Johan Galtung (s. 1930). Kuva: SGI.
Rohkeus etsiä ja ottaa uusia haasteita vastaan, rakkaus lähimmäisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan, intohimo ja huumori. Siinä onnellisen ja pitkän elämän resepti, käy ilmi arkkiatri Arvo Ylpön satavuotishaastattelusta (HS kuukausiliite lokakuussa 1987: Jos hellitän niin ruostun).
Takkatulen ääressä joulua odotellessani, sateen ropistessa, kissan kehrätessä, oravien rapistellessa ja kosken kuohuessa, tutustuin vuosikymmeniä vanhojen aikakausilehtien lisäksi myös norjalaissyntyisen rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtungin omaelämänkertaan Rauhan tiellä.
Galtungin kirjasta löytyi hyvin samantyyppinen kaavio onneen kuin Ylpön haastattelusta. Kirjoittaja sanoo kaaviotaan yksinkertaiseksi, ei erehtymättömäksi, mutta melko tehokkaaksi: Ole tietoinen elämäsi lukemattomista pienistä iloista. Ole ilon lähde itsellesi ja muille. Luo elämällesi tarkoitus. Liiku oikein, syö hyvin.
Iloisuuden lisäksi Galtungia ja Ylppöä yhdistää myös päämäärätietoisuus, ahkeruus ja elämäntyö ihmiskunnan paremman tulevaisuuden hyväksi. He uskovat asiaansa, ja tämä usko antaa heille valtavat voimavarat.
Uranuurtajan toiminta herättää usein vastustusta, niin että Galtung joutuu kirjansa alussa melkein pyytämään anteeksi kärkkäitä mielipiteitään. “Sille, joka pysyy paikallaan, jokainen tuulenvärekin tuntuu varmasti provosoivalta. Jos itse olisin pysynyt paikallani, olisin varmasti myös itse provosoitunut, ärtynyt monista asioista, joita tässä kirjassa lukee[.]”
Willy Brandt (Länsi-Saksan liittokanslerina 1969-1974) oli yksi kylmän sodan rauhanliikkeen innoittajista. Kuva: IFA.
Mikä Galtungin mielipiteissä sitten niin ärsyttää? Todennäköisesti se tahdittomuus, jolla hän esittää mielipiteensä piittaamatta vähääkään, ketä kuulijoina kulloinkin sattuu olemaan. Titon Jugoslaviassa hän nosti esille serbien ja kroaattien väliset suhteet, Etelä-Koreassa hän nosti maljan kansalaistottelemattomuuteen syyllistyneelle aktivistille, EU:ta hän arvosteli EU:n parlamentissa, Tšekkoslovakian miehitystä Itä-Saksassa ja Yhdysvaltojen voimapolitiikkaa kun häntä pyydettiin sitä tutkijana tukemaan.
Sisäpolitiikan alalla olen kai lähimpänä vihreitä; minulle tärkeitä ovat ihmisoikeudet, lähiyhteisö, osallistuminen, kansalaisyhteiskunta, ympäristö, väkivallattomuus. Ulkopoliittisesti kuuluin kylmän sodan aikana niin sanottuun kolmanteen rintamaan, joka vastusti molempia supervaltoja, suhtautui erittäin epäluuloisesti sotilasliittoutumiin, hyökkääviin sotilaallisiin doktriineihin, asevarusteluun ylipäätänsä ja ydinaseisiin erityisesti, ja joka uskoi molempien leirien sekä ydinaseiden ja stalinismin vastaisten kansanliikkeiden väliseen yhteyteen.
Mitä tällaiselle rääväsuulle sitten käy? Itä-Saksassa kaksi mustapukuista miestä kantoi hänet ulos salista hänen yhä puristaessa mikrofonia käsissään ja päättäen esitelmänsä ennustukseen neuvostoimperiumin vääjäämättömästä tuhosta. EY:n komissio määräsi hänelle puhekiellon EY:n tiloissa. Norjassa ja Sveitsissä salaiset tiedustelupalvelut vakoilevat häntä, nämä mapit – tai osan niistä – hän sai haltuunsa. Iso-Britanniassa hän kuuli olevansa International Institute for Strategic Studies -laitoksen sellaisten tutkijoiden luettelossa, joita ei saa siteerata.
Provosointi ei kuitenkaan ole ollut hänen päämotivaattorinsa. “Kielletylle alueelle” hän sanoo menevänsä yhä uudestaan, koska ikuinen “miksi” pakottaa. Tutkimisesta saatu intensiivinen ilo korvaa menetetyt juomarahat ja sulkeutuneet ovet, hän kirjoittaa, ja tartuttaa lapsekkaan innostuksensa myös lukijaan.
Hänet kutsutaan yhä uudestaan luennoimaan, haastateltavaksi, asiantuntijaksi, tutkijaksi, professoriksi ja kunniatohtoriksi. Voi olla, että putosin jossain vaiheessa vauhdista, mutta käsitykseni mukaan hän on työnsä takia asunut ainakin Norjassa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Jugoslaviassa, Sveitsissä, Japanissa, Ranskassa, Hawajilla ja Ruotsissa. Wikipedian mukaan hän on julkaissut yli 1 000 artikkelia ja yli 100 kirjaa, ja erään arvion mukaan hän on opettanut useammalle oppilaalle eri puolilla maailmaa kuin kukaan muu nykysosiologi.
Rauhantutkimuksen ja väkivallattomuuden suhteen kirja antaa lähinnä inspiraatiota ja vinkkejä asiaan syventymiseksi. Usein vauhtiin päästyään kirjailija herää muistamaan, että kyseessä on elämänkerta, ei oppikirja. Käy kuitenkin selvästi ilmi, että erityisen tärkeää väkivallattomuuden saralla Galtungille oli rautaesiriipun suhteellisen veretön laskeutuminen.
20. vuosisadan jälkipuoliskoa ei voi analysoida historian valossa ottamatta mukaan väkivallattomuutta vallan muotona. DDR:ssä tärkeää väkivallattomuuden taktiikkaa oli joukkomuutto. Leipzigin tapahtumat syysyönä 9. lokakuuta 1989 ovat jääneet maailmanhistoriaan. Kaduilla 75 000 ihmistä. Viidessä kirkossa papit – erityisesti Nikolaikirchessä – muistuttivat suuttuneiden mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin, kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta, olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.
Kylmän sodan päättymisen sankareiksi hän nostaa Lech WaÅ‚Ä™san (jonka solidaarisuus -liike oli muuten CIA:n tukemaa, minkä Galtung jättää mainitsematta), Václav Havelin ja Andrei Saharovin idässä ja Willy Brandtin, Petra Kellyn ja Gert Bastianin lännessä. Itselleen hän – ja monet muut – jättää kunnian tapahtuman ennustamisesta kymmenen vuotta etuajassa. Siinä yksi syy hänen maailmanmaineeseensa.
Entinen KGB:n, nykyinen FSB:n päämaja Moskovassa huhtikuussa 2003. Heti kuvan ottamisen jälkeen miliisi tuli ilmoittamaan, että rakennuksen kuvaaminen on kielletty.
Ratkaisevan oivalluksen rauhantutkimuksesta ja päätöksen ryhtyä rauhantutkijaksi hän sai syksyllä 1951 ollessaan Suomessa kuukauden stipendimatkalla. Rauhantutkimuksen ja konfliktien sovitteluiden johtoajatuksena hän pitää ns. sekä-että -ajattelua, joko-tai -ajattelun vastapainona. Fysiikan puolella teorialle löytyy vastine komplementaarisuusperiaatteessa ja uskonnon / filosofian puolella taas jin-jang -ajattelusta.
Hän [Niels Bohr] ei siis ratkaissut kahden totuuden välistä ristiriitaa erottamalla oikean ja väärän vaan yhdistämällä oikean ja oikean.
Entä, jos ratkaisisikin ristiriidat sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan sen vuoksi? Ajatus oli niin huikea, että uskalsin hädin tuskin sitä ajatella, sillä kompastuttavan lähellä oli toinen ajatus. Olisiko kuviteltavissa, että oli olemassa ihmisiä, joita ei kiinnostanut niinkään ristiritojen ratkaiseminen kuin sota? Liittyykö suurvalta-asemaan – siihen, että hallitsee suurta valtaa – myös valta valita näkökulma itse? Siitäkö Evang oli puhunut Korean sodasta esitelmöidessään?
Jos näin on, ajattelin Helsingin Leppäsuonkadulla Domus Academicassa, sota ei ole ensisijassa epämoraalista, rikollista. Se on tyhmää, typerää. Otto-setä on oikeassa. Vanhat ovat ja pysyvät vanhimpina.
Käänsin ajatuksen tyhmyydestä tietämättömyyteen, omani mukaan lukien. Entä mitä tietämättömyydelle voi tehdä? Pitää hankkia tietämystä. Miten? Sitä sanotaan tutkimiseksi. Juuri sitä minä tarvitsen, ajattelin, sen täytyy olla rauhantutkimusta. Se on hieno asia, sitä minun täytyy alkaa lukea.
Seuraavana päivänä hän meni kirjastoon, mutta pettymyksekseen ei löytänyt sieltä rauhantutkimusta käsittelevää kirjallisuutta millään kielellä, ei edes tuolla “mielettömällä suomen kielellä”. Ensin hän syytti mielessään kirjastoa puuttelliseksi, mutta sai myöhemmin huomata, ettei sellaista kirjallisuutta yksinkertaisesti ollut olemassa. Ensimmäinen suomenkielinen kirja aiheesta ilmestyi vuonna 1969, kirjoittajana Johan Galtung.
Rauhantutkimuksen tavoitteena on ratkaista tieteellisesti rauhanpyrkimyksiin liittyviä ongelmia, samaan tapaan kuin terveystutkimuksessa ratkaistaan terveyteen liittyviä ongelmia. Parhaimmillaan rauhantutkimus murtaa yleisesti hyväksyttyä ajatusta sotien välttämättömyydestä. Orjakauppiaita, kidutusvälineiden valmistajia ja sotien hyväksyjiä yhdistää “jos me emme myy, joku toinen myy, joten meidän tuotannon lopettaminen ei muuttaisi mitään” -ajattelu, mikä on Galtungin mukaan “ajatuksettoman konventionalismin varma tunnusmerkki.” Eli täydellisen looginen, mutta omaa häntäänsä syövä, kehää kiertävä tunneli. Pimeyttä vailla valoa ja ulospääsyä.
Totalitaristisemman supervallan kaaduttua omaan mahdottomuuteensa Galtungin kritiikin terävin kärki on viime vuosina suuntautunut Yhdysvaltoja vastaan. Aivan kuten kylmän sodan aikana ei ollut järkeä keskustella Neuvostoliiton hirmuteoista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet lukeneet Viktor Kravchenkon, Arthur Koestlerin ja Aleksandr Solženitsyn teoksia, on Galtungin mukaan yhtä surrealistista yrittää keskustella Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta sellasten ihmisten kanssa, jotka eivät ole tutustuneet Howard Zinnin, Noam Chomskyn ja William Blumin tutkimuksiin.
Aleksandr Solženitsyn (s. 1918), venäläinen kirjailija ja historoitsija, Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän kuvaaja. Kuva: Wikipedia.
Tukea hän saa muun muassa CIA:n toisinajattelijoilta, joiden mukaan kuusi miljoonaa ihmistä on kuollut CIA:n “covert actinien” seuraukena (The Guardian Weekly 30.12.1987). Se oli kaksikymmentä vuotta sitten, eikä myöskään pidä unohtaa niitä satoja (!) aseellisia selkkauksia, joissa Yhdysvaltain armeija on ollut tavalla tai toisella mukana.
Nyt Johan Galtung päätyy ennustamaan myös tämän imperiumin tuhoa. Se piittaamattomuus, jonka varassa Yhdysvaltojen valta lepää, on eliniältään rajallinen, hän kirjoittaa.
Galtungin totuudenetsintä ja taistelu suoraa ja rakenteellista väkivaltaa vastaan jatkuu, vaikka ikää on kertynyt jo seitsemänkymmentäkadeksan vuotta. Ehkä jonakin päivänä sotia ennaltaehkäisevä tiede nähdään yhtä itsestäänselvänä ja kannatettavana kuin Arvo Ylpön taistelu lastentauteja vastaan.
Lääketieteeltä vei satoja vuosia murtautua kirkon ja uskonnon monopolien läpi; meneekö rauhantutkimukselta yhtä kauan? Kirkkouskon avulla parantuminen ja sairaudet rangaistuksena ja sielun puhdistumisena ovat yhtä kuin rauha valtionuskon kautta ja sota rangaistuksena ja sota parantavana teräskylpynä. Vaaditaan uskon armolahjaa, jotaa valtiojärjestelmä, joka nojaa oikeuteen käydä sotaa, voisi yhtäkkiä muuttua rauhanjärjestelmäksi. Jotta diplomaatti, joka on koulutettu ja saa palkkansa oman maansa tai liittoutuman etujen edistämisestä, voisi vaihtaa vaihdetta ja ryhtyä yhtäkkiä rauhantyöntekijäksi, joka kykenee menemään konfliktien taakse ja näkemään sen tavallaan täysin oman maansa/liittoutumansa näkökulman yläpuolelta – no, tähänkin tarvitaan vankkaa uskon armolahjaa. En tunne ainuttakaan esimerkkiä siitä, että rauha ja ahtaat inresseit olisi mahdollista yhdistää.
Mikäli valtiojärjestelmä ei kerran voi muuttua rauhanjärjestelmäksi, niin mikä sitten voi? Ehkä yllättäen Galtung osoittautuu kuitenkin pienten askeleiden mieheksi. Hän vastustaa radikaaleja muutoksia. Sellaisia, joilta ei voi kääntyä takaisin, jos suunta osoittautuukin vääräksi. Hän peräänkuuluttaa lisää riippumatonta, yliopistoissa tapahtuvaa rauhantutkimusta, YK:n roolin vahvistamista ja mielikuvitusta rauhanneuvotteluihin (kannattaa tutustua hänen perustamaansa TRANSCEND -järjestöön).
Asevelvollisuuden sijaan hän kannattanee muunlaisia kansalaisvelvollisuuksia. Tässä hänen muistonsa siitä, kun hän vuonna 1951 kieltäytyi aseista ja joutui kirjoittamaan asiasta hakemuksen:
Hakemus! Saada lupa olla tappamatta? Vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi hakea ihmisenkaatolupaa, jolloin hakemukseen pitäisi liittää todistus ampumakokeen suorittamisesta ja taidosta lopettaa ihminen humaanisti (anteeksi humanitaarisesti). Ja hakemus hyväksyttäisiin vain, jos perustelut olisivat kyllin harkitut, ilman kuiskutteluja ja lunttilappuja, ja jos koulussa olisi perehtynyt kunnolla konfliktin- ja rauhanoppiin […], samoin perustellen, miksi tappaminen on parempi ratkaisu kuin luova, väkivallaton konfliktinratkaisu.
Nimi: Rauhan tiellä
Tekijä: Johan Galtung
Kustantaja: Tammi
Vuosi: 2003
ISBN: 951-31-2379-0
Alkuperäisteos: Johan Uten Land – På fredsveien gjennom verden (2000)
Vastaa