei pelkästään ongelmia. Tarinat, joita olen kertonut ja tulen kertomaan, käsittelevät tavallisia ihmisiä, jotka tekevät kuten Dostojevski kuvaili pääteoksessaan – reagoidessaan kohtuulliseen hyvään ihmiset nousevat kohti ”ääretöntä hyvyyttä”. Sillä emme ole löytäneet vain yhtä, vaan kaksi vastausta kysymykseen, mitä voimme tehdä saadaksemme nuoret lopettamaan elämän halveksimisen. Se, mitä lähes jokainen voi tehdä luodakseen väkivallatonta kulttuuria, on vähentää väkivaltaa ja löytää elämälle uusi tarkoitus. Ja kuten alamme nähdä, nämä kaksi suurta projektia ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa.

Yllä oleva teksti on Berkeleyn yliopiston emeritusprofessorin ja rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen perustajan Michael N. Naglerin American Book Award -palkinnon saaneesta kirjasta The Search for a Nonviolent Future. Kyseessä on suomennoprosessin ensimmäinen vedos, johon otan mielelläni vastaan kommentteja ja parannusehdotuksia. Aiemmat kappaleet löytyvät täältä, Naglerin luentoja voi puolestaan katsella YouTubesta.