”Kaunis ajatus, mutta faktaa on, että se voittaa jolla on isompi pyssy,” kuului ensimmäinen kommentti sosiaalisessa mediassa alettuani joitakin vuosia sitten markkinoida aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuuksia käsittelevää seminaaria.
Vastasin hänelle listaamalla kymmeniä esimerkkejä menestyksekkäistä väkivallattomista kampanjoista eri vuosikymmeniltä ja eri puolilta maailmaa. Niissä aseeton tai heikommin aseistautunut osapuoli on saanut tahtonsa läpi, tai vähintään löytänyt heitä tyydyttävän kompromissiratkaisun. Kerroin Erica Chenowethin ja Maria Stephanin uraauurtavasta, väkivaltaisia ja väkivallattomia kampanjoita vertailevasta tutkimuksesta Why Civil Resistance Works, ja yli tuhatta väkivallatonta kampanjaa analysoivasta Global Nonviolent Action Database -sivustosta.
Kyseisen somekommentoijan reaktio on tyypillinen, ja kertoo paljon yhteiskuntamme suhtautumisesta väkivaltaan, ja käsityksistämme väkivallan ja voiman suhteesta. Kyky ja häikäilemättömyys käyttää väkivaltaa yhdistetään voimaan ja valtaan, jonka vastakohtana nähdään passiivisuus ja pelko.
Sisällissotien tai muiden systemaattisten ja laajojen ihmisoikeusrikkomusten noustessa otsikoihin länsimaissa herää keskustelu siitä, pitäisikö alueelle iskeä sotilaallisesti vai ei. Sotilaallisen intervention kannattajien mielestä olisi moraalitonta olla puuttumatta tilanteeseen. Vastustajat puolestaan muistuttavat sotilasiskun kalleudesta, siviiliuhreista, koston kierteestä ja siitä, ettei pommittamalla ole ennenkään demokratiaa onnistuttu rakentamaan.
Keskustelua hallitsevat kaksi vaihtoehtoa: sotilaallinen voimankäyttö tai passiivisuus. Neuvotteluiden, diplomaattisten painostus- ja suostuttelukeinojen, YK:n rauhanturvaamisen ja EU:n siviilikriisinhallinnan kannattajien ääni on heikko. Usko siihen, että pahikset saadaan ruotuun vain käyttämällä heidän omia keinojaan, on vahva.
Mutta mistä voimassa ja vallassa pohjimmiltaan on kysymys, ja mikä on sen suhde väkivallan käyttöön ja sillä uhkaamiseen? Aristoteleen mukaan valta (power) on yksinkertaisesti ’kykyä saavuttaa haluttu päämäärä.’
Entä jos onkin niin, että sekä passiivisuuden että aggression kritisoijat ovat oikeassa? Että kansainvälisen yhteisön tulisi puuttua tilanteeseen, mutta väkivallattomasti? Olisiko YK:n rauhanturvaamisen mahdollista muuttaa aseettomaksi ja väkivallattomuuden periaatteiden mukaiseksi, tai olisiko mahdollista luoda uusi instituutio, jonka tehtävänä olisi väkivaltaisiin konflikteihin puuttuminen ja jonka toiminnan filosofis-eettisenä pohjana olisi väkivallattomuuden teoria?
Nonviolent Peaceforce
Ahvenanmaalla joitakin vuosia sitten tapaamani, Nonviolent Peaceforce (NP) -järjestön toiminnanjohtajana tuolloin toiminut Timmon Wallis suhtauti hänen kanssaan asiasta keskustellessani skeptisesti YK:n kykyyn ottaa vastaan uusia ideoita ja muuttaa toimintatapojaan väkivallattomuuden suuntaan. Onhan YK nimen omaan valtioiden yhteisö, ja ainakin weberiläisittäin tarkasteltuna valtioiden auktoriteetti pohjautuu väkivallan käytön oikeutukselle.
Wallis toivoo kansalaisjärjestöjen, jolla tämmöistä historiallista taakkaa ei ole, ottavan johtavan roolin aseettoman rauhanturvaamisen konseptin kehittämisessä ja levittämisessä. Näin on myös tapahtunut, Nonviolent Peaceforce yhtenä ensimmäisistä.
Sri Lankasta, Guatemalasta, Etelä-Kaukasukselta ja Ukrainasta saamiensa hyvien kokemusten rohkaisemana NP tällä hetkellä aseetonta rauhanturvaamista noin kolmensadan työtekijän voimin Burmassa, Etelä-Sudanissa, Filippiineillä ja Lähi-idässä.
Suurin osa NP:n rauhanturvaajista, noin parisataa, tekee työtä maailman nuorimmassa valtiossa Etelä-Sudanissa. Siellä NP:n toiminta on saanut kiitosta nopeutensa ja joustavuutensa ansiosta. YK:n raskas byrokratiakoneisto ei ehdi edes käynnistyä, kun ketterän, lahjoitusvaroilla pyöritettävän kansalaisjärjestön työntekijät ovat jo siirtyneet uudelle alueelle uuden tilanteen vaatimaan käytännön työhön.
Filippiineillä NP:n aseetonta rauhanturvaamista johtavan Alex Virtanen käyttää aseettomasta rauhanturvaamista englanninkielistä lyhennettä UCP, jolla aiemmin viitattiin sanoihin Unarmed Civilian Peacekeeping, nykyisin sanoihin Unarmed Civilian Protection. Toiminnan sisältö ei ole sananvaihdoksen myötä muuttunut, vaan protection eli suojelu-sanan käytöllä NP:ssä halutaan korostaa eroavaisuutta aseellisesta rauhanturvaamisesta, jollaisena rauhanturvaaminen perinteisesti nähdään.
Virtanen näkee UCP:n aseellisen rauhanturvaamisen vaihtoehtona ja uudempana lähestymistapana. ”Tämä on todistetusti toimiva, ja ehdottomasti aseellista rauhanturvaamista taloudellisempi vaihtoehto.” Virtanen ei silti lähtisi väittämään, että aseeton rauhanturvaaminen toimisi kaikkialla automaattisesti, vaan korostaa menetelmän paikkasidonnaisuutta. NP lähettää esimerkiksi joukkoja vain alueille, jonne heidät on kutsuttu kummankin tai kaikkien konfliktin osapuolten toimesta.
UCP voi toimia myös rinnakkain perinteisen rauhanturvaamisen kanssa. Näissä tilanteissa Virtanen uskoo, että aseeton rauhanturvaaminen lisää myös aseellisten rauhanturvaajien turvallisuutta. Työskentely kun tapahtuu usein alueilla, joissa aseellinen ryhmä toisensa jälkeen on aiheuttanut ongelmia siviiliväestölle, pahimmassa tapauksessa jo useiden vuosikymmenten ajan. Erityisesti näissä tilanteissa paikallisten luottamus on helpompi saavuttaa siviiliasuisena kuin sotilaana.
Kyse ei ole pelkästään konfliktin osapuolten pitämisessä erossa toisistaan, vaan UCP:tä voidaan käyttää kaikissa konfliktisyklin osissa. NP:n rauhanturvaajien arkeen kuuluu turvallisuustilanteen tarkkailua, keskustelua siviiliyhteisöjen, heidän auktoriteettiensa ja aseellisten toimijoiden kanssa, koulutuksen antamista esimerkiksi ihmisoikeuksista, humanitaarisesta oikeudesta ja siviilien suojelusta, ja yhteistyön tekemistä sekä paikallisten että kansainvälisten organisaatioiden kanssa.
Henkilökohtaiset siteet ja molemmpinpuolinen luottamus on keskeisintä. Virtanen kertoo saamistaan tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista, joista osa on tullut keskellä yötäkin. Hänelle on esimerkiksi kerrottu, että siviiliväestön sekaan ammutaan. Tämmöisissä tilanteissa hän on soittanut komentajille, ja onnistunut saamaan tulitaistelun loppumaan. Onnistuminen on vaatinut sekä hyvät suhteet ja vaikutusvaltaa. Keskeinen luottamusta herättävä tekijä NP:llä on, että he eivät syyllistä eivätkä raportoi tapahtumista eteenpäin.
”Omalla kohdalla tämmöisiä muutamia tilanteita on ollut, että ihmiset ovat päässeet suojaan toimintamme ansioista. Tämmöiset hetket motivoivat jatkamaan.”
Onnistuneimpina tilanteina Alex Virtanen pitää niitä, joissa paikalliset siviilit ovat NP:lle kertomisen ja avun pyytämisen sijaan itse kutsuneet sotivat osapuolet kyläpäällikön taloon keskustelmemaan asiasta. Näin konflikti ei kärjistynyt, vaan alkanut laantua.
Virtanen kertoo toiminnan tavoitteena olevan ennen kaikkea vähentää konfliktin vaikutusta siviileihin. Samalla kuitenkin myös levitetään tietoutta väkivallattomuudesta.
”Väkivallattomuus on työssämme keskeisessä asemassa. Uskon, että moni on meillä juuri tämän takia töissä. Oma tieni oli pragmaattisempi, en ollut erityisen lukenut tässä asiassa, mutta kuultuani tästä toimintamallista, uskoin siihen heti. Tiedostin, että tällä on hyvät mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa tilanteisiin.”
Rauhanarmeija
Mohandas Gandhi kirjoitti aikoinaan aseettomista väkivallattomuusjoukoista. Hän käytti konseptista nimitystä Shanti Sena, rauhan armeija. Gandhi ehdotti kongressipuolueelle tällaisen yksikön perustamista rajoittamaan Intian sisäisiä väkivaltaisuuksia. Shanti Sena näki päivänvalon vasta Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1957. Suurimmillaan siihen kuului yli 6 000 jäsentä.
Gandhin ystävä, nykyisen Pakistanin ja Afghanistanin rajaseudun pataaniväestön uskonnollinen ja poliittinen johtaja Abdul Ghaffar Khan onnistui rauhanarmeijan kokoamisessa Gandhia paremmin. Hän kokosi 1930-luvulla lähes 100 000 hartaasta muslimista koostuvan, maailman ensimmäisen rauhanarmeijan, Khudai Khidmadgarin. Nimi tarkoittaa Jumalan palvelijoita. Armeijamaisen hierarkisesti organisoituneen joukon tehtävänä oli aluksi kansanvalistus ja koulujen perustaminen, mutta brittihallinnon painostuksen myötä siitä tuli yhä aktiivisempi ja poliittisempi toimija, joka taisteli kansalaistottelemattomuuden keinoin siirtomaaisäntäänsä vastaan.
Nonviolence Peaceforcen, Shanti Senan ja Khudai Khidmadgarin lisäksi Gandhin unelmaa rauhanarmeijasta ovat olleet toteuttamassa muun muassa Peace Brigades International, Witness for Peace, Christian Peacemaker Teams ja Volunteers for International Solidarity. Alex Virtasen mukaan vuosina 1990-2015 yhteensä 56 järjestöä on toteuttanut UCP:tä 37:ssä eri maassa. Näistä suurin osa on toteutettu Israelin ja Palestiinan alueilla. Myös Kolumbiassa ja Guatemalassa on ollut lukuisia kampanjoista.
Työkalupakkia tulee laajentaa
Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodeniuksella on tapana sanoa, että sotilaallinen interventio on kuin kansainvälisen yhteisön työkalupakin moukari – sitäkin saatetaan joskus tarvita – mutta huomattavasti useammin tarvitaan työkalupakin muita työkaluja. Näistä yksi on aseeton rauhanturvaaminen.
Olisiko UCP:stä ratkaisuksi Syyrian kriisiin? Ei ainakaannykyisillä resursseilla, mutta on vaikea nähdä syytä, miksei tämän metodin tutkimiseen ja testaamiseen satsattaisi tosissaan, ja kehitettäisiin aseettomasta rauhanturvaamisesta varteenotettava vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle.
Suurin pyssy ei ratkaise konfliktia, muttei myöskään suurin sydän. Toimiakseen tehokkaasti ja laajamittaisesti väkivallattomat metodit tarvitsevat tutkijoita, strategioiden suunnittelijoita, organisoijia, johtajia ja operaatioiden toteuttajia. Ne, joiden mielestä on vastuutonta olla puuttumatta laajamittaisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ovat oikeassa. Juuri siksi meidän tulee kehittää entistä monipuolisemmin kriisinhallintatyövälineitä, niin että kriisin syttyessä niitä on valittavina enemmän kuin yksi.
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhanpuolustajien Rauhan Puolesta -lehden numerossa 2-2017. Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa Like-kustantamolle. Kuvat: Nonviolent Peaceforce.
Vastaa