Monet ovat kertoneet kuinka äänikirjojen saatavuuden helpottuminen on mullistanut heidän kirjojenkulutustottemuksensa. Näin on käynyt myös minulle. BookBeat-sovelluksen ladattuani olen parin viime vuoden aikana kuunnellut enemmän kirjoja kuin mitä luin kymmenenä vuotena ennen sitä. Yllättävää kyllä, kirjojen kuuntelu ei ole vähentänyt kirjojen lukemista. Päin vastoin, nälkä on kasvanut syödessä.
Näin on mitä ilmeisimmin käynyt myös helsinkiläiselle höyrypäälle Leo Straniukselle, joka tämän vuoden sadan ensimmäisen päivän aikana kuunteli, ei enempää eikä vähempää, kuin sata kirjaa.
Minun makuuni tuo menee jo ahmimisen puolelle. Enpä muista koskaan aiemmin olleeni kenestäkään huolissaan siksi että hän lukee liikaa, mutta Leon kohdalla, vaikka yritänkin olla puuttumatta toisten asioihin ja antaa kaikkien kukkien kukkia, en voi olla ajattelematta, että rauhoitu nyt hyvä mies.
Kurkistus toiseen todellisuuteen
Yksi vaikuttavimmista kuuntelemistani kirjoista on ollut Hyeonseo Lee’n The Girl With Seven Names. Nimenomaan tällaisten tarinoiden ansiosta minä ylipäätään harrastan kirjojen lukemista. Päästäkseni kurkistamaan maailmoihin, jonne minulla ei muuten olisi asiaa. Tässä tapauksessa Pohjois-Koreassa syntyneen ja kasvaneen naisen elämään.
Pohjois-Korean ovet ovat kiinni sekä ulko- että sisäpuolelta, ja tämä pätee niin toimittajien, turistien, liikeihmisten kuin tavaroiden ja aatteidenkin liikkumiseen.
Informaatiota tihkuu siis äärimmäisen vähän, ja sieltä kantautuvat uutiset ovat niin järjettömiä, että herää epäilys, voiko ne olla totta ollenkaan. Jotkut eivät olekaan.
Juuri siksi nämä Pohjois-Koreassa kasvaneiden ja sieltä paenneiden tarinat ovat niin tärkeitä.
Onnellinen lapsuus
Kirjan aluksi Hyeonseo Lee kertoo rakastavansa kotimaataan ja kaipaavansa sinne takaisin. Hän muistelee kaiholla lapsuuttaan, perheensä kanssa syötyjä nuudeliaterioita, pihalta avautuvaa maisemaa joelle, jonka toisella puolella oli Kiina, isän turvallista läsnäoloa, kerosiinin ja poltetun hiilen hajua ja lapsuutensa polkupyörää.
Hyeonseo Lee kertoo lapsuutensa olleen onnellinen. Se oli myös normaali siinä mielessä, ettei hän tiennyt mistään muusta.
Tässä joitain välähdyksiä siitä, millaisena Hyeonseo Lee kuvaa pohjois-korealaisten arjen 1990-luvulla:
Hänen lapsuudenkodissaan ruokarukous osoitettiin kunniotetulle entiselle johtajalle Kim Il-sung’ille. Koulussa opetettiin tarinoita suurten johtajien suurista saavutuksista, mikä hämmensi Lee’tä, joka oli oppinut ettei kaikki sadut pitäneet paikkansa, miksi sitten nämä.
Tässä esimerkki matematiikan tehtävästä ala-asteella: Jos tapat yhden amerkkalaisen roiston ja ystäväsi tappaa kaksi amerkkalaista roistoa, kuinka monta kuollutta amerikkalaista roistoa sinulla silloin on?
Sekä kouluissa ja työpaikoilla oli säännöllisesti ilmiantotilaisuuksia, joissa jokaisen piti vuorollaan ilmiantaa joku koulukaveri tai työkaveri vääränlaisesta toiminnasta, josta häntä sitten rangaistiin. Lee sopi kaverinsa kanssa, että he syyttivät toisiaan. Hänen äitinsä teki samalla tavalla työpaikallaan. Hyeonseo Lee kertoo kuinka kolmannella luokalla lukiossa poikaa syytettiin liiallisesta tavaramäärästä, minkä johdosta kolme sukupolvea pidätettiin.
Näistä syyttöminä pidätetyistä kirjoitin helmikuussa Kotimaa-lehteen:
Kansainvälisen juristijärjestö IBA:n sotarikoskomitean vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan Pohjois-Koreassa tapahtuvien “sanoinkuvailemattomien julmuuksien vakavuus, laajuus, kesto ja luonne paljastavat totalitaarisen valtion, jolle ei ole vertailukohdetta.”
Vakavimmat ihmisoikeusrikkomukset tapahtuvat vankileireillä, jonne on kyseisen raportin mukaan vangittuna 80 000 – 130 000 ihmistä. Iso osa heistä ei itse ole edes syyllistyt mihinkään rikkomukseen, vaan ovat poliittiseen rikokseen syyllistyneiden lapsia, puolisoita, vanhempia tai muita sukulaisia.
Lee kirjoittaa, että on ironista että ”pakottamalla meidät hyviksi kansalaisiksi valtio teki meistä kaikista pettäjiä ja kantelijoita.”
Hyeonseo Lee näki ensimmäisen julkisen teloituksensa seitsemänvuotiaana. Opptunteja peruttiin, että niihin pääsi osallistumaan. Paikalle tuli myös tehtaiden työntekijöitä. Tilaisuuden vältteleminen oli mahdollista, mutta ei suositeltavaa. Tuttujen teloitusten seuraaminen katsottiin velvollisuudeksi.
Raamatun hallussapidosta kuolemantuomio
Radiossa kehoitetaan valvomaan naapuriensa uskollisuutta valtiolle.
Kansalainen, jonka hallusta löytyy Raamattu, teloitetaan tai suljetaan gulag-keskitysleirille loppuelämäksi.
Kim-dynastian palvonta on ainut sallittu hengellinen harjoitus. Jokaisen kodin ja julkisen rakennuksen seinällä on kuvat kahdesta edesmenneestä johtajasta. Jokaisessa taloudessa on valtiolta saatu liina niiden puhdistusta varten, ja tarkastajat käyvät tarkastamassa, ovatko ne puhdistettu pölystä. Kun Hyeonseo Lee’n lapsuudenkodissa syttyi tulipalo ja ihmiset saatiin ulos talosta, hänen isänsä syöksyi takaisin palavaan taloon pelastamaan nämä potretit. Mitään muuta tavaraa talosta ei säilynyt.
Farkut ovat kiellettyjä miehiltä ja kaikki housut naisilta. Hyeonseo Leen äiti sai sakot ja joutui maksamaan lahjuksia unohdettuaan housut jalkaansa ulos mennessään.
Oopiumia ja heroiinia on tarjolla pimeillä markkinoilla runsaasti, mutta lääkkeitä ei. Huumeet on tarkoitettu kansainvälisille markkinoille. Hyeonseo Leen äiti on taitava tekemään mustan pörssin kauppaa, lähinnä ruualla ja tavaroilla. Kiinni jäätyään hän lahjoo viranomaiset ja jatkaa toimintaansa.
Hyeonseo Lee kuvailee kahdenlaisia gulag-rangaistuksia: niitä, jossa työskennellään kuoliaaksi ja niitä, joista paluu yhteiskuntaan on mahdollinen. Kerran rangaistujen tarkkailu jatkuu koko lopun elämää. Kovimmat rangaistukset tulevat Kim-dynastian kyseenalaistamisesta. Hyeonseo Lee kertoo tuttavaperheestä, jonka isä oli epähuomiossaan käärinyt sätkän sanomalehtipaperiin, jossa oli suuren johtajan kuva. Koko perhe tuomittiin keskitysleirille.
Hyeonseo Lee kuvaukset 1990-luvun puolenvälin nälänhädästä ovat järkyttävää luettavaa. Katastrofi johtui ennen kaikkea Neuvostoliiton hajoamisesta ja sen antaman avun lakkaamisesta. Kiinasta tulevan laittoman maahantuonnin ja mustan pörssin ansiosta hänen kotikaupunkinsa ja hänen perheensä selvisivät siitä muita paremmin.
Matkustelu toiseen provinssiin vaatii lupaa, joten ihmiset eivät juuri matkustelleet edes maan sisällä. Yöpyminen muualla kuin kotona ilman lupaa on kielletty.
Pääsy Pjongjangin on tiukasti rajoitettua. Pjongjangissa ruokaa on näytillä ulkomaalaisia vieraita varten.
Pako
Hyeonseo Lee päätyi pakolaiseksi vahingossa. Hänen tarkoituksensa oli vain käydä Kiinan puolella katsomassa millaista siellä oli. Hän kiirehti seikkailulleen juuri ennen kuin täytti 18-vuotta, sillä alaikäisten saamat rangaistukset olivat paljon pienempiä kuin täysikäisten. Mutta sattuma puuttui peliin, eikä hän enää päässyt palaamaan. Alkoi vuoia kestänyt pakomatka Kiinassa.
Kiinan viranomaisten kiinni saamat pohjoskorealaiset pakolaiset palautetaan, ja rangaistuksena on kolme kuukautta vankeutta. Tätä kohtaloa Hyeonseo Lee yritti kaikin keinoin välttää. Hänen kuulemansa perusteella vankiloissa vankeja hakattiin, potkittiin, aterioilla oli tarjolla kymmenen maissinjyvää, hygienia huono ja ripuli ja ennenaikaiset kuolemat hyvin yleisiä.
Hyeonseo Leen tarina on henkeäsalpaava. Hänen mukaansa Pohjois-Koreasta lähteminen on kuin lähtisi toiseen universumiin. Ero muuhun maailmaan on niin valtava, että edes kaikesta tuosta sorrosta, valvonnasta ja mielivaltaisuudesta huolimatta kaikki Pohjois-Koreasta pakenemaan onnistuneet eivät löydä onnea uudesta vapaasta maailmasta.
Tässä Hyeonseo Lee tarina hänen itsensä kertomana:
Seitsemän nimen tyttö, Otava 2015.
Lainauksia kirjasta (englanniksi).
Vastaa