Länsi-Virginian pääkaupunki Charlestonin rautatieasema sijaitsee Kanawha-joen eteläpuolella. Keskustaan päästäkseen on käveltävä ahtaiden sementtiaitojen reunustamia kävelyteitä pitkin rautatiesillan yli. Keskusta on hiljentynyt jo vuosikymmeniä, kulutuselämä siirtynyt pikku hiljaa kaupungin ulkopuolella oleviin ostoskeskuksiin. Jäljelle on jäänyt pankkien toimistorakennuksia, lakiasiaintoimistoja, hiljattain kuolleen legendaarisen demokraattisenaattori Robert C. Byrdin mukaan nimetty oikeustalo, osavaltion pääkaupunkiudesta kertova kultakattoinen Capitol, pääkirjasto sekä joitakin lounasravintoloita, baareja, ravintoloita ja kirkkoja.
Pääosan neljän päivän Charleston-vierailustani olen viettänyt joen ja rautatien toisella puolella, appivanhempieni suuressa, hiljaisessa, vanhojen valokuvien, pölyisten kirjojen, kahden eläkeläisen ja yhden koiran asuttamassa labyrinttimäisessä talossa. Ennen rautatieasemalle laskeutumistani kävin Oliver-poikani ja talon koiran kanssa kävelyllä. Pysähdyimme heittelemään koripalloja kahdeksanvuotiaan Ivan-pojan kanssa. Kotimatkalla eksyimme pitkähkölle Circle-roadille, joka vei meidät takaisin samaan risteykseen, josta tuon harhakäännöksen olimme tehneet. Ympyrätietä reunustivat suuret ja vieläkin suuremmat omakotitalot, joiden pihoille oli viritetty lippuja, lappuja, tonttuja, muovisia lumiukkoja, joulukuusia ja sekä kauniisti että ärsyttäväsit välkkyviä ja vilkkuvia jouluvaloja.
Mitä sinä tekisit, jos kojootti söisi sinulta kissan? Erään talon omistaja otti puoliksi syödystä kissasta valokuvan, painatti sen A1-kokoiseksi muovijulisteeksi ja asetti sen rautakepeillä pihalleen. Painatti siihen viereen vielä toisen samankokoisen julisteen, jossa kertoi ohikulkijoille alueella liikkuvista kojooteista ja kehotti ihmisiä painostamaan alueen viranomaisia tekemään asialle jotain. Näiden kahden julisteen vieressä vielä kolme julistetta, joissa kahdessa oli kuvia läheisen koulun parkkipaikalla liikkuvista kojooteista, ja kolmannessa kuvateksti: läheisen koulun parkkipaikalla liikkuvia kojootteja.
Iltakahdeksalta rautatieasemalla on unelias tunnelma. Kaksikymmentä matkustajaa, kolme työntekijää ja kaksi vessaa. Sisällä odotushuoneessa nurkassa televisio, jossa meille tuputetaan hammastahnaa. Kuulutus, että New Yorkista Chicagoon matkaava, matkansa puolessa välissä oleva Cardinal-juna on viisikymmentä minuuttia myöhässä. Puolta tuntia myöhemmin toinen kuulutus, että vessat ovat nyt epäkunnossa. Siirrymme laiturille, jossa meidät ohittaa satavaunuinen öljyjuna valot vilkkuen, pillit ulvoen ja kylmää viimaa kasvoillemme puhaltaen. Öljyjunan kadottua luoteeseen tuuli tyyntyy ja laiturille laskeutuu hiljaisuus. Yhdysvaltain kansallisen matkustajajunayhtiö Amtrakin työntekijä kävelee hiljakseen edes takaisin, tiirailee välillä hämmästyttävän tehokkaalla taskulampullaan vastakkaiselle rinteelle. Vieressäni seisova lyhyt emäntä rikkoo hiljaisuuden ja kysyy, mitä herra konduktööri etsii. Herra vastaa, että tässä ammuttiin viime viikolla peura. ”Katson, onko siitä jäljellä jälkiä. Soitin kodittomien koirien keskukseen, ajattelin että he tulisivat hakemaan eläimen pois. Mutta tänne tulikin kaksi poliisia, jotka ampuivat sen.” ”Pang, pang ja pang,” hän ääntelee, ja tekee sormellaan ampumisliikkeitä.
Junassa istun 84-vuotiaan Felicityn viereen. Hän kertoo istuneensa samalla paikalla jo kuusi tuntia. Kuikuilleensa välillä ravintolavaunun suuntaan, mutta olleensa kykenemätön tekemään ratkaisevaa päätöstä. Nyt hän pukee päälleen mustan takin ja sanoo jäävänsä pois seuraavalla asemalla. Katson aikataulusta ja kerron, että sinne on matkaa vielä puolitoista tuntia. Hän on tulossa Floridasta, jonne oli lentänyt Washingtonista, ja viettäneensä joitakin päiviä sen jälkeen siskontyttärensä luona kaupungissa, jonka nimeä hän ei muista. Yhä uudestaan hän yrittää, mutta ei muista. Luovuttaa lopulta, mutta tilanne toistuu seuraavankin kysymyksen kohdalla. Hän ei muista kuinka pitkään on ollut reissussa. Hän pinnistelee, on hiljaa, pyytää anteeksi, hymyilee nolona, mutta ei muista. Lopulta hän vastaa epävarmasti, että joulukuun alusta, mutta korjaakin pian, että kyllä se oli sittenkin marraskuun alusta.
Huntington on sekä hänen synnyin- että kotikaupunkinsa. Hän asui siellä lapsuutensa aina 16-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen, sodan päätyttyä, hän muutti isänsä työn perässä joen toiselle puolelle Ohioon, palasi aikuistuttuaan Huntingtoniin, meni naimisiin ja teki 34-vuotisen työuran. Missä, sitä hän ei muista. Hän katsoo minua, nyt surullisena, luovuttaneena, pudistaa päätään ja toteaa, ettei kerta kaikkiaan muista. Hänen miehensä kuoltua aivosyöpään hän muutti kymmeneksi vuodeksi Ugandaan tekemään lähetystyötä, tämän hän muistaa hyvin, tämän hän kertoo useampaan kertaan. Hän viihtyi Afrikassa hyvin, ei oppinut paikallista kieltä, toimi siellä tulkin välityksellä.
”Muistini ei ole koskaan ollut näin huono”, hän toteaa. Vastaan, että ehkä se johtuu pitkästä ja raskaasta junamatkasta. Yritän kysyä kysymyksiä, jotka eivät vaatisi paikannimiä ja numeroita. Millaista Afrikassa oli? Matkustitko lapsena junalla? Näistä ei ole apua. Sen sijaan, että hän ohittaisi asiat, joita ei muista, hän jumittuu juuri niihin. Ehkä hän ei ole tottunut unohtamaan, tai ehkä hän on unohtanut huonomuistisuutensa, tai ehkä hän ei suostu hyväksymään sitä. Kerron hänelle kaksi juttuja suurimmista unohduksistani, siitä kuinka unohdin siviilipalvelusmiehet luokkahuoneeseen ja paketin lusakalaiseen pankkiin, ne naurattavat häntä.
Huntingtonissa nostan hänen matkatavaransa laiturille ja näen kuinka hän halaa hakijaansa. Nyt viereeni istuu toinen synnyinkaupunkiinsa matkalla oleva. Tämä 34-vuotias mies on matkalla Texasin Fort Worthiin. Hän lähti sieltä maailmalle 28-vuotiaana, eikä ole sen jälkeen palannut. Työskenteli ensin Alaskassa ja päätyi sitten Länsi-Virginiaan. Nyt hän on matkalla äitinsä hautajaisiin. Vakuuttelee, ettei hänellä ollut kovin läheiset suhteet äitiinsä. Puhuu nopeasti, tauotta ja vain itsestään ja perheestään. Hän olisi halunnut matkustaa ykkösluokassa. ”Raha ei ole kysymys. Ei enää.” Toivoo pääsevänsä vaihtamaan Chicagossa ykkösluokkaan, haluaisi nukkua. Ei tiedä kuinka pitkä tauko on Chicagossa. ”Jos yli neljä tuntia, menen hotelliin.” Chicagosta Texas Eagel -junalla lähes suoraan etelään. Hänen poistuttua oluelle painan hupun silmille, suljen silmäni ja yritän nukkua. Ennen nukahtamistani näen hänen hakevan takkinsa, sen jälkeen häntä ei näy.
Yö on lyhyt ja rikkonainen. Herään aamuviideltä lähestyessämme Indianan pääkaupunki Indianapolista. Laskeudun asemalle hakemaan aamiaista. Loisteputket särisevät. Kaksimiljoonaisen suurkaupunkialueen ainoan rautatieaseman odotussalissa istuu viitisenkymmentä matkustajaa. Tilaan bagelin eli vesirinkelin ja teetä. Jatkan aamiaista junassa, jossa tilaan muroja, jugurttia ja teetä, mutta minulle tarjoillaan sokerimuroja, maitoa ja kahvia. Ulkona nousee aurinko. Lehmät seisovat lumisella pellolla. Chicago lähestyy.
First picture (cc) by ’PixelPlacebo’, second by tv.
Vastaa